Part 14

Sitten hänen silmänsä, jotka kotvasen olivat tarkoin tutkineet Gustavea, suurenivat. Hämmästys kulki yli hänen kasvojensa. »Asiansa» valossa hän nyt huomasi tuon _toisen_ teränsä menettäneine raukeine ilmeineen, lakastuneine piirteineen, liikanaisine puhetulvineen. Samassa valaistuksessa hän myöskin havaitsi, että hänen vapautuksensa oli maksettu tämän onnettoman kärsimyksellä. Säälin ailahdus hälvensi hänen huumaustaan. Hän ei vielä tiennyt, miten ilmaista sen, mitä tunsi. Mutta vähitellen vapauttava ajatus alkoi nousta kirkastetusta sydämestä.

— Odota! — sanoi hän vielä kerran.

Sitten hän epäröivin askelin palasi uunin luo ja nojautui siihen. Yhtä suuresti kuin hän ensin oli halunnut paeta nauttiakseen jälleensaavutetun ilonsa äärettömyydestä, yhtä ehdottomasti hän nyt ymmärsi mahdottomaksi poistua koettamatta sitoa haavaa, josta hän oli hyötynyt.

Hämmästyen Gustavekin peräytyi pöydän ääreen ja heittäytyi sen varaan käsivarret ristissä.

— Mitä vielä? — kysyi hän.

Hra Baslèvre sanoi koruttomasti:

— Eikö ole oikein, että minä nyt puhun vuorostani?

Gustaven huulet avautuivat raolleen, mutta hra Baslèvre ehti torjuvalla liikkeellä pidättää hänet vastaamasta.

— Ja tahdotpa tai et, minä vaadin sinua kuuntelemaan. En sen vuoksi, että aikoisin puolustautua. Se, minkä olet nähnyt tai luullut nähneesi, on tapahtunut meitä paljon korkeammissa piireissä, joihin sinun tahtosi ei ulotu. Ja mitä tästä tapahtuneesta ajatelletkin, minä en ole loukkaantunut... päinvastoin... kiitän sinua pikemminkin. Epäilemättä en kuitenkaan ole ymmärtänyt kaikkea: ei koskaan ymmärretä kaikkea. Jos esimerkiksi nyt tiedänkin, minkätähden sinä — ensin itse tultuasi minua etsimään — muutuit minulle vähitellen yhä epäystävällisemmäksi, sitten ahdistelevaksi ja tänään vihdoin vihamiehekseni, en sensijaan ymmärrä sitä tunnetta, joka sinulle on tuottanut kärsimystä. Mitä se semmoinen mustasukkaisuus on, joka elää rakkauden jälkeen, jota ei enää ole olemassa, ja jota vastaan sitäpaitsi puhuivat kaikki sinun tekosi? Muuten, nämä ovatkin aivan toisarvoisia asioita. Antakaamme menneisyyden jo olla! Jokainen on vapaa joko siunaamaan sitä tai kiroamaan, mutta muuttaa sitä ei voi. Se on sellainen kuin se on. Tulevaisuus sensijaan on edessämme. Niin epävarmaksi kuin sitä luulemmekin, me jossain määrin olemme sen herroja, ja minä kysyn itseltäni... minä kysyn sinulta... mitä ajattelisi sinun tulevaisuudestasi nyt se mies — jos hän vielä eläisi — joka muinoin usein mahtoi tuijottaa tähän pöytäkelloon juuri samaa asiaa tuumiskellen...

Näiden viimeisten sanojen johdosta Gustave ei saattanut olla hätkähtämättä.

— Pyytäisin sinua olemaan sekoittamatta tähän riitaamme muistoja, jotka eivät siihen kuulu, sanoi hän kuivasti.

Välittämättä tästä huomautuksesta hra Baslèvre jatkoi, puhuen yhtä paljon itselleen kuin Gustavelle:

— Mitä hän sanoisi monista kauniista unelmistaan, joista useimmat ovat haihtuneet sinun järjettömyyksiesi tuuliin? Ja mitä hän sanoisi erikoisesti minulle, joka näytän palanneen sinun elämääsi vain edistääkseni näiden unelmien luhistumista?

Gustaven silmät olivat jo kääntyneet pois hra Baslèvresta:

— Anna Jumalan tähden isäni olla siellä missä hän on, keskeytti hän taas. — Ja erotkaamme!...

Hra Baslèvre vastasi pudistaen päätään:

— Liian myöhäistä, veikkoseni! Kun tämä ajatus pälkähti päähäni, en voi enää... Myönnäthän itsekin, että on mahdotonta erota vihoissa... Hän ei suvaitsisi sitä!

Sitten hän kumartui kellon puoleen ja kuunteli hetkisen sen käyntiä, kuin se olisi ollut elävä sydän. Vähitellen hän tunsi omankin mielensä keventymään ja näki tien avautuvan. Onnelliseen ratkaisuun asti epäröityään hän, Clairen kaltaiseksi muuttuneena, tahtoi — vaikkapa omaksi vahingokseen — koettaa pelastaa miehen, jota hän niin oli vihannut!

— Kuule, ryhtyi hän taas puhumaan, — etkö itse sanonut minulle sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran tapasimme toisemme jälleen, että elämä on suuri tie, jolla kaikki kulkevat omaa kulkuaan, odottaen kohtaavansa toisensa lopullisessa päämäärässä? Tämän kohtauksen jälkeen me molemmat lähdemmekin omalle matkallemme emmekä tapaa toisiamme enää... ennenkuin siinä määränpäässä, josta silloin puhuit. Mutta sinä olet kadottanut kotilietesi, tulevaisuuden turvan ehkä. Salli minun siis osoittaa sinulle, ikäänkuin hyvästikseni, että se, mikä on tuhottu, voidaan rakentaa jälleen. Elämä on alinomaista uudestaanalkamista...

Hänen äänensä oli vähitellen muuttunut yhä lempeämmäksi, melkeinpä sydämelliseksi. Kääntyneenä Gustaven puoleen, joka ei enää yrittänytkään keskeyttää häntä, hän kuitenkin näytti puhuvan jollekin toiselle kuulijalle, jonka hän yksin näki.

— Ja kuule vieläkin! Muistatko, kuinka lapsena tapasimme pujahtaa puutarhaan ja istuutua siellä kastanjapuun alle, joka seisoi aitauksen nurkassa, ja kuinka — meidän siinä popsiessamme — isäsi aina tyytyväisenä katseli meitä loitompaa?... Silloin et varmastikaan miettinyt, mikä sinusta tulisi, mutta mikä kohtaloksesi koituisikin, aina olit varma siitä, että kasvaisit hänen kaltaisekseen!

Gustave teki nyt epämääräisen liikkeen.

— Oi, mutisi hän, — olemme kaukana Limoges'ista!

— Lähempänä kuin tuuletkaan, sillä juuri tänään on tarjoutunut tilaisuus muuttua isäsi laiseksi rehelliseksi ja kelvolliseksi mieheksi! Kehoitan sinua siis: ala taas alusta! Jos päätät olla enää pelaamatta, mikä sinua pakottaa lähtemään? Velkasiko?... Oletko menettänyt?... Onko summa suurikin?... Kai sen joku kumminkin toimittaisi, joku, jolle et jäisi velkaa mitään, et edes kiitollisuutta, koska — tahtosi mukaan — tämä kohtauksemme on viimeinen. Sinulla ei enää ole kotia?...

Tässä hra Baslèvre hiukan epäröi. Hänestä olisi ollut yhdentekevää uhrata omat varansa, mutta mennä siitä yli tuntui pyhäinloukkaukselta. Vavistuaan pelkkää ajatusta, että jotkut huonekalut myytäisiin, aikoiko hän nyt omin käsin kajota lemmityn muistoon? Sisäinen vihlaus horjutti hänen katsettaan. Hän epäili hetkisen, voisiko jatkaa, mutta näkymätön kuulija mahtoi hyväksyä hänen ajatuksensa, koskapa hän lausui sen loppuun asti:

— Niin, huomautin sinulle jo, että poislähtösi merkitsisi tuskallista eroa. En ota tuomitakseni menneisyyttä, sillä ihminen saattaa tietämättään olla julma, eikä hän myöskään aina osaa oikein arvioida julmuuttaan... Nainen, josta puhun, on antanut sinulle kaikkensa, joten sinä hänen rinnallaan vielä voisit saavuttaa hiljaisen ja koruttoman onnen. Hänen esimerkkiään seuraten voisit jälleen tottua jokapäiväiseen työhön... sekin vielä olisi mahdollista, varmasti... Mene siis hakemaan hänet ja jatka hänen kanssaan elämääsi valoisasti, turvassa omalta itseltäsi elävän rakkauden ja vainajan muiston suojaamana, joka vainaja myöskin sinua rakasti!

Vihdoinkin hän oli päässyt loppuun... Tuli vapautuksen ja rikkauden tunne tähän täydelliseen luopumukseen. Uhrattuaan Clairen muistonkin ei hänellä enää ollut mitään uhrattavaa. Huippu oli saavutettu. Oli enää jäljellä vain yksinäistä ja tyyntä vaellusta...

Seurasi raskas hiljaisuus. Nojaten yhä pöytään Gustave seisoi ja tuijotti lattiaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, ettei hra Baslèvre puhunut enää.

— Ei, sanoi hän viimein — se on pelkkää haavetta...

— Minkätähden? kysyi vielä hra Baslèvre, vaikk'ei hän tuntenutkaan hämmästyvänsä.

Gustave kohotti häneen katseensa:

— Koska uusi seikkailu päättyisi samanlaiseen romahdukseen.

Hän antoi kotvasen kulua, ennenkuin jatkoi, ja ryhtyi sitten äkkiä puhumaan entisiä nimityksiään käyttäen:

— Minkä minä mahdan, veikkoseni! Avomielisyytesi on liikuttanut minua, ja minä vastaan yhtä avomielisesti. Minä olen peluri enkä voi muuksi muuttua. Mutta en tullut siksi yht'äkkiä... Kun menin naimisiin Clairen kanssa, en tuntenut pelejä edes nimiltä. Me rakastimme toisiamme siihen aikaan... Elimme joitakuita oikein kauniita vuosia... Alku on aina kaunista... Sitten, eräänä päivänä, muudan toveri vei minut pelipaikkaan... Yksi veto jo sokaisee ja hullaannuttaa... Keksin elämän ilon enkä voi siitä enää luopua.

Hänenkin vuorostaan oli vaikea lausua ilmi ajatustansa. Tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt lopputiliä itsestään.

— Mitä sitten siihen naiseen tulee, josta äsken puhuit, jatkoi hän, — olkoon hän vakuutettu, että häviämällä täältä teen hänelle suuren palveluksen. Jos jäisin tänne, tappaisin hänet huoliin joka tapauksessa ja piankin... New-Yorkissa ainakin olen yksin, en tee siellä pahaa kenellekään, ja siellä minulla on mitä tarvitsen: tilaisuus pelata yöt läpeensä... toisten pelejä tietystikin... mutta pelin huuma sinänsä riittää minulle, kunnes taas pääsen alkuun, en kumminkaan sillä tavalla kuin sinä toivoit.

Raskaasti hän sitten ojentautui, koetti hymyillä ja päätti:

— Tunnusta, että se on minulle parasta... kaikkein parasta...

Tuli taas hiljaisuus, juhlallinen ja syvä kuten sellainen, joka seuraa kuolemaa. Eikö Gustave muuten ollutkin ennustanut juuri sellaista?

Hra Baslèvre odotti vähän, mutta nähtyään, ettei Gustave enää lisäisi mitään, hänkin suoristautui uunin nojasta.

— Siinä tapauksessa... aloitti hän.

Gustave nyökkäsi hyväksyvästi.

— Niin, sanoi hän, — luulen nyt, ettei meillä enää ole muuta tehtävää kuin koettaa unohtaa toisemme.

— Unohtaa toisemme... kertasi hra Baslèvre miettiväisesti. — Olet oikeassa, se on parasta.

Hän jatkoi vielä.

— Milloin sinun on myytävä, mitä täällä on?

— Muutaman päivän kuluessa... ennenkuin saan vuokralaisen sijaani, sillä minulla on asuntosopimus.

— Ja... milloin lähdet?

— Noin kolmen viikon perästä.

— Hyvää onnea siis!

Pikainen välähdys kirkasti Gustaven silmät.

— Sitäkö toivotat? Se onkin ainoa asia, josta vielä välitän... todella.

Se oli viimeinen sana. Hra Baslèvre lähti laskeutumaan alas portaita päätänsä kääntämättä. Hän tiesi, ettei Gustave kutsuisi häntä takaisin.

Ulos tultuaan hän tahtoi vielä viimeisen kerran katsoa taloa, jossa hän oli tuntenut niin paljon iloa ja niin paljon tuskaa. Mutta seinään kiinnitetty valkea paperi veti heti hänen huomionsa. Ilmoitus oli yhä siinä: »Huonekaluja myytävänä. Kysyttävä täältä.» Saapuessaan hän ei ollut sitä huomannut, eikä hän silloin kai olisi halunnutkaan pysähtyä, mutta nyt hän melkein näytti tahtovan puhutella tätä paperia.

Hän viipyi kauan sen edessä. Yht'äkkiä riemun tunne kirkasti hänen kasvonsa, ensimmäisen kerran Clairen mentyä pois. Senjälkeen hän lähti astumaan ja poistui nopein askelin. Ihmeellinen keskustelu tapahtui hänen sielussaan:

— Vieläkö epäilet? — kysyi joku ääni.

— Oletko tyytyväinen? Näinkö tahdoit? — vastasi hra Baslèvre.

Hänen edessään ja hänen takanaan, kaikki oli puhdasta. Hänen sydämensä sykki kuin siivillä, ja hän olisi halunnut nyyhkyttää, samalla tavalla kuin sinä suurten jäähyväisten yönä...

EPILOGI

Kaksi vuotta kului, seuraten tasaista ja vastustamatonta kulkuaan. Parisissa kuukaudet häviävät kuin pikkurahat, ja kun katsoo kalenteriin, huomaa hämmästyksekseen olevansa aivan kuitti, vaikk'ei olekaan ostanut mitään.

Kaksi vuotta...

Béarnin kadulla ei mitään ollut muuttunut tai ainakin hyvin vähän. Ja tämä väliäkin oli taas palaamassa vanhoihin uomiinsa. Joitakin aikoja oli hra Baslèvren nähty lähtevän kotoaan epäsäännöllisesti, jäävän pois ministeriöstä, sairastelevan ja usein palaavan huoneeseensa päivällistä syömättä. Mutta nyt hän jälleen, yhtä tuntemattomista syistä, tuli alas portaita täsmällisesti niinä aikoina, jotka oli määrätty jo kolmekymmentä vuotta sitten, ei enää koskaan ollut huonolla tuulella ja söi säännöllisesti päivällisensä Volnayssa. Sanalla sanoen hän oli päässyt takaisin levolliseen olotilaan, s.o. saavuttanut sen asteen, jolla hän, virkavallan huipuilla ollen, rajoitti kunnianhimonsa mukavien loma-aikojen valintaan ja kosketusten supistamiseen mahdollisimman vähän parlamentin kanssa.

Joitakuita uusia tapoja oli kumminkin juurtunut hänen elämänsä rauhalliseen kulkuun. Huomattavin niistä oli seuraava: joka lauantai hra Baslèvre lähti maalle ja katosi maanantaihin saakka. Rouva Gerbois koetti turhaan saada selville, missä se eedeni sijaitsi, jonne tirehtööri suuntasi viikoittaiset leporetkensä ja jonka hän kai myös oli valinnut vanhuutensa oleskelupaikaksi. Mutta hra Baslèvre oli salaperäinen. Hän matkusti siis vain maalle, ei tiedetty tarkemmin minne, ja palasi sieltä aina kukoistavan näköisenä. Raitis ilma teki hänelle hyvää.

Toinen vähemmän tärkeä muutos oli se, että Virginie oli lakannut käymästä. Kukaan ei muuten osannut selittää hänen häviämistään. Oliko hän lähtenyt itsestään vai oliko hänet erotettu? Oli miten oli, senjälkeen hra Baslèvre oli pyytänyt rouva Gerbois'ta ryhtymään hänen huoneensa hoitoon, mihin tämä myös oli suostunut, ensin vähän epäröityään, niin mairitteleva kuin tällainen luottamuksenosoitus olikin ollut.

Vihdoin, päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, hra Baslèvren ja neiti Fouillen suhteet eivät olleet kehittyneet. Tervehdyskäynti uutenavuotena ja joku satunnainen tapaaminen portaissa tai talon lähettyvillä, siinä kaikki! Hät'hätää vaihdettuaan tavanmukaiset kysymykset terveyden tai vuodenajan suhteen he erosivat kiireesti ja huonosti salaten yhteisen halunsa päästä pakoon vaikeasti määriteltävää noloutta, joka heitä molempia vaivasi.

Jos hra Baslèvrekin oli vähän vanhentunut, oli neiti Fouille, ilman mitään näkyvää syytä, muuttunut aivan tuntemattomaksi. Hänen hiuksensa olivat valkeat ja kasvot kuihtuneet; selkä oli köyristynyt, hänen oli täytynyt luopua iltakävelyistään ja vihdoin myös kieltäytyä antamasta tunteja kaupungilla. Enimmäkseen hän istui kotonaan, mutta joskus hänet valtasi selittämätön kuljeksimisen halu, ja silloin hän lähti liikkeelle jo varhain aamulla ja palasi vasta myöhään, aina yhä väsyneempänä. Aluksi ihmiset kysyivät: »Mikä hänen on?» Mutta kun eivät koskaan saaneet vastausta, he vähitellen rauhoittuivat eivätkä pian enää muistaneet koko asiaa. Muutamien ihmisten kohtalona on kehittää toisten välinpitämättömyyttä. Andréa valitti kumminkin, että hänen sisarensa oli muuttunut niin kärtyisäksi, mihin rouva Gerbois vastasi filosofisesti: »Se on vanhuutta.» Mitä taas pienokaisiin tulee, mitäpä he olisivat huomanneet, kun neiti Fouille opetti partisiipin säännöt aivan yhtä vakuuttavasti kuin ennenkin?

Muuten talo, kortteli, vuokralaiset ja naapurit, kaikki olivat kulkeneet tasaista kulkuaan ajan tiellä ja luulivat pysyneensä entisellään. Samoin eivät junan matkustajatkaan huomaa väsymystä, joka heidät muuttaa.

Sattui sitten, että hra Baslèvren jonkun virallisen tilaisuuden vuoksi oli jäätävä Parisiin erääksi lauantai-illaksi ja siirrettävä seuraavaan päivään tavallinen matkansa maalle. Silloin oli toukokuu, sen päivän vuosimuiston aika, jolloin hra Baslèvre oli ollut päivällisellä Clairen luona. Kuinka kaukana ne hetket jo olivatkaan.

Aamulla noustessaan hra Baslèvre huomasi, että oli ruma sää ja taivas pilvien peitossa. Place des Vosges ja puisto näyttivät huohottavan sumussa, ja palatsien julkisivuilla oli pahojen päivien sairaalloinen ilme. Kuitenkin hra Baslèvre lähti huoneestaan hymy huulillaan. Epäilemättä hän oli tyytyväinen päästessään pois kaupungin raskaasta ilmasta ja omien huonekalujensa luota, jotka, hoitamattomampina kuin milloinkaan, huokuivat surettavaa raihnaisuutta.

Rouva Gerbois, nähdessään hänet reippaana, sanoi iloisesti:

— Herra voi heti paremmin, kun vain pääsee lähtemään. Mielelläni minäkin omistaisin talon Fontenayssa!

Milloin hän mainitsi Fontenayn haaveilemansa kesäkodin seuduksi, milloin taas jonkun toisen tienoon, aina siinä turhassa toivossa, että hra Baslèvre kerran sanoisi: »Menen juuri sinne.»

— Rupeaako satamaan? — vastasi hra Baslèvre, ilmaisematta sanallakaan, että edes oli huomannut rouva Gerbois'n yritystä.

Samalla hän heilutti sateenvarjoaan kuin tunnustellakseen ilman kosteutta.

— Jollei asema ole kaukana, ei herralla ole mitään pelättävää.

— Huomiseen siis, rouva Gerbois! Satoipa tai paistoi, junat eivät odota.

Ja hra Baslèvre lähti menemään, rouva Gerbois'n jäädessä seuraamaan hänen kulkuaan.

— Varmasti hän menee Vincennes'in asemalle, ajatteli rouva Gerbois. — Hän pitää koko ajan vasempaan.

Mutta hän erehtyi, sillä tultuaan Bastillen luo hra Baslèvre kulki vinosti torin poikki, pyrkien La Rapéen rantakadulle.

Kaukaa näkyi Austerlitzin aseman raskas hahmo. Mutta hra Baslèvre ei näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Vincennes'inkään asemasta. Kuljettuaan Seinen yli hän nousi Boulevard de l'Hôpitalin ahdetta ja kääntyi Boulevard Saint-Marcelille.

Tällä puolella Parisin elämä muuttui kansanomaiseksi ja meluisaksi. Eräänä sunnuntaina kerran ennen hra Baslèvre oli kulkenut näillä samoilla seuduilla yhtä iloisin mielin. Samoin kuin sinä sunnuntaina, niin nytkin seisoi pitkin katukäytävän reunaa kukilla kuormitettuja rattaita. Koria kantavaa kaupustelijaa ei vain enää ollut; hän oli kai kuollut kurjuuteen...

Sellaisissakin sanoissa saattaa piillä ihmeellistä voimaa, jotka heitetään ilmaan vain kukkavihkosen myyntitarjoukseksi. Koska kauan aikaa sitten eräs köyhä oli sanonut näillä tienoilla: »Vanhat rakastavat aina kiihkeimmin», hra Baslèvre kysyi nyt itseltään: »Miten hänenkin lie käynyt?» ainoana maailmassa muistaen vielä tätä raukkaa.

— Kuinka paljon kielonne maksavat?

Hän otti rattailta kaksi kimppua. Sitten hän lähestyi erästä penkkiä, jolla istui kaksi vanhusta, jotka heti valmistautuivat tekemään hänelle tilaa. Mutta hän kiitti, antaen kieltävän merkin; hän tahtoi vain katsoa paikkaa, jolla kasvot olivat hengittäneet samanlaisen kukkavihkon tuoksua kuin ne, joita hän piti kädessään. Kuinka paljon rakkautta siinä eleessä olikaan ollut! Ah, ensimmäisen uhrauksensa tuskassa hra Baslèvre ei ollut sitä ymmärtänyt! Mutta onko nyt muisteltava näiden kaukaisten hetkien katkeraa suloisuutta, hetkien, jotka muistuttavat meitä ainoastaan sokeudestamme ja erehdyksistämme!

Hämmästyen sitä hellittämättömyyttä, millä hra Baslèvre heitä katseli, vanhukset aikoivat kuitenkin nousta. Mutta hra Baslèvre antoi heille uuden merkin, ja lopullisesti unohtaen lähteä pois Parisista hän tällä kertaa suuntasikin kulkunsa Place d'Italielle. Hän saapui _sen talon_ portille.

Hän astui sisään ovenvartijalta mitään kysymättä. Portaissa hänen sydämensä sykki riemusta. Kun hän soitti, tuli Virginie avaamaan.

— Nähdessäni, ettei herra ollut nukkunut täällä, sanoi hän, — ihmettelin, tulisiko herra tänäänkään.

— Niin, vastasi hra Baslèvre, — eilen illalla oli oltava muualla. Mutta eihän yksi kerta tapaa tee. Onko aamiainen jo valmis?

Kuuntelematta vastausta hän meni ruokasaliin, jonne oli katettu kahdelle hengelle, pani toisen kielokimpun toisten ruokaneuvojen taakse ja vei toisen sisähuoneeseen, palasi senjälkeen ruokapöydän ääreen ja huokaisi:

— On niin hyvä olla!

Hra Baslèvre oli taas maapaikassaan!

* * * * *

Ihmeitä saa pysyväinen rakkaus aikaan! Kaikki oli täällä entisellään, huonekalut, seinäpaperit... Kuten ennenkin, työhuoneen ovi oli auki, ja uunin reunalla isä Gros'n pöytäkello tiksutti tihein iskuin. Valkoisella liinalla keskellä pöytää neljä punaista ruusua hymyili lasimaljakosta. Kohta Virginie, kuten muinoin, ilmoitti aterian olevan valmiin, ja hra Baslèvre istuutui pöydän päähän. Hänelle oli katettu samalle paikalle kuin silloinkin, niinkuin myös Clairelle, jonka lautasen kielot nyt puoleksi peittivät. Oliko Claire siis palannut? Oliko hän koskaan poistunutkaan?

Näin hra Baslèvrella, hankittuaan takaisin huoneiston ja palautettuaan sinne entiset huonekalut ja entisen palvelijattaren, joka sunnuntai oli tilaisuus siirtyä ajassa taaksepäin ja kauas ministeriöstä paeten asettua lepoon jälleenrakentamaansa menneisyyteen, joka niin elävästi muistutti kuluneita autuaita aikoja. Mutta se ei ollut vielä mitään...

Mitä itse asiassa onkaan ulkonaisen ympäristön jälleenrakentaminen — esinepiirin, johon aika ei pysty — sen rinnalla, että palauttaa myös sen hengen? Voi aina ostaa takaisin huonekalut ja järjestää asunnon pyhätöksi. Mutta varsinainen ihme olikin siinä, että hra Baslèvre todella oli pystyttänyt temppelin myös sydämeensä ja asuttanut sen rakkaudellaan. Claire asui siinä ja kokonaan häntä varten! Oli niin tyynen turvallista siellä häntä puhutella, sillä näkymätön oli myös luopunut vaikenemisestaan. Eikä hra Baslèvre päästäisi häntä enää! Hän tunsi heidän ajatustensa jo saavuttavan toisensa ja suuren rauhan vastaavan hänen huutoihinsa. Voidakseen täydellisesti ymmärtää tällaisen tunnelman täytyy itse olla kokenut ne kauheat tuskat, jotka rakkaan olennon menettäminen tuottaa. Vain se, joka ne on tuntenut, tietää, mikä luova voima niistä virtaa. Tässä tapauksessa se voima uudestiloi rakkauden!

Mutta tietämättömänä omasta ihmeestään hra Baslèvre oli istuutunut. Hän ei katsonut mihinkään tai — oikeammin — katsoi kaikkianne ja täyttyi näkemiensä esineiden hengestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut huomannut niitä näin suloisiksi, varmasti, koska hän — kun ei ollut voinut tulla jo eilen — nautti niistä nyt kahta enemmän. Rauha oli syvää ja ilma kevyttä. Kuinka kaukana Parisi olikaan ja kuinka kaukana Place des Vosges! Olisi vaatinut suurta ponnistusta kuvitella mielessään Béarnin katua, ja järjetöntähän se olisikin ollut. Mutta usein on silloin juuri lähimpänä, kun luulee olevansa kauimpana. Niin nytkin. Eteisestä kuului yht'äkkiä ovikellon soitto. Hra Baslèvre höristi hämmästyneenä korviaan ja nousi sitten seisomaan aivan ällistyen. Hän oli tuntenut neiti Fouillen äänen!...

Se sanoi:

— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, mutta minulle vakuutettiin alhaalla, ettei huoneistossa ollut muita kuin te, ja tahtoisin niin mielelläni...

Sen jälkeen kuului hämmästynyt huudahdus:

— Mutta, Jumalan tähden, tehän olette Virginie! — Minäkin heti tunsin neidin...

— Mikä onni! Te ette ainakaan epäröi antaa minulle lupaa tulla sisään vähän katsomaan. Oi, ette tule sitä katumaan...

— Odottakaa, neiti. Herra on itse...

— Tässä olen, sanoi hra Baslèvre ilmestyen kynnykselle.

Kuullessaan tämän niin odottamattoman äänen neiti Fouille oli kirkaista ällistyksestä. Hra Baslèvre jatkoi:

— Pelkäättekö lähteä haluamallenne tarkastukselle, kuu talon isäntä itse tarjoutuu teitä saattamaan?

Ja astuen askelen lähemmäksi hän lisäsi:

— Ja ettekö myös näe parhaaksi mukautua selittämään minulle, miksi haluatte pitää tämän tarkastuksen?

Hän puhui puoleksi myöntyen, puoleksi ivaten, eikä muuten koettanutkaan ymmärtää, mitä tapahtui, tai tajusi ainoastaan asian huolestuttavan puolen.

Neiti Fouille oli hämmästyksessään tarttunut ovenripaan ja nojasi siihen kuin keppiin. Hän koetti seurata, mitä hra Baslèvre sanoi, mutta ei oikein käsittänyt. Kumminkin hän hra Baslèvren lopetettua nyökäytti päätään.

— Kuten suvaitsette, sammalsi hän.

Ja luopuen satunnaisesta käsinojastaan hän lähti astumaan sisään raskain askelin.

— Virginie, aamiainen saa hiukan odottaa, sanoi hra Baslèvre, joka väistyä syrjään päästääkseen neiti Fouillen ohitsensa.

Sitten hra Baslèvre sulki oven. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä mitä tehdä, mutta hänen äskeinen suuri onnensa oli kaikonnut. Tarvittiin vain tämän verran inhimillistä tungettelevaisuutta esineiden hengen häiritsemiseksi. Neiti Fouillen tulo oli heti karkottanut huoneen hartauden ja kaiken sulon sen mukana!...

He istuutuivat vastatusten ja jäivät katsomaan toisiinsa.

On tuhat eri tapaa suhtautua jonkun saapumiseen. Hra Baslèvren täytyi tällä hetkellä epäillä, että neiti Fouille — ties millä tavalla — oli päässyt perille hänen matkojensa salaisuudesta ja tahtoi täten tyydyttää yhtä epähienoa kuin sietämätöntä uteliaisuuttaan. Hän olisi myös saattanut olla suuttunut siitä, että näin oli joutunut keskusteluun, jota hän koko ajan ilmeisellä huolella oli koettanut välttää.

Mutta häntä loukkasi ainoastaan se seikka, että neiti Fouille nyt oli Clairen ruokasalissa, s.o. kaikkein pyhimmässä näistä huoneista, joihin hän ei ollenkaan olisi saanut tulla. Ennenkuin ryhtyi puhumaan, hra Baslèvre sentähden tekikin liikkeen kuin noustakseen ja siirtyäkseen viereiseen työhuoneeseen. Mutta hänen aikomuksensa jäi kesken. Oli kuin jokin käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet takaisin entiseen asentoonsa.

Hänen vastapäätään neiti Fouille näytti ainoastaan odottavan. Sattuma oli heittänyt hänet aavistamattomaan seikkailuun, ja hän valmistautui kantamaan sen seuraukset. Mutta eivät ne mahtaneet olla sitä sieluntuskaa pahemmat, jota hän jo nyt tunsi.

Ihmeissään, kun hra Baslèvre vaikeni, hän katsoi välttämättömäksi aloittaa.

— Toivon teidän uskovan, kun vakuutan, sanoi hän, — etten lainkaan tiennyt teidän »maapaikkanne» olevan täällä. Minulla ei tänne tullessani ollut mitään syytä odottaa, että kohtaisin täällä teidät. Vielä vähemmän halusin loukata sitä vaiteliaisuutta, johon teillä — suojaksi juoruilta — oli lepopaikkanne suhteen ollut oikeus turvautua.

Hra Baslèvre tyytyi vain nyökäyttämään päätään hyväksyvästi. Mutta yhä tahtoen välttää äänettömyyttä neiti Fouille jatkoi:

— Voitte olla aivan rauhassa tämän epätahallisen paljastukseni suhteen. Kukaan ei tiedä missä käyn ja minkätähden. Minulla on aina ollut halu ja tapa vaieta.

Hra Baslèvre nyökkäsi taas, mutta vastasikin tällä kertaa:

— Estävätkö ne teitä myös kertomasta, mikä tässä huoneistossa oikeastaan kiinnitti mieltänne ja minkätähden toivoitte saada nähdä sen?

Neiti Fouille epäröi hetkisen. Samalla hän kohotti katseensa, silmäili huoneita ja katsoi sitten katettuun pöytään kaksine ruokaneuvoineen.

— Mitä siitä enää! Se halu on jo ohi...

— Itse kai sen parhaiten tiedätte. Mutta ettekö kumminkin sanoisi, mistä johtuu, että rohjettuanne koettaa päästä kotitarkastukselle tuntemattomien luo te yht'äkkiä luovutte koko yrityksestä? Olisinko tahtomattani ehkä minä siihen syynä?

— Mitä siitä enää! toisti neiti Fouille vielä. — Tulin sisään asti vain pyytääkseni teiltä anteeksi. Pyydän teitä vastaamaan vilpittömään pahoitteluuni yhtä vilpittömällä anteeksiannolla ja unohtamaan, että olen häirinnyt teitä.

Hän nousi seisomaan, samalla näyttäen sekä tahtovan kiirehtiä sanomaan hyvästi että olevan tietoinen siitä, mikä hänen vastauksissaan oli ollut arvoituksellista.

— Tuntuu siltä, mutisi hra Baslèvre, — kuin haluaisitte rientää pakoon kysymyksiä, joita minä kumminkaan, tahtoanne seuraten, en tule tekemään.

— Sitä en halua, vastasi neiti Fouille, — vaan näen ainoastaan, että odotatte jotakuta, enkä tahdo enää olla tunkeilevampi kuin jo olen ollut.

Hän osoitti kädellään kukitettua paikkaa ruokapöydässä.

Hra Baslèvre tunsi kylmiä väreitä.

— Rauhoittukaa, en koskaan odota tänne ketään.

Kului silmänräpäys; sitten hän lisäsi:

— Te olette ensimmäinen, joka tänne on tullut... joskin myös se, jota kaikkein vähimmin olisin arvannut odottaa.

Neiti Fouillen kasvot saivat äkkiä levottoman ilmeen.

— Nyt minä tahtoisin kysyä vuorostani, mitä varten nämä viimeiset sanat?

— Ja — selitti hra Baslèvre — seuraten teidän esimerkkiänne, minä vastaisin: »Mitä niistä enää!...» He olivat jo nousseet seisomaan molemmat. Puhetapansa he koettivat säilyttää luontevana, vaikka heidän äänensä huomaamattomasti vapisivatkin. Ne harvat lauseet, jotka he olivat vaihtaneet, eivät ainoastaan olleet osoittaneet heidän olevan hämillään, vaan aavistuttaneet myös paljon taka-ajatuksia. Neiti Fouille lähti kuitenkin menemään ovelle lisäämättä enää mitään. Ja epäilemättä kaikki olisikin jäänyt siihen, ellei hra Baslèvre olisi huomannut, että neiti Fouillen katse uudestaan suuntautui ruokapöytään.

— Vieläkin? sanoi hän puoliääneen.

Neiti Fouille kääntyi hänen puoleensa:

— Sanoin jo, että uskon teitä ja etten kysy mitään. Jospa tietäisittekin, kuinka kaukana olen kaikesta uteliaisuudesta ja elämästä!...

— Olettakaamme siis, että minä itse tahdon estää teitä poistumasta sellaista kuvitellen, jota ei ole.

Hra Baslèvre oli äkkiä muuttunut vakavaksi. Ajatus, että häntä saatettaisiin pitää vilpillisenä — vaikkakin tietämättä minkä suhteen — oli yht'äkkiä ruvennut kiusaamaan häntä. Hän jatkoi, katsoen neiti Fouillea syvälle silmiin:

— Oleskelen täällä sen tähden, että täällä ennen asui se ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut, ja joka myös rakasti minua.

Nyt neiti Fouillekin näytti tahtovan tarttua hänen sanoihinsa.

— Siitä on jo kauan, kun hän asui täällä, eikö niin? kysyi hän vilkkaasti.

— Kohta kolme vuotta.

— Niin arvelinkin...

— Kolmeen vuoteen, jatkoi hra Baslèvre, — ei täällä mikään ole muuttunut. Katsokaa, nämä ovat hänen huonekalunsa, tuossa hänen paikkansa!... Muut ihmiset vakuuttaisivat teille, että hän on kuollut... mutta minulle hän yhä elää!

— Sanoitte, että täällä on kaikki kuten kolme vuotta sitten?

— Hänen eläessään olin hänestä erotettu, mutta nyt en jätä häntä enää.

— Hyvä Jumala! kuiskasi neiti Fouille.

Hän vaipui voimattomana tuolille.

— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre.

— Ei mikään... olen vain hiukan heikko... en enää ole oikein voimissani... Tuo nainen, josta puhuitte, ei kai hän ollut naimisissa?

— Naimisissa?... kertasi hra Baslèvre. — Ellei hän olisi ollut naimisissa, kuinka siinä tapauksessa olisin ollut erotettu hänestä? Muuten — lisäsi hän melkein tahtomattaan — ettekö tiennyt sitä?

Neiti Fouille ei mahtanut kuulla.

— Voi hyvä Jumala! kuiskasi hän taas.

Nostaen sitten kyynärpäänsä valkoiselle pöytäliinalle hän painoi pään käsiin. Hra Baslèvressa välähti eräs ajatus.

— Olisitteko tosiaankin ollut tietämätön siitä?...

Nyyhkytykset olivat ainoa vastaus.

— Minun siis piti paljastaa teille hänen olemassaolonsa, minun, joka en ole antanut teille anteeksi sitä pahaa, mitä hänelle teitte!

Neiti Fouille aivan hytkyi itkusta.

— Ah, yksi paljastus saattaa johtaa toiseen! Rupean jo epäilemään, ettei mies olekaan lähtenyt.

— Kyllä hän on lähtenyt.

— Jospa myös voisin olla varma siitä, että hän vielä elää!

— Kyllä hän elää.

Mutta kun he olivat tulleet näin pitkälle, neiti Fouille syöksyi kauhistuneena seisomaan. Hän oli vihdoinkin huomannut, että hra Baslèvre vastaili hänen kysymyksiinsä.

— Taivas, ymmärtänettekö edes kenestä minä puhun!

Hra Baslèvre vastasi ainoastaan:

— Kuten näette, kaikki selviää, tämäkin!