Part 9

— Ei, sanoi hän, — jos olisitte rakastanut minua, olisitte te — ennenkuin rupesitte puhumaan siitä — huomannut, että se onni, joka teitä houkutteli, oli teidän, ennenkuin se vielä oli minun. Te ehdotatte menneisyyden unohtamista. Hyvä! Mutta tunnetteko tätä menneisyyttä? Kuka teille takaa, ettei se kuulukin minun sieluni sisimpään, ja ettei sen riistäminen sieltä olisi sietämätöntä väkivaltaa? Olettakaamme kuitenkin, että suostuisin tähän ensimmäiseen uhraukseen ja eroaisin menneisyydestäni. Mikä voima siinä tapauksessa tukahduttaisi sydämestäni sen äänen, joka moittisi minua siitä, että petin velvollisuuden, jota tähän asti olen pitänyt omanani kaikissa vaikeimmissakin olosuhteissa? Tähänastinen elämäni on ollut tuskallista, mutta muodostuisiko tulevaisuuskaan helpommaksi, kun omatunto olisi hämmennyksissä eikä tilanteen kierouden vuoksi saattaisi olla olettamatta epävarmaksi sen kehitystä? Ja vihdoin, millaisen sydämen minä teille antaisinkaan? Sydämen, jossa vuorottelisivat epätoivo, kun en enää olisi kunniallinen, katumus, koska olisin väistynyt tehtävästäni, ja kiduttava varmuus siitä, että olisin täydentänyt niiden turmion, jotka olisin voinut pelastaa!

Clairen katse painui alas. Nyt saattoi luulla hänen uneksivan ääneensä ja yksinään.

— Kaikkea tätä, hyvä ystävä, — jatkoi hän — olisitte te tullut ajatelleeksi, jos _todella_ olisitte rakastanut minua. Te tunsitte mieltymystä, halua ja ehkä kyllin voimakasta liikutustakin rohjetaksenne ylittää sopivaisuuden rajat; mutta se ei ole rakkautta! Rakkaus on aivan toista! Jos se luo onnea, se ei koskaan luo sitä itselleen, vaan ainoastaan toiselle. Se ei ota mitään, mutta antaa kaikki. Olen usein kuvitellut, että saattaisi rakastaa toista ihmistä melkeinpä häntä koskaan lähestymättä, ja ilman että hänellä olisi siitä aavistustakaan. Kuka tietää, eikö suuri salattu rakkaus ehkä olekin kaunein kukka, mikä milloinkaan on koristanut ihmisolentoa? Ja kuka myöskään tietää, kuinka välitöntä hurmiota sellainen uhraus saattaisi uhkua, jossa ei uhrata mitään muuta kuin uhraaja itse?

Hra Baslèvre, joka oli kuunnellut liikahtamatta, vastasi ainoastaan:

— Sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, ettette sitten tekään koskaan ole rakastanut.

Clairessa ailahti tuskin huomattava epäilys; sitten hän sanoi huokaisten:

— Jos _tosi rakkaus_ merkitsee kaiken tarmonsa ponnistamista antaakseen toiselle ainoastaan sellaista, mikä on hänelle parhaaksi — vaikka sitten karkoittaisi hänet mielestäänkin — luulen päinvastoin... olen varma siitä, että rakastan vieläkin...

— Vai niin! totesi hra Baslèvre kaiuttomalla äänellä. — Olisi pitänytkin aloittaa sillä tunnustuksella; kaikki muu oli tarpeetonta...

— Kenties pääasia kumminkin sisältyi muuhun?...

Ja vihdoin iskeytyi heidän ympärilleen hiljaisuus, joka näytti tahtovan viivyttää lausuttuja sanoja ja asettaa ne heti sellaisen matkan päähän, missä kaikki kirkastuu. Sillä kulloinkin kohdallaan ei asioita aina ymmärrä, ja hra Baslèvresta tuntui, kuin olisi kolkko kivilaatta uhannut murskata sen ihmeen, jonka selviämistä hän henkeänsä pidättäen odotti.

Hiljaisuuden katkaisi Claire sanoen:

— Luvatkaa minulle nyt, ettemme enää koskaan puhu... tästä.

Hra Baslèvre vaikeni. Hiljaisuus lankesi taas, epämääräisillä mielteillä kuormitettuna, raskaana kahden ihmisen kärsimyksestä.

— Minä pyydän teiltä sitä, rukoili Claire.

— Mitä se hyödyttäisi? vastasi hra Baslèvre.

— Se takaisi minulle, että saan pitää ystävyyden... joka on käynyt minulle rakkaaksi.

— Ystävyys on valhetta!

— Joskus suloista!

Hra Baslèvre oli painanut päänsä.

— En voi luvata mitään, sanoi hän jyrkästi, — minä koetan.

— Kiitos.

Ja he nousivat seisomaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän sydäntensä näytelmän edessä oli koko muu todellisuus hälvennyt. Gustaven katoaminen oli ollut vain sopiva tilaisuus päästä itse pääasiaan. Mutta selittäydyttyään heillä ei enää ollut halua palata siihen.

— Suokaa anteeksi että lähden, sanoi hra Baslèvre suunsa kärjellä, — täytyy taas mennä ministeriöön.

Ja odottamatta Clairen vastausta hän lähti menemään eteiseen. Hän kulki nyt edellä. Claire tuli jäljessä ja huomasi hänen hartiansa. Ne olivat kumarat, kuin olisi muutamia vuosia lisää juuri pudonnut niille.

— Älkää toista kertaa pysytelkö niin kauan näkymättömänä, sanoi Claire ulko-ovelta.

Hra Baslèvre vastasi kaukaisella äänellä:

— Koetan muistaa. En tullutkaan maininneeksi, että olen ollut sairaana kaksi viime viikkoa.

— Toivoakseni ette vakavasti?

— Niin, että piti olla vuoteessa.

— Oliko edes ketään, joka teitä hoiti?

— Oli, eräs armelias naishenkilö... minun naapurini.

— Mikä hänen nimensä on?

— Neiti Fouille.

— Vai niin. Kun tapaatte, niin sanokaa, että olen hänelle kiitollinen.

— Mahdotonta, hän on matkustanut pois.

— Aivan äskettäin siis?

— Niin, vasta toissa päivänä, kuten...

Claire täydensi hra Baslèvren puolesta, joka oli heittänyt kesken:

— Kuten Gustavekin.

Hra Baslèvre meni äkkiä hieman hämilleen, kun nämä nimet näin rinnastettiin.

— Parisista matkustaa joka päivä niin paljon ihmisiä, mutisi hän. — Hyvästi.

— Näkemiin.

Hra Baslèvre säpsähti vielä viimeisen kerran.

— Luuletteko siis?...

— Luulen, että kun on paljon kärsinyt, kieltäytyminenkin voi muodostua onneksi.

— Minä puolestani en ole sillä tiellä!...

Sitten hra Baslèvre meni alas ja palasi jalan ministeriöön. Kulkiessaan hän ei huomannut maata eikä taivasta, ei vastaantulevia eikä omaa suruaankaan. Hän ei myöskään ajatellut noita kasvoja eikä vielä tiennyt, näkisikö niitä enää vai koettaisiko unohtaa ne. Eräänä hetkenä hän vain tunsi, että hänen ylleen laskeutui kuolemaa muistuttava rauha, mutta suloinen kuin uuden elämän alku. Ja eräänä toisena hetkenä, mutta ainoastaan yhtenä, hän myös käsitti, että mieluummin kuin olemaan enää milloinkaan lähestymättä Clairea hän suostuisi vaikka vaikenemaankin...

Itse vielä tietämättään hän alkoi _rakastaa todella_.

KOLMAS OSA

I

Tämän keskustelun jälkeen hra Baslèvren sielu ensin näytti lakkaavan elämästä. Sitten, tietoisena siitä kuilusta, mikä hänet erotti Clairesta, hän ei edes kysynyt itseltään enää:

»Näenkö hänet vielä?»

Tuona kuiluna olivat kai ne ainoat lauseet, jotka hra Baslèvre luuli muistavansa. »Ette te minua rakasta», oli Claire sanonut, »te olette vain kuvitellut minua rakastavanne.» Ja väitteeseensä: »Te ette ole rakastanut koskaan», hän oli lisännyt: »Olen varma siitä, että rakastan vieläkin!»

Siitä oli hra Baslèvrekin varma; mutta päästyään siihen hänen ajatuksensa pysähtyivät ja kaikki äänet hänen sisässään vaikenivat.

Ulkonaisesti hän eli kuten ennenkin: kävi kerhossaan ja virastossaan tai istui ikkunassaan puistikkoa katsellen. Mutta suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut. Hänelle lausutut sanat eivät näyttäneet saavuttavan häntä enää. Häntä väsytti toimia. Virkansa hoitaminen rasitti häntä. Kaiken kaikkiaan hänen myllerretty elämänsä koetti turhaan päästä edes näennäiseenkään tasapainoon. Hän oli joutunut samanlaiseen sekavaan tilaan kuin vesi, joka huljutuksen jälkeen vielä pyörii. Mutta aika kuluu ja, sakan laskeutuessa pohjaan ja jättäessä astian reunat sameiksi, vesi selviää ja asettuu taas kirkkaana nesteenä kuvastamaan taivaan valoa.

Tuollaista horrosta ei voinut jatkua. Kun herääminen alkoi, tapahtui se, jotta hra Baslèvre astuisi tien päähän saakka. Hän uskalsi viimeinkin huomata esteen itsensä ja Clairen välillä. Ja se este oli Clairen puoliso, jonka tähän asti saattoi sanoa olleen pois suljettuna koko näytelmästä. Hän oli näyttäytynyt vain kaukaa ja ikäänkuin ohimennen. Mutta nyt hän yht'äkkiä tuli väliin. Oli mahdotonta olla ottamatta huomioon, että Claire rakasti häntä yhä. Mahdotonta oli myös koskea häneen, sillä hänen kauttansa olisi koskenut Claireenkin. Hän olisi ollut olemassa hävinneenä ja murhattunakin. Ihmisen voi tuhota, mutta ei niitä mielikuvia, joiden välityksellä hän hallitsee. Ja tämän odottamattoman huomion edessä hra Baslèvre ei olisi voinut sanoa, tunsiko hän hämmästystä vai vihaa: mutta tuntematon tuska kidutti häntä, ja se tuska oli mustasukkaisuus.

Kaikista intohimoista mustasukkaisuus helpoimmin piilottautuu tietoisuudelta. Sen varmimmatkaan uhrit eivät usein tiedä siitä mitään, niin salaa se tulee. Vihatessaan täst'edes Gustavea hra Baslèvrella ei ollut aavistustakaan vihansa oikeasta syystä. Hän luuli vain olevansa suuttunut jonkun haaveellisen petoksen johdosta, jonka uhriksi Claire oli joutunut.

Claire tiesi kaikki miehestään ja tuomitsi hänet. Hän tiesi, ettei hän luultavasti koskaan ollut mitään kirjoittanut, että tulolähteet olivat epäiltäviä, elleivät pahempiakin, ja saattoiko hän olla varma edes uskollisuudestakaan? Kumminkin hän miehensä vuoksi oli päättänyt tulla hakemaan hra Baslèvrea: mies oli koko ajan hänen tekojensa tarkoituksena. »Minulla on ainoastaan yksi ajatus ja yksi kärsimys», oli hän sanonut heidän viime hyvästikseen. Sellaisen sokeuden edessä hra Baslèvre tunsi kapinanhengen kuohuttavan mieltään. Koko sydämestään hän olisi tahtonut poistaa hämärät ja suojella Clairea yhtä ansaitsemattomalta kuin varmalta häpeälliseltä kohtelulta. Mutta saattoiko hän?... Clairehan rakasti Gustavea!...

Kaikenlaiset sameat ajatukset kalvoivat häntä. Missä he olivat tutustuneet toisiinsa? Olivatko Gustaven tunteet Clairea kohtaan koskaan olleet muuta kuin päähänpisto? Ehkä hän olikin nainut Clairen vain tavoitellakseen myötäjäisiä rahapulaansa!

Hra Baslèvre muisteli myös Gustaven nuoruutta, jossa kaikki jo oli onnistunut ilman hänen ansiotaan. Ah, minkätähden hän oli alusta asti ollut rikas ja onnellinen ja saanut pitää vanhempansakin? Minkätähden elämä aina suo samoille kaikki antimensa?

Täten hra Baslèvren tuska kävi vähitellen yhä ankarammaksi, katkeroittuen Clairelle tuntemattomistakin ajoista. Hän sekoitti siihen kaikenkaltaista alhaista ja hyödytöntä kateutta, josta hän kyllä oli tietoinen, mutta jota hän ei jaksanut välttää. Siitä hänen rakkautensa himmeni. Hän lentää räpytteli kuin huoneeseen eksynyt yölintu piinaksi muuttuneen menneisyyden ja huolestuttavan tulevaisuuden välillä, Kaikki hämärtyi. Kuolema olisi ollut niin suloinen!

Mutta tällaista ahdistuksen aikaa ei voi kestää kauan. Ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, sanotun keskustelun jälkeen uusi käänne jo toikin vapautuksen.

Oli ilta. Kotiin tultuaan hra Baslèvre istui taas ikkunassaan. Puistikko alhaalla hälisi vielä, ja auringonsäteitäkin väijyili yhä matalissa kaarikäytävissä. Kadusta nousi tympeää hajua, ja saattoi sanoa, että samoin kuin torin katselija se itsekin oli käynyt vanhaksi ja raihnaiseksi, ilmaisematta kuitenkaan mitään raunioiden suuruutta.

Yht'äkkiä häikäisevän selvä varmuus, että Gustave palaisi, valtasi hra Baslèvren mielen. Ja ajatellessaan tätä paluuta sekä Clairen anteeksiantoa toinenkin asia selvisi hänelle. Siihen asti hän vielä oli voinut kysyä itseltään. »Näenkö hänet jälleen?» Mutta nyt ja niin sanoaksemme hänen ulkopuolellaan muodostui päätös, ettei hän olisi sen tapauksen todistajana. Kirja oli suljettava ja hävitettävä!

Seurasi lamauttava väsymys. Nyt, kun kaikki oli lopussa, hänen mieleensä muistuivat ne monet vuodet, joina hän ei ollut tuntenut mitään kiusaa elämästään ullakkokamarissa ja ilman ystäviä. Ja ainoastaan sattuman vuoksi, joka yhtä hyvin olisi voinut olla tapahtumatta, tämä aika ei enää koskaan palaisi, vaan hän jäisi tielle paljaaksi riisuttuna ja värisevänä, viheliäisine sieluineen... Jospa hän edes olisi voinut unohtaa! Eihän hän enää hetkeäkään ollut halunnut Clairea! Sillä voihan rakastaa tyhjyydessäkin ja siinä tiedossa, että on ainiaaksi karkoitettu!...

Alhaalla päivä sammui pois, upoten kolkkona samaan surumielisyyteen kuin hra Baslèvrekin. Vahdin käskiessä ihmiset poistuivat puistikosta. Katukäytävällä kompuroi ontuva nainen... Andréa... Tosiaankin, mahtoiko neiti Fouille vielä olla matkallaan? Kuinka oikein hän olikaan tehnyt, kun oli lähtenyt matkalle! Ja eikö hänen itsensä pitäisi seurata neidin esimerkkiä ja myös tehdä pieni matka?

Ah! karkoitettuaan viimein Gustaven kuvan mielestään hän vasta oikein huomasikin, kuinka vähän hän itse asiassa oli tottunut siihen ajatukseen, ettei enää kuulunut Clairen elämään. Hän oli mukautunut Gustaven suhteen, mutta ei voinut tyytyä osaansa Claireen nähden. Hän tahtoi Clairen tulevan onnelliseksi, mutta millä tavalla? Sillä ilman Gustavea...

Hermostunut naurahdus katkaisi jyrkästi loppupäätelmän. Se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi, oli niin kaukana kaikesta mahdollisuudesta, että hän pelkäsi sellaista hourailla.

»Minä tulen hulluksi! Mutta huomenna minä teen kuten neiti Fouille... juuri niin minä teen... Huomenna minä matkustan pois, ollakseni varma siitä, etten enää mene sinne!...»

Ja palattuaan pöytänsä ääreen hän vajosi eräänlaiseen tylsyyteen. Hän olisi tahtonut itkeä niin paljoja turhia kärsimyksiään, sillä ei hänen rakkauden uhrauksensakaan olisi omiansa rakentamaan onnea. Mutta hän tunsi myös sellaista rauhoittumista, joka seuraa vaikeita päätöksiä. Ja hän ihmetteli, alkaisiko tällaisesta epätoivosta sittenkin uusi, korkeampi elämä, jossa kaikki mennyt unohtuisi, vaikka hänen ajatuksensa siinä vielä nyt viipyivätkin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hra Baslèvre ylös noustessaan käsitti, että hänen eilinen päätöksensä oli lopullinen. Hän ei enää menisi Boulevard Blanquille, mutta sitäpaitsi hän, välttääkseen vaarallista kiusausta, poistuisi Parisista jo samana iltana.

Tirehtööri on samalla kertaa sekä paljon vapaampi että paljon sidotumpi kuin viimeisin kirjureista. Hänellä on vain yksi ainoa keino saada lomaa heti: sairaus, joko todellinen tai keksitty. Hra Baslèvre meni siis lähimpään puhelinkojuun ja pyysi tohtori Michonin numeroa.

Oli olemassa tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei Michonia olisi langan päässä, mutta hän sattuikin olemaan.

— Halloo! Kuka puhuu?

— Minä, Baslèvre, tirehtööri...

— Hitto vieköön! Joku virka-asia siis... Mutta ettekö tiedä, että nyt on sunnuntai?

— Tiedän kyllä. En tahdokaan vaivata teitä. On kysymys vain minusta.

— Oletteko sairas?

— Ainoastaan levon tarpeessa.

— Niinkö!... No, ottakaa sitä.

— Aioinkin juuri ilmoittaa ministerille, että vaaditte minulle parin viikon virkavapautta nyt heti. Kai te sitten tarvittaessa kirjoitatte asianomaisen paperinkin, mutta olen varma siitä, että kun mainitsen teidän nimenne, hän ei muuta pyydäkään.

— Onko niin kiire?

— On ja ei... Päätettyäni asian toteutan sen mieluimmin jo tänään.

— Hyvä... hyvä...

— Kiitoksia, tohtori, siinä kaikki.

— Hohoi! Ei sentään niin nopeasti! Yksi kysymys vielä...

Ei ole mitään sen ilmeettömämpää kuin ääni puhelimessa levottomuus, jos siinä sellaista on, jää koneeseen. Kuuntelijalta puuttuu kasvojen ja eleiden suoma oikea valaistus.

Linjan toisessa päässä oli nyt putkan seinään nojaava mies, joka hätääntyi siitä, että luuli jonkun ylitsepääsemättömän esteen ilmestyneen hänen ja onnen väliin, ja toisessa taas filosofisen tyyni henkilö, joka, istuen mukavasti nojatuolissa, halusi jutella sunnuntaisessa joutilaisuudessaan. Mutta sanat kiitivät lankaa pitkin virallisina ja värittöminä.

— Kysymys? Mikä?

— Mitä tautia minun on oltava teissä hoitavinani; missä on vian sanottava olevan, jos kysytään vointianne: vatsassa, sydämessä vai rakossa?

— Ajakaa uteliaat tiehensä; vaiteliaisuushan kuuluu ammattiinne!

— Helppo sanoa! Jo äskeisen sairautenne johdosta asianomaiset pommittivat minua kaikenlaisilla kysymyksillä, joihin minun oli vastattava mitä sattui, sillä — teitä siitä moittimatta — te ette ollut kutsunut minua.

— Olettakaamme, ettei taudin laatu ole muuttunut entisestään.

— Siis sydämen häiriötä?

Hra Baslèvre kalpeni vähän hämärässä sopessaan. — Ette vastaa?

— Ihmettelen, ovatko kaikki minulle lähettämänne todistukset alaisistani virkamiehistä laaditut samalla tavalla...

— Rauhoittukaa, en koskaan suostu vilppiin muiden kuin tirehtöörin itsensä suhteen. Oletteko edes päättänyt, minne aiotte lähteä?

— Mahdollisesti.

— Saako sen tietää?

Ei taaskaan tullut vastausta.

— Enkö olekin hyväntahtoinen? Velvoitan teidät tuntemattoman sairauden vuoksi tekemään parannusmatkan kylpylään, josta minulla ei myöskään ole aavistusta.

— Sihteerini, saa osoitteen, se riittää.

Toisesta päästä kuului Michonin hiljainen naurahdus.

— Joko olette kysynyt kaikki kysyttävänne? — sanoi hra Baslèvre jyrkästi.

— Jo. Ja selville olen saanut, että sydän reistaa.

— Kiitos, tohtori.

Pieni kolahdus: hra Baslèvre laski kuulotorven koukkuunsa. Hän poistui. Hän olisi halunnut pudistaa olkapäitään, kuin olisi niille langennut kellarikosteutta Michonin kuulustelusta. Saattaisivathan toiset puhua tosissaan kaikkea sitä, minkä tämä oli sanonut leikillään! Kaksi äkillistä ja aivan perättäistä sairastapausta ei voinut olla herättämättä epäluuloja viraston henkilökunnassa, joka hänen suhteensa oli tottunut niin ankaraan täsmällisyyteen. Kuinka uteliaasti kysyttäisiinkään sihteeriltä: »Mikä häntä vaivaa? Menikö hän pitkäksikin aikaa?...» Ja sihteeri vastaisi: »Hän meni hoitamaan itseään, mutta kieltäytyy ilmoittamasta sairauttaan...»

Sitten kysyttäisiin: »Minne hän siis meni?» Ja sihteeri pudistaisi taas päätään: »En tiedä...»

Eikä hra Baslèvre tiennyt sitä vielä itsekään. Mutta päätettyään matkustaa jo samana iltana hänen olisi pitänyt tietää... Ei auttanut muu kuin kävellä ja odottaa, kellua kuin atomi Parisin valtameressä tietymättömien voimien kuljettamana ja herätä vasta lähdön hetkellä... Mutta vieläkin: miltä asemalta lähtisi ja minne?

Ja astuskellen umpimähkään hra Baslèvre koetti keksiä, minne pakenisi yksinäisyyttään. Kylpylaitokset eivät vielä olleet auki. Maalla kuolisi ikävään. Äkkiä eräs nimi juolahti hänen mieleensä: Limoges... Miks'ei? Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei ollut saanut siellä käydyksi, mutta kaikki oli nyt muuttunut; menneisyyskin tuntui suloiselta. Vasta jälkeenpäin huomaa asioiden oikean arvon: ennen niihin suhtautui välinpitämättömästi, mutta nyt hakee lohtua niiden muistelemisesta.

Hra Baslèvre käveli yhä edelleen ja huokaisi:

— Limoges... tosiaankin...

Hän kuvitteli, kuinka hän saapuisi sinne päivän koittaessa, asettuisi hotelliin asumaan ja tuntisi talot, mutta ei vastaantulijoita. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei ollut huomannut, miten hän oli kulkenut katua kadun jälkeen, ollen jo toisessa osassa Parisia, kun eräs ääni hänen viereltään sai hauet säpsähtämään.

— Hyvä herra, ostakaa kukkia naisellenne!... Ne tuoksuvat hyvältä ja tuottavat onnea.

Mies liittyi hra Baslèvren seuraan ja ojensi kori kainalossa kielokimppua.

Hän oli pienenläntä vanhus sininen esiliina edessään, vasta ajeltu ja saivartelevan siisti. Hän puhui kohteliaalla äänellä, joka ilmaisi enemmän halua palvella kuin pyytää almua.

— Ei kiitos, vastasi hra Baslèvre kuivasti.

Mutta vanhus ei hellittänyt, vaan, jatkaen matkaa hänen rinnallaan, puhui:

— Naisellenne tai ystävättärellenne. Joku sellainen teillä varmasti on...

— Sanoin jo... — keskeytti hra Baslèvre.

Vanhus valitsi itsepäisesti uuden kimpun koristansa:

— Ehkä tämä miellyttää teitä paremmin?... Katsokaapas... kappale kauneinta kevättä! Ostakaa pois, hän tulee niin iloiseksi! Sillä kyllä minä herran tunnen. Ettekös te joka arkipäivä puolenpäivän aikaan kuljekin Grenellen katua? Ja aina teillä näyttää olevan niin kiire! Arvaa heti, että olette menossa tapaamaan häntä!

Hra Baslèvre säpsähti:

— Ketä? Mitä te oikeastaan lörpöttelette, hyvä mies! Minun iälläni...

— Oi! Teidän iällänne tai minun, se on aivan yhdentekevää. Ettekö tiedä, että vanhat aina rakastavat kiihkeimmin?

Vastaamatta mitään hra Baslèvre sieppasi kiivaasti kielokimpun.

— Puoli frangia.

— Tuoss' on kokonainen.

— Tänään herra on kaksinkertaisesti tervetullut, jatkoi vanhus vielä kukkaroaan kopeloiden.

— Kuka sen on sanonut, että minua odotetaankaan? sutkautti hra Baslèvre, torjuen takaisintarjotun rahan.

Tietämättä mitä kukilla tehdä hra Baslèvre piti niitä kömpelösti kädessään ja jatkoi miettiväisenä matkaansa. Mitä hän olikaan ajatellut, ennenkuin vanhus hänet keskeytti? Lystikäs ukko! Ja väitti, että vanhat rakastavat kiihkeimmin? »Jos rakastaisitte minua todella...» oli Claire sanonut.

Heiluttaen kielokimppua kuin valmistuakseen heittämään sen pois hra Baslèvre teki suuren väsyneen eleen:

— Kaikki antaa eikä mitään ottaa... minä ymmärrän...

Ja juuri sitä vartenhan hän aikoikin hävitä! Ei hän enää olisi vastuksena! Mutta tuleeko Claire siitä sen onnellisemmaksi? Ja Gustaven palaamisen ajatus ahdisti taas hänen sydäntään. Hän ei enää ajatellut ainoastaan anteeksiantoa, vaan myöskin uudestaan aloitettavaa elämää, kun Gustave olisi _ilman paikkaa_ ja täydellinen toimettomuus yhä kartuttaisi eripuraisuuden syitä. Tähän asti Clairen tuska oli ollut »sanomaton», mutta millaiseksi se nyt kasvaisikaan? Jospa edes _olisi ollut mahdollista_...

Hra Baslèvre kalpeni. Se _oli mahdollista_, sillä romahduksen lieventämiseksi riittäisi epäilemättä, että hän, Baslèvre, kävisi Beaux-Arts'issa... Valo näyttäytyi siis vihdoinkin, uhrautuvaisuuden suuri valo! Mutta ensimmäistä loistetta on vaikea kestää. Ihminen sulkee silmänsä toivoen, ettei valoa enää näkyisi, kun hän ne avaa.

— Mitä ihmettä! Olenko unohtamaisillani, että jo tänä iltana olen kaukana täältä?...

Samassa hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, luullen joutuneensa näköhäiriön valtaan. Huolimatta siitä, että hän mielialansa mukaisesti oli koettamalla koettanut irroittautua niistä paikoista, jotka liittyivät hänen rakkauteensa, hän vaistojensa ajamana taas oli niitä lähestymässä. Hän kulki Gobelinien puistokatua. Vielä muutama askel ja hän näkisi jälleen sen talon! Muutama lisää ja hän näkisi kasvotkin, jos tahtoisi!... Mutta kenenkä tahdosta kohtalo koskaan välittää?... Liekö ollut unta vai totta, mutta tuossa kasvot jo olivatkin. Hra Baslèvre oli luhistua maahan sellaisesta ilosta, pysähtyi kuin katuun naulautuen ja jäi katsomaan Claireen, joka tuli häntä kohti.

Hän lähestyi epäröimättä ja ojennetuin käsin. Harson takaa pilkisti hymy, kirkas kuin auringonsäde.

— Oletteko ehkä matkalla meille?

Hra Baslèvre ei vastannut; hän ei vielä voinut muuta kuin tuijottaa Claireen. Claire jatkoi:

— Lähdettekö saattamaan minua vai tahdotteko mieluummin, että käännyn takaisin?

Hra Baslèvre teki epämääräisen liikkeen.

En haluaisi häiritä aikeitanne... en luullut...

Hänen puheensa sotkeutui. Mitä sanoa, kun Clairen jälleennäkeminen riitti tekemään tyhjäksi koko hänen matkasuunnitelmansa, ja hän varmasti tunsi, että mieluummin kuin kadottaisi kasvot hän pysyisi antamassaan vaikenemisen lupauksessa?

Sanalla sanoen, täydensi hän ajatustaan, — oli sunnuntai ja aikani kuluksi, ymmärrättehän!...

— Niin minäkin, vastasi Claire. — Ei vieläkään ole tullut mitään tietoa...

Hra Baslèvre tukahdutti äkillisen tuskan tunteen.

— Arvelen, että jos olisi tullut, te olisitte kirjoittanut minulle.

— Tietysti.

He lähtivät joutilaasti kävelemään, ja askeleet johtivat heidät hitaasti Panthéoniin päin.

Huomattuaan, että hänellä yhä oli kielokimppu kädessään, hra Baslèvre ojensi sen Clairelle lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

— Kappale kevättä, sanoi hän lempeästi. — Niin ainakin eräs vanhus, jolta ne ostin, nimitti näitä kieloja.

Claire otti kukat.

— Kiitos.

Heidän tultuaan Port-Royalin risteykseen hra Baslèvre huomasi tyhjän penkin ja sanoi:

— Ettekö haluaisi istua, että saisin vähän levätä?

Olen kävellyt niin paljon...

Claire nyökkäsi suostuvansa. He istuutuivat ja siinä istuessaan he näyttivät avioparilta, joka hengähti matkan varrella. Niin kohtalo ivasi näitä kahta sunnuntaikävelijää.

— Olen myös ajatellut paljon...

Claire teki pikaisen liikkeen kuin pysäyttääkseen hänet, mutta hra Baslèvre pudisti päätään:

— Älkää pelätkö!...

Hän kokosi ajatuksiaan ja teki omituisen huomion. Poistuttuaan viimeksi Clairen luota hän oli koko ajan harhaillut sekavien mielteiden sokkeloissa; mutta nyt hänet taas nähdessään hän havaitsi vaivansa turhiksi. Hänestä tuntui myös, että se, mitä hän aikoi Clairelle sanoa, oli jonkun sisäisen voiman selvästi määräämää, ja hän jatkoi:

— Tahtoisin kysyä teiltä ylitä asiaa... vain yhtä ainoaa... _Häntäkö_ te rakastatte?

Claire teki taas liikkeen pysäyttääkseen hänet, ja taas hra Baslèvre pudisti päätään, puhuen melkein kuulumattomalla äänellä:

— Toistan vielä: älkää pelätkö. Kysyin vain, etten erehtyisi olosuhteista... teihin kahteen nähden.

Hän sanoi »teihin kahteen», mutta tarkoitti selvästikin vain Gustavea.

Clairen kasvot kävivät levottomiksi. Hän varjosti niitä kukkakimpulla, ollen hengittävinään kukkien tuoksua. Mutta jos hra Baslèvre ei olisi ollut niin liikutettu, hän ehkä olisi huomannut, että Clairen huulet harson läpi koskettivat kieloja.

— Te ette vastaa? sanoi hra Baslèvre.

— Tiedättehän, ystäväiseni, etten voi mitään muuttaa, en nykyisyydessä enkä menneisyydessä.

Hra Baslèvre painoi päänsä alas:

Tiedän kyllä... tarvitsin vain kuulla teidän sanovan sen.

— Minkätähden?

— Sitä en tiedä.

Lyhyen tauon jälkeen hra Baslèvre jatkoi:

— Ajatelkaa, että sen jälkeen kuin viimeksi olin teillä, sain halun käydä Limoges'issa.

Claire sopersi:

— Asioissako?

— Ei... ainoastaan katsoakseni menneisyyteen... omaan menneisyyteeni...

Kasvot saivat lempeän ilmeen.

— Olette tehnyt oikein, kun ette ole poistunut.

— Niin, sanoi hra Baslèvre, — me kuvittelemme, että menneisyys on mitätöntä tavaraa, ja joka päivä pudotamme sitä palasen taaksemme, viitsimättä edes kääntää päätämme.

— Tältäkin penkiltä... huokasi Claire.

Hra Baslèvre loi Claireen hämmästyneen katseen, ihmeissään siitä, mitä kuuli. Clairekiu katsoi häneen.

— Voi hyvä ystävä, puhui Claire puoliääneen, — onko siis minun lohdutettava teitä? Minusta on aina tuntunut, että menneisyys on meissä itsessämme. Eikä se milloinkaan ole muuta kuin niitä me tahdomme sen olevan. Niinpä te joskus tulevaisuudessa muistatte, että me eräänä sunnuntaina olimme yhdessä, ja että te parilla kolmella sanalla satutitte minua sydämeen saakka. Ja ennen muuta pitäkää mielessänne, etten pyydä enkä odota mitään... jollen ehkä että kävisitte katsomassa.

Hra Baslèvre kuunteli kummissaan.

— Pelkään, sammalsi hän, — että arvioitte minut paremmaksi kuin olenkaan.

— Vaietkaa, vastasi Claire, — se, mitä lisäisitte, pilaisi tämän levähdyksemme.

Hän nousi seisomaan.

— Muuten, kun nyt _tiedän_, että pian tulette käymään, en enää tahdo viipyä.

Hra Baslèvre olisi ensin halunnut pidättää häntä, mutta sitten hänestä tuntui paremmalta jäädä siihen salaperäiseen tunnelmaan, joka hänet oli vallannut.

— En myöskään pyydä teitä enää saattamaan minua, jatkoi Claire, — olenkin jo melkein määräni päässä.

Hra Baslèvre antoi merkin, että oli ymmärtänyt, ja yhä penkillä istuen hän näki Clairen poistuvan. Hän vajosi sulon ja väsymyksen huumaukseen. Hän tunsi myös merkillistä halua: tietämättä miten, hän olisi tahtonut näkymättömänä ja saapuvilla olevana kuin joku jumala rakentaa Clairelle jonkun suuren onnen.

II

Seurasi sanoinkuvaamaton aika: kolme päivää lepoa ja kukkeaa mielenriemua, päivää sellaista, joiden kuluessa kysyy itseltään: »Millä korvaisin ne?» Viikkokauden kestäneen sisäisen kidutuksen jälkeen hra Baslèvre oli vapaa kuvittelemaan, että hänet yht'äkkiä oli siirretty vihreälle niitylle, jolla ei kuulunut muuta ääntä kuin liitelevien lintujen laulua ja juoksevan veden lorinaa. Hänestä tuntui, että tarvitsi vain määrätyllä tavalla levittää käsivartensa, niin voisi itsekin lentää korkealle taivaalle. Maailma oli muuttunut, sillä hän näki sen toisenlaisten ajatusten läpi; hänen sydämensä vuoti yli laitojen kuin täytetty malja, ja hän oli onnellinen.

Pieni pudistus riitti irroittamaan harkosta kuonan ja paljastamaan puhtaan metallin.

Penkillä Clairen vieressä oli itseuhraus äkkiä osoittautunut hra Baslèvrelle korkean lemmen mahdolliseksi ilmaisumuodoksi. Siitä lähtien hänen silmänsä, jotka siihen asti olivat olleet pyyteiden sulkemat, olivat alkaneet aueta. Hän ei ollut lakannut rakastamasta, mutta hän rakasti nyt toisella tavalla, sellaisella ylenpalttisuudella, lämmöllä ja lempeydellä, jota intohimo — hän huomasi sen — ei voi saavuttaa. Koska hän ei enää tahtonut muuta kuin Clairen parasta, hän aivan odottamattaan löysi omankin onnensa.

Kolme päivää! niin vähän! Mutta mitä ajasta! Muiston rinnalla aika ei merkitse paljoakaan, ja usein hetken liikutus seuraa meitä kuolemaan saakka, monien vuosien haihtuessa jättämättä jälkeäkään... Kolme päivää, jotka keskittyivät käynteihin Clairen luona, pitkiin vierailuihin, joilla äänettömyys puhui enemmän kuin keskustelu, ja joilta hra Baslèvre aina palasi kuin lumottuna.

Ensimmäinen tapahtui heidän kohtaamispäivänsä iltana. Hra Baslèvre uudisti sen maanantaina ja vielä tiistainakin. Kaikilla oli sama tekosyy:

— Oletteko saanut tietoja?

Kaikki nämä käynnit sujuivat myös aivan samalla tavalla. Kun tekosyy oli esitetty, Gustave unohtui. He juttelivat. Ja koettaen ulkonaisesti välttää olosuhteiden oikeuttamaakin tuttavallisuutta he eivät ehkä milloinkaan olleet lausuneet ajatuksiaan peitetymmin; mutta siitä huolimatta he eivät koskaan ennen olleet paremmin oivaltaneet toistensa mielenliikkeitä. Määrätyllä syvyyden asteella tunne rupeaa hehkumaan, ja silloin mitkä sanat tahansa ilmaisevat sen. Aivan samalla tavalla ruumiin verhoksi tarkoitettu vaate alkaa kovassa tuulessa hulmuta ja paljastaa peitettävänsä.

Hra Baslèvre sanoi:

— Tänään on kovin painostava ilma. Minusta ei pitkään aikaan ole tuntunut niin rasittavalta kävellä kuin tänään.

Ja äänenpainosta Claire arvasi, että hra Baslèvre oli masennuksissa ja tahtoi pyytää tukea. Sisäinen valo kirkasti Clairen kasvot, ja hän vastasi:

— Minäkin olen niin harhaillut täällä huoneistossa. En tiedä minkätähden yksinäisyyden tunne joinakin hetkinä käy niin tuskalliseksi, haihtuakseen sitten taas aivan yht'äkkiä...

Hra Baslèvre huomautti puolestaan:

— Minusta teidän asuntonne ei koskaan ole näyttänyt niin omalta itseltään kuin nyt. Tosin täällä ei enää ole kukkia, mutta kaikki ilmaisee järjestystä, melkeinpä hartautta.

Ja epäilemättä hän sillä tahtoi kysyä: »Mihin olette pannut minun kieloni? Tahtoisin saada varmuuden siitä, että ne ovat lähellänne...» Mihin kasvot vastasivat mitään vastaamatta:

— Kukaton koti on sieluton koti.