Part 6

»Mihin minä olenkaan sitoutunut?» kysyi hän itseltään. »Suojelemaan Gustavea, mutta jospa ihmeekseni edes aavistaisin, ketä vastaan!...»

Mitä hän ylimalkaan tiesi entisestä toveristaan? Ei mitään. Mutta noita kasvoja hän ei tuntenut senkään vertaa! Mistä siis tämä odotuksen jännitys, joka hänessä kasvamistaan kasvoi? Ja mistä eritoten tämä varmuus, että hän kulki kohti ankaria tai eriskummaisia tapahtumia? Totta onkin, ettei ratkaisevaa elämänvaihetta koskaan lähestytä luulematta, että tavattomia ja odottamattomia käänteitä seuraa sen mukana, minkä jälkeen todellisuus sitten osoittautuu sitä köyhemmäksi yllätyksistä...

Niin sekin ilta, jota hra Baslèvre näin oli pelännyt, muodostui mitä tavallisimmaksi, ulkonaisesti niin vähän poikkeukselliseksi kuin ajatella taitaa. Sen oleellisin sisällys oli salaista, tarjoten vähemmän näkyviä eleitä kuin sisäisiä ailahduksia, vähemmän puhuttuja sanoja kuin ilmaisemattomia tunteita.

Ensin hra Baslèvre hämmästyksekseen huomasi, ettei Gustaven huoneisto ollutkaan niin uhkea, kuin miltä se hänestä ensimmäisellä käynnillä oli näyttänyt. Toisella näkemällä vaikutelmat useimmiten haalistuvat, mutta voittavat myös luotettavaisuudessa. Ainoat, mitä todella saattoi nimittää ylellisyydeksi, eivät olleet eteisen piirrokset eivätkä herranhuoneen huonekalut, vaan mieluumminkin kaikkialla vallitseva turhantarkka siisteys, eräänlainen luonnollinen järjestys ja hiljainen sopusointu, joka yhdisti toisiinsa seinät ja tavarat.

Ja jos hra Baslèvre toiselta puolen oli tuntenut jotain levottomuutta Gustaven suhtautumiseen nähden, saattoi hän siinäkin suhteessa pian rauhoittua. Kun hän, tällä kertaa palvelijattaren saattamana, astui työhuoneeseen, jossa Gustave odotti, tuli tämä vastaan kädet ojolla, ehkä hiukan pilkallisen näköisenä, mutta puhuen hyväntuuliseen tapaansa:

— Kas niin, sanoi hän, — ei siis mitään uusia peruutuksia! Paidat sentään luottaa keittiöömme? Mainiota. Ja mikä parasta, sinä tulet täsmällisesti. Kaikki hyveet... Olet kerrassaan ihailtava, vanha veikko.

Ja tämä oli hänen ainoa viittauksensa tapahtuneeseen peruutukseen.

Mitä sinä tahdot? Ajattelin ensin... aloitti jo hra Baslèvre, kun onneksi Claire ilmestyi.

Seurustelu järjestyi siten itsestään, eikä koskaan saatu tietää, mitä hra Baslèvre oli ajatellut.

Clairenkin suhteen hra Baslèvre vähitellen jo oli kuluttanut loppuun kaiken kiihtymyksensä, joka yhtä paljon oli johtunut seikkojen salaperäisestä mutkallisuudesta kuin ilosta jälleen nähdä hänen kasvonsa. Hän ei enää tuntenut muuta, kuin mitä olisi tuntenut missä säätyläisseurassa tahansa. Joinakin hetkinä elämä tahtoo levätä ja toistelee silloin vain tuttuja puheenparsia. He odottivat jotain uutta, mutta se oli tullut jo eilen...

Sellainen oli alku. Kuitenkaan, kun mentiin ruokasaliin, hra Baslèvre ei voinut torjua ihmeellistä hyvinvoinnintunnetta.

Riippulampun valopiiriin valkoiselle liinalle järjestetyt valkeat porsliiniset ruokaneuvot herättivät heti halun sulkeutua pöydän ympärille ja puhua sitten hillityllä äänellä. Neljästä lasimaljakkoon pistetystä punaisesta ruususta näkyi kyllä, että tilaisuus oli epätavallinen, mutta kurotetuin kauloin nekin olivat osana yleisissä tervetuliaisissa, ja niiden henkäyksinä tuntuva tuoksu sekoittui nähtävästi samana aamuna vallatun parkettilattian puhtaaseen hajuun.

Ateria alkoi.

On harvinaista, ettei pöytäkumppanusten kesken syntyisi edes hetkellistä yhteisvirettä hälventämään heidän mieliensä soraääniä ja heidän huoliaan. Tuskin nämäkään kolme ateriatoverusta, joita varmasti hyvin erilaiset ajatukset askarruttivat, olivat istuutuneet, kun jo heidänkin välillään tapahtui yhdistyminen. Jokaisesta heistä rupesi tuntumaan luonnolliselta, että oltiin yhdessä, vaikka päinvastainen asiaintila olisikin ollut otaksuttavampi. Hra Baslèvre lakkasi olemasta tirehtööri. Gustave luuli ehkä palanneensa isä Gros'n aikoihin. Hiljainen Claire näytti onnelliselta.

— Miten täällä onkaan hyvä olla! sanoi yht'äkkiä hra Baslèvre tuttavallisuuden valtaamana.

Ja he rupesivat juttelemaan, hapuillen aluksi, mutta keskittyen pian niihin vähiin aiheisiin, jotka heille olivat yhteisiä.

— Missä sinä asut? kysyi Gustave.

— En juuri missään; eihän vanhoillapojilla ole oikeaa kotia.

Claire puuttui puheeseen:

— On kai teillä ainakin Limoges'issa perhetuttavia?

— En enää käy Limoges'issa.

Claire ei hellittänyt:

— Lie kuitenkin hauskaa todella tuntea olevansa kotoisin jostakin, omistaa oma kotiseutu ominaisine väreineen ja viivoineen. Kun on syntyisin parisilainen, kuten minä, ei oikein tunne kuuluvansa minnekään.

— Limoges on vain pieni kaupunki.

Gustave ja hra Baslèvre olivat yhtä mieltä siitä, ettei kannattanut pahoitella. Mutta kuinka paljon muistoja siihen sentään liittyi! Ja niin palautui koko menneisyys, eivätkä he senjälkeen enää muusta puhuneetkaan.

Merkillisiä mielteitä! Gustave loihti esiin koulupoikain kujeita, isä Gros'lle tehtyjä kepposia, ihmeellisen Vienne-joesta saadun kalansaaliin — kaikki seikkailuja, joita kellä tahansa oli ollut, mutta jotka heistä tuntuivat ainoalaatuisilta. Pöytäliinan mutka johti hra Baslèvren mieleen erään talon — hänen kotitalonsa — erään nuoruuden — hänen nuoruutensa — suuren onnen — hänen onnensa... Neljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin tällaisten mielijohtumain pelkkä mahdollisuus oli kauhistuttanut häntä. Mutta nyt oli muistot manattu esiin, eivätkä ne häntä lainkaan kiusanneet, päinvastoin tunsi hän itsensä onnelliseksikin. Tekisi mieli sanoa, että noiden kasvojen vuoksi, joihin hän ei edes silmäissytkään, menneet ajat olivat kadottaneet katkeruutensa.

Huolettoman mielialan jatkuessa päivällinen kallistui jo loppua kohti.

— Muistatko?...

Kyllä hra Baslèvre muisti. Ja hänen sydämensä pullistui kuin pesusieni, jonka huokoset vettyvät. Kuullessaan puhuttavan nuoruudestaan hän nuortui uudestaan.

Mutta yht'äkkiä eräs soraääni rikkoi viehätystä. Gustave keskeytti kertomuksensa ja huudahti merkillisesti:

— Katsos Claire! Mitähän hän ajattelee, kun näen hänen suunsa seutuvilla saman nipistyksen kuin ennen vanhaan ja tuolla silmäkulmassa saman vaon, joka aina syntyi, kun hän tahtoi olla esikuvaksi?

Onkin todella uskomatonta, kuinka vuodet voivat pöhöttää huulet, harmentaa hiukset ja rypistää ihon, jaksamatta kuitenkaan hävittää mitään luonteen merkkejä. Mutta miksi mahtoi Gustave tästä huomauttaa? Sentähdenkö, että Claire noin herkeämättä katsoi hra Baslèvreen?

Tuli hetken pysähdys. Tuntui kuin jokin juolahdus olisi häipynyt palaamattomiin. Ehkä menneet ajat taas loittonivat...

— Mitäkö minä ajattelen? sanoi vihdoin hra Baslèvre vähän hämillään. — Sinua tietysti... omituista sattumaa, joka meidät jälleen on tuonut yhteen.

— Sattumia on kahdenlaisia, hyviä ja huonoja, — vastasi Gustave epämääräisellä äänensävyllä, — ja ennenkuin mitään päättää, on odotettava tapausten lopputulosta.

— Tahdotko väittää, että tällä kertaa...

— Oi, sanoin vain aivan yleisesti... Et sinäkään muuten aavista, keitä minä ajattelen.

Hän imaisi vielä savukkeestaan, hörppäsi loppuun kahvinsa ja lisäsi:

— Mutta, veliseni, minun on pyydettävä anteeksi, että muutamaksi hetkeksi petän seuran. Saattamatta arvata, että palaisit alkuperäiseen päätökseesi, lupasin tavata erään henkilön juuri tänä iltana... asia itsessään ei ole tärkeä... Usko pois, ehdin kyllä takaisin ennen lähtöäsi! On vain selvitettävä eräs lasku...

— Lasku!... Kirjallisuuslaskuko? tokaisi hra Baslèvre tahtomattaan hiukan ivallisesti.

— Niin juuri!

Gustave nousi seisomaan:

— Usko tai älä, mutta tahtomatta ollenkaan toitotella niitä palveluksia, joita hänelle teen, hän kyllä antaa minulle etusijan, kun yö tulee.

Tekikö hän pilkkaa? Ei kai sentään! Claire mahtoi olla tottunut hänen omituisiin puuskiinsa, koskapa vain sanoi:

— Etkö sinä tänään kumminkin olisi voinut siirtää toiseen kertaan?

— Tänään vähemmän kuin milloinkaan! En muuten lainkaan ole levoton...

Tässä piili tuskin huomattavaa ilkeyttä, yksi sellaisista pienistä vivahduksista, joiden merkityksen tajuaa vasta jälkeenpäin, tapahtumain valossa.

— Kyllä te kaksi lohduttaudutte minusta puhuen...

Hän oli jo kynnyksellä. Hra Baslèvrelle jäi vielä silmänräpäys aikaa huomata, ettei Gustaven ilme enää ollut sama. Hänen silmissään vilkkui määrittelemätön sekoitus huolestusta ja himoa. Missä hra Baslèvre ennen oli nähnyt tuollaiset silmät? Mutta portaiden ovi paukahti, hermostuneet askeleet, jotka olivat tömisseet eteisessä, hävisivät äkkiä, ja kääntäen päätään hra Baslèvre havaitsi olevansa yksin kasvojen kanssa... Päivällinen oli päättynyt.

Pitkä tuokio kului. Hievahtamatta he yhä näyttivät kuuntelevan, vaikk'ei talosta enää kuulunut mitään ääntä eikä ulkoakaan. Gustaven poistumisessa ei itsessään ollut mitään loukkaavaa, mutta kuitenkin saattoi sanoa, että se oli aiheuttanut illan ensimmäisen hämmingin.

— Luulen olevan parasta, sanoi Claire vihdoin, että menemme hänen työhuoneeseensa.

— Niinkö?

Claire ei vastannut. Nyt oli hra Baslèvren vuoro; hän kysyi, mutta ulkopuolelta hampaittensa:

— Meneekö hän useinkin ulos näin illoin?

— Joka sunnuntai ja joskus myös torstaisin... Olin kuitenkin toivonut, että hän tänään...

— Ei, syy oli kokonaan minun, kun liian myöhään muutin mieltäni.

He vaikenivat taas. Pelkkä se tosiasia, että olivat lausuneet muutamia merkityksettömiä sanoja, näytti huojentaneen heitä. Tarvitaan määrätty aika siirtymiseen kiusallisesta tunnelmasta toiseen aivan erilaiseen. Huoneen rauha vaikutti heihin myös, vaikka hitaasti. He olivat kuin kaksi nukkujaa, jotka tuntemattomassa paikassa herättyään pyörittävät silmiään tietämättä, näkevätkö unta vai totta.

Hra Baslèvre aloitti jälleen:

— Teidän ruusunne tuoksuvat hyvältä.

Aikoen tarjota vieraalle yhden Claire kurotti kätensä. Hänen sormensa kosketuksesta yksi terälehti putosi.

— Ne kuihtuvat, mutisi hän, uskaltamatta enää kajota ruusuihin.

Taas hiljaisuus... Tuli vähitellen suloista olla, lämpöäkin hiipi jo mieliin.

Hra Baslèvre nojautui tuolinsa selkämykseen ja sanoi äkkiä:

— Kuinka tällaisesta kodista lainkaan raskii poistua?

Hän katseli varissutta terälehteä ja kiiltävää pöytäliinaa, mutta ei rohjennut kääntyä kasvoihin päin. Kun ei Claire vastannut, hra Baslèvre jatkoi:

— Oletteko sanonut hänelle, että kävitte ministeriössä?

— Tietysti... sehän lankeaa itsestään.

— Ja että suostuin ainoastaan teidän pyynnöstänne?

Claire ei näyttänyt ymmärtävän. Samassa hän arvasi, että Claire oli jättänyt mainitsematta pääasian, ja koska he tästä lähtien olivat ikäänkuin kanssarikollisia, hän tunsi tuttavallisuuden heidän välillään hetki hetkeltä kasvavan.

— Se hyvä, sanoi hän, liioin tietämättä miksi.

— On hyvä, vastasi Claire, — että käsititte hänen tarvitsevan teidän apuanne.

Claire näytti päättämällä päättäneen puhua ainoastaan Gustavesta.

— Mistä huomaatte minun sen ymmärtäneen? kysyi hra Baslèvre oikukkaasti.

Claire osoitti päänliikkeellä tyhjää tuolia:

— Minne hän meni?

— Sopimaan kirjoituksistaan... Niinhän hän sanoi.

— En koskaan näe hänen kirjoittavan.

— Ettekö siis uskokaan?

— En.

— Siis?

— Minä pelkään...

Selkä yhä kenossa hra Baslèvre otti kahvilusikkansa, rupesi leikkimään sillä ja kysyi mahtavasti:

— Sentähdenkö te toissa päivänä puhuitte sanomattomasta tuskasta?

Huomatessaan Clairen vaikenevan hän jatkoi, kaiken aikaa puhuen kuin jollekulle toiselle vastapäätä olevalle:

— Minä ymmärrän, että teistä tuntuu ilkeältä paljastaa vieraalle näin omakohtaisia asioita. Mutta ettekö kumminkin ole arvannut, että ensimmäisestä hetkestä lähtien...

Hänen lauseensa jäi kesken. Musertava arkuus antoi hänen sanoilleen jo ennakolta niin tavattomat mittasuhteet, ettei hän uskaltanutkaan niitä lausua, vaan peräytyi kauhistuneena.

Claire painoi päänsä alas ja punastui.

— Tiedän teidän tosiaankin tahtovan auttaa minua — sanoi hän — mutta mistä johtuneekin, että tänä iltana myös olen saanut sen varmuuden, että apunne tulee liian myöhään? Oi, kuinka ne ovatkaan kaukana, meidän onnelliset vuotemme! Olisittepa tuntenut hänet silloin! Epäilemättä hän jo oli epävakainen, mutta niin iloinen, puhdas, kirkaskatseinen ja avomielinen; hänen pieninkin eleensä uhkui oikeaa yhdessäolon riemua... Mutta sitten vähitellen, tai oikeammin jokseenkin yht'äkkiä, jokin samensi hänen silmänsä, meidän keskinäisen suhteemme ja hiljainen onnemme, joka oli meidän rikkautemme. Ja valhe alkoi. Mikä?... sitä en tiedä. Eräinä hetkinä on minulla varma vakaumus jostain kamalasta petoksesta, toisesta elämästä, josta minä olen poissuljettu. Mutta ei se vielä mitään; loppujen lopuksi kärsin siitä ainoastaan minä yksin. Eräs toinen asia peloittaa minua tuhat kertaa enemmän. Siitä lähtien kun hän on väittänyt kirjoittavansa, on minua ahdistanut ajatus, että meidän tulolähteemme ovat käyneet epävarmoiksi. Huomatkaa, että sanon epävarmoiksi; en rohkene mennä pitemmälle... Mutta minkätähden täällä joinakin päivinä on paljon rahaa ja toisina taas niin hirvittävän hermostunutta? Elämämme on samanmukaista: Gustave on vuoroin tuhlaavainen, vuoroin ärtyisä. Joskus hän palaa luokseni, mutta kuin pitkältä matkalta. Näyttää silloin, kuin hän tahtoisi pyytää minulta anteeksi, mutta samalla tunnen, että hän vain hetkellisesti hakee turvaani. Sitten kaikki taas alkaa alusta, ja tuntuu, kuin koko talo tyhjenisi. Tuntee itsensä sitä yksinäisemmäksi, kun odotuskin kauhistuttaa... Älkää luulkokaan, että kuvittelen! En tosin tunne salattuja syitä, mutta kaikki muu... kaikki muu... kuinka varma siitä olenkaan!

Puhuessaan hän oli koko ajan katsonut pöydälle pudonneeseen terälehteen ja sen yli ehkä myös Gustaven työhuoneeseen, joka oli hämärän peitossa kuten isäntänsä elämäkin.

Hra Baslèvre ei näyttänyt enää kuuntelevan, mutta sen mukaan kuin sanat lankeilivat, hän oli yhä epävarmempi siitä, tunsiko sääliä vai mielihyvää. Hän olisi tahtonut surkutella Clairea, mutta olisi ollut tyytymätön, ellei tämä olisi tuntenut itseään onnettomaksi.

— Minä pyydän anteeksi, lopetti Claire hämmästyen sitä, että oli paljastautunut ventovieraalle.

— On hetkiä, aloitti hra Baslèvre, — jolloin helpottaa uskoa surunsa ystävälle.

Yht'äkkiä lusikka, jolla hän koko ajan oli leikkinyt, luiskahti hänen sormistaan ja putosi heidän tuoliensa väliin.

Totellen samaa vaistoa molemmat kumartuivat sitä nostamaan. Heidän hiuksensa hipaisivat yhteen. Hra Baslèvre ehti ennen, tapasi lusikan ja suoristautui; hän oli tullut vähän kalpeaksi.

— Minkätähden salata sitäkään, mitä minä jo muutaman tuokion olen tuntenut, — jatkoi hän kai liian pikaisesta liikkeestään hiukan hengästyneenä. — Astuessani tähän huoneeseen oli ainoa aikomukseni hauskuttaa teitä; mutta kun kuunnellessani teidän kertovan katselin tätä pöytää, niin silloin — elämässä näkyy ilmaantuvan kaikenlaisia häiritseviä sivuseikkoja — silloin minä yht'äkkiä muistin, että meidän ruokasalinpöytämme minun lapsuudessani oli myös tällainen soikio... Niin, juuri tällainen... aivan samanlainen... Minun paikkanikin oli samalla kohdalla, pitemmän akseliviivan päässä, ja teidän paikallanne...

— Minun paikallani? kertasivat kasvot, jotka nyt näyttivät menneisyyttä heijastavalta kuvastimelta.

— Siinä istui äitini...

— Minä kiitän teitä, sanoi Claire lyhyen vaitiolon jälkeen. — Minulle on mieluista, että juuri tällä hetkellä rinnastitte minut hänen muistonsa kanssa.

Hra Baslèvre pudisti hartioitaan:

— Minusta se päinvastoin tuntuu kummalliselta.

— Miksi niin?

Hra Baslèvren ääni aleni nyt vuorostaan.

Koska en vuosikausiin ole voinut ajatella häntä tuntematta vihlaisua sydämessäni, kun sensijaan tänä iltana ja teidän luonanne...

Ei se minusta johdu, vaan siitä, että elvytitte muistojanne...

— Se ei mitään vaikuttanut, että niistä puhuin; muutoksen aiheutti se lempeys, jolla minulle itse haastelitte.

— Niinkö luulette?

— Olen siitä varma.

Hra Baslèvre oli vihdoinkin uskaltanut kääntää päänsä suoraan kasvoja kohti; jonkin vastustamattoman voiman pakottamana hän koetti täydentää ajatustaan:

— Kolme päivää sitten en teitä vielä tuntenutkaan, ja tänään jo...

Mutta tehden torjuvan eleen Claire keskeytti hänet lempeästi ja jatkoi itse:

— Ja tänään jo seurustelemme kuin vanhat ystävät... miestäni odotellen.

Hän korosti näitä viimeisiä sanojaan. Sitten hän rehdisti, kohottaen kirkkaan katseensa, josta ehdottomasti ei ilmennyt mitään muuta kuin hänen sanoistaankaan, ojensi hra Baslèvrelle kätensä. Tämä tarttui siihen kainosti, tuskin huomattavasti puristaen. Se mitä hän tunsi, oli ehkä mielihyvää, ellei se ollut pyörrytystä. Sielu saattaa näin joskus kadottaa itsetarkkailukykynsä, ilman että mitkään ulkonaiset seikat ilmaisevat sisäistä häiriötä, vaan kaikki näennäisesti pysyy ennallaan.

Yht'äkkiä he säpsähtivät ja heidän kätensä erkanivat, kuin joku olisi heidät yllättänyt. Gustaven työhuoneessa oli isä Gros'n pöytäkello ruvennut lyömään.

— Jo kymmenen, mutisi Claire, — hän viipyy kauemmin kuin tavallista. Ehkä olisi parempi...

Hän pysähtyi. Hra Baslèvre, joka oli ymmärtänyt, silmähti vielä pöytään, variseviin ruusuihin, ympäri tätä niin rauhallista huonetta ja nousi sitten seisomaan.

— No niin, sanoi hän. — Minä lähden, koska pidätte sitä parempana. Mutta jos pyydätte palaamaan, minusta tuntuu, että koettaisin, todella olla teille hyödyksi.

— Palaamaan?

Arvelun ailahdus kulki yli kasvojen.

— Miks'ei?... Te jäättekin minulle velkaa kiitoskäynnin; niinhän tapa on...

He menivät eteiseen; Claire auttoi hra Baslèvrea pukemaan ylleen päällystakkinsa, ojensi hänelle hänen lakkinsa ja keppinsä eikä koko aikaan puhunut mitään. He liikkuivat pehmeästi kuin ihmiset, jotka ovat tehneet nopean kiertomatkan; paljonkaan he eivät olleet toisillensa sanoneet, mutta kuitenkin he tunsivat, että tästä illasta alkaisi uusi elämä heille molemmille.

Ennenkuin he erosivat, hra Baslèvre tarkasteli kasvoja vielä viimeisen kerran.

— Huomenna minä ryhdyn ottamaan selkoa siitä epäselvyydestä, joka teitä huolestuttaa.

Mutta Claire vastasi vain hyvästelevällä merkillä; mahdollista oli, että hän pelkäsi selvyyttä, tai ettei hän siitä enää niin välittänyt. Ja pyörittäen päässään sekavia ajatuksia hra Baslèvre aikoi astua alas portaita.

Ehdittyään ensimmäisen kerroksen käänteeseen, joka oli huonosti valaistu, hän huomaamattaan törmäsi mieheen, joka kulki päinvastaiseen suuntaan. Seurasi molemminpuolinen huudahdus:

— Sinä!

— Miks'et odottanut?

Gustave tuli kotiin.

Vaimosi alkoi jo tulla levottomaksi, sanoi hra Baslèvre. — Kirjallisuus taisi venyttää kohtaustasi.

Kumea naurahdus oli ainoa vastaus.

— Kiiruhda nyt joka tapauksessa häntä rauhoittamaan.

Taaskaan ei mitään vastausta.

— No, mitä tuumit? ahdisti hra Baslèvre hermostuen.

Silloin Gustave äkkiä kumartui toverinsa puoleen ja sanoi:

— Mitäkö minä tuumin? Erästä ihmeellistä kysymystä, veliseni, joka pälkähtää päähäni ainoastaan, kun tapaan sinut: oletko ehkä kauniin ilman lintu?

»Olisiko hän juonut?» tuli hra Baslèvre ajatelleeksi.

Gustave jatkoi:

— Mutta unohdinkin... et mahda tietääkään, mitä se merkitsee... Sitä suurempi syy tulla uudestaan, eikö niin? Jonakin läheisenä sunnuntaina... tai niin pian kuin vain tahdot, sitäpaitsi... Ja sinä päivänä minä tuon... Tahdotko nähdä, mitä minä tuon?...

Hän ryhtyi kuumeisesti kaivamaan taskuaan.

— Anna olla! Et näytä olevan täydessä järjessäsi... Hyvää yötä...

— Tapaamiin.

Hra Baslèvre jatkoi matkaansa.

Gustaven kohtaaminen ja hajanaiset puheet olivat jättäneet häneen kiusallisen vaikutelman. Mutta heti ulos päästyään hän huomasi tähdet.

— Miten ilma vielä on lauhkeaa, mutisi hän.

Sitten hän, kuten neiti Fouille toissa iltana, häipyi Parisin suureen pimeyteen.

Hän luuli, ettei hän enää ajatellut mitään, vaikka kantoi mielessään noita kasvoja; niinikään hän kuvitteli vielä olevansa oma itsensä, ja hän kulki kuin haamu...

IV

Täytyy hetkeksi keskeyttää kertomuksen kulku.

Tähän asti oli sattunut paljon ulkonaisia tapauksia: Gustaven ilmestyminen, Clairen käynti ja neiti Fouillen näyttäyminen näköpiirin rajalla. Mutta äkkiä kaikki kokonaiseksi kuukaudeksi painautui ja hautautui sisäiseksi tajuntaelämäksi, joka oli hra Baslèvren.

Näin peitetyn kehityksen kuvaamiseksi pitäisi näöllistä ulottuvaisuutta vailla olevilla sanoilla saada aikaan vielä vähemmän aistimellisia vaikutuksia. Sydämen matka on kuin risteilyretki: sillä kuljetaan pallonpuoliskolta toiselle, taivaanrannan muuttumatta...

Siirryttyään siis sielunelämään näytelmä yhdeksi kuukaudeksi hävisi kaikkien silmien ulottuvilta. Vain pari kolme tapahtumaa kuvasti kuin rypyt sitä sisäistä käymistä, mikä kyti tavallisuudesta poikkeamattomissa ulkonaisissa puitteissa.

Ensiksikin, kaksi päivää Gustaven päivällisten jälkeen hra Baslèvrella oli ilo — tai harmi, kuinka vain tahdotaan — kohdata eräässä käytävässä ystävänsä, tohtori Michon.

Kas, sanoi tämä, — ajattelin juuri teitä.

Minua! — vastasi hra Baslèvre hämmästyen — Mistä syystä?

Luultavasti koska olin tapaava teidät. Oletteko huomannut, että ihmiset usein ilmoittautuvat lähettämällä edeltäkäsin aavistuksen tulostaan?

— Aina psykologi, tämä kunnon tohtori!

— Aina... Entäs te?

— Tietääkseni en koskaan ole väittänyt sitä olevani.

— Ei hra Jourdainkaan luullut kirjoittavansa suorasanaista. Mutta katsotaanpas kasvoja?... Vieläkö kevät pitää teitä kulkurituulella?

— Mitä tahdotte?

— En tahdo mitään; minä arvaan, se riittää.

— Toinen aavistus?

— Aivan niin. Muistakaa tuonnoista varoitustani: se tuntematon vaanii teitä.

Hra Baslèvre oli muistelevinaan.

— Se tuntematon, josta puhuin Tuileries'ssa, se koettelemusten mies...

Vapautuen näennäisestä epävarmuudestaan hra Baslèvre hymähti hilpeästi:

— Hyvä tohtori, sallikaa minun sanoa yksi asia: jos hänen milloin tekisi mieli häiritä minua, tunnen itseni kyllin voimakkaaksi kuristaakseni hänet lempeästi; tämän tietäen hän onkin varonut koettamasta.

— Ai,ai! Oletteko siis kumminkin kohdannut hänet?

Mutta vaikka Michonin olkapää ahnaasti painuikin hra Baslèvrea kohti, hän pääsi pujahtamaan alta: — Riittää jo kerrakseen...

Toinen tapaus oli yhtä joutava.

Hra Baslèvren lainattua rahaa neiti Fouillelle oli tästä hänen silmissään tullut todellisuudessa olemassaoleva henkilö, joka sellaisena ansaitsi huomiota.

Eräänä iltana siis — luullakseni täsmälleen viikko lainauksen jälkeen — hra Baslèvre kotiin tullessaan pysähtyi neljänteen kerrokseen, sensijaan että yhteen menoon olisi jatkanut matkaansa perille saakka, ja soitti. Hän tahtoi jatkaa tuttavuutta kohteliaisuuskäynnillä.

Andréa avasi nuristen.

— Onko neiti Fouille kotona? kysyi hra Baslèvre hyvin kohteliaasti.

— On kyllä, mutta ei ota vastaan, vastasi Andréa tylysti.

— Vai niin! huudahti hra Baslèvre pettyneenä. — Siinä tapauksessa sanokaa hänelle...

Niin, mitä sanottavaa hänellä oikeastaan oli?

— Pääasia, että hän saa tietää minun käyneen, ja että pahoittelin... niin, minä todellakin pahoittelen... — Ja hän jätti nimikorttinsa.

Samana iltana pieni kirjelappu toi neiti Fouillen vastapahoittelut; siinä seisoi lopuksi: »Vakuuttaen teille vielä kiitollisuuttani on minulla ilo ilmoittaa, että aion lyhentää velkaani melkoisella ennakkosummalla.»

— Hyvä! sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Mutta en minä siellä sen vuoksi käynyt.

Minkätähden siis?

Samalla viikolla hän myös ryhtyi Clairelle lupaamiinsa tiedusteluihin. Hän ei enää kääntynyt hra Rabaultin puoleen, vaan meni yleiseen sihteerinvirastoon ja henkilökunnan toimistoon. Hänen saavuttamansa tulokset supistuivat pelkkiin arveluihin ja kuulopuheisiin. Oli mahdollista, että kirjuri Gros'n menot nousivat yli hänen tulojensa. Toiset otaksuivat, että hänellä oli rikas rakastajatar, toiset taas, että hän löi vetoja kilparadoilla. Sanalla sanoen, kaikki jäi yhtä epäselväksi kuin ennenkin.

Sitäpaitsi ja ennen muuta hra Baslèvre useaan, kertaan teki matkan Boulevard Blanquille. Totta puhuen nämä käynnit merkitsivät tärkeää muutosta hänen elämässään, mutta ei sitä ministeriössä eikä Béarnin kadun varrella kukaan voinut huomata.

Ei liene hyödytöntä mennä tässä hiukan yksityiskohtiin; yksi ainoa, jälkeenpäin kaikkiin pikkuseikkoihin suunnattu valonsäde riittää joskus osoittamaan, kuinka suuria ne itse asiassa olivat.

Päivälliset, jotka vielä muistettaneen, olivat olleet sunnuntaina. Seuraavana torstaina hra Baslèvre meni kiittämään, mutta ei tavannut ketään kotona. Hän poistui ilmoittaen ovenvartijalle tulevansa uudestaan määrättynä päivänä ja määrättyyn aikaan ja tekikin niin.

Tällä kertaa kasvot odottivat häntä. Heti sisään astuttuaan hra Baslèvre kysyi keveällä äänellä:

— Eikö miehenne olekaan kotona?

Hän tiesi sen ilmankin, sillä juuri siihen aikaan oli Gustaven oltava hra Rabaultin siipien suojassa.

— Eihän sen pitäisi olla teille tuntematonta, vastasivat kasvot, kärkkäinä siitä, ettei niiden tarkkanäköisyyttä epäiltäisi.

Hra Baslèvre punehtui hiukan ja ryhtyi selittämään:

— Suoraan sanoen — myönsi hän — minun on tunnustettava, että siihen vähän laskinkin: halusin kertoa teille asiain kulusta.

Hän selosti sitten toimenpiteensä, uskaltamatta kuitenkaan mainita, että luuli niiden lopullisestikin jäävän tuloksettomiksi.

Tarkkaan kuunnellen Claire pudisti päätään.

— En koskaan ole odottanut valaistusta muualta kuin jostain sattumasta, huokasi hän viimein. — On myös hetkiä, jolloin toivon saavani pysyä epätietoisuudessa, — varmuus peloittaa...

Sitten hän kertoi puolestaan, että palattuaan kotiin sunnuntaina Gustave oli maininnut, että hän mahdollisimman usein aikoisi kutsua vanhan ystävän taloonsa.

— On onni, että hän haluaa tavata teidät useammin. Ihmettelen vain, niistä hän onkaan saanut sen innon; luulen kyllä koettaneeni sitä hillitä.

Hra Baslèvre vastasi koruttomasti:

— Minä tulen uudestaan, jos haluatte ja milloin haluatte.

— Kiitos lupauksesta, mutta ei aivan pian... sitten myöhemmin... kyllä hän kirjoittaa...

Senjälkeen punoutui tyyni keskustelu tavallisista asioista. Juteltiin hra Baslèvren virkatehtävistä, hänen loma-aikojensa vietosta, hänen kävelyretkistään, hänen lukemistaan kirjoista... Kasvojen hymy ei lakannut kysymästä eikä hra Baslèvre vastaamasta.

Erotessaan he antoivat toisilleen kättä, mutta puristamatta.

— Pikaisiin näkemiin, sanoi hra Baslèvre aika hiljaa.

Claire vastasi reippaasti, katsoen vierastaan suoraan silmiin:

— Kuten tahdotte, mutta mieluimmin kello kuuden jälkeen...

Se oli virastojen sulkemisaika. Hra Baslèvre ymmärsi, kumarsi ja lupasi odottaa, kunnes hänet kutsuttaisiin.

Toinen viikko kului. Hän alkoi ihmetellä, kun ei mitään kuulunut.

»Ehkä Gustave on kirjoittanut», ajatteli hän, »mutta kirje joutunut hukkaan! Ministeriössä hukataan niin monenlaista...»

Hiljaisuutta jatkui yhä. Silloin hän eräänä iltana, poistuttuaan virastosta tavallista aikaisemmin, taas suuntasi kulkunsa Place d'Italieta kohti, päättäen ottaa asioista uuden selon.

Oltiin nyt toukokuun lopulla. Penkeillä keskellä toria istuskeli pientä väkeä ilta-auringon lämpimässä. Eräästä aukosta näkyi kaukaa Panthéon, kelluen kuin kevyt kuori kivisen aallon harjalla. Muuten oli joka puolella vain korkeita taloja, viliseviä katuja ja tungeskelevia ihmisiä. Mutta ilma oli selittämättömän ohutta, taivas rusotti ja kevät kehittyi.

Perille saavuttuaan hra Baslèvre kuuli, että »jollei hra Gros vielä ehkä ollutkaan tullut, niin ainakin rouva oli kotona».

Niin hän olikin. Gustave ei vielä ollut kirjoittanut. Eikä hän enää ollut puhunutkaan »tirehtöörin» kutsumisesta. Joka päivä hän myöskin oli tullut kotiin entistä hiukan myöhemmin.

— Hyvä... hyvä... vastasi hra Baslèvre, kuunnellen kynnykseltä, mitä hänelle kerrottiin.

— Mutta ettekö tahdo koettaa odottaa?

— Miten teille vain sopii.

Täällä, mukavassa ja siistissä huoneistossa unohti ympäröivän korttelin, nauttiakseen vain ilmasta ja valosta.

Hra Baslèvre viipyi lähes tunnin. Elämässä on silloin tällöin levähdyshetkiä, joina ikäänkuin tuntee laskevansa maahan kuin matkamies laukkunsa omat ajatuksensa, omat huolensa ja oman henkilöllisyytensä. Ihminen on sellaisina hetkinä kuin vaeltaja, joka virkistäikse pensaikon juurella. Ja hra Baslèvresta oli tullut tällainen vaeltaja. Hän ei puhunut Gustavesta — mitä se olisi toimittanut, koska Gustaven pian piti saapua? Eikä hän puhunut itsestään eikä mistään, mikä tavallisesti kiinnitti hänen mieltään. Mutta kuitenkin hän pelkäsi, ettei ehtisi saada sanotuksi, mitä olisi ollut sanottava, ja hän olisi tahtonut pidättää pöytäkellon osoittajia.

Claire kuunteli hajamielisen näköisenä, kuinka hra Baslèvre intoutui kaljuista puista ikkunan ulkopuolella. Hänenkin ikkunansa edustalla oli puita... Hänkin saattoi illoin nähdä ihmisiä istuvan eräässä puistikossa, kaikenlaista kansaa... Voi, miten Parisissa sentään oli monenmoista väkeä!...

— Ettekö silloin esimerkiksi, kun tässä tuonnoissa päivänä kävitte ministeriössä, kohdannut odotushuoneessa erästä ruskeihin puettua naista, varsin miellyttävän näköistä... erittäin miellyttävän...

Ei, Claire ei muistanut nähneensä sellaista naista. Mutta kuinka hra Baslèvre täällä tuli ajatelleeksi neiti Fouillea?

— Miten hän viipyy! keskeytti Claire. — Milloin tulleekaan?

Ja neiti Fouillen romaani kaikkosi kohti Parisin suurta pauhua jättääkseen tilaa ainoastaan kasvojen levottomuudelle.

Luuletteko hänen siis kirjoittavan minulle vielä?

— Minä toivon...

— Ja jollei hän kirjoita?

— Älkäämme katsoko niin pitkälle.

Poistuessaan hra Baslèvre luuli tuntevansa, että kasvot kaiteen yli kumartuen määrittelemättömällä katseella tällä kertaa seurasivat hänen kulkuaan portaissa.

Taas parin viikon hiljaisuus. Vihdoin eräänä perjantaina saapuu sitten kirje, jossa »ystävä Baslèvrea» pyydetään päivälliselle seuraavana päivänä.

Hra Baslèvre lähti heti Boulevard Blanquille. Lauantaina piti olla virallinen rakkaudenateria ministeri isäntänä. Mahdotonta päästä siitä urakasta.

Tämä oli viimeinen käynti kasvojen luona puheenaolevana ajanjaksona. Gustave, tavalliseen tapaansa, oli poissa. Kasvot näyttivät hätääntyneiltä.

— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre heti Clairen nähdessään.

Ei hänen mikään ollut; ainakin hän niin vakuutti, rauhallisesti koettaen hymyillä tavallista hymyään.

— Entäs teidän itsenne?...

Ja kun hän sen kuuli, hänen oli hyvin vaikea enää pidättää masentunutta liikettä.

— Onko Gustaven hullusti?...

Gustavenko vai kasvojen? Huonosti valaistuissa portaissa on vaikea erottaa katseen nopeita vivahteita.

— Hullusti... toisti Claire.

Hra Baslèvre kiirehti jatkamaan:

— Oikeastaan, kun minun ei kerran tarvitse johtaa noita kemuja, voisinkin ehkä pujahtaa niistä aikaisemmin ja viettää täällä lopun iltaa... jos luulette minun todella voivan olla teille hyödyksi...

Ei mitään vastausta.

— Se on siis sovittu, minä tulen noin kello yhdeksän... ehkä puoli kymmenen...

Sitten hän poistui hyvästelemättä, sulkien oven hiljaa jälkeensä, kuin olisi lähtenyt sairaan luota.