Part 15

Ja he vaikenivat hämmästyneinä, eivät sen tähden, että puhuminen olisi heitä peloittanut, vaan koska he nyt yht'äkkiä rohkenivat arkailematta tutkia itseään. Vihdoinkin siis kaikki salat tulivat julki, totuus paljastui, naamiot putosivat, kuilu aukeni!...

Kuilu todellakin, sillä vaikka hra Baslèvre, joka unohtaakseen kaipauksen tuskan oli järjestänyt Clairen entisen kodin pakopaikakseen, ja neiti Fouille, joka salavihkaa oli pyrkinyt katsomaan rakastettunsa viimeistä asuntoa, siten elvyttääkseen koskaan enää palaamattoman onnen muistoa, näyttivätkin aivan yhtä orvoilta, supistui yhtäläisyys kumminkin vain tähän. On tuhat eri tapaa päästä samaan satamaan. Ne riippuvat matkasta, ja rannan vastaanotto on aina heijastusta siitä hengestä, missä siihen pyritään.

On mahdotonta kuvitella kahta erilaisempaa seikkailua kuin näiden kahden: hra Baslèvren, jonka tarina oli punottu odotuksesta, pettymyksistä ja uusista ponnistuksista — yhden ainoan kerran hän oli puhunut, hänet oli karkoitettu, ja käytännölliset ihmiset olisivat nauraneet hänen tottelevaisuudelleen — ja neiti Fouillen, joka päinvastoin oli kokenut rakkauden kaikki vaiheet, niihin luettuina sekä onnen huumat että välien rikkoutumiset, sovinnot ja hylkäyksen tuskat. Kun kaksi ihmistä on kulkenut näin eriäviä teitä, ei mikään mahti maailmassa voi heitä enää yhdistää. Hetkeä aikaisemmin hra Baslèvre ja neiti Fouille olivat saattaneet luulla, että heidän ystävyytensä oli elpymässä jälleen, mutta katsoessaan nyt toisiansa avoimesti silmiin he, ennenkuin vielä mitään sanoivatkaan, huomasivat, että tämän ystävyyden päinvastoin täytyi aivan loppua ja että heidän sanansa jo kuuluivatkin viimeisiltä jäähyväisiltä.

Heidän keskustelunsa oli tämän jälkeen enää hyvin lyhyttä ja mutkatonta kuten sanat aina, kun kirjoitetaan viimeisiä rivejä kertomuksen loppuun.

Hra Baslèvre aloitti puheen, koettaen rehellisesti ilmaista sen säälin, mitä hän todella tunsi:

— Muinoin te tahdoitte lohduttaa minua, mutta ette osannut. Voisinko minä nyt palkita yrityksenne?

Neiti Fouille ojentautui kiivaasti:

— Mahdotonta. Voidaksenne tehdä sen teidän olisi hankittava minulle takaisin mitä olen menettänyt, eikä se ole vallassanne.

Hra Baslèvre vastasi:

— Joskus tuskakin auttaa elämään. Siitä lähtien, kun kadotin rakkaimpani, olen tuntenut mieleni hyvin vapautuneeksi.

— Minun sydämeni sykkii vain epätoivoa. Me puhumme eri kieltä, vaikka olemmekin vaeltaneet samoja seutuja.

Hra Baslèvre hymyili surumielisesti:

— Te ette siis ole rakastanut todella?

— Tai toisella tavalla.

— Minun rakkauteni, huokaisi hra Baslèvre, — on ilmoittanut minulle kärsimyksen ja säälin. Kaikki asiat ovat minulle sen vaikutuksesta avartuneet. Tuskani ahdistuksessa siunaan sitä.

— Minun taas, selitti neiti Fouille, — on muuttunut valheeksi. Se peittää minut häpeään, mutta sellaisenakin ottaisin sen ihastuksella vastaan, jos se minulle ihmeen kautta takaisin annettaisiin.

— Surkuttelen teitä, päätti hra Baslèvre, — ja minustakin näyttää, etten voi olla teille hyödyksi.

Taas tuskallinen väliaika. Ympäröivä huone katsoi mykkänä todistajana näihin kahteen ihmiseen, jotka olivat tulleet siihen äärimmäiseen kohtaan, missä eletty elämä on arvioitava.

Huomatessaan, ettei hra Baslèvre enää lisäisi mitään, ja kun ei hän itsekään saanut sanaa suustaan, neiti Fouille pisti nenäliinansa väsyneesti pieneen laukkuunsa ja, ennenkuin nousi seisomaan, heitti pöytään vielä viimeisen silmäyksen. Hra Baslèvre säpsähti. Aivan kuin kohtalon sormi oli yksinäinen auringonsäde langennut valkoiselle liinalle ja suuntautunut yhteen punaisista ruusuista. Ymmärtäen sen salaiseksi käskyksi hra Baslèvre, yhä ääneti tarjosi kukan neiti Fouillelle, joka ei voinut pidättää hämmästynyttä elettä.

— Miksi kajota siihen, minkä haluatte säilyttää koskemattomana? — sanoi hän ojentamatta kättään.

— Koska jo on anteeksiannon aika. Ettekö etsinytkin täältä häntä... tietämättänne?

Neiti Fouille, joka viimein oli päässyt seisomaan, ei ensin näyttänyt ymmärtävän, mutta sanoi sitten päätään nyökäyttäen:

— Mahdollisesti. Mutta olenko todellakin syyllinen, ja onko minua vihattava, kun en ole ollut tietoinen niistä kärsimyksistä, joita olen tuottanut?

Hän otti hitaasti ruusun, hengitti sen tuoksua ja pisti sen rintaansa. He eivät vaihtaneet enää muita jäähyväisiä, sillä eikö kaikki jo ollutkin sanottu?

Kumartuneena käsipuiden yli hra Baslèvre kuunteli, kuinka neiti Fouillen askeleet katosivat portaisiin. Ja palattuaan ruokasaliin hän meni vielä ikkunaankin nähdäkseen hänen alhaalla kulkevan Place d'Italien poikki.

Naisparka! Hän oli saanut rakkaudelta kaikki, mitä vaille hra Baslèvre katkerasti oli jäänyt, ja tuolla hän nyt kumminkin poistui mieli masennuksissa ja sydän tuskaa täynnä, ilman muuta lohtua kuin Andréan pahat tuulet ja »pienokaistensa» virheet.

Mutta seuraavana päivänä hra Baslèvrekin palasi jokapäiväisiin askareihinsa ilman sitä suuruutta, joka oli langennut hänen osakseen. Hän meni virastoonsa kuten ennenkin. Elämä hänen ympärillään näytti jatkuvan aivan entisellään, täynnä mitättömiä pikkuseikkoja ja aina samanlaisia, jotka suinkaan eivät järkyttäisi maailmankaikkeutta, jos jäisivät tapahtumatta. Mutta kuitenkin, mikä muutos, mikä suloisuus! Olemassaolon sattumien saavuttamattomissa ja niitä uhmaten ääretön hellyys valaisi hänen tietään. Claire ei hylkäisi häntä enää! Elikö Claire hänessä vai hän Clairessa? Yhdentekevää! Varmana siitä, että Claire rakasti häntä, hra Baslèvre tiesi myös itse vastaavansa Clairelle samanlaisella uskollisuudella, eikä kukaan olisi voinut sanoa, elikö hän unta vai todellisuutta!...

Ja ymmärtäen, mikä jalo lahja todellinen rakkaus on, ja että hänen valveutunut sielunrauhansa perustui ihmeellisen heräämisen pohjalle, hra Baslèvre pani kätensä ristiin.

— Oi rakkaani, kuiskasi hän, — mitä oletkaan tehnyt minusta, kun en tunne itseäni enää!

Kielot ja ruusut tuoksuivat pöydällä. Jumalaisen tyyni kirkkaus valaisi hra Baslèvren muistojen vaatimatonta tyyssijaa. Saattoi myös kuvitella kuulevansa, että vainaja vastasi haudan tuolta puolen:

— Olen tehnyt sinusta elävän sielun!