Part 10

Mutta ei toimita kiintyä ulkonaisiin seikkoihin, sillä — sanon sen vielä kerran — pääasia oli se jatkuva syvä sisäinen työ, joka vähitellen muokkasi uudeksi hra Baslèvren mielen, tehden sen alttiiksi vain rakastetun ilolle. Sille asteelle päästäkseen hänen ei muuten tarvinnutkaan paljon ponnistella eikä itseänsä vakuutella. Clairen hymyn joskus näyttäytyessä hän helposti tunsi, kuinka ihanaa olisi, jos saisi sen viipymään. Eikö siis Clairesta luopuminen ollutkin varma keino hänen omistamisekseen asettumalla syrjäisesti onnea tuottavaksi tekijäksi hänen elämäänsä. Mutta minkälaista onnea? Tietysti sellaista kuin hän itse valitsisi. Oli siis vaikka poljettava omaa sydäntään ja autettava sitä _toista_... jos hän palaisi? Sitäkin!... Toistaiseksi kuitenkin tällainen sankarillisuus tuntui helpolta, sillä Gustave oli vielä kaukana.

Kuului todellisen rakkauden ihmeeseen, että hra Baslèvre jo rupesi pitämään kuin omanaan tätä aikaa, jona hän ilmeisesti auttoi Clairea kestämään tietojen odotuksen Gustavesta. Levon ja toivon päivät uudistuivat. Niitä kohtaa aina silloin tällöin matkansa varrella, näitä hajanaisia kukkia, joita tarkkaamaton kohtalo pudottaa kukkuraisesta koristaan. Mutta kuka voi kehua poimivansa niistä kokonaista kimppua?

Keskiviikkona hra Baslèvre taas valmistautui lähtemään Boulevard Blanquille, mutta saikin silloin putkipostikortin, joka ilmoitti Gustaven palanneen. Riemuisa uni oli päättynyt ja todellisuus astui näyttämölle.

Sinistä lehtistä pidellen, joka keveydestään huolimatta sisälsi kolmen ihmisen tulevaisuuden, hra Baslèvre luki yhä uudestaan siihen kirjoitetun ainoan lauseen:

»Neuvoanne seuraten koetan unohtaa ja antaa anteeksi.»

Sitten tuima tuska pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ikäänkuin estääkseen häntä näkemästä, mitä vielä tapahtuisi. Hän mutisi masentuneena:

— Kaikki on lopussa.

Mutta vaikk'ei hän enää saisikaan nähdä kasvoja, eikö hänen kumminkin pitänyt täyttää lupauksensa ja avata sille _toiselle_ taas viraston ovet? Ah! oliko se tosiaankin tehtävä? Myrskytuuli hajoitti nyt uhrauksen haaveet, ja raaka onnettomuus paljastui kylmänä ja kouraantuntuvana. Ennen oli täytynyt kuvitella sitä mielessään voidakseen siitä kärsiä; se oli ollut pelkkä teoreettinen vaara, ja kuinka vaivattomasti sen olikaan luullut torjuvansa! Mutta nyt, kun se oli silmien edessä, kaikki himmeni; hyljätyn rakkauden tuska ainoastaan jäi.

Pitkä, murheellinen tuokio kului. Hra Baslèvre ajatteli vielä:

— Kieltäymys, on sekin sana!

Samalla hän koetti kuvitella anteeksiantoa seurannutta hymyä, joka oli mahtanut olla enemmän tuskallinen kuin onnellinen. Ja kenelle se tästä lähtien osoitettaisiin, ystävälle, joka oli luvannut pitää sen hengissä, vai palanneelle uskottomalle?

— Eräs kiireellinen asia, — sanoi sihteeri, joka äänettömästi oli astunut huoneeseen ja laski asiapaperin hra Baslèvren eteen. — Onko herra tirehtööri taas sairas?

Hra Baslèvre avasi silmänsä.

— Sairas?... En lainkaan... Kiireellinen asia, sanoitte...

Hän tarttui hajamielisen näköisenä paperiin ja levitti sen. Sihteeri jatkoi:

— Olisin myös pyytänyt herra tirehtööriltä lupaa saada poistua hiukan aikaisemmin tänä iltana. Vaimoni, joka jonkun aikaa on ollut matkoilla, palaa kotiin...

Hra Baslèvre, joka ennen oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä alaistensa perheseikkojen suhteen, kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

— Itsekin juuri... Niin, on mahdollista, etten itsekään ole loppuun asti.

— Minä toivoin... sopersi sihteeri pettyneenä.

— Olenko sanonut, ettette saa mennä? tiuskaisi hra Baslèvre. — Kyllä täällä tarvittaessa tullaan toimeen ilman meitä molempiakin. Emme kumpikaan ole niin välttämättömiä.

Sihteeri pujahti pois, mutisten jotain kiitokseksi. Hra Baslèvre alkoi lukea:

»Kauppaministeri Vapaiden Taiteiden Herra Ministerille.

»Olette suvainnut pyytää minua välittämään Rahaministerille...»

Turha yritys. Kiireellisten virka-asiainkin takaa ilmestyi taas tuo tuttu hymy, huolimatta sen _toisen_ paluusta. Epätoivoissaan hra Baslèvre rupesi miettimään. Kuinka ihminen saattoikaan näin takertua! Minkätähden sillä perusteella, että hän oli saanut päähänsä käydä Beaux-Arts'issa, otaksua, että Clairen onni riippui tästä käynnistä? Gustaven paluu ministeriöön ei turvaisi pariskuntaa uusilta seikkailuilta. Mitään pelastusta ei siis ollut näköpiirissä, ja vapaaehtoinen uhri, Claire, kärsisi itsepäisesti yhä edelleen. Ja jos hänkin vielä uhraisi itsensä, olisi siitä seurauksena vain lisää kärsimystä kummallakin puolella, hyödytöntä kuin olemassaolo ja millään puolustamatonta, sillä sen olisi voinut välttää.

Ajatuksissaan ja koneellisesti hra Baslèvre laski käsistään kauppaministerin kirjeen vapaiden taiteiden ministerille. Eräällä paperilapulla hän huomasi nimen »herra Rabault, vapaiden taiteiden ministeriön 3:s osasto», ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi joku päättäväinen ahdistaja tarttunut häneen kauluksesta ja käännyttänyt hänet samaa tietä takaisin...

Todellakin, asia koski läheltä juuri hra Rabaultia, mutta virallisesti oli vastattu jyrkästi kieltäen.

Rabault... hyvä tilaisuus saada Gustavelle armoa peräytymällä viraston kieltävästä vastauksesta, mikä ei ollutkaan vaikeaa, kun kaikilla laeilla on toinenkin puolensa, yhtä laillinen kuin toinen, joten niitä mainiosti voi kiertää.

Hra Baslèvren tajunnasta nousi ääni, joka sanoi:

— Mutta mitä se hyödyttää, vaikka onnistuisitkin?

Toinen vastasi:

— Oletko unohtanut, mitä hänelle lupasit?

Ristiriita syttyi taas uudestaan, hra Baslèvren sieluparka joutui vielä kerran öisen kamppailun riitakappaleeksi. Sitten salama yht'äkkiä repi pilven. Hullu, kolminkertaisesti hullu! jolle enää oli jäljellä vain hymy, ja hän epäröi, koettaisiko säilyttää sen! Kun on tultu niin pitkälle, valitaanko silloin keinoja tai punnitaanko tuloksia? Ja mitä teki, että se _toinenkin_ niistä hyötyisi, kunhan hänen oma rakkautensa sinänsä, vaikkakin halveksittuna, jäisi eloon ja kelpaisi suojaksi lemmitylle.

Hra Baslèvre nousi järkytettynä seisomaan ja soitti vahtimestaria:

— Ilmoittakaa sihteerille, että menen mieskohtaisesti järjestämään asian, jonka hän minulle esitti.

— Tuleeko herra tirehtööri vielä takaisin?

— Luultavasti... saa nähdä... Niin tosiaankin! Siltä varalta, etten tulisi, sanokaa myös, että hän on vapaa, kuten pyysi... aivan vapaa!

Ja mennen ovelle hän hävisi, sanottuaan näin samaa — ivallinen kohtalon oikku muuten — kuin sinä aamuna, jolloin Gustave oli käynyt hänen luonaan ja koko tämä seikkailu alkoi. Kaikki muukin oli taas kuten alussa: sama tie kuljettavana ja sama määrä hänen matkallaan. Vain Michonia ei nyt ollut, mutta ehkä hra Baslèvre kohtaisi sen tuntemattoman, jonka tohtori oli ennustanut tulevan! Ja aika oli kulunut, oli tullut ilta aamun sijaan.

Oli taivaan purppuraan verhottu parisilais-ilta, joina kaupungin juhlallinen vihreys on kuin tulessa, kuumeinen ilma liikuttelee tomujaan ja kulkijaa painostavat samalla kertaa sekä koristeellisuuden loisto että ihmisten turha kiihko.

Puristaen kainalossaan salkkua, johon rinnakkain oli kätketty virallinen asiakirja — s.o. hänen entinen elämänsä — ja Clairen kirjekortti — ainoa ajatus, joka häntä nyt elävöitti — hra Baslèvre katseli penkkiä, jolla hän viime kerralla oli istunut Michonista erottuansa. »Missä on onnen kaupustelija?» oli hän silloin kysynyt itseltään. Senjälkeen kaupustelija kyllä oli kulkenut ohi, mutta päätään kääntämättä. Olisiko ehkä ollut parempi olla häntäkään huomaamatta?

Hra Baslèvre huokasi. Niin moni ihminen on läpi elämänsä etsinyt todellista intohimoa. Suuren rakkauden onnettomuudessakin on hitunen verratonta onnea. Ei, hra Baslèvre ei kääntyisi takaisin kärsimyksensä tieltä; eikä hän enää muuta nähnytkään kuin Clairen onnen, ja hän hehkui ainokaista halua rakentaa sen uudelleen. Vapaaehtoisen uhrauksen väsymys vaihtui äärettömän hellyyden sulotunteeksi ilman pienintäkään peräytymisen ajatusta. Kiusattuun mieleen lankesi hiljaisuus ja rauha. Saavuttuaan hra Rabaultin oven taakse hra Baslèvre sulkeutui tavanomaiseen läpitunkemattomuuteensa ja koputti...

— Sisään, kuului huoneesta ynseä ääni.

Tyynesti ja luontevasti hra Baslèvre aloitti jo heti kynnykseltä:

— Pistäydyin ohikulkiessani järjestämään erään asian.

Jatkaen puhettaan hän avasi salkkunsa ja otti esille paperin.

— Tällaisen asian. Se koskee teitä.

Hetkisen epäröityään — juuri sen verran, että ehti tuntea hra Baslèvren — hra Rabault puolestaan nousi kohteliaasti seisomaan.

— Että herra tirehtööri onkaan näin vaivautunut!...

Ja heidän esiintymisestään olisi voinut luulla — hra Baslèvren pidellessä avattua asiakirjaa ja hra Rabaultin tarkkaavaisena kuunnellessa — ettei kumpainenkaan ajatellut muuta kuin tätä kiireellistä kysymystä, joka oli saattanut heidät viralliseen kosketukseen. Mutta osastopäällikön hiukan ivallisista eleistä ja hra Baslèvren innosta ei tämänlaatuisten keskustelujen tottunut todistaja olisi erehtynyt; kumpikaan ei antanut verukkeiden pettää itseään.

Hra Baslèvre näytti hänen varmennettavakseen jätettyä virkakirjettä.

Nähtyäni teidän nimenne eräällä paperilapulla tämän yhteydessä — selitti hän — arvelin, että on hyvä kysyä teidän mieltänne, ennenkuin saatan toteutukseen sellaisenaan kyllä laillisesti perustellun kieltävän vastauksen. Minun mielestäni mikään ei estä tässä tekemästä poikkeusta tavallisesta säännöstä, mutta tietysti ainoastaan siinä tapauksessa, että te sitä tahtoisitte.

Hra Rabault ryhtyi lukemaan asiakirjaa eikä aluksi näyttänyt oikein muistavan, mistä oli kysymys. Sitten hän ojensi paperin takaisin.

— Oi, herra tirehtööri, mutisi hän, — voitte tehdä aivan niinkuin haluatte. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus on pakotettu ilmoittamaan erinäisiä... yksityisiäkin seikkoja. Ja kun sen on tehnyt, saa käydä miten käy. Hallinnollisessa elämässä...

Hra Baslèvre riensi keskeyttämään:

— Niin no, jos se on teille mieluista... tai edullista...

— Mieluista kyllä... edullista ei.

Hra Rabault lisäsi vielä merkitsevästi hymyillen:

— Etuja ajetaan mieluimmin suullisesti, eikö niin? Kaikissa tapauksissa olen hyvin liikutettu... kovin liikutettu...

Oli hetkinen äänetöntä. Pettyneenä hra Baslèvre kysyi itseltään, miten taas päästä puheen alkuun, kun hra Rabault aivan itsestään tulikin hänen avukseen.

— Valitan, jatkoi tämä, — etten voi kertoa mitään suojatistanne.

Hän oli muistelevinaan nimeä.

— Mikä hänen nimensä nyt olikaan?... Ai, Gros... Gustave Gros... Tiedättekö, että hän on lähtenyt? Mikä helpotus!

— Tiedän kyllä, sanoi hra Baslèvre rauhallisella äänellä. — Mutta luulen myös, että hän hartaasti toivoisi saada tulla takaisin.

Hra Rabault rehenteli nojatuolissaan.

— Että hänellä on otsaa...

— On eräitä lieventäviä asianhaaroja, ryhtyi hra Baslèvre selittämään, sulkien salkkunsa, mutta näyttämättä silti aikovan vielä lähteä.

— Mitä?

— Eräitä perheseikkoja. Ajattelin, että tutustuttuanne tilanteeseen voisitte ehkä...

Hän jäi odottamaan närkästynyttä keskeytystä, mutta kun ei sitä tullutkaan, hänen oli pakko jatkaa:

— Luuletteko, että jos hän ilmoittautuisi uudestaan?... Hänhän on ollut poissa vain yhden viikon, juuri niin kauan kuin loma kestää, jota hän tietystikään ei ota enää tänä vuonna. Onko viranhoito todellakin häiriytynyt sillä aikaa?

Hra Rabault pysyi itsepintaisesti vaiti. Varmana siitä, että hänen suunnitelmansa oli paljastettu, ja että hänen täytyi selittää asiansa loppuun saakka, hra Baslèvre kohautti olkapäitään ja lisäsi:

— Sanalla sanoen tekisitte minulle mieliksi, jos järjestäisitte jutun... jos se on mahdollista, tietysti.

— Hm! sanoi vihdoin hra Rabault armeliaasti ja hyvin ovelasti hymähtäen. — Kaiken voi aina järjestää, ja jos asia on teidän sydämellänne, niin...

Hra Baslèvre punastui tahtomattaan.

— Se on siis sovittu. Minä ilmoitan päätöksenne asianomaiselle jo tänä iltana ja teille olen etukäteen kiitollinen, jos ette moiti häntä liikaa, sillä on tapauksia, jolloin nuhteet ovat vahingollisempia kuin se paha, mikä niillä tahdotaan korjata.

— Aivan niin, sanoi vielä hra Rabault. — Niillä ärsyttää vain omaa mieltään, ja sitten kohdistuu huono tuuli syyttömiinkin.

Ilmeisestikin hän koetti palata »asiaan». Äkkiä hra Baslèvre suuntasi terävän katseensa suoraan osastopäällikön silmiin.

— Olette väärillä jäljillä, sanoi hän kuivasti.— En _lainkaan_ ole puuttunut asiaan siitä syystä, mistä te näytte luulevan.

— Oi, herra tirehtööri, — tahtoi hra Rabault nolostuneena korjata, — kuinka rohkenisinkaan...

Mutta tietäen kokemuksesta, ettei hallinnollisessa leikkisodassa mikään ole niin tehokasta kuin avoin hyökkäys, hra Baslèvre nousi seisomaan ja keskeytti hänet:

— Sanon teille, että erehdyksenne herättää minussa kaihoa; se muistuttaa minulle, etten enää ole teidän iässänne. Kullakin virka-asteella on omat viehätyksensä.

Hra Rabaultin halu ivata hävisi kerrassaan, sillä se tie uhkasi käydä vaaralliseksi.

— Mitä asiapaperiin tulee... jatkoi hra Baslèvre.

Hyvillään siitä, että pääsi poistumaan uhatulta alueelta, hra Rabault poikkesi heti viitatulle syrjäpolulle:

— Pyydän teitä menettelemään aivan mielenne mukaan, keskeytti hän. — Kuten jo sanoin, jos minulla jolloinkin on jotain sydämelläni, olkaa varma siitä, hyvä herra tirehtööri, että seuraan silloin teidän esimerkkiänne ja kuljen suorinta tietä.

— Hyvä on.

Ja lausumatta mitään muuta? kiitosta hra Baslèvre lähti menemään ovea kohti. Hämmästyen tällaista vivahdusta hra Rabault kiiruhti avaamaan.

— Milloin asianomainen tulee?

— Kai huomenna... heti saatuansa kirjeeni, jossa ilmoitan hänelle suosiollisuudestanne.

He katsahtivat vielä toisiinsa salavihkaa. Molemmilla oli se tunne, että heistä oli täytynyt tulla toistensa vastustajat. Oli myös selvää, että, kaikki asianhaarat huomioonottaen, hra Rabault näki hra Baslèvren ystävyyden paremmaksi kuin ohimenevän huvin suhtautua häneen töykeästi. Hra Baslèvre taas nautti voitostaan ja virkavallastaan.

— Näkemiin.

Ja he puristivat toistensa kättä kuin vahvistukseksi rikostoveruudelle.

»Luulin asiaa vaikeammaksikin», ajatteli hra Baslèvre portaita laskeutuessaan.

Saattoi kysyä, tarkoittiko hän käyntiä sinänsä vai sen tulosta.

Sitten hän sanoi:

»Nyt täytyy ilmoittaa Clairelle.»

Hän meni lähimpään postitoimistoon. Ajatus, että se _toinen_ mahdollisesti lukisi, mitä hän kirjoittaisi, ahdisti häntä. Kauan epäröityään laati hän kirjekortilleen seuraavan sanamuodon:

»Hyvä ystävä, teidän miehenne odotetaan saapuvan Valois'n kadulle kuten tavallista. Parasta olisi mennä sinne jo huomenna. Teille molemmille.

Baslèvre.»

Senjälkeen tuntui hänestä, että hänen elämänsä oli päättynyt. Aika levittäytyi hänen eteensä kuin valkoinen sivu, jolle hän ei tiennyt mitä panna. Uskomaton taakattomuus rasitti hänen hartioitaan. Ministeriö, hänen virastonsa ja hänen huoneensa, kaikki sekaantuivat sikin sokin suureksi välinpitämättömyydeksi.

Tietämättä mitä tehdä hän tuli Rivolin kadulle ja alkoi kävellä Louvren viertä.

Mutta hän ei ollut kulkenut kauankaan, kun eräs vastaantulija herätti hänet horroksestaan. Näkikö hän unta? Eikö tuo mustaan vaippaan ja ruskeaan hameeseen puettu nainen ollut...

— Mitä, oletteko jo palannut?

Neiti Fouille — sillä hänhän se oli — hymyili sattumalle harsonsa takaa, mutta tuskin huomattavasti.

— Olen, sanoi hän, — ja taas olen juoksulla ja myöhästymäisilläni.

— Ette arvaakaan, mitä surua tuotitte minulle paetessanne sovittua kohtaustamme. Mutta lykkäys ei vielä ole menetystä, ja jo tänä iltana...

— Huomenna mieluummin, kello yhden tienoissa. Olen niin vähän vapaa.

— Sama se! Oletteko edes tyytyväinen matkaanne?

Neiti Fouillen katse näytti eksyvän kauas.

— Olen aina tyytyväinen... silloinkin, kun minun on riennettävä tunnille, kuten nyt.

— Huomenna siis... ellette huviksenne taas päätä pahkaa katoa.

— Älkää toki niin sanoko, vastahan minä tänä aamuna tulin kotiin.

Hän nyökäytti kiireesti päätään ja pujahti pois.

Hra Baslèvre seisoi kuin naulattuna paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä hullu ajatus, että Gustave ja neiti Fouille olivat sekä poistuneet että palanneet samana päivänä, ja että heidän molempien salaisuutensa ehkä saattoivat olla jossain tekemisissä keskenään...

Väristyksen aalto kulki kautta hänen ruumiinsa. Ah, hän tiesi jo, millä täyttää valkean sivun, sillä kaukaa, hyvin kaukaa sarasti kangastuksena — jos se vain oli totta — Clairen vapautus!...

III

Ei ole niinkään vaikeaa ratkaista jokin yhtälö kuin asettaa sellainen ratkaistavaksi. Rinnastaa Gustaven ja neiti Fouillen nimet oli totta tosiaan asetelma, jonkalaista harvoin tapaa. Mutta tämä päähänpisto jäi kuin jäikin pysyväiseksi ja valaisi tietä eteenpäin.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli kohdannut neiti Fouillen, siihen saakka, kun hän meni tämän luokse vieraisille, hra Baslèvre — mitään tiedustelematta, mutta käyttäen ainoastaan ajatustaan — olikin jo päässyt puolitiehen ja arvannut kaiken oleellisen.

Eräs seikka, jolla näennäisesti ei ollut mitään yhteyttä hänen epäluulojensa kanssa, johti hänet lopullisesti oikeille raiteille. Aamulla hra Rabault kyseli puhelimitse herrasmies Gros'ta, jota ei ollutkaan kuulunut Valois'n kadulle. Gustave aikoi siis pysyä poissa ministeriöstä ja elää ainoastaan »kirjailemisellaan». Tämän jälkeen ei yhtälöstä puuttunut enää mitään. Oli vain kuljettava suoraan, ja tuntematon selviäisi aivan itsestään.

Niin hra Baslèvrelle kuin Clairellekin ei Gustaven en kirjailemista tietysti ollut olemassa. Se oli vain tyhjä veruke toisten, todellisten tulolähteiden peittämiseksi, joiden alkuperä huolestutti enemmän kuin niiden säännöttömyys. Mutta hyväksykäämme koetteeksi järjestelmä Gustave — neiti Fouille. Jos oli totta, että neiti Fouille auttoi rakastettuaan, riitti hänen apunsa enintään satunnaisten tarpeiden täytteeksi; minään säännöllisenä turvana sitä ei voinut pitää. Toiselta puolen taas oli joku ministeriöstä väittänyt, että Gustave pelasi sangen korkeita pelejä. Pelkkää arvelua! Olkoon, mutta väite sopi hyvästi yhteen Clairen maininnan kanssa, että rahan runsaus ja rahan puute välittömästi vuorottelivat. Olettakaamme siis, että Gustave on peluri ja tekee matkan rakastajattarensa, neiti Fouillen kanssa. Minne hän hänet silloin veisi, ellei sinne, missä pelaa paljon paremmin kuin Parisissa, s.o. Ostendeen tai Monacoon?

Täten näemme, että voidakseen päättää, kuuluivatko Gustave ja neiti Fouille yhteen, hra Baslèvren tarvitsi vain saada tietää, missä neiti Fouille oli käynyt. Tästä tiedosta riippuen matkojen yhtäpitäväisyys, kaiken epäilyksen ensimmäinen lähtökohta, joko antaisi varmuuden asiaan tai koko romaani haihtuisi ilmaan.

Mutta nämä olivat nyt ainoastaan hänen loppupäätelmänsä. Kuvata yksityiskohtaisesti hra Baslèvren välttämätöntä haparointia, seurata kaikkia hänen koettelemiaan ja taas hylkäämiään jälkiä, olisi turhaa, sillä lähteäkseen neiti Fouillen luo hän kaiken kaikkiaan oli tullut siihen ainoaan järkevään tulokseen, että päästäkseen epävarmuudestaan hänen oli taivutettava uusi ystävättärensä tuttavalliseen kertoiluun. Päälle päätteeksi nämä ankarat mietteet olivat ikäänkuin haihduttaneet hänen lopullisen päämääränsä. Olisi voinut luulla, ettei hra Baslèvre enää työskennellytkään Clairen hyväksi, vaan omaksi huvikseen. Hänen kasvonsakin olivat saaneet sellaisen iloisen innon ilmeen, ettei neiti Fouillekaan saattanut olla sitä huomaamatta. Sentähden tämä jo heti kynnykseltä huudahtikin hänelle tervehdykseksi:

— Kuinka tyytyväisen näköinen te olette! Oletteko ehkä saanut jonkun iloisen sanoman?

Hra Baslèvre vastasi:

— Oi, en! Elpynyt näköni mahtaa johtua siitä, että vihdoinkin tapaan teidät jälleen.

Hän lisäsi somasti:

— Koetan tuottaa kunniaa sairaanhoitajattarelleni.

— Sitä teettekin. Mutta astukaa toki peremmälle. Huoneethan te tunnette, kun olette käynyt täällä ennen... vähän vastoin tahtoanne.

— Mutta onneksi meille molemmille.

— Onneksi, niin... toisti neiti Fouille huomaamattomasti epäröiden.

Kahta minuuttia myöhemmin he asettuivat saliin kuten sinäkin aamuna, jota he juuri olivat muistelleet, sillä erotuksella vain, että hra Baslèvre ajattelemattaan istuutui siihen nojatuoliin, joka seisoi selin päivään, joten neiti Fouille, kai vastoin tahtoaan, joutui istumaan valoa vasten.

— Ette taida katua, aloitti hra Baslèvre, — että olette saattanut minut tähän tiedon temppeliin?

Samalla hän katsoi ikkunan ääressä seisovaan pöytään, joka oli täynnä oppikirjoja ja näytti, kuten neiti Fouillekin, odottavan jotakuta myöhästynyttä »pienokaista».

— Oikeastaan pitäisi minunkin tulla teidän kouluunne, jatkoi hra Baslèvre. — Koko ajan tuolla ylhäällä asuessani olen ihaillut sen oppia.

Neiti Fouille katsoi häneen vilpittömästi:

— Suoraan sanoen en oikein ymmärrä, niitä tarkoitatte.

— Lisätkäämme siis, sen enempää siihen koskematta, että te opetatte elämänviisautta vanhoille ihmisille, joilla on huolia — kuten joskus sattuu.

— Kuten enää ei näytä olevan asian laita.

— Mitä vielä! Ilmeet eivät koskaan ole samoja kauan. Tekin näytätte matkanne jälkeen taas hyvin levänneeltä; oikein on hauska katsoa. Kävittekö kauniillakin seuduilla, ja olisiko ehkä tungettelevaa kysyä missä?

Neiti Fouille tuntui hätääntyvän.

— Hyvä Jumala! sanoi hän, — olen ainakin nähnyt puita, kukkia ja peltoja, paljon sellaista, mitä täällä olen vailla.

— Pakenitte siis oikein maalle?

— En lainkaan.

— Vaan vetäydyitte ainoastaan johonkin kylään?

— En sitäkään. Mutta siitä puhuen tulee vain pahoitelleeksi paluutaan; ei siis toimita...

Hra Baslèvre nauroi hyväntuulisesti.

— Sama se! Huomaankin olevani kovin utelias. Mutta minäkin aioin karata vuorostani ja ajattelinpa vielä lähteä teidän jälkiänne!...

— Ne eivät johtaisi teille sopivaan seutuun. Tekisitte väärin luottaessanne minun maantietooni.

Lauseet putoilivat ilmavina sana sanalta. Olisi voinut luulla, ettei vakavuudesta ollut tietoakaan, ja kumminkin molemmat leikinlaskijat tarkoittivat täyttä totta.

Hämmästyneenä kohtaamastaan hiljaisesta vastustuksesta hra Baslèvre kohentautui äkkiä nojatuolissaan.

— Elämässä on usein omituisia yhteensattumia, ja maailma niin pieni niistä vavahtaakseen, sanoi hän kevyellä äänellä, vaikkakaan ei aivan niin kevyellä kuin äsken. — Uskokaa tai älkää, mutta olen vakuutettu siitä, että erään ystäväni on täytynyt matkustaa yhtä matkaa teidän kanssanne, mennen tullen.

— Ehkä hyvinkin, myönsi neiti Fouille yhä rauhallisena. — Olen matkallani kohdannut paljon tuntemattomia.

— Hän on helppo kuvata: isokasvuinen, parta ja tukka tuuheat, iho ruskea, ääni soinnukas, yleisilme huoleton, myöskin mitä vaateparteen tulee. Ja eräs täydentävä seikka, jota kumminkaan ei näe päältäpäin: hän on peluri!...

Selittäessään näin Gustaven ulkonäköä lyhyin pysähdyksin kunkin tuntomerkin jälkeen, hra Baslèvre ei siirtänyt katsettaan pois neiti Fouillesta. Tämä pysyi aluksi järkähtämättömänä, mutta irroitti vähitellen ristityt kätensä, kuin karkoittaakseen näyn, joka selvenemistään selveni. Viimeisellä piirteellä hänen huulensa avautuivat raolleen, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Voitonriemu sykähdytti hra Baslèvren sydäntä. Hän jatkoi:

— Peluri... kuten teidän sukulaisenne... teidän ystävänne... hän, jonka johdosta me tutustuimme.

Enemmän kuiskattu kuin lausuttu pyyntö keskeytti hänet:

— Älkää Jumalan tähden muistuttako minua niistä hirveistä hetkistä, jotka onneksi jo ovat unohtuneet!

Se vielä puuttui, ettei hän edes vastustanut mainesanaa »peluri». Ei siis auttanut muu kuin jatkaa. Hra Baslèvre sinkosi rohkeasti loppupäätelmänsä:

— Joka tapauksessa on hauskaa ajatella, että Gustave... joko sanoin, että hänen nimensä on Gustave?... että Gustave ja te olette samaan aikaan tehneet matkan samaan pelihuoneeseen.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun neiti Fouiller ilonpuuskaus löi nurin koko hänen odotuksensa. Oli kuin olisi nimen mainitseminen ajanut tipotiehensä kaiken vaaran, ja kuin ei neiti Fouillen, pahinta pelättyään, enää olisi tarvinnut muuta, kuin vain ottaa taas haltuunsa ilkeästi uhattu, mutta koskematta jäänyt salaisuutensa.

— Aivan niin, vastasi hän, — mutta eräs toinen asia olisi vielä hauskempi tietää — se nimittäin, tuliko ystävänne, jos hän nyt todella on olemassa, huomanneeksi minut. Minun näköiseeni naiseen ei juuri katsota ja syystä kyllä.

Neiti Fouille nauroi niin vilpittömästi, että hra Baslèvren täytyi tehdä samoin, vaikka kevyt hiki äkkiä olikin noussut helmeilemään hänen otsallaan ja takaisin kiertynyt arvoitus pakotti hänet kysymään itseltään: »Olisinko sittenkin laatinut pelkän romaanin?»

Sanat vaihtuivat edelleen kuten äskenkin. On ihmeellistä, että niin vaivattomasti voi kysyä ja vastata, vaikka ajatukset kulkevat aivan toisilla teillä.

»Romaanin», ajatteli hra Baslèvre. »Nimi on hänelle tuntematon... ellei Gustave ollut turvautunut käytettyyn vilppiin ja salannut omansa. Mitä tuntomerkkeihin tulee, kun kuvaa yhtä ihmistä, tuntee kuulija kuvauksesta aivan toisen, ja totuus pujahtaa siitä välistä.» Sillä aikaa sanoi neiti Fouillen ääni:

— Oli miten oli, minä olen taas ryhtynyt työhön ja palannut mielelläni vanhoihin tapoihini.

Siis näennäisesti kuin ei matkaa olisi ollutkaan. Ensiheiton salaperäinen väristys oli muodostunut onnettomuudeksi, joka ei enää uudistuisi. Kuinka tyhmää, että hän ollenkaan oli antanut valtaa mokomalle intohimolle! Täytyi pitää kiinni ainoasta kiinteästä pisteestä: oliko neiti Fouille vai ei tehnyt matkan samaan pelipankkiin kuin Gustave? Mutta ei hän sitä epäiltynä enää tunnustaisi...

Onneksi kello löi puoli, ja melkein samassa soi ovikellokin.

— Pienokainen... sanoi neiti Fouille.

— Joko?

— Ei auta. Täytyy ansaita leipänsä.

Ja seisomaan nousten hän näytti tahtovan kiirehtiä hra Baslèvrea hyvästelemään. Peli oli siis menetetty, ellei jotain odottamatonta tapahtuisi...

Silloin juuri pienokainen Andréan ohjaamana, joka oli mielissään siitä, että sai keskeyttää sisarensa kohtauksen »yläkertalaisen» kanssa, liiteli sisään ja heittäytyi neiti Fouillen kaulaan:

— Ah, neiti! Oletteko jo kotona? Olisittepa nähnyt, kuinka äiti hämmästyi, kun sai Nizzasta lähettämänne kortin, jossa peruutitte tuntini!

Siinä se! Sattuma tuli kuin tulikin avuksi. Nyt hra Baslèvre saattoi sanoa hyvästi ja poistua äänettömin askelin:

— Älkää vaivautuko... tunnen kyllä tien... näkemiin!

Koska neiti Fouille oli ollut Nizzassa, oli kiinteä piste jälleen löytynyt. Neiti Fouillen ystävä ja Gustave olivat sama henkilö, Clairen pelastus näytti taas mahdolliselta ja tulevaisuus avautui uudestaan!

Seurasi sanoinkuvaamaton hetki. Tultuaan kadulle hra Baslèvre olisi ehkä tahtonut palata ministeriöön, koska jo oli aika, mutta kuinka hän olisi voinut? Oltuaan eilisestä saakka arvoituksen selvittelyn aiheuttaman jännityksen vuoksi himmenneenä, Clairen kuva näyttäytyi hänelle nyt niin voimakkaana, että hän pelkäsi siitä sekaantuvansa. Ilonpuuskassaan hän olisi heti paikalla tahtonut juosta Clairen luo ja huutaa hänelle totuuden, vapauttaa hänet kädenkäänteessä ja ottaa hänet huostaansa. Nyt ei mitään anteeksiantoa enää ollut pelättävissä! Voi heittää unholaan hetkellisen uskottomuuden, olla muistelematta yhden päivän hairahdusta; mutta tässä tapauksessa uskottomuus olikin ollut kestävää ja tunnustettaviksi mahdottomilta vaikuttimiltaan likaista, rahanhimoista.

Sitten yht'äkkiä laskeutui taas verho tämän suuren kirkkauden eteen, ja yhä katukäytävällä seisoen hra Baslèvre vaipui yön pimeyteen.

Sillä kaikkia ilmaantuneita asianhaaroja tarkoin punniten hän ei oikeastaan tiennytkään mitään. Neiti Fouillella oli rakastaja ja neiti Fouille oli käynyt Nizzassa. Ja Gustave oli lähtenyt ja palannut samana päivänä kuin hän. Mutta riittivätkö nämä seikat perusteiksi mennä väittämään Clairelle, joka siitä saattoi kuolla, että se, mitä hra Baslèvre luuli totuudeksi, tosiaankin oli sitä eikä vain erehdystä, mitä se yhtä hyvin näytti saattavan olla? Oikeutettujen johtopäätösten, arveluttavien yhteensattumain, vieläpä todennäköisyyksien suhteen hän tulikin seuraavaan vakaumukseen: ei ollut oikein, vaan päinvastoin hyvin väärin pitää niitä minään varmuutena.

Hra Baslèvre pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten tehdään, kun tahdotaan karkoittaa jonkun hirveän onnettomuuden mielikuva.

»Niin se on, päätti hän. Intohimoni eksyttää minut. On mahdollista, että erehdyn. Mutta päästäkseni epäilyksistä ja saadakseni oikean selon, minne minun on mentävä, ellei taas Boulevard Blanquille?»

Hän huusi ajurin. Tällä kertaa hän ei tahtonut tavata Clairea, vaan Gustaven. Eilen mahdollisuus kohdata tämä mies olisi kauhistuttanut häntä, mutta nyt hän pelkäsi ainoastaan, ettei tavoittaisi häntä. Tästä lähtien hän, jonkun korkean vapauttavan mahdin kuljettamana, tunsi muuttuneensa ikäänkuin jonkinlaiseksi kohtalon voimaksi. Hänestä tuntui, että tapahtumain täytyi itsestään muovautua hänen mielensä mukaan, eikä hän yhtään epäillyt, ettei saisi Gustavea tekemään tarpeellisia tunnustuksia, samoin kuin ei sitäkään, ettei voisi palauttaa Clairelle elämisen vapautta.

Perillä otti hänet vastaan palvelijatar.

— Herra ja rouva ovat molemmat kotona, sanoi tämä.

— Hyvä, vastasi hra Baslèvre. — Haluan puhutella herraa.

Odottamatta, että hänet ilmoitettaisiin, hra Baslèvre lähti menemään Gustaven työhuoneeseen, kun tämä ilmestyikin lakki päässä ja juuri ulos lähtemässä.

Nähdessään Baslèvren Gustave ei aivan saanut salatuksi epämieluisaa hämmästystään, mutta heittäytyi kumminkin heti teeskennellyn vieraanvaraiseksi.

— Sattuipa sinulle nyt huono onni, veikkoseni? — sanoi hän äänellä, joka turhaan tavoitteli sydämellisyyttä. — Olen juuri lähdössä kaupungille, mutta vaimoni jää kyllä kotiin. Sen kuin vain kiitän sinua uudesta välitysyrityksestäsi siellä virastossa ja pujahdan tieheni.

— Lähdin tavoittamaan ainoastaan sinua, huomautti hra Baslèvre kuivasti. — Etkö voi suoda minulle kahta minuuttia?

— Vaikka kolme, jos tahdot... mutta en enempää...

— Olisin tahtonut saada tietää... aloitti hra Baslèvre.

Gustave jatkoi:

— Palaanko hra Rabaultin luo?... Oi, se on mahdotonta! Katsos, minä olen nyt päättänyt itse tarttua alukseni peräsimeen.

Sitten hän kääntyi palvelijattareen, joka oli jäänyt heidän ääreensä, ja sanoi:

— Menkää sanomaan rouvalle, että tämä herra on tullut tapaamaan _häntä_.

Ajatukset suunnattuina siihen salaperäiseen päämäärään, jonka vuoksi hän oli tullut, hra Baslèvre kohautti olkapäitään sanoen:

— Niin, tietysti sinä pysyttelet vapaana... minä avasin paluutien vain tarpeen varalta.

Taas kulki varjo yli Gustaven otsan.

— Ja minä kun luulin, että sinä olit älykäs!... Oikein totta, vähempää en sinusta odottanut. Tuntuukin siltä, että poissaollessani olet pidättynyt minua täällä kaunistelemasta. Laskin siihen kyllä hiukan, mutta...

Hän maiskautti merkitsevästi suutaan ja vaihto sitten äkkiä äänensävyä: