Part 7

Ja siinä kaikki! Boulevard Blanquilla ei sinä iltana tosiaankaan sanottu paljon, ensimmäisen illan ihanuudesta ei ollut jälkeäkään. Gustave olisi mielellään saanut kuulla kaiken, kukaan todistaja ei olisi voinut epäillä mitään. Kuukausi oli kulunut, kaksi sielua oli vierimässä pyörteeseen eikä päältäpäin nähnyt tämän enempää! Mutta näkeekö mahlan nousevan kuorittuun puuhun? Eikö tämä mieluumminkin ollut kuin sitä ihmeellistä synnytystyötä, joka kuolleelta näyttävän maan uumenista nostaa viljan laihon sen pintaan?

Välttämätön rajuilma puhkesi seuraavana päivänä, sillä ainoastaan rajuilmat tai päivänpaiste nostattavat vihreitä varsia. Kertomuksen päättämiseksi tästä ajanjaksosta, jona hra Baslèvre näennäisesti oli kokenut niin vähän, tarvitsee enää vetää vain yhden nopean piirron, ja se on tämä:

Kuten hra Baslèvre oli luvannut, hän saapui puoli kymmenen tienoissa.

On harvinaista, ettei taloon tullessaan heti tuntisi siellä saapujan suhteen vallitsevaa mielialaa. Jo eteisessä hra Baslèvre huomasi eräänlaisen yleisen vihamielisyyden tunnun, joka oudosti uhkui seinistä. Hänen juhlapukunsa, johon hänen oli täytynyt pukeutua, vahvisti vielä samaa riitasointuisuutta, mitä huoneetkin aavistuttivat.

Ensimmäinen pettymys odotti häntä: Gustave oli yksin.

— Kas vain! huudahti tämä, — sinä olet kohtauksen kunniaksi pukeutunut oikein juhlapukuun.

Ja peläten kai, ettei hra Baslèvre ollut ymmärtänyt, hän lisäsi:

— Sillä tänä iltana saammekin olla kahden, kun Claire on sairas.

— Toivoakseni ei vakavasti?

— Ei, huonoa tuulta enemmän kuin terveyden häiriötä, — selitti hän ja jatkoi tuolia tarjoten:

— Kuinka hieno sinä oletkaan tänä iltana!

Sitten hän rupesi käyskentelemään edestakaisin poikki huoneen. Ja kun tämä ei ollut erikoisen suuri, täytyi hra Baslèvren joka kerta hänen ohikulkiessaan muuttaa viereen ristiin heittämä jalkansa tai ainakin taivuttaa sitä. Gustave jankutti koneellisesti: »Kuinka hieno sinä oletkaan!» näyttämättä ollenkaan huomaavan, miten tylysti hän vierastaan kohteli.

— Minä pyydän, sanoi viimein hra Baslèvre hiukan hermostuneesti, — anna minun pukuni olla.

— Kun väitän, että olet hieno, vastasi Gustave pikaisesti, — tarkoitan siveellisessä suhteessa, sillä pukusi, se...

Hän silmäili sitä tuntijan katseella, joka saattoi hra Baslèvren punastumaan. Hänestä tuntui ilkeältä, jos huomattiin, että hän säästäväisyyssyistä käytti vanhanaikaista hännystakkia.

— Totean, muistutti hän vuorostaan, — ettet nyt ole samalla tuulella kuin tuonnoin portaissa kohdatessamme. Mikä sinun on tänään?

— Ei mikään.

— Eikö kirjoitteleminen vetele?

Mutta Gustave oli äkkiä pysähtynyt.

— Kuuleppas, vanha veikko, — aloitti hän — olet halunnut tulla _minua_ tervehtimään ja siinä teit sangen kauniisti. Etkö nyt myöskin tahtoisi luopua tuosta letkauttelemisestasi, joka ei mitään hyödytä? Minä puolestani en ainoastaan ole aikonut hylätä tätä pahaa tapaa, vaan myöskin puhua suuni puhtaaksi.

Hra Baslèvre sopersi ällistyneenä:

— Puhua puhtaaksi!... Mitä sinä tarkoitat?

— Sinä siis suostut? Siinä tapauksessa...

Vetäisten itselleen tuolin Gustave asettui istumaan aivan hra Baslèvren ääreen. Hän ei nauranut enää: hän oli ottanut ankaran ilmeen, joka teki hänet vaikeaksi tuntea.

— Siinä tapauksessa sanokaamme suoraan, niinkuin asiat ovat. Minulle ei luonnollisestikaan ole tuntematonta, mistä se kunnia johtui, että peruutit aikaisemman, eikä muuten erikoisen kohteliaasti esitetyn kieltäytymisesi kutsustamme. Yhtä hyvästi tiedän myös, että taloni ensimmäisestä illasta saakka on houkutellut sinua, ja että jos nyt olet joutunut — niinkuin sinusta näyttää tuntuvan — ikävään selvittelyyn, et parempaa ole odottanutkaan. Joku toinen voisi luulla, että suostuessasi tällaisella innolla vaimoni kaikkiin pyyntöihin tahdot häntä vakavasti, mielistellä; mutta minä...

Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

— Minä, joka tunnen sinut pienestä pitäen, en saata erehtyä. Et hituistakaan ole muuttunut entisestäsi, ja nytkin — olen varma siitä — istut täällä rehellisesti vain minun tähteni ja sanoisinko siveyden nimessä. Nyt kuten ennenkin siveys ja sinä olette sama asia. Siveys on sinun jalkavaimosi ja todennäköisesti ainoa... Se on uskomatonta, mutta totta!

Hra Baslèvre, jonka kädet alussa olivat hienostaan vavisseet, kohautti nyt hänkin olkapäitään, mitään vastaamatta.

Gustave jatkoi:

— Ja sellaisena kuin olet, olet ajatellut tai on sinulle sanottu, etten minä mahda olla mikään aviomiehen esikuva, että minun kotionneni, kuten kaikki mikä vanhenee, on menettänyt alkuaikojen kukoistustaan, sekä vihdoin, että minä itse rohkenen hoitaa osan omista asioistani, tuntematta tarvetta toitottaa niitä muulle maailmalle. Mutta se tapa, että maailmalta käsin tahdoit ryhtyä palauttamaan oloihini järjestystä, jonka valvojaksi kaitselmus on sinut määrännyt, oli ennemmin tai myöhemmin johtava sinut joihinkin epähienouksiin. Niin kauan kuin rajoituit säälittelemään vaimoani, — herranen aika! en pitänyt sitä minään suoranaisena pahana — tunsin tuskin mitään hermostusta, niin luonnolliseksi kuin sen tällaisessa tapauksessa kai myöntäisitkin. Mutta viime aikoina on varsinaista epähienoutta jo ilmennyt, ja siitä minä halusin sinulle viipymättä ilmoittaa, sillä en aio sitä suvaita.

Nyt hra Baslèvre keskeytti:

— Mistä sinä...

— Mistäkö? Niinkuin en tietäisi sinun kyselleen Beaux-Arts'ista! Ja niinkuin et sinä taas niin monen vuoden kokemuksen perästä tietäisi, että jok'ainoassa valtion virastossa, olipa se kuinka huonossa kunnossa tahansa, herrat aina ovat samaa pataa, ja että kirjurit yleensä ovat yhtä hyvästi perillä asioista kuin konsanaan tirehtöörit, elleivät paremminkin! Oletpa koettanutkin kalastella myös niillä vesillä, senkin niinä tiedän. Mutta se oli onnetonta urheilua; ne kalat eivät ole sinunlaisiasi onkijoita varten. Onhan kuitenkin mahdollista, että kerran vauhtiin päästyäsi aiot yrittää vielä muualla, ja sitä juuri tahdoin tiedustella, kun kuultuani sinun saapuvan pyysin vaimoani suomaan meille ilon tavata toisemme kahden kesken. Tarkoitukseni ei — minä vakuutan — ole varjella salaisuuttani — olettaen, että minulla sellainen olisi, mikä kumminkin on aivan epävarmaa — vaan erästä alkeellista oikeutta, joka kuuluu kaikille: oikeutta saada elää omissa hoteissani oman mieleni mukaan ja ilman todistajia, niin kauan kuin minua huvittaa.

Hänen äänensä, joka alussa oli ollut kuivasti ivallinen, oli puheen mittaan muuttunut. Hänen mainitessaan mahdollisesta salaisuudesta, se oli kalskahtanut omituisen kovalta, ja viimeisissä sanoissa tämä kovuus jo oli kehittynyt vihaksi.

Ällistyneen hra Baslèvren eteen oli ilmestynyt uusi tuntematon Gustave, jolla ei ollut mitään entisen keveydestä, vaan joka vahti oman elämänsä ongelmaa kuin kartanokoira.

— No, ahdisti Gustave, — etkö ole ymmärtänyt? Anna nyt sarveton vastaus sakarattomaan kysymykseen.

— Vastaus?... aloitti viimein hra Baslèvre, — mihin? Selität haluavasi elää oman mielesi mukaan ja omissa hoteissasi; mikä estää, ja mistä päätät juuri minun haluavan sitä vastustaa? En tahdo kieltää, että olen ryhtynyt ottamaan selkoa sinun olosuhteistasi ja... epävirallisista hankkeistasi ja väitänpä sen olevan aivan luonnollistakin. Vaikka olemmekin tunteneet toisemme ennen, on pitkäaikainen ero lyönyt lovia, joita nyt parhaani mukaan koetan täyttää. Itse et ole tahtonut auttaa minua siinä suhteessa. Peittelemättä olen sentähden käyttänyt toisia teitä. Myönnä vain, että minun sijassani ja minun virka-asemassani sinäkin olisit menetellyt samoin. Mitä sitten kotoisiin asioihisi tulee, täytyisi minulla olla valtuuksia niihin sekaantuakseni, enkä käsitä, kuinka sittenkään voisin asettua sinun ja vaimosi väliin, kun edellistä tuskin tunnen enkä sinua... tällä haavaa ollenkaan.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä he tiukasti katsoivat toisiansa silmiin. Kummallakin oli huulilla, mitä he oikeastaan tahtoivat sanoa, mutta molemmat pidättyivät lausumasta liikaa, peläten joutuvansa sitä iän kaiken katumaan.

Äkkiä Gustave nousi ja alkoi taas kävellä. Otsa rypyssä hän näytti harkitsevan, astuisiko vai ei sen rajan yli, jonka hän omalta kohdaltaan oli määrännyt.

Viha voitti:

— Ei tässä viisasteleminen auta, sanoi hän. — Ammatissasi se saattaa hyvinkin olla paikallaan, mutta meihin nähden se ei peitä pääasiaa. Olet mainiosti ymmärtänyt vaihtoehdon: joko edelleenkin käyt meillä, mutta milloinkaan enää sotkeutumatta asioihin, jotka eivät sinua liikuta, tai lakkaat seurustelustasi, jota — olkoonpa se meille kuinkakin imartelevaa — en ilman tätä rajoitusta tule sietämään. Valitse.

Hra Baslèvren kasvot olivat jähmettyneet.

— Mutta voithan tulevaisuudessa ruveta epäilemään, että olen astunut kielletylle alueelle, vaikk'en olisikaan sitä tehnyt! vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Hän oli lopettanut katsomasta Gustaveen; mutta tämä puolestaan ei jättänyt häntä silmistään, vaan näytti tahtovan tunkeutua hra Baslèvren sielun sisimpään asti.

— Sanasi riittää, tokaisi hän hetken kuluttua.

— Uskonetko siihen vastedes enemmän kuin nytkään?

Oli taas lyhyt väliaika, jonka kestäessä lausutut sanat hitaasti haihtuivat ilmaan. Molemmat saivat täten tilaisuutta arvioida asemaansa. Sitten Gustaven huulet rutistuivat omituisesti.

— Oikeastaan, jatkoi hän, — en enää vaadi mitään. Saamasi varoituksen vuoksi on sanasi tarpeeton.

— Miksi niin?

— Siksi, että koska et heti noussut lähteäksesi, talo miellyttää sinua; teet siis myös kaiken välttämättömän voidaksesi täällä käydä.

Juuri silloinpa hra Baslèvre näyttikin aikovan nousta, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään, vaan hän jäi nojatuoliinsa.

Gustave, joka koko aikaan ei ollut siirtänyt hänestä katsettaan, teki sen nyt.

— Oivallista, sanoi hän kuin asian päätökseksi, — arvasinhan, että sopisimme. Kun on älykäs kuten sinä... ja kuten minäkin, mukautuu aina uhraamaan sen, mikä ei ole pelastettavissa. Lopuista pitää kyllä elämä huolen..

— Tahdotko sikarin? kysyi hän sitten laatikkoa ojentaen.

— Kiitos, en ole tupakkamies.

Himokkaasti Gustave valitsi itselleen yhden, tarkastaen, että se oli kuiva.

— Ja emmekö nyt puhuisi jostain muusta?... Oliko sinulla edes hauska tänä iltana?

Hän teeskenteli olevansa jo kaukana äskeisestä. Hän heittäytyi taas puheliaaksikin, rupattaen vuoroin Rabaultista, virallisista juhlista ja siitä rikkaasta hengenravinnosta, joka niissä höystää ruokalajeja.

Hra Baslèvre kuunteli sanomatta mitään. Hän viipyi vain varmistaakseen poistumisen oikeuttaan.

Puolituntinen kului laahaten, ennenkuin hän lähti.

Kotiin tultuaan hän juhlapukuaan riisumatta heti istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.

Tässä päättyy ulkopuoli; kiitos rajuilman sisäinen ihminen astuu esiin, niin toisenlaisena kuin se, minkä maailma oli voinut nähdä, että saattoi epäillä, tokko ollenkaan oli kysymys samasta henkilöstä, mutta kuitenkin niin kahdeksantoistavuotiaan Baslèvren kaltaisena, että täytyi myöntää Michonin ennustaneen oikein.

Mutta lukija itse päättäköön! Kas tässä kirje...

V

»Arvoisa rouva!

En tavannut teitä tänä iltana. Kuitenkin te ikäänkuin olitte saapuvilla, sillä kaikki huoneessa puhui teistä, teidän poissaolonnekin. Ehkä myös aavistitte, mikä minua odotti. Kaikin tavoin tuntuu minusta, että olen velvollinen tekemään teille tarkan selon siitä, mitä minulle sanottiin ja mitenkä siihen suhtauduin.

Lyhyesti sanoen minua vaadittiin joko olemaan välittämättä miehestänne tai menemään tieheni. Toinen minun sijallani olisi mennyt eikä koskaan enää tullut, mutta luopuen mielihyvästä koettaa auttaa teitä säilytin oikeuden saada nähdä teidät jälleen, minä lupasin mitä minulta tahdottiin ja jäin.

Hyvä rouva, on annettava anteeksi se kiihko, jonka vallassa kirjoitan nämä rivit. Se ehkä estää minua tarkoin punnitsemasta sanojani, mutta samalla se valaisee minun sisäistä elämääni. Ilman sitä olisin tuskin tullutkaan siihen, että minun on voitettava arkuuteni, jota pidin voittamattomana. Mutta kun minulle puhuttiin teidän menettämisestänne, minut valtasi pyörrytys, ja silloin tulin harkinneeksi, mitä te minulle olitte. Älä vaikene enää — ajattelin — vaan murra kerrankin se kuonokoppa, joka on kiduttanut sinua koko lapsuutesi ajan ja miehuutesi iän aina vanhuuden kynnykselle saakka! Rohjettuasi olla raukka uskalla nyt avata suusi!...

Älkää vain keskeyttäkö minua! Tällä hetkellä kaikki tuntuu minusta helpolta, mutta kukaties olisi huomenna kaikki taas mahdotonta. Huomenna saattaisi suuni taas olla tupessa ja sydämeni puristuksessa, tuskaisena halusta puhua ja voimattomuudesta sitä tyydyttää... Suokoon Jumala, etten myöskään näkisi hymynne hyytyvän ja silmänne katsovan minuun ihmeissään tai moittivasti. Minä toistan vielä kerran: hetki on palaamaton, siis vaadin sitä viipymään. Mutta mitä toimittaa sanoa teille, että teitä rakastan, ellette siitä tiedosta välitä ettekä voi tuntea minun suhteeni muuta kuin sääliä?

Näette nyt, kuinka turhaan minä pelkäsin. Asiani on jo sanottu, ja vaikka hylkäisittekin sen, niin tietäkää, että yhä toistaisin pelkkää hulluuttani: minä rakastan teitä!...

Pois kaikki epäselvyys! Tähänastisten kohtaustemme teennäisyys ja valheellisuus hävitköön! Vihdoinkin minä puolestani rohkenen teihin oikein katsoa, ja tekin tulette uskaltamaan lukea minun silmistäni. Olisiko väärin sanoa, että valoa tulvii sieluihimme?... Jumalaista valoa, riemun valoa, johon tahtoisin tarttua molemmilla käsilläni ja painaa sen rintaani vastaan kuin rippileivän joku Luxembourgin pyhimyksistä... Minä rakastan teitä, olen teitä aina rakastanut...

Eikä tämä ole mitään kuvittelua, ei mikään tunteenpuuska, jonka mikä tahansa toinen tuttavuus haihduttaisi, ei myöskään mitään rajua himoa, joka sokaisisi minut sekä itseni suhteen että teihin nähden: tämä on jotain ajasta ja meistä itsestämmekin riippumatonta. Vai tahdotteko kieltää, että me, nähdessämme toisemme ensimmäisen kerran ja ennenkuin vielä olimme kuulleet toistemme ääntä, tunsimme kiihkeää halua kohdata toisemme uudestaan? Emme koskaan olleet tavanneet, ja kuitenkin tuntui meistä, kuin olisimme olleet tuttuja aina. Kirjoittaessani nyt teitä rakastavani minä ihmettelenkin, että niin teen, sillä monta kertaa ennen olen sanonut sen teille, en tiedä missä tai milloin, mutta jossain kyllä ja jolloinkin, hukkaan menneinä aikoina, avaruudessa, unessa... Ja sentähden, että teitä aina olen rakastanut, olen unohtanut olevani jo vanha mies; sentähden myös teidän tapaamisenne tuntui minusta odotetulta jälleennäkemiseltä eikä miltään satunnaiselta kohtalonoikulta. Joka kerta, kun mainitsen nimenne, soi kaukaisia kaikuja sielussani. Te asuitte siellä ennen. Sydän, joka tähän asti on sykkinyt rinnassani, ei ole ollut minun omani. Nyt vasta olen löytänyt sen oikean, minä herään uuteen elämään, minä rakastan teitä...

Omituista, ettei todellakaan ole olemassa muuta kuin yksi ja sama sana sen mielenliikutuksen ilmaisemiseksi, joka minua kuohuttaa! Tunteet ovat monivivahteisia kuin meri; on niin monta laatua rakkautta kuin erilaisia oksia puissa ikkunani alla, kuin maisemia mantereilla: on tasaista rakkautta ja on kohoilevaa rakkautta... Täytyykö nimittää samalla nimellä yhteensattumisesta johtunutta lemmenlentoa ja sellaista intohimoa kuin minun, jossa on iankaikkisuuden tuntu? Minä rakastan teitä...

Tiedättekö, miten minun kävi, kun olin kadottanut teidät? Minä kuolin... Toisin sanoen, kun ei minulla enää ollut teitä, minä lakkasin elämästä. Kun katson menneisyyteeni, näyttää minusta, että yhdeksännestätoista ikävuodestani lähtien joku _toinen_ on asunut ruumiissani, joka minulta silloin jäi tyhjäksi. Ennen minä olin iloinen, avomielinen ja tunteellinen. Uskoin vaikutelmani ensimmäiselle vastaantulijalle ja pidin maailmankaikkeutta suurenmoisena. Milloin juoksentelin kuin nuori koira, milloin taas sulkeuduin suojiin nauttiakseni onnesta olla hellitty, sillä sitä minä olin... Mutta sitten yht'äkkiä ne silmät painuivatkin kiinni, jotka minua olivat vaalineet... Vielä tälläkään hetkellä, jolloin teidän hellyytenne toivo tekee olentoni kepeäksi kuin tomu, johon teillä on vapaus puhaltaa, en anna Jumalalle anteeksi sitä kärsimystä, minkä hän näin minulle sälytti... Ja silloin se _toinen_, josta puhuin, käyttäen hyväkseen tätä onnettomuutta, asettui minun paikalleni... pysyen siinä kolmekymmentä vuotta!

Muistan kummastellen, millainen tämä toinen oli. Katkerana ja itsekkäänä hän ei toivonut mitään, mutta vaati kaikkea. Hän halveksi rakkautta, pitäen sitä typeränä, eikä osannut tuntea vähäisintäkään liikutusta. Hän oli kuin maankiertäjä, joka kulki suoraa linjaa leveällä tiellä, satoipa tai paistoi, — sellainen hän oli. Oletteko huomannut, ettei vainioiden asukkailla koskaan ole ikää? Heissä on vaikea erottaa vanhaa miestä nuoresta. Samoin kaikki, mikä saatetaan alttiiksi elämän tuulille, muuttuu määrittelemättömäksi. Sellaiseksi minäkin kehityin, muutuin selittämättömäksi itselleni!

Näköpiirini muodostui ahtaaksi, ja minua painoi sellaisen ihmisen tylsä raskaus, joka kuvittelee kaikki tietävänsä. En välittänyt kestään muusta kuin itsestäni enkä uskonut itseäni kenellekään. Aina vaieten minä unohdin koko puhumisen taidon. Ja kuitenkin, kuinka monta iltaa minun onkaan nähty ikkunassani miettivän! On varmasti luultu, että haudoin virkahuoliani, mutta itse asiassa minä vain tuumin, minkätähden minusta oli tullut _toinen_, ja jäisikö elämäni ainiaaksi pelkäksi näennäisyydeksi.

Mutta äkkiä te ilmestyitte...

Minun on tässä tunnustettava kaikki, aivan kaikki! Kolmikymmenvuotisia peruja ei hävitetä käden käänteessä eikä siekailematta. Näin teidät, kuulin teidän puhuvan, mutta en _heti_ tahtonut uskoa että olitte se odotettu.

Oi, suokaa minulle anteeksi, että epäilin! Sanoin itselleni: »Tunteesi on ohimenevä puuska. Ei voi rakastaa ihmistä, jota ei tunne.» Lausuinko edes sanaa »rakastaa»? En luule. Vaikeaa on olla tarkkanäköinen muiden suhteen, mutta vielä vaikeampaa itsensä!

Valo lankesi vasta sinä sunnuntaina... Claire, muistelkaa, kuinka aterian päätyttyä ruusut varisivat, samalla kuin minun Limoges'in aikani lause lauseelta putoili pöytäliinalle sekin, aivan kuin terälehdet joistakin toisista kukista! Aika ajoin, meidät ympäröi hiljaisuus. Kuvittelin meidän matkustavan ja ajatuksia kooten katsovan ikkunasta. Ja tiedättekö, mitä minä näin? En nähnyt nuoruuttani enkä Viennen niittyjä, vaan paljon kaukaisemman ajan syntymäni tuolta puolen, jolloin vastustamattomasti aavistin teidät jo tunteneeni. Ja tiedättekö, mitä minä kuulin? Kuulin kovan onnen äänen, joka huusi sieluni syvyydestä: »Miksi et ole hänen vastapäätään? Miksi olette osuneet yhteen vasta nyt ja, kuten näyttää, vain lopullisesti erotaksenne?»

Mutta onko elämässä mitään lopullisuutta? Claire!... muistatteko vielä, että silmänräpäykseksi kumarruimme, ja että hiuksemme silloin hipaisivat toisiaan? Taas kohottauduttuamme te ette sanonut mitään ja minäkin vaikenin. Mutta kuinka te olitte kalvennut ja miten minä vapisin! Claire! Claire!... ettekö sillä hetkellä tuntenut, että suuren onnen siipi sipaisi sielujamme? Claire!... minä tunsin sen siiven, se on seurannut minua siitä lähtien! Sen painostuksesta minä teille nyt kirjoitankin. Kokonaiseen kuukauteen en kertaakaan ole lähestynyt teitä ilman ettei se olisi vaatinut minua anastamaan teidät, enkä kertaakaan ole poistunut luotanne sen moittimatta minua saamattomuudestani!

Riemua ja tuskaa: tulen luoksenne huulet hehkuen helliä sanoja, mutta tuskin olen nähnyt teidän vakavat silmänne ja puhtoisen hymynne, kun jo menetän rohkeuteni ja tunnustus jää tekemättä. Sitten me puhelemme... mutta kaiutellen ilmassa vain merkityksettömiä loruja. Parempi olisikin kuunnella toistensa sydämen tykytystä. Äärettömyyden partaalla ei pitäisi lörpötellä... Me siis kumminkin juttelemme, mutta en koskaan ole sanonut teille mitään! Te ette tiedä, että olen tullut eläväksi jälleen, ja että tämä tuntematon on karkoittanut sen _toisen_... Te ette tiedä, että vaikka näränkin samalta, minun sieluni on löytänyt maailman, huumaantunut siitä ja saanut sanoja sen kuvailemiseksi... Rakastaessani teitä rakastan myös rakkautta. Joskus illoin kävelee lymyileviä rakastavaisia ikkunani alla; en halveksi heitä enää, vaan surkuttelen. Tunnustaisinko, että minä, joka ennen en välittänyt kenestäkään, olen teidän aiheutuksestanne auttanut erästä naisparkaa, joka tarvitsi rahaa antaakseen rakastajalleen, joka häntä nylki, mutta josta hän kumminkin piti? Ja eräänä ahdistuksen iltana koetin tavata hänet uudestaankin; olisin vielä halunnut nähdä hänen kasvojensa selittämättömän ilmeen, joka teki hänet niin minun kaltaisekseni!

Claire! Claire! Teidän puoleenne kääntyy nyt se uusi mies, jonka te itse olette herättänyt henkiin. Meidän on jo aika lakata vaikenemasta. Älkäämme enää tyytykö satunnaisiin kohtauksiimme, jotka kerta kerralta ovat käyneet yhä lyhyemmiksi; peläten omia tunteitamme olemme tavatessamme aina esiintyneet kuin pelkästään hyvästelyä ajatellen. Claire! minä toistan ja vakuutan, ettei ole mitään lopullisuutta olemassaolossa, ja että rakkaus voi tuottaa teille sen onnen, mihin teillä on oikeus. Minä toistan ja vakuutan, että tänä kohtalokkaana hetkenä, jolloin minulle ei enää ole mahdollista auttaa teitä kotioloissanne, minulla kumminkin on voimaa riistää teidät häneltä ja suojella teitä muualla antaen teille elämäni!

Älkää luulkokaan, että haihattelen. Vakavasti tarjoan teille koko elämäni, missä ja milloin tahtonettekin. Älkää myöskään vastustelko; uskollisuuden on oltava molemminpuolista eikä kumpikaan saa jättää kylmilleen yhteistä liettä. Eikö minulla muka, ole oikeutta teihin? Minulla on kaikki oikeudet, jotka elpynyt intohimo sekä se välttämättömyys antavat, että näin kauan kadoksissa oltua on jälleen yhdyttävä. Älkääkä vihdoin pelätkö katumusta; taantumusta tai laimentumista, joita on tapana kuvitella sellaisten tilanteiden lunnaiksi, jotka rakkaus on luonut vastoin sääntöä. Kun pyydän teitä omakseni, kokonaan ja ainiaaksi, teen sen sentähden, että tunnen vetoavani iäisiin ja ehdottomiin arvoihin, sentähden, että kahdenkymmenen vuoden perästä minun lempeni on yhtä leimuavaa kuin nytkin.

Claire! kuvittelin olevani teille pahojen päivien ystävä. Minä erehdyin; intohimoisesti halusinkin saada teidät omakseni, sillä pelkkä se mahdollisuus, etten enää näkisi teitä, on saattanut minut kirjoittamaan tämän kirjeen senkin uhalla, että karkoitatte minut ajatuksistanne... Mutta kyllä te suostutte; entisen onnenne raunioille te tulette sallimaan minun rakentaa uuden talon meidän astiaksemme. Sitä ajatellessani käteni raukenee, sydämeni sykähtää ja minä tahtoisin huutaa...

Claire! odotan vapauttavaa myöntymystänne. Olen rohjennut puhua; rohkeaisitteko te nyt olla vastaamatta, että tekin olette tuntenut minut? Yö päättyy, päivä sarastaa. Tunnen eläväni, koska te olette olemassa, mutta tiedän kuolevani, jos te menisitte pois. Minun sieluni kamppailee, minä toivon ja rakastan!»

VI

Ei ole miestä, olkoonpa hän kuinkakin keskinkertainen, joka ei edes jonakuna hetkenä olisi tuntenut itsensä yläpuolella olemisen pyörrytystä. Intohimo kiidättää kuin hirmumyrsky erotuksetta ilmaan tuoreet oksat ja kuivat lehdet...

Kirjoitettuaan valmiiksi edelläolevan kirjeen hra Baslèvre luki sen läpi yhtä tarkkaavaisesti kuin jonkun tärkeän asiapaperin; ruumis teki niin vanhasta tottumuksesta, mutta sielu liiteli haaveiden maailmoissa.

Hän ei ihmetellyt, että oli ilmaissut tällaisia ajatuksia ja tällaisessa sävyssä; kukkulalla oltaessa ei myöskään kummastella, että näköpiiri on uusi ja ääretön. Se, mitä hän oli sanonut, esitti vain ilmenneen todellisuuden.

Päästyään loppuun hän sinetöi kuoren, kirjoitti osoitteen ja lähti heti postiin, sillä hän ei olisi kestänyt ajatusta, että lähetys jollakin tavalla myöhästyisi. Kello oli silloin noin kolme.

Kalpea aamunkoitto väritti taivaan malvanhohtoiseksi. Siellä täällä tyhjällä ajokadulla kyykisteli lumppureita lyhtyineen roskiansa kokoilemassa. Koko Parisi tuntui luovutetun yksinäisille ja kolkoille yökulkijoille.

Saavuttuaan postilaatikolle hra Baslèvre pisti rakoon kirjeensä, joka putosi siitä kuin kivi kaivoon, hiljaa molskahtaen.

— Kas niin, sanoi hra Baslèvre ääneensä, — nyt ei tarvitse muuta kuin odottaa vastausta.

Ja hän palasi samoja jälkiä. Hän tunsi itsensä jatkuvasti aivan rauhalliseksi ja ajatuksiltaan hyvin selkeäksi. Hän muistutti elostelijaa, joka rasittavan yön jälkeen pyrki kotiinsa. Tuon tuostakin hän kulkiessaan vähän horjahti ja näytti joka askeleella koettavan varjella tasapainoaan.

Päästyään n:o 16:n kohdalle hän, sensijaan että olisi mennyt sisään, jatkoi matkaa Kuninkaan huvilan sivuitse Place des Vosges'ille saakka ja alkoi siellä seurata puistikkoa ympäröivää aitaa. Siinä ei ollut mitään järkeä, ellei hän mahdollisesti tuntenut aamuista ilmaa miellyttäväksi ja halunnut vilvoitella siinä jäseniään. Samassa hän sai omituisen mielikuvan. Hänestä rupesi tuntumaan, ettei aitaus sulkenutkaan sisäänsä puistikkoa vaan hänet, ja että hän itsepäisesti etsi aukkoa, mistä pujahtaa pois. Se oli tuskallista, kuumeista etsintää...

Sitten hän huomasi oman ikkunansa, ja hänen huoneensa tuntui nyt vain väliaikaiselta turvapaikalta, missä hän heti lakkaisi käymästä, kun vastaus oli tullut. Niin, kuinka pitkä aika siihen tarvittaisiinkaan? Kai kaksikymmentäneljä tuntia; ehkä ei niin kauan, jos Claire itse jättää sen ministeriöön...

Äkkiä hra Baslèvrea värisytti. Äsken niin suloinen aamunviileys alkoi tuntua kylmältä.

Hänen täytyi kääntyä takaisin ja päättäen vihdoinkin mennä levolle hän palasi asuntoonsa. Mutta mikä vaiva riisuutumisessa! Ja minkätähden olivat vuodevaatteet kylmemmät kuin ulkoilma? Kaikki hänen ympärillään hyppelehti, niin hänen ajatuksensakin! Yksi ainoa niistä oli kirkas: täytyi vain odottaa neljäkolmatta tuntia, ja sitten lähdettäisiin kulkemaan kohti uusia kohtaloita.

— Kas niin, koetti hra Baslèvre vielä toistaa, — nyt ei enää tarvitse muuta...

Mutta hän ei päässyt loppuun. Äkkiä hänkin tunsi liukuvansa kaivon pohjaan kuin kirje postilaatikkoon, eikä hänen putoamisensa synnyttänyt mitään ääntäkään. Sitten hän lakkasi havaitsemasta maailmaa eikä enää liikahtanut...

Kuolemaan asti väsyneenä hra Baslèvre vaipui tainnoksiin; ja tämä, kuten lie huomattu, tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Kun hän taas palasi tajuihinsa, hän hämmästyksekseen huomasi ovenvartijan vaimon ja jonkun tuntemattoman mieshenkilön, jotka vuoteen vieressä vahtivat hänen heräämistään. Rouva Gerbois'n kasvot ilmaisivat vilpitöntä iloa ja tuntemattoman teeskenneltyä mielenkiintoa.

— Herra taitaakin jo voida paremmin? — sanoi ovenvartijan vaimo mieltänsä keventäen.

— Nyt tarvitaan vain lepoa, selitti tuntematon.

— En enää tule, ellei uudestaan kutsuta.

Hän lisäsi joitakin määräyksiä ravinnon suhteen ja poistui kiireesti.

»Olisinko siis ollut sairas?» ajatteli hra Baslèvre rouva Gerbois'n saattaessa ovelle lääkäriä, jonka hän oli kutsunut, kun ei tiennyt, kuka hra Justinista muuten olisi huolehtinut.

Hra Baslèvre pyyhki molemmilla käsillään hitaasti otsaansa. Hän koetti palata todellisuuteen yleensä, mutta heti ensimmäisellä yrityksellä hänen ajatuksensa liittyivät niihin, jotka pyörtyminen oli keskeyttänyt. Hän oli menettänyt tajuntansa odotusta ajatellen ja tuli taas tuntoihinsa sitä yhäkin miettien.

— Posti... mutisi hän.

— Taivas varjelkoon! huudahti rouva Gerbois. — Mies parka tahtoisi jo ryhtyä työhön! Nähneehän herra kumminkin, ettei herra ole virkapaikassaan? Täällä en voi antaa hänelle muuta kuin ilmoituksia ja sanomalehtiä!

Hra Baslèvre näytti kokoavan ajatuksiaan. Vihdoin hän huomasi olevansa epätietoinen ajasta.

— Mikä päivä nyt sitten on?

— Tosiaankin, herrahan ei tiedäkään... Tänään on keskiviikko...

— Keskiviikko!...

Saattoi sanoa, että tämä sana lopullisesti hajoitti sen sumun, jossa hra Baslèvren aivot vielä siihen asti olivat hapuilleet. Ja yht'äkkiä hänen päässään välähti ajatus, että odotus — pitkä ja pelätty — olikin jo ohi. Hän kohottautui rajusti:

— Pian! ministeriöön!...

— Mutta herra! Aiotteko taas ruveta hourimaan?

— En minä houri! Ilmoittakaa puhelimitse! Tahdon yksityisen postini, heti! _Yksityisen_, ymmärrättekö? En muuta!... mutta menkää jo!...

Säikähtäen tällaista kiihkonpuuskaa rouva Gerbois peräytyi sen mukaan:

— Kyllä, kyllä... minä tottelen... Mutta älkää herrantähden noin kiihtykö! Älkää virkkako enää mitään!...

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo käytävässä ja lisäsi mennessään:

— Ennen kaikkea älkää nousko peitteen alta!... Minä tulen kohta takaisin...

Sitten kaikki hiljeni.

»Mikähän sanoma minua odottaa?» jatkoi hra Baslèvre ajatustaan.

Hän oli toivonut unohtavansa ajan, ja kuin ihmeen kautta aika olikin kulunut aivan hänen aavistamattaan. Oi, mikä ääretön hyvinvoinnin tunne nyt hiipikään hänen suoniinsa! Juuri niinkuin majapaikassa pitkän kävelymatkan jälkeen, jolloin on suuri nautinto lepuuttaa norjentunutta ruumistaan.

Ja vielä toinen asia, yhtä ihmeellinen! Nyt, kun kuume oli hävinnyt, hän tunsi palanneensa täydelliseen tasapainoon, eikä hän koskaan ennen ollut näin selvästi käsittänyt, että se, minkä hän oli tehnyt, vastasi nimenomaista välttämättömyyttä. Hän ei myöskään epäillyt, ettei Claire suostuisi. Kun kerran hän rakasti Clairea vastustamattomasti, hän piti mahdottomana, ettei Clairekin rakastaisi häntä. Hänen vakaumuksessaan oli jonkinlaista korkeampaa itsekkyyttä. Ei kellään ihmisellä — ajatteli hän — ollut voimaa kieltäytyä toteuttamasta hänenlaisensa onnea, joka oli oleellinen osa maailmanjärjestystä, enempää kuin tottelemasta yleisiä luonnonlakejakaan.

Oveen koputettiin varovasti.

— Sisään!

Ovi avautui raolleen. Ensin tuli näkyvän ruskea hame, sitten valkoinen käsi, joka piteli kuppia, ja vihdoin ilmestyivät lempeät, mutta arat ja neuvottomat kasvot. Esiin astui neiti Fouille.

Niin tavatonta kuin tämä olikin, hra Baslèvre ei siitä juuri hämmästynyt. Tulija riensi sitäpaitsi selittämään:

— Pyydän teitä suomaan anteeksi... Kun asumme näin lähekkäin, oli mukavinta keittää juoma meillä... Rohkenin myös... lupasin myös tulla tuomaan sen...

Ja jättämättä hra Baslèvrelle aikaa vastata hän jatkoi:

— Juokaa ensin...

Kuppia ojentaen hän loi hra Baslèvreen kirkkaan katseensa ja näytti koettavan arvioida sitä uskomatonta edistystä, josta hänelle oli mahdettu kertoa.

— Olen tyytyväinen, totesi hän, — näytätte todellakin paremmalta.

Oi, sanoi hra Baslèvre, — tokko lienen ollutkaan sairas! Tunnen olevani aivan entiselläni. Mutta mistä...

Neiti Fouille keskeytti rauhallisella ylemmyydellä, joka ilmaisi hänen jo tottuneen oloonsa:

— Minä pyydän, juokaa...

Nöyrtyen hra Baslèvre alkoi maistella pienin hörppäyksin.