Part 2

— Ettekö luule minun hoitavan itseäni aivan järjestelmällisesti?

— Hoitavan tai ei, se ei muuta asiaa.

— Te kummastutatte minua.

Hra Michonin olkapää vajosi äkkiä tavallistakin alemmaksi, kuin olisi se pyrkinyt nojaamaan hra Baslèvren hartiaan.

— Yhtä paljon kuin teitä, hyvä johtaja, koskee se, mitä sanoin, useimpia vastaantulijoistamme. Kahdeksan kymmenestä, jotka kulkevat ohitsemme, on teidän asemassanne.

— Lääketiedekö teille sen on osoittanut?

— Se on vain terveen järjen toteamus. Te esimerkiksi... missä te olette syntynyt?... Tietysti hyvin kaukana täältä, luultavasti maalla tai jossain maalaismaisessa pikkukaupungissa. Se merkitsee, että olette tullut maailmaan varustettuna keuhkoilla, jotka vaativat raitista ilmaa, jaloilla, jotka ovat rakennetut jokapäiväistä vaeltamista varten kedoilla ja vainioilla, ja vihdoin aivoilla, jotka täydellisesti tyytyisivät jonkun sunnuntailehden tai virsikirjan lukemiseen silloin tällöin.

— Te olette kirkollinen? keskeytti hra Baslèvre.

Michon kohautti olkapäitään.

— Vähemmän kuin te, sillä sitä te myös olette ja perinnöllisesti, tällaiset ovat siis teidän elämänne perusedellytykset, ja millaisen olomuodon olette itsellenne valinnut? Te elätte ummehtuneessa virastossa, luultavasti myös ummehtuneessa asunnossa; ette kävele muulla pohjalla kuin asfaltilla; aamusta iltaan — jos se riittääkään — te nuuskitte papereita. Maaseudun raikkaus ja vehreys...

Ikäänkuin vastineeksi hra Baslèvre osoitti kädellään Tuilerioja, jotka jo olivat aivan ääressä.

— Siinä on kyllä puita, ehkä tarpeeksikin parisilaiselle... Alkuperäinen parisilainen, kuten minä, ei ole parempia nähnytkään ja tyytyy niihin. Mutta teille, joka olette maalainen tietämättänne, mitä teille on vuosisatainen puutarha, jossa ainoakaan kastanja ei ole kahtakymmentä vuotta vanhempi? Ei mitään muuta kuin sopiva häkki vierasperäisten kasvien kuihduttamiseksi.

— Sepä mainiota! vastasi hra Baslèvre keventynein mielin. — En olisi luullutkaan itseäni niin vanhaksi ja onnelliseksi, sillä olenpa jo kokonaista kolmekymmentäkaksi vuotta riutunut ministeriössä.

— Onnelliseksi?... Odottakaamme lopputulosta.

— Vieläkö jotain?...

Kuljettuaan Solférinon sillan yli he tulivat puiston siimekseen. Kirkas päivänvalo hyväili tiheitä puuistutuksia heidän ympärillään; puiden rungot hävisivät näkymättömiin, ja ilmalle ahneina oksat ikäänkuin pelkäsivät sotkeutua toisiinsa. Lehtiinkin oli kiireellinen kevät, josta Michon puhui, käymäsiltään lyönyt leimansa; niillä oli röyhkeä välke ja ikäänkuin keinotekoista punaa poskillaan.

— Mitä te vielä luulottelette? toisti hra Baslèvre, kun ei hämmästyksekseen ollut saanut vastausta.

Michonin olkapää vajosi taas.

— Niin... sanoi hän, muuttaen vakavaksi äänensä sävyn, — en luulottele mitään... Olen _varma_ siitä, että jos itsekylläisesti, kuten te, on tehnyt väkivaltaa Luonnolle, se ennemmin tai myöhemmin kuitenkin vaatii osansa; että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin syyn ja seurauksen lait taas tarttuvat ohjiin ja koettavat kääntää kärryt alkuperäiseen suuntaansa, vaikka ne sitten kaatuisivatkin ojaan. Sanoitte odottaneenne jo kolmekymmentäkaksi vuotta, eikä sitä ole kuulunut. Sen pahempi! Sitä enemmän se vain tulee teitä järkyttämään. Milloinko se tulee? Sitä en tiedä, mutta varmasti kerran. Se on ainoa johtopäätös, minkä teidän suhteenne voin tehdä ilman erehdyksen uhkaa... Mikä minulle muuten todistaa, ettei se käänne jo olekin alkanut? Tiedänkö minä, ettette jo taistelekin kiihtyvää koti-ikävää vastaan, jota ei koskaan selvästi näe silmistänne, ja joka yksinkertaisesti on vain rajua halua päästä takaisin synnynnäiseen maaperäänne, jonka likaama sielunne koko ajan on ollut?

— Oi! sanoi hra Baslèvre, jonka kasvot äkkiä olivat sulkeutuneet, — en ole tiennytkään teidän olevan sieluntuntijakin.

— Tiedänkö minä, — ahdisti yhä Michon, nytkään ivaamatta — mikä syvä ja itsellennekin tuntematon olemus on puristettuna niihin kureliiveihin, joihin teidät ovat pakottaneet ammattinne, väkisin opitut parisilaistavat ja ne kolmekymmentäkaksi vuotta, joista niin ylpeilette, mutta joista tuskin kolmeakymmentäkahta tuntia olette ollut oikein itsenne? Ja kun jotain tulee väliin, esimerkiksi joku jälleennäkeminen — sattuma, joka väijyy kaikkia katujen kulmauksissa — niin nämä kolmekymmentäkaksi vuotta hajoavat kuin akanat tuuleen, ja paljastuu alkuperäinen ihminen, hän, joka yksin tahtoi elää!...

— Hulluutta! — keskeytti hra Baslèvre vielä kerran.

— Sinä päivänä, sanon minä teille, te asianhaarain mukaan koette tyhmän tapauksen, jollaisia sattuu moitteettomimmille ja tunnontarkimmillekin tirehtööreille; tai te ette koe, ja se on vielä pahempi. Silloin te kutsutte minua ja minä tulen; kuulen teidän valittavan leiliin uudistuneen, määrään teille lääkkeitä, lähetän teidät kylpylaitokseen ja vakuutan aivan vilpittömästi uskovani, että parannutte... Mutta te petätte minua vaikenemalla; te kohottelette olkapäitänne puhuessani ja lähdettyäni te ajattelette näin: »Hölmö! ei edes huomannut, että olen kuolemansairas!»

Hulluutta! — yritti taas hra Baslèvre aivan käheäksi käyneellä äänellä.

— Minä lörpöttelen...

Ja Michonin olkapää kohosi jälleen, samalla kuin hienoinen iva kirkasti hänen suutaan.

— Tuo pariskuntahan se minua kiihoittaa, jatkoi hän. Katsokaa nyt heitä; he eivät ainakaan näy valittavan kovimmassakaan koettelemuksessa.

Hän ilmaisi tarkoittavansa miestä ja naista, jotka kulkivat heidän edellään. Näki vain heidän selkänsä, mutta päättäen käynnin hitaudesta, kumarien päiden vinoudesta ja toisiinsa nojaavien vartaloiden velttoudesta myllersi onnentunne heidän mielissään.

— Kun te rakastutte... päätti Michon.

Hän katkaisi ajatuksensa:

— Tosiaankin! Unohdin, että te alaistenne tietämän mukaan ette koskaan ole muuta rakastanut kuin ministeriötä.

— Minä olen järkevä, mutisi hra Baslèvre, vetäen käsivartensa pois lääkärin kainalosta.

— Niin, olkaamme niinkuin en olisi mitään sanonutkaan.

He kulkivat vähän matkaa äänettöminä.

— Tahdoitteko ilmoittaa minulle, että rakkaudellakin olisi osansa siinä kohtalossa, mikä minua odottaa? palasi hra Baslèvre äkkiä asiaan.

Vaikka hän oli puhuvinaan leikillisesti, hänen äänessään oli hyökkäävä sävy.

Michon antoi kotvasen kulua.

— Jumala yksin näkee tulevaisuuteen näissä asioissa, vastasi hän miettiväisesti.

— Uusi todistus kirkollisuudesta, hyvä herra tohtori!

— Luulen todellakin, että rakkaus valtaa kenen se tahtoo ja milloin se tahtoo. On ihmisiä, jotka rakastavat joka aamu, toiset taas yhden ainoan kerran elämässään, ja vielä toiset — mutta he ovat harvinaisia — myöhästyvät junasta säännöllisesti. Teidän on itsenne tiedettävä, mihin luokkaan teidät on laskettava... Ja nyt olemmekin jo portilla: te menette Beaux-Arts'in ja minä astelen Oopperalle päin. Ei siis auta muu kuin lopettaa tämä keväinen keskustelumme.

— Parasta onkin, mitä se hyödyttää!...

— Hyvästi siis, ymmärtäväisin kaikista tirehtööreistä!

— Näkemiin, ilkeä profeetta.

Molemmat nauroivat teennäisesti. Niin ihmiset aina nauravat, kun aikansa lörpöteltyään koettavat lyödä leikiksi sopimattomat tuttavallisuutensa.

Sitten he vielä viittoilivat käsillään ystävyyden vakuutukseksi, jonka jälkeen Michon hävisi ajoneuvojen väliin ja hra Baslèvre, jääden puiston portille, katsoi kelloaan.

»Ei vielä yhtätoistakaan!» ajatteli hän.

Joko hän oli kyllästynyt vapauteensa?

Lähellä oli tyhjä penkki: arvelematta hän meni takaisin puistoon ja istuutui.

Hän ei enää tuntenut samaa mielihyvää kuin ministeriöstä lähtiessään. Michonin puheista hänellä oli katkeraa jälkimakua. Uskomatta niitä hän kuitenkin kysyi itseltään levottomasti:

»Asuisiko minussa todellakin olento, josta en ole mitään aavistanut ja joka on päättänyt mullistaa elämäni?»

Itse asiassa hän, huolimatta virkansa ja virastonsa tuottamista iloista ja elämänsä onnellisesta tasapainosta, tunsi, että omituinen kaihomielisyys painosti häntä. Aamuisin noustessaan hän tuon tuostakin oli kyllästynyt päivään, vaikk'ei se vielä ollut alkanutkaan. Usein myös iloisten ihmisten näkeminen herätti hänessä kateutta, jolla kumminkaan ei ollut mitään pätevää syytä, sillä hän ei milloinkaan olisi tahtonut vaihtaa kohtaloa heidän kanssaan. Esimerkiksi: olisiko hän äsken ollut valmis astumaan Gustaven asemaan? Ei, Gustaven, joka oli vain kirjuri; Gustaven täytyi nähdä kurjuutta; huolimatta kirjallisesta sivistyksestään Gustave näytti sangen rappeutuneelta. Mutta minkätähden Gustave siis uhkui niin ärsyttävää iloa? Minkätähden hän näytti elävän niin mielellään?...

Usein esiintyvillä nimillä on merkillinen mahti. Toistaessaan näin monta kertaa Gustaven nimeä hra Baslèvre ikäänkuin tunsi menneisyyden palautuvan. Oli kuin Gustave olisi uudestaan tullut tekijäksi hänen ajatusmaailmaansa — tuo outo aamuinen ilmestys, joka oli jonkinlainen sekoitus lapsuusajan puoleksi unohtunutta leikkitoveria ja tuntematonta vierasta.

Michonia enää muistamatta hra Baslèvre mutisi: — ja minkätähden juuri hän on tuollainen enkä niinä?

»Tuollaisella» hän tarkoitti, että Gustave mahtoi olla huolettoman kujeilijan maineessa, sillä todennäköisesti hän aina nauraa hohotti siinä, missä muut pitivät suunsa kiinni tai hymyilivät ilmeettömästi.

Hra Baslèvre ojensi lyhyet jalkansa, nykäisi liivejään, jotka olivat kohonneet hänen istuutuessaan, ja jatkoi:

— Ei sentään liene valittamista, etten ole hänen kaltaisensa!

Ei hän sitä valittanutkaan, mutta olisi hän sittenkin tahtonut tietää, kuinka Gustave eli. Hyveelliset ihmiset saavat usein halun tutustua paheeseen, vaikka se jälkeenpäin heitä harmittaisikin. Hra Baslèvre, joka halveksi Gustaven olotapaa, tahtoi nyt päästä sen perille. Hän keksi yksinkertaisen keinon:

— Jos käyn Beaux-Arts'issa, saan tietää yksityiskohtia.

Hän teki heti päätöksensä. Salaisen tunnonvaivan pakottamana hän päätti muuttaa todelliseksi Michonin tyydytykseksi lausumansa tekosyyn poistumiselleen ministeriöstä. Oli muitakin olosuhteita, jotka siihen kehoittivat: sopiva aika päivästä ja varmuus siitä, ettei täyttä tirehtööriä miellyttääkseen tavallinen toimistopäällikkö viivyttelisi antautumasta puheisiin. Oli siis vain lähdettävä, mutta hra Baslèvre ei liikahtanutkaan.

Hänet oli taas vallannut raukeus, joka näytti hänelle taivaan niin kirkkaaksi ja saattoi hänet tuntemaan puiston niin rauhalliseksi. Varpusia visersi aivan lähellä. Vähän loitompana Rivolin katu mylvi kuin virta. Oli samalla kertaa Parisissa ja kaukana sieltä; yksinänsä puistossa oli niin hekumallista olla.

Hra Baslèvre, joka aina oli elänyt yksikseen, ei saattanut muunlaista oloa kuvitellakaan; hän sulki silmänsä. Jos elämä oli tie, kuten Gustave väitti, niin kuinka tasainen ja suora olikaan silloin hänen valitsemansa! Ei koskaan sairautta, ei viivytyksiä virkauralla, ei iloja eikä suruja, aina vain samaa suloisen kaltevaa pintaa, jota myöten vieri vaivatta ja kolauksitta...

Soran sirinä saattoi hänet nostamaan päätään. Kai korea aamu toi äskeiset rakastavaiset vielä takaisin; he kulkivat omia jälkiään.

Hra Baslèvre huokasi ja toisti kuin ajatustensa kaiuksi:

— Vaivatta ja kolauksitta...

Hän tunsi, ettei hän koskaan ollut ollut näiden ihmisten kaltainen eikä sellaiseksi tulisikaan. Hän ei toivonut mitään eikä kärsinyt... Oliko se onnea?... Mutta mistä saa onnea?... Mistä tapaa onnen kaupustelijan?...

Äkkiä hänet valtasi pelko. Hänestä tuntui, että jos hän vielä miettisi, hän saattoi joutua Michonin mainitseman tuntemattoman uhriksi.

Hän nousi siis ja lähti nyt lopullisesti menemään. Eikä hän enää kulkenut joutilaasti, vaan palasi tavalliseen käyntitapaansa. Muistaessaan, että hänen piti hra Rabaultilta, vapaiden taiteiden ministeriön toisen toimiston päälliköltä tiedustella kirjuri Gros'n asiaa, syvä rauha lankesi hänen mieleensä, eikä hän enää ajatellut rakastavaisia, jotka keväisenä aamuna vetelehtivät puiston varjostossa.

III

Selaillen kirjuri Gros'n papereita hra Rabault sanoi:

— Kas tässä... Syntynyt Limoges'issa vuonna...

— Minä tiedän, ilmoitti hra Baslèvre.

— Vai niin... ylioppilas... asevelvollinen... osoite...

— Osoite? kysyi hra Baslèvre.

— 98, Boulevard Blanqui... Jaha! minä ymmärrän... Astunut virkaan 1901... siis verrattain uusi tulokas, tai miten tahdotte... Flochartin ja Ricout'n suosittama... edustajia Haute-Viennestä ja Giraudelista, luonnollisesti... sekä eräiden vähäpätöisten taiteilijain.

— Nainut? kysyi hra Baslèvre, vaikka jo tiesi sen.

— Nainut, mutta lapseton.

— Vaimo?

— Häntä ei tietenkään tunneta.

Hra Rabault kohotti päätään halveksivasti hymähtäen.

— Arvaahan sen, minkälaiset naiset menevät naimisiin tämänkaltaisten miesten kanssa!... Luultavasti entinen rakastajatar, joku ompelijatar Pigallen kadulta tai vielä huonompi... sillä hän on hulttio!

— Hulttio? toisti hra Baslèvre.

— Ehdottomasti! Ei mitään käsitystä ajasta. On olevinaan kirjailija eikä osaa oikeinkirjoitusta. Käsialasta ei puhettakaan. Mutta turhamaisen itseluottavainen... ja todennäköisesti elostelija!...

— Luuletteko?

— Olen varma siitä.

— Onko teillä todistuksia?

— Niitä ei tarvita; sen tuntee. Kun vain katsonkin mieheen, näen heti ensi silmäyksellä, minkä hän on arvoinen, ja tietäkää, etten koskaan erehdy!...

Hra Rabault vahvisti tätä »en koskaan» äänettömällä eleellä ja jatkoi sitten yhä ansioluetteloa kädessään heiluttaen, kuin siten punnitakseen kirjuri Gros'n lopullista kohtaloa:

— Kaiken kaikkiaan, yksi niitä kelvottomia, joita politiikka nykyään kasaa vastuksiksemme; sillä emmehän me enää itse saa valita virkailijoitamme, vai mitä? Parlamenttihan ne meille hankkii — sen pahempi, sillä siten asiainhoito menee hunningolle!

— Se on selvää, huokasi hra Baslèvre. — Kauppaministeriökin on huonossa asemassa siinä suhteessa. Ei enää näekään muita kuin Gros'n tapaisia... Mutta juuri sentähden, yksi enemmän tai vähemmän...

— Minähän äsken jo sanoinkin, että teidän vuoksenne, herra tirehtööri, antaisin asian raueta, jos asianomainen tällä ottaa onkeensa. Mutta jos muistutuksen aihetta vielä ilmaantuu, minä olen säälimätön... aivan sä-ä-limätön...

Hra Baslèvre nousi lähteäkseen. Hra Rabault riensi ovelle. He vaihtoivat kohteliaisuuksia.

— Toivon joskus voivani tehdä vastapalveluksen, sanoi lopuksi hra Baslèvre, äänessä pieni vivahdus virka-aseman ylemmyyttä.

Hän poistui, etsiskeli portaita ja oli vihdoin Valois-kadun jalkakäytävällä.

Hän oli pettynyt, sillä hän ei ollut saanut tietää mitään — osoitetta lukuunottamatta. Hän vihoittelikin, että ollenkaan oli tullut. Olisihan hänen kokemuksellaan pitänyt aavistaa, ettei virastoissa tunneta ihmisiä, joita niiden toimissa käytetään. Niistä saa tarkkoja tietoja virkailijain käsialasta, huolellisuudesta ja suuremmasta tai pienemmästä kunnioituksesta ansioluetteloa kohtaan, mutta luonteesta ja sielusta — kuka niistä välittää? Hra Baslèvre itse oli ensimmäinen niittämään kunniaa siitä, että ihmiset hänen osastossaan joka aamu asettuivat pöytiensä ääreen kuin sateenvarjot pitimiinsä, istuivat siinä täsmällisesti kuusi tuntiansa ja hävisivät sitten, ilman että heistä tiedettiin mitään seuraavaan päivään saakka.

»Mutta joka tapauksessa, päätti hän, ilman minua Gustave olisi saanut tilinsä; hänen on oltava minulle kiitollinen...»

Hänestä tuntui tosiaankin aivan selvältä, että jollei hän, herra tirehtööri Baslèvre, henkilökohtaisesti olisi tullut väliin, kirjuri Gros olisi ollut röyhkeä laidimmaisen kerran.

Hän oli jo palaamaisillaan takaisin ilmoittaakseen asiasta Gustavelle. Häntä ajoi halu heti paikalla selittää tekemänsä palveluksen merkitys, joka riippui hänen omasta tärkeydestään. Mutta ei, sitä varten hänen olisi pitänyt mennä toimitushuoneeseen ja mahdollisesti joutua toisten kuullen sinuteltavaksi. Oli parempi olla saattamatta arvokkuuttaan vaaraan alempiasteisten edessä.

»Minä kirjoitan», tuumi hän, »se riittää».

Aurinko valoi yhä taivaalle juhlallista valoaan, mutta tällaisessa korttelissa sen säteet eivät päässeet jalkakäytävälle saakka. Ne pysähtyivät kattojen räystäille ja näyttivät sieltä arkoina kurkistavan ahtaille kaduille, joilla liikkui niin paljon ihmisiä kirkkaassa keväässäkin jurosti päätään kohottamatta.

»Minä kirjoitan.. nyt heti... kerhossa... aamiaista syödessäni», suunnitteli hra Baslèvre, vaivuttaen päänsä hänkin.

Mutta samalla hänestä kerho, kuten äsken toimistonsa, tuntui sietämättömältä.

Louvresta hän äkkiä muisti, että kello kahdelta piti erään valiokunnan, johon hän kuului, kokoontua raha-asiain ministeriöön. Olisi siis yhtä hyvä syödä aamiainen näillä seuduilla. La Régence oli lähellä, hän meni sinne, pyysi ruokalistan ja sitten, aikeensa mukaisesti, kirjoitusneuvot.

Otettuaan kirjekuoren hän senjälkeen alkoi kirjoittaa kauniilla, siloisella käsialallaan:

»Herra. Gustave Gros 98, Boulevard...»

mutta pysähtyi äkkiä.

Boulevard Blanqui... mistä sen tiesi? Viisi vuotta vanha osoite saattoi jo olla väärä. Viidessä vuodessa Gustave varmastikin oli muuttanut monta monituista kertaa, jättäen ehkä vuokransakin maksamatta, missä tapauksessa ovenvartijat eivät lähettäisi kirjettä hänen jälkeensä, eikä se siis milloinkaan tulisi perille.

Hra Baslèvre ei voinut pidättää harmistunutta elettä.

»Ei edes sanonut missä asui! Hölmö! Mitä mahtoikaan hra Rabault minusta ajatella, kun huomasi, etten tiennyt suojattini majapaikkaakaan?»

Hän repi rikki kirjekuoren. Luultuaan ensin, että hänellä oli hirveä nälkä, hän ei enää tuntenut yhtään ruokahalua. Ja uudestaan ajatukset kiertyivät Gustaven ympärille; häntä ahdisti uteliaisuus saada tietää, minkälaista elämää Gustave oli viettänyt tai vietti vieläkin. Mutta totta puhuen se ei ollut tietoista uteliaisuutta, vaan takatajunnallinen halu, joka koko ajan oli kuin verhona ulkomaailman ja hänen välillään.

Eikä hän enää voinut hillitä itseään. Kokous päättyisi noin tunnin kuluttua. Mikä häntä silloin raha-asiain ministeriöstä tullessaan estäisi itse ottamasta selkoa Boulevard Blanquista? Hän menee sinne!... Ja sitten hänellä asianhaarain ja mielen mukaan on vapaus joko käydä sisässä asti tai kirjoittaa...

Senjälkeen seurasi tyhjä väliaika tätä merkillistä päivää, joka näennäisesti oli aivan sisällyksetön, mutta jonka pienimmätkin vivahteet myöhemmin kyllä muistuivat hra Baslèvren mieleen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän täten päätti käydä Boulevard Blanquilla, aina siihen saakka, kun hän kuuli ovenvartijan äänen, joka vastasi: »Herra Gros? Kolmas oikealla», ei tosiaankaan tapahtunut mitään, taikka — jos niin halutaan — säännöllinen elämä näytti palautuneen.

Päätettyään ateriansa hra Baslèvre joi kahvit, luki sanomalehtensä, kävi valiokunnan kokouksessa ja puristi siellä monen virkaveljensä kättä. Toisin sanoen hän oli taas se hra Baslèvre, jonka koko maailma ja hän itse olivat tunteneet jo kolmekymmentäkaksi vuotta. Tunsipa hän itsensä nyt tavallistakin tasaisemmaksi. Tuskin hän koskaan ennen oli niin mielikseen istunut vihreän veran ääressä ja puheliaasti käsitellyt tärkeitä asioita, jotka eivät merkinneet hänelle mitään. Juuri silloin, kun kohtalo on anastamassa ihmisen, tämä aina kuvittelee olevansa entistä vapaampi. Niin rannasta törröttävät risutkin painuvat virran mukaan, mutta palaavat taas entiseen asentoonsa ja näyttävät vapautuneen; vesi ei kuitenkaan pysäytä kulkuaan, vaan kun hetki on täysi, se kiskaisee irti sekä oksat että pehkut ja kuljettaa ne tietymättömille teille...

Kello puoli kuuteen saakka hra Baslèvre virallisuuden valkamaan poikenneena saattoi nauttia palanneesta rauhallisuudestaan kuten nautitaan terveydestä, s.o. sitä ajattelematta. Mutta hänestä tuntui, että jos hän jälleen lähtee liikkeelle, osa kuluneesta päivästä niin tyystin häviää, että nykyinen hetki välittömästi liittyy siihen, jolloin hän kahvilassa päätti henkilökohtaisesti mennä ottamaan selvän Gustavesta.

Boulevard Blanqui on Place d'Italien äärellä. Se on rahvaanomaista seutua, jossa parisilaiset eivät mielellään liiku ilman välttämätöntä asiaa, pitäen sitä halpana ja huonomaineisena. Yleisen järjestyksen hartaana huomioitsijana hra Baslèvre kyllä oli viettänyt elämänsä yhden sunnuntain Buttes-Chaumontin puistossa sekä joka tammikuun ensimmäisenä päivänä kulkenut myös Kansantorin poikki käydessään uudenvuodentervehdyksellä erään virkaveljensä luona, joka asui Vincennes'issä, mutta Place d'Italieta hän ei tuntenut, kuten ei kukaan maailmanmies.

Hänen hämmästyksekseen talo, jonka eteen ajuri pysähtyi, sijaitsi leveän puistokadun varrella ja oli komean, joskaan ei ylellisen näköinen. Peläten erehdystä hän vielä tarkisti numeron ja lähti sitten, saatuaan tietää, että hra Gros tosiaankin asui siellä, kolmannessa kerroksessa oikealla, nousemaan portaita.

Porraskäytävä ei ollut niin ahdas kuin Béarnin-kadulla, se oli varustettu matolla, ja maalauskin oli säilynyttä. Ei kuulunut pianon kilkutusta eikä muutakaan melua, joten talon säädyllisyyden, kodikkuuden ja varakkuuden huomasi sitäkin paremmin. Astuessaan portaita hra Baslèvre kysyi äkkiä, itseltään:

»Olisinko erehtynyt?»

Kuva, joka häneen oli iskeytynyt Gustavesta vakaantumattomana ja todennäköisesti niukkavaraisena eläjänä, tuntui täällä aivan hullulta. Mutta mitä muutakaan kuvitella? Samalla kuin hänen uteliaisuutensa yltyi, hän tunsi äkillistä arkuutta. Sekin ajatus vilahti hänen päässään, että nyt, kun hän jo oli varma osoitteesta, olisikin ehkä parempi kääntyä takaisin ja tyytyä kirjoittamaan. Kuitenkin hän astui edelleen.

Ovella oli vielä viimeinen epäilys vähällä pysäyttää hänen kätensä, joka jo ojentui soittokelloa kohti. Mutta silläkin kerralla voitti uteliaisuus. Hän tunsi kyllä, että se yksin oli johtanut häntä koko ajan. Ja mahdollisesti ei sillä uteliaisuudella ollut mitään oikeutusta. Mutta tyydyttämättömänä se kuitenkin kävi sietämättömäksi. Käsi hidasti hetkeksi kulkuaan, mutta meni kumminkin perille asti. Kello soi. Ja seikkailu jatkui omasta painostaan...

— Sinä!

Gustave tuli itse avaamaan. Hän oli kuten aamullakin, hienostaan ruokoton, mutta hiukan toisella tavalla, vähän nopsempi, niin sanoakseni.

— Sinä!... Jos piru vieköön olisin arvannut, että jo tänä iltana... Mutta astuhan toki sisään!... Tai odotas! Täällä ei näe mitään, täällä eteisessä. Saatat kompastua...

Säntillisenä ja huulet puristettuina vastaanottoajan kaukaiseen hymyyn hra Baslèvre totteli vastaamatta ja jäi kynnykselle.

— Et suinkaan sinä pahalainen vain, jatkoi Gustave kiihkeästi tulta raapien, — tuo mitään ilkeitä uutisia? Sillä sellaisethan niinä, kuten ymmärrät, kyllä saan tietää aikanaan!...

Hra Baslèvre pudisti kiellon merkiksi koneellisesti päätään.

— Se hyvä! Ja käy peremmälle nyt, tässä on valoa... Voit kulkea edeltä, tie on auki.

Sytytetty liekki valaisi eteisen. Seiniä koristivat siellä täällä värilliset vaskipiirrokset. Pöydällä eräässä nurkassa seisoi kukilla täytetty maljakko. Yleensä vaikutelma oli sama kuin portaissa. Tunsi astuneensa moitteettomaan kotiin keskelle säännöllistä hyvinvointia.

Hra Baslèvre katseli huonetta levottomalla silmällä, mutta sitä juhlallisempana kuta enemmän hän huomasi erehtyneensä ennakkokäsityksessään.

— Tulin... aloitti hän.

Gustave purskahti nauramaan.

— Minä näen sen! Mutta sinun on tultava työhuoneeseeni saakka, sillä minullakin on sellainen!...

Hän aukaisi erään oven:

— Käy sisään!

— Minä tulin... aloitti hra Baslèvre uudestaan.

— Suoraan valoa kohti! sanoi Gustave. — Meillä se on varma tienviitta.

Kuljettuaan ensin ruokasalin läpi hän astui nyt erästä taempaa huonetta kohti, asettui siellä kirjoituspöydän taakse ja osoitti vieraalleen nojatuolia:

— Istu!

Sitten hän, nojaten molempiin kyynärvarsiinsa samanlaisessa asennossa kuin hra Baslèvre ministeriössä, sanoi nähtävästi ivaa tarkoittamatta:

— Kas niin, ystäväiseni, tällä kertaa kysyn minä: mistä tämä aavistamaton kunnia?

Mutta hra Baslèvrelta oli kaikki puheenhalu hävinnyt ja hän vaikeni.

Huonekalut hänen ympärillään olivat ilmeisesti kokoonhaalittuja: Voltairen kuosinen nojatuoli, pari muuta vanhaa, sametilla päällystettyä tuolia ja mustunut kirjoituspöytä. Tapetit olivat yksiväriset. Mitään mattoja ei ollut. Uunin reunalla Louis-Philippen aikainen pöytäkello kannatti Faustin Margaretaa, joka istui ristin juurella. Kaikki oli yksinkertaista, jokapäiväistä, ehkä rumaakin. Mutta samalla kaikki ilmaisi jonkinlaista hyvinvointia ja jotain määrittelemätöntä järjestystä. Jokainen esine oli paikallaan siinä missä oli eikä näyttänyt muualla voivankaan olla. Ei ole tunnettua, mistä esineetkin saavat ilmeensä, mutta näillä se oli niin silmiinpistävä, että niitä katsellessaan luuli ne jo ennen nähneensä Hra Baslèvre tunsi olevansa kuin vanhoissa tuttavissa.

— No? toisti Gustave hämmästyneenä hra Baslèvren äänettömyydestä.

Tämä säpsähti.

— Niin... tosiaankin... en odottanut... en tiennyt sinun asuvan näin mukavasti...

— Oo! vastasi Gustave kevyesti, — vanhoja peruja... kodin jätteitä.

Hän osoitti kelloa:

— Etkö tunne tuota? Sekin oli isä Gros'n talossa.

Hän mainitsi »isä Gros'n» tavalla, joka ei vastannut nimityksen tuttavallisuutta. Samalla äänenpainolla hän olisi voinut sanoa vaikka »Ludvig XIV:n vuosisata».

Hra Baslèvre teki kevyen liikkeen kuin odottamattansa joutuneena uudistamaan jo kauan sitten unohtuneen tuttavuuden.

— Todellako?... minä ajattelinkin...

Taas jäi häneltä lause kesken. Kummallista, aamulla ei Gustaven ilmestyminen ollut johtanut hänen mieleensä mitään, ja nyt illalla saattoi vanhan kurjan pöytäkellon näkeminen hänet aivan vavahtamaan.

Joskus tarvitsee koskettaa vain yhteen kieleen saadakseen koko kanteleen soimaan. Isä Gros'n kellon vuoksi hra Baslèvre pelkäsi hetkisen, että hänen lapsuutensa kaikki muistot uudistuisivat, mutta hän karkaisi itsensä rajulla ponnistuksella, käänsi pois katseensa ja löysi taas ajatustensa kadonneen langan.

— Minä tulin... aloitti hän jälleen ankaralla äänellä.

Gustave päästi raikuvan naurun.

— Tuhat tulimmaista, sitähän sinä julistat jo kolmatta kertaa! Mutta jospa myös sanoisit minkätähden, helpottaisi se sinua itseäsi ja vapauttaisi minut levottomuudesta.

Hra Baslèvren äänenpaino muuttui yhä arvokkaammaksi.

— Kuule nyt, Gustave! Olen puhutellut Rabaultia. Hän jättää sinut rauhaan... toistaiseksi... S.o. niin kauaksi kuin ahkeruudellasi ja huolellisuudellasi sen ansaitset...

— Justin, keskeytti Gustave, — olet ihailtava; muuta en tahdo sanoa ylevän tekosi johdosta.

Hra Baslèvre ojentautui hermostuneesti.

— Mutta älä luule, että se oli mikään helppo tehtävä. Minun täytyi itseni käydä Beaux-Arts'issa... henkilökohtaisesti, ymmärrätkö? Ellen sitä olisi tehnyt, olisi kohtalosi jo ratkaistu! Salli minun myös lisätä, että menetellessäni näin olen ikäänkuin antanut takeen halustasi parantaa tapasi...

— ... ja ruveta täsmälliseksi, jatkoi Gustave ivallisesti.

— Niin juuri, täsmälliseksi, toisti hra Baslèvre vähitellen kiihtyen. — Ilman kasvavaa työintoa ei sinun enää ole luottamista minuun, se on selvää.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kuuli vain hra Baslèvren kiihkeän hengityksen vastaavan pöytäkellon tikutukseen. Se oli kuin toista keskustelua, se — salaperäistä ja edellistä täydentävää.

Viimeksi lausutut sanat olivat äkkiä tyrehdyttäneet Gustaven pilan ja ilmeisesti saattaneet hänet arvelemaan.

— Minä ymmärrän, vanha veikko, sanoi hän vihdoin. — En tiedä, tarkoitatko tännetulollasi saada minut olemaan sinua enää häiritsemättä, mutta joka tapauksessa olen sinulle kiitollinen vaivannäöstäsi... Teit kauniisti, kun teit niinkuin teit... sitäkin kauniimmin, kun totta puhuen en sitä odottanut.

— Mitä sanot?

— Aivan totta... En laskenut sinun apuusi.

— Miksi siis tulit luokseni?

Gustave epäröi kotvasen ja vastasi sitten olkapäitään kohauttaen.

— Elämä on niin kiperää!...

Tällainen pidättyväisyys vähän herpaisi hra Baslèvrea.

— Sanos muuta... myönsi hän. — Tiedänkö minä, tahdoitko edes säilyttääkään paikkasi? Kodistasi päättäen...

— Niin, sinä odotit näkeväsi kurjan hökkelin etkä sellaisesta lainkaan olisi pahastunut? Ehkä tulitkin vain sitä katsomaan?... Väitin, että elämä on kiperää, mutta entäs ihmiset!...

Pieni puna nousi hra Baslèvren poskille. Hämillään siitä, että Gustave oli arvannut hänen uteliaisuutensa, hän siirti silmänsä kelloon.

— Ainakaan ei ollut ikävää nähdä tuo jälleen, mutisi hän lempeämmällä äänellä.

— Niin, sanoi vielä Gustave. — Sellaisia kapineita ei enää saa ostamalla.

Seurasi neuvoton hetki. Molemmat olivat tulleet siihen kohtaan, ajatustensa rajalle, missä kaikki pysähtyvät. Oli sattuman varassa, leimahtaisiko entinen ystävyys liekkiin heidän välillään ja vetäisi heidät toinen toistensa syliin, vai eroaisivatko he päinvastoin ainiaaksi.

Ja sen vuoksi vain, että hra Baslèvre sillä hetkellä sattui katsomaan isä Gros'n kelloon, pälkähti hänen päähänsä todeta, kuinka paljon se oli.

— Mitä? sanoi hän. —Eikö se ole edellä?

Hän hypähti seisomaan ja napitti takkinsa. Sattuma näytti ratkaisseen.

— Ei, vastasi Gustave. — Kyllä se käy oikein. Onko sinulla kiire?

— Allekirjoitukseni...

— Minä ymmärrän... Yksi syy lisää panna arvoa sinun odottamattomalle käynnillesi.

— Älä nyt vain unohda, että Rabault ja minä...

— Ole rauhassa, teen kaiken voitavani.

— Näkemiin siis joskus toiste!

— Näkemiin, minä tulen kyllä kiittämään sinua... virallisesti.

— Tarpeetonta; näytä mieluumminkin tietä.

— Kuinkas muuten!

Ja Gustave otti lampun.

Näiden lyhyiden vuorosanojen vaihto oli muutakin kuin tavallista hyvästijättöä; ne kalskahtivat jo villalle. Hetkeä aikaisemmin molemmat olivat vielä vapaita ajattelemaan toisistaan välinpitämättömästi, mutta nyt hra Baslèvre poistui saamatta tyydytystä uteliaisuudelleen ja kiusaantuneena siitä, että oli vaivautunut turhaan. Gustave taas puolestaan oli saanut sen vakuutuksen, että haluamatta näyttää suuruuttaan vähempiosaiselle toverilleen hra Baslèvre ei koskaan olisi astunut hänen kynnyksensä yli. Katkeroituneina he kumpikin eivät ainoastaan tahtoneet mennä omia teitään, vaan oli heidän lyhyt tapaamisensa turmellut myös sen yhteisen, mikä heillä vielä oli jäljellä menneisyydestä.

Sitä mukaa kuin Gustave nosti lamppua, tulvi valoa sen varjostimen alta; se siirtyi ruokasaliin ja sieltä eteiseen, mistä yht'äkkiä ilmestyivät eräät kasvot.

Ihminen kuvittelee aina kohtalon olevan kaukana itsestään juuri sinäkin hetkenä, jolloin se hänet kahlitsee.

— Vaimoni on tullut kotiin... sanoi Gustave pitäen lamppua yhä korkealla.

Hän kutsui rouvaansa:

— Claire! Tule tänne vain... se on Baslèvre.

Mutta rouva, kai kohtauksesta ällistyneenä, ei enää liikahtanutkaan, ja hra Baslèvre katsoi häneen kiinteästi koko ajan.

Tiesikö hän edes, miksi hän niin teki? Nainen ei lainkaan ollut kaunis. Hän oli puettu mustaan pukuun, kauttaaltaan yksiväriseen, ja yksinkertaiseen hattuun. Hän näytti samalla kertaa sekä pelokkaalta ja syrjäytetyltä että hienolta ja vaatimattomalta. Tuskantäysi arvokkuus raskautti hänen hymyään, mutta kumminkin hän näytti hymyilevän vaivattomasti.

— Baslèvre se vain on, toisti Gustave. — Ja kaikki on taas kunnossa.

Hra Baslèvre huomasi naisen katseen tästä tiedosta äkkiä ilostuvan ja hymyn suuntautuvan häneen. Samalla hän kuuli äänen, joka sanoi:

— Olinkin varma siitä, että kääntyessään teidän puoleenne Gustave osuisi oikeaan. Kuinka hyvä olittekaan, kun heti tulitte häntä rauhoittamaan!