Part 11

— Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä: sinä olet ymmärtäväinen, minä olen palannut eikä maailmakaan, kuten näet, ole lakannut kiertämästä. — Niin, jatkoi hra Baslèvre päättäväisesti, — huomaan todella, että matkat onnistuvat sinulle. Aurinko onkin erinomainen seuralainen. Onko Englantilaisten kävelytie vielä entisellä paikallaan.

Hän ei näyttänyt katsovan Gustaveen, mutta pieninkään vivahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta.

— Mistä sinä tiedät?...

— Oi, keskeytti hra Baslèvre hyväntuulisella äänellä, — ei ole vaikea arvata! Nimitettyäsi minua eräänä sunnuntaina onnentuojaksi, on todennäköistä, että ihailet pelaamista, ja Nizzahan onkin tähän aikaan hyvin ihana.

Gustaven kasvot kovettuivat äkkiä, ja hän kurotti ne aivan lähelle hra Baslèvrea.

— Yhä kummallisempaa, totta totisesti... mutisi hän.

Mutta hra Baslèvren silmistä ei mitenkään voinut nähdä muuta kuin täydellistä välinpitämättömyyttä.

— Kummallisempaa?... Ei ollenkaan. Näethän, että nyt — etenkin nyt — olen niin välinpitämätön menettelyjesi ja käytöksesi suhteen kuin ikinä olet toivonut, s.o. yli kaiken kohtuuden.

— Toivokaamme niin, — sanoi Gustave jaksamatta enää torjua tätä pilkkaa.

Sitten hän levottomasti kiirehti lisäämään:

— Kuulen Clairen tulevan. Oliko sinulla vielä muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa minä valitan... Aina minun täytyykin lähteä, kun sinä tulet; mutta älä luule, että se on mikään ilo. Näkemiin.

Tavan mukaan hän ojensi kätensä ja tavan mukaan hra Baslèvre sitä puristi. Sekin siis — vaikkei hra Baslèvre ollut sitä luullut — tapahtui vielä, kuten kaikki maailmassa, ilman että se lainkaan tuntui tavattomalta. Kohtalokkaat hetket eivät millään tavalla eroa muista.

— Miten iloinen olenkaan, kun taas tulitte, — sanoi lempeä ääni.

Välittämättä enää Gustavesta, joka poistui, hra Baslèvre kääntyi vavisten ääntä kohti. Claire oli hänen edessään.

Aluksi hän ei häntä nähnytkään. Clairen eteen asettui kuin varjostimeksi pian saavutettava varmuus siitä, ettei menneisyydessä enää ollut mitään salaperäistä, ja että vain muutamat harvat vuorosanat erottivat heidät vielä selittämättömästä tulevaisuudesta. Sitten hra Baslèvre huomasi, että Claire puhui edelleen sanoen:

— Olen toivonut teidän palaavan... mutta en ollut varma siitä...

— Mikä teidän on? — huudahti hra Baslèvre. — Oletteko?... näytätte sairaalta...

Sairaaltako vain? Kasvot eivät olleet enää entiset! Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli jotain tapahtunut, joka oli uurtanut piirteet ja kaivanut silmät kuopille. Ja mikä väsymys huulilla, mikä uupumus äänessä! Aikoiko viimeisimmän anteeksiannon tuska, järkytettyään mielen, uhata myös ruumista?

— Sairaalta? Enhän... rasittuneelta enintään... Sitten viime tapaamamme on sattunut niin paljon asioita...

Claire istuutui. Saattoi arvata, että hänen oli vaikea puhua. Vaikka myrsky jo oli tyyntynyt, kävivät vielä mainingit. Hän horjui niin, että pelkäsi hänen kaatuvan. —

Hra Baslèvre katsoi häneen pitkään ja kauhuissaan:

— Paljon asioita, totisesti... paljon enemmän kuin aavistattekaan, puhui hän vapisevin huulin.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Claire äkillisen levottomasti.

Mutta hra Baslèvre taisteli omaa kiirettään vastaan, tahtoen ainakin päästä sanojensa herraksi:

— Heti paikalla selitän. Rauhoittukaa vain ensin. En kestä tuskaa nähdä teitä tuossa tilassa.

— Ei tämä mitään... ohimenevää, mielipahaa ainoastaan... Älkää olko levoton, vastasi Claire vielä miltei kuulumattomalla äänellä.

He vaikenivat. Kuinka monta kertaa olikaan suloinen äänettömyys heidät ympäröinyt! Mutta nyt sensijaan väijyskeli hiljaisuudessa salakavalaa huolta.

— Claire... aloitti taas hra Baslèvre.

Claire säpsähti. Hän ei loukkaantunut siitä, että hra Baslèvre nyt ensimmäistä kertaa puhutteli häntä nimeltä, vaan pelästyi pikemminkin.

Hra Baslèvre teki epämääräisen anteeksipyytävän liikkeen.

— Oi! sanoi hän, — älkää hämmästykö. Niinhän teitä kumminkin ajatuksissani aina puhuttelen ja sitäpaitsi olen nyt tullut ilmoittamaan teille vakavan asian...

Claire kauhistui ja risti kätensä.

— Pelkään vakavia asioita, vastasi hän.

Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut pyytää hra Baslèvrea olemaan jatkamatta, mutta päätettyään astua perille asti tämä ei sitä huomannut:

— Ne eivät kaikki ole peloittavia; on sellaisiakin, jotka saattavat tuottaa onnea. Claire, oletteko tuntenut, että muutaman päivän olen työskennellyt ainoastaan teidän onnenne hyväksi? Ettekö eilen, saadessanne minun ilmoitukseni, joka minun oli pakko laatia niin lyhyeksi, arvannut, mitä se merkitsi: sekä ponnistuksia itseni suhteen että hellyyttä teitä kohtaan?

Claire painoi alas päänsä. Hän näytti poissaolevalta, mutta ehkä vain paremmin nauttiakseen tällaisista sanoista, jotka vaikuttivat niin virkistäviltä hänen ahdistuksessaan.

Tullen vähän lähemmäksi hra Baslèvre tarttui hänen toiseen käteensä.

— Claire, tänään sama hellyys lähestyy teitä, varmasti tietäen olevansa vapautuksen sanansaattaja, mitä sillä lieneekin ilmoitettavaa. Mutta ennenkuin ryhdytte häntä kuuntelemaan, unohtakaa, kuka teille puhuu, unohtakaa, että olen voinut toivoa teitä, kaukaakin, ja muistakaa, että olen ainoastaan vieras mies, kuollut sielu, matkan varrella tavattavien totuuksien kokooja...

Kuin alistumisen merkiksi hra Baslèvre tunsi, että käsi hänen kädessään kylmeni.

— Tänä aamuna luulen saaneeni tietää sen, mistä niin kauan olette toivonut päästä selville.

Claire pysyi yhä liikkumattomana. Oliko se odotusta, pelkoa? Kuka sen tiesi! Mutta minkätähden hra Baslèvre puolestaan oli pysähtynyt? Mistä tämä vakaumus, ettei hän — juuri kun hänen piti sanoa pääasia — saisikaan sanoja suustaan, ja ettei hän koskaan pääsisi tämän pitemmälle?

Ah! yht'äkkiä hän oli huomannut, että myös totuus saattoi olla murhaaja kuten valhekin. Se hellyys, jonka nimessä hän puhui, oli tarttunut häntä kurkkuun, ja nyt hän vuorostaan säikähti vaikuttimiensa viheliäisyyttä ja sitä rikosta, jonka hän oli tekemäisillään. Hän oli joutunut surulliseen ristiriitaan. Koettuaan sitä, mitä oli kokenut eilisestä lähtien, samottuaan askeleen kerrallaan kuin metsästäjä, joka ajaa takaa otusta, ja sen vihdoin saavutettuaan, hän nyt kauhistuneiden kasvojen edessä havaitsikin, että sen rakkauden yläpuolella, joka hyötyy, on toinen, joka antaa, oman ilon yläpuolella pyhä onnen luulo, joka jättää lemmityn ilon koskemattomaksi. Uskovalta sydämeltä ei ole riistettävä sitä luottamusta, josta se elää. On käännyttävä pois tai vaiettava.

Vaiettava! Ah, saattoiko hän vaieta, nyt juuri, kun Clairen silmät keskeytystä kummastellen kohosivat häntä kohti kysyvinä? Koska hänen vuoksensa uusi tuska oli alkanut, eikö siis pitänyt vielä jatkaa, koettaa palauttaa usko, jota ei olisi saanutkaan järkyttää...?

Ja hra Baslèvre sanoi kirkkaalla äänellä, yhtä kaukaisella kuin Clairen ennen:

— Älkää Jumalan tähden noin vavisko! Jos minulla olisi ollut teille vain ikävää kerrottavaa, olisinko silloin lainkaan tullut? Päinvastoin on minulla ainoastaan iloista ilmoitettavaa: Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, ja mikä teitä huolestuttaa, minä menen takuuseen... Odottamaton takuu ehkä, mutta pitäisihän sen teille riittää!

Senjälkeen taas hiljaisuus. Äärimmäinen uhraus oli tehty, tulevaisuuden portit oli pantu lukkoon, mutta rakastetun onni — laiha onni totisesti! — oli jäänyt vahingoittumattomaksi.

Claire, hän pysyi yhä vaiti. Saattoi luulla, ettei hän ollut kuullut. Mutta sisäinen valo kirkasti hänen kasvojansa, kuin olisi hän nykyhetken yli katsonut kauas tuleviin päiviin, ihmeellisiin, murheettomiin...

Mutta hra Baslèvre luuli huomaavansa, että Clairen oli vaikea uskoa mitä hän oli vakuuttanut. Oliko hänen äänensä siis aavistuttanut sitä epätoivoa, johon hän oli hukkumaisillaan? Kohottaen kättä, jota hän piti omassaan, hän painoi huulensa sitä vastaan. Ensimmäinen suudelma! Onnettoman miehen suudelma, niin kaukana rakkaudensuudelmasta, jota koko hänen olemuksensa oli odottanut!

— Ansaitsen, että uskotte minua, sanoi hän, — koska rakastan teitä... nyt enemmän kuin milloinkaan!

Pää painettuna kättä kohti hän ei voinut nähdä sitä sanomatonta lempeyttä, mikä toistamiseen elävöitti Clairen kasvot.

— Hyvästi, lopetti hän, — täytettyäni tehtäväni en enää ole teille tarpeen.

Päättäen vihdoin puhua hänkin vuorostaan, Claire sanoi päätään pudistaen:

— Ei hyvästi... mutta, te olette oikeassa, erotkaamme näin, elikä pikaisiin näkemiin, ehkä hyvinkin kaukaisiin. Te ette voi arvata, mitä nyt tunnen. Saatte tietää sen myöhemmin... tai ehkä piankin, kuka tietää?

Kun hra Baslèvre oli tullut ulos, hän kirjaimellisesti muistutti juopunutta vanhusta. Hän olisi myös ollut valmis vannomaan, että joku vainolainen vaani häntä, ties' missä. Ja tuntien, ettei hän voinut olla varuillaan eikä hyökkäyksen tapahtuessa jaksaisi puolustautua, hän jäi odottamaan kuolettavaa iskua.

IV

Viikon ajan kesti tätä järjetöntä, mutta vastustamatonta tunnetta; viikon ajan hra Baslèvre näin pelkäsi...

Sellaisten aavistusten alkuperää ei ihminen tiedä. Mutta kuka ei määrättyinä aikoina olisi tuntenut kovan kohtalon näkymätöntä uhkaa? Ihminen kulkee, ja ahdistavan onnettomuuden musta varjo kulkee tiellä hänen edellään. Ihmiset keskustelevat ja huomaavat, että mitä yksinkertaisimmatkin sanat saavat kaksinaisen merkityksen kuin Pythian päätökset, pohtivat, mutta pohdinta kalvaa eikä rauhoita.

Jos nyt hra Baslèvreltakin olisi kysytty, minkätähden hän pelkäsi, olisi hän epäilemättä vastannut: »En tiedä». Hänen uhrauksensa oli täytetty. Kadotettuaan kaikki hän ei enää näyttänyt voivan kadottaa mitään. Oli enää vain odotettaessa, että tämä seikkailu, joka koko ajan oli pysynyt sisäisenä ponnisteluna ilman mitään ulkonaisia elämänmuutoksia, päättyisi itsestään ja sielun syvyydessä. Kuitenkaan ei jonkun rajun voiman tuntu jättäne häntä hetkeksikään, voiman, joka lakkaamatta väijyi häntä, viskatakseen hänet kuin merenhylyn jollekin tuntemattomalle rannalle. Se juuri oli hänen pelkoansa, pelkoa, joka saattaa ihmisen säpsähtämään pienintäkin kolahdusta ja kalpenemaan saapuvaa kirjettä, mikä tekee, että hän joka silmänräpäys katuu mennyttä hetkeä ja kammoaa tulevaa. Vähitellen tämän pelon olisi pitänyt haihtua, sillä hermostuneet tunnelmat hälvenevät yleensä itsestään, mutta päivä päivältä se vain kasvoi. Saattaakin sanoa, että kun kohtalo viimein kolkutti ovelle, hra Baslèvre oli jo edeltäpäin vaistonnut kaiken. Mutta sittenkin, mikä ammottava ero odotuksen ja sen välillä, mitä tuli. Elämällä on, kuten koskilla, suvantonsa ja pyörteensä. Torstaina, täsmälleen viikko sen jälkeen kuin hra Baslèvre oli eronnut Clairesta, alkoi pyörre...

Tälläkin kertaa aamu oli kulunut ilman mitään sattumia. Puoleen vierinyt iltapäivä huojentui huojentumistaan. Sen mukaan kuin päivä kuluu, meistä vaistomaisesti tuntuu, että sen kyky vahingoittaa vähenee, ja että sallimus, kuten me itsekin, siirtää tehtävänsä huomiseen.

Istuen virkapöytänsä ääressä hra Baslèvre työskenteli siis jotakuinkin rauhallisena, kun sihteeri yht'äkkiä tuli ilmoittamaan yksityisen telefonipuhelun.

— Kuka pyytää?

— En tullut kysyneeksi, kun pyytäjä tuntui niin hätäiseltä.

— Olisi pitänyt. Yhdistäkää.

Silmänräpäystä myöhemmin hra Baslèvre jännityksestä vavisten kuuli Gustaven äänen langan toisesta päästä.

— Sinäkö puhut, hyvä veli?

— Minä. Mikä on?

— Voitko tulla?

— Minne ja mitä varten?

— Meille, vaimoni tahtoo tavata sinua.

— Vaimosi?

— Ota ajuri, mitä pikemmin sitä parempi.

— Mutta, hyvä ystävä, en nyt juuri... Enkö voisi viipyä edes kello kuuteen?

— Et, aika rientää, Claire on sairas.

— Mitä sanotkaan!...

— Sairas... Olisinko muuten suostunut hänen oikkuunsa? Kun tulet katsomaan, niin näet minkä mekin.

— Hyvä on, minä tulen.

Hra Baslèvre laski kuulotorven paikoilleen ja nousi seisomaan. Hänen ennakkotunteensa heräsivät taas ja näyttivät hänelle mahdollisuuden, että Claire katoaisi maailmasta ja hänen mukanaan kaikki elävä elämä. Usein luulee avaavansa tuskan suuruuden, mutta hra Baslèvre huomasi vieläkin kerran, että sen ääret käyvät yli inhimillisen käsityskyvyn.

Neljännestunnissa hän oli Gustaven luona. Tällä ajalla hän oli ehtinyt kuvitella kaikki mahdollisuudet, niitä ollenkaan valikoimatta, ja kärsiä, kuin olisi kaikki jo ollut menetetty. Hän oli kaiken aikaa kalmankalpea, ilman että häntä puistattava sisäinen vavistus kuitenkaan näkyi päällepäin.

Hänen ei tarvinnut soittaa. Huoneiston ovi oli raollaan. Gustave, joka puuhaili eteisessä palvelijattaren kanssa, käänsi häneen väsymyksen uurtamat kasvonsa. Ne olivat keltaiset kuten ihmisen, joka ei ole nukkunut.

— Siinähän sinä nyt olet, sanoi hän. — Tulet oikeaan aikaan. Pelkäsin jo, ettei hän enää voisi ottaa sinua vastaan, mutta tästä aamusta alkaen hän on voinut mitä parhaiten.

Hra Baslèvre, johon jokainen sana sattui kuin veitsen kärki, ei räpäyttänyt silmääkään. Hänen äänensäkin pysyi muuttumattomana. Hän oli valmistautunut kaiken varalta.

— Oliko hänen tilansa sitten niin vakava?

— Minä selitän kohta... mutta mennään nyt ensin, vastasi Gustave.

Ja edeltä kulkien hän lähti viemään hra Baslèvrea erääseen huoneeseen — _hänen huoneeseensa!_

Gustavella oli jalassa tohvelit, mutta hra Baslèvren kannat kopauttivat. Hän olisi sydämensä pohjasta toivonut, ettei tätä hirveää ääntä olisi kuulunut, joka ikäänkuin saattoi koko hiljaisen talon raa'an piittaamattomuuden uhriksi.

— Käy sisään, sanoi Gustave.

— Claire, jatkoi hän, — tässä hän on. Jätän teidät kahden, _koska sinä niin tahdot_.

Hra Baslèvre muisti vasta illalla, kuinka ärtyisästi ja väkinäisesti nämä viimeiset sanat lausuttiin. Nyt hänen huomiokykynsä oli muualla. Hänellä oli se tunne, että koko hänen olemuksensa oli äkkiä keskittynyt yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Hänen edessään hämärästä, jossa — vaikka ikkunat lienevätkin olleet auki — tuntui lääkkeiden haju ja kuumeen aina aiheuttama raukea ummehtuneisuus, erottui vieraan tuloksi kohennettu valkea vuode. Yhtä valkealla tyynyllä — niin valkealla, että tämä valkeus hämärässä oikein häikäisi — hän vasta vähän ajan kuluttua huomasi jotain vielä valkeampaa — kasvot!

Voi kovaa todellisuutta! Nähdä kauhunnäky ja täytyä sanoa itselleen: »Minä en näe unta, vaan tämä on totta.» Mitä! Vielä viikko sitten nuo huulet olivat hymyilleet, tuo suu oli ilmaissut elämän varmuutta, nuo silmät puhuneet jälleennäkemisestä — nyt hymy, toivo, katseen kirkkaus, kaikki oli poissa. Ainoastaan suuren poislähdön vavahduttava majesteetillisuus elävöitti vielä noita entisiä kasvoja. Ja jos ne vielä olivatkin säilyttäneet kauneutensa, näyttivät ne jo vetäytyneen saavuttamattomiin. Verho oli jo langennut niiden ja elävien väliin...

Mutta sanoin jo, ettei kohtalo enää ollut antava hra Baslèvrelle hengähtämisen aikaa. Heti kynnyksellä oli häntä kohdannut kasvojen kutsuva katse, joka samalla kuitenkin oli kehoittanut häntä hillitsemään levottomuuttaan, ja hra Baslèvre kulki edelleen vuodetta kohti. Kantojen hirvittävä kopse seurasi häntä yhä itsepintaisesti. Sensijaan sisäinen karaistuminen näillä viimeisillä askelilla keskitti hänen tahtonsa epätoivoa vastaan ja teki hänelle mahdolliseksi hallita tilannetta. On onnellista, että meidän tunteisiimme kuuluu vaistomainen vastavaikutus, joka pitää ne aisoissa. Kun hra Baslèvre oli tullut vuoteen ääreen, hän ei kylläkään olisi voinut puhua, mutta saattoi kuitenkin jo hymyillä.

Claire siis kuiskasi:

— Vihdoinkin!

Ja hän kohotti kättänsä ja antoi sen jälleen pudota, ja hänen rauhallisesta ilmeestään saattoi päättää, kuinka uskomatonta iloa tämä viimeinen kohtaus hänelle tuotti.

Hra Baslèvre kumartui kiihkeästi kasvojen puoleen.

— Ah, missä olosuhteissa näenkään teidät jälleen! kuiskasi hän. — Mutta onneksihan ei ole vaaraa, ja te voittekin jo paremmin.

Mutta varjo, josta ei voinut erehtyä, kulki yli Clairen tuskaisten piirteiden. Se antoi sellaisen varmuuden, että hra Baslèvre heittäytyi Clairen kuumaa kättä kohti ja peitti sen suudelmilla, rajuilla kuin pistos.

— Ei, ei! Te ette saa... teillä ei ole oikeutta mennä pois ja jättää minua yksin!

Käsi liikahti taas hiukkasen, kohoten ja vaipuen, »Ei» — näytti se sanovan — »en jätä teitä yksin». Ah, kasvot huohottivat ponnistuksesta lausuakseen vain välttämättömimmän, ja käheiden henkäysten katkomina kuuluivat seuraavat sanat:

— Olen... kirjoittanut... tuolla...

Hra Baslèvre seurasi katseen suuntaa.

— Kaapissa... menkää ottamaan...

Hra Baslèvre päästi irti käden, jota hän piti omassaan, ja totteli.

— Keskellä... oikealla...

— Kirjekuori... lopetti Claire voipuneena.

— Tämäkö?

— Niin...

Hengenahdistus esti jatkamasta.

Hra Baslèvre luki päällekirjoituksen: »Herra Baslèvrelle — avattavaksi kuolemani jälkeen» — ja koetti taas hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet enää.

— Onko minun nyt otettava tämä mukaani? kysyi hän.

Kasvot vastasivat liikauttamalla silmäluomia.

— Kuten haluatte... Saatte sen kyllä koskemattomana muutenkin... pian... Ja muuta asiaa minulla ei ollutkaan...

Hra Baslèvre pisti kuoren lompakkoonsa ja palasi Clairen luo.

— Kiitos, sanoi Claire huokaisten huojennuksesta, kun oli saanut toivonsa täytetyksi.

— En tahdo rasittaa teitä enää, vastasi hra Baslèvre. — Tulen uudestaan illemmalla.

Hän oli taas tarttunut käteen suudellakseen sitä. Mutta hänen suudelmansa eivät enää olleet samanlaisia kuin äsken. Eron varmuus oli jäähdyttänyt ne.

— Ystäväiseni!... huokaisivat kasvot hiljaa kuin henkäys.

Ja silmät sulkeutuivat. Hetkisen odotettuaan hra Baslèvre ymmärsi, että Claire oli vaipunut uneen. Silloin hän, kopistelematta enää kantojaan, peräytyi varovaisesti ovelle ja pujahti pois...

Juuri »pujahti» on oikea sana, sillä kuolevan luota aina pujahdetaan. Lähestyvää kuolemaa elämä pakenee kauhuissaan. Oli hirveää, ettei hän enää nähnyt kasvoja, mutta kumminkin se helpotti. Muuten, heti sairaan huoneesta poistuttuaan, hra Baslèvre muuttui hyvin päättäväiseksi. Gustavelle, joka odotti salissa ja aloitti keskustelun sanoen purevalla äänellä:

— No, näitkö?...

Hän viivyttelemättä vastasi:

— Näin. Mitä on tapahtunut ja mikä hänen on?

— Mistä minä tiedän. Häntä rupesi viluttamaan. Luultiin ensin, että rommi auttaisi, mutta sitten ruvettiin puhumaan verentungoksesta...

— Kuka rupesi?

— Lääkäri, joka häntä hoitaa.

— Mikä lääkäri?

— Eräs minun ystäväni.

— Täytyy kutsua toinen.

— Mitä niillä niin monilla?...

Hra Baslèvre ei voinut pidättää vihan puuskaa:

— Niinhän sinä puhut kuin et tahtoisikaan koettaa pelastaa häntä!

Gustaven kasvot saivat ilkeän ilmeen:

— Puhun lähimpänä asianomaisena, luullakseni.

Tahtoen varoa, ettei yhtään hetkeä menisi hukkaan, hra Baslèvre tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään.

— Kaksi ystävää on enemmän kuin yksi, sanoi hän, lähtien menemään ovelle.

— Minne menet?

— Hakemaan toista lääkäriä.

— Milloinka sinä suvaitset jättää minut isännäksi omaan talooni? tokaisi Gustave kiivaasti.

— Kun vaara on vältetty.

Ja välittämättä täten annetusta kiellosta hra Baslèvre lähti. Hän meni etsimään Michonia. Näemme siis, että kohtalo jatkuvasti kieri pyörteessään!...

Ulkona hra Baslèvre katsoi kelloaan. Tuskin viisi! Ei vielä ollut kulunut viittäkymmentä minuuttiakaan siitä, kun hän oli saanut tiedon Clairen sairaudesta, mutta hänestä tämä aika tuntui kahdeltakymmeneltä vuodelta! Viisi... Siihen aikaan Michon tavallisesti oli sairaskäynneillään... Mutta tänään hänen pitäisi olla eräissä neuvotteluissa, jotka juuri olivat alkaneet ministeriössä. Täytyi siis nopeasti mennä Grenellen kadulle, niin tapaisi hänet sieltä.

Mutta Michon ei ollutkaan tullut neuvotteluihin.

— Sama se! sanoi hra Baslèvre sihteerille. — Menetelkää miten tahdotte, mutta niin että löydätte hänet!

Ja tapahtui niin onnellisesti, että neljännestunnin kuluttua ei sihteeri enää ilmestynytkään tirehtöörin virkahuoneeseen, vaan tohtori Michon itse.

Vai te! sanoi hra Baslèvre tylysti. — Miksi ette ollut istunnossa?

Olin sinne menossa, kun itse estitte, — vastasi Michon, katsellen jo tuolia jäädäkseen juttelemaan.

Tarpeetonta istuutua, huomautti hra Baslèvre, — me lähdemme juuri.

— Valiokuntaanko?

— Katsomaan erästä sairasta. Minua on pyydetty kutsumaan taitava lääkäri, ja koska satuitte tänne, vien teidät.

Michon, joka jo oli hankkiutunut lähtemään, peräytyi:

— Kiitoksia kohteliaisuudesta, mutta en ota virkaveljieni potilaita. Kuka sairasta hoitaa?

— Viis' siitä, mutta on kysymyksessä hengenvaara.

— Minä vakuutan... intti Michon.

Hra Baslèvre keskeytti:

— Minäpä vakuutan, että te seuraatte minua, tai...

Hänen silmänsä välähtivät niin uhkaavasti, että Michon antoi perään...

— Hyväinen aika, rauhoittukaa toki! Siinä tapauksessa, että käskette...

— Minä käsken, jos se teitä paremmin miellyttää.

Ja lisäämättä muuta hän tohtorin seuraamana palasi autoon, jonka hän oli käskenyt odottamaan välttääkseen tarpeettomia viivytyksiä. Michon asettui istumaan niin, että saattoi salaa katsoa seuralaiseensa, ja hra Baslèvre kääntäen kasvonsa ikkunaan, kuin olisi ensimmäistä kertaa ajanut tuntemattoman kaupungin läpi.

Uteliaisuudessaan hermostuen, kun ei hänelle tunnuttu tahdottavan mitään kertoa, Michon yht'äkkiä kysyi päättäväisesti:

— Minne te viette minut?

— Pieneläjien luo. Pysykää vain rauhallisena, kyllä minä vastaan maksusta.

— Älkää puhuko tyhmyyksiä! sutkautti Michon.

— Kun on kysymys teidän ystävistänne...

— Vanhoista tuttavista, — oikaisi hra Baslèvre, päättäen olla paljastamatta mitään salaisuudestaan.

— Joiden kanssa vielä seurustelette... tietysti?

— Hyvä ystävä, älkää kyselkö turhia. He tahtoivat apua ja minä tuon sitä, se riittää.

Michon puri huultaan. Vastauksen sävy katkaisi lyhyeen kaiken utelemisen. Hän odotti hetkisen, ennenkuin jatkoi:

— Ja minä kun luulin, että olitte jossain hoitamassa minulle tuntematonta tautianne.

— Kuten näette, en ole.

— Niin, pidettyäni sitä silloin tarpeellisena muutan minäkin nyt mieltäni. Sillä te olette muuttunut.

— Tuntuuko siltä?

Ja melkein tahtomattaan hra Baslèvre näytti jo kasvonsakin tohtorille. Michon jatkoi:

— Olette sen näköinen, kuin olisitte heittäytynyt huikentelevaiseksi. Olen aina epäillyt, että ennemmin tai myöhemmin niin kävisi. Toivoin kumminkin, että tekisitte sen iloisin mielin, mutta vielä mitä!... te rupeatte huonotuuliseksi ja otatte synkän ilmeen, Päinvastoin kuin arvelin, ei sydämenne olekaan vialla, vaan maksanne. Palatkaa Vichyhin.

— Kiitos, mutta säästäkää oppinne vähän myöhemmäksi. Ja soisin sen silloin olevan oikeampaa kuin nyt.

Tämä joutava keskustelu, Michonin pilkka ja hänen rauhallisuutensa hetkellä, jolloin Clairen elämä kohta riippuisi hänestä, vaikuttivat, että hra Baslèvre olisi tahtonut huutaa. Ah, Tuilerioissa lausuttu ennustus oli täydellisesti toteutunut! Älykkäisyydestään ja tarkasta silmästään huolimatta Michon oli nyt tullut siihen kohtaan, missä ihminen — parempaa ymmärtämättä — katkeroittaa lähimmäisensä tuskaa, sen sijaan että sitä lieventäisi.

Mutta onneksi he jo saapuivatkin perille. Hra Baslèvre nousi pois ensin ja ryhtyi suorittamaan ajomaksua. Samassa joku pappi astui taloon.

— Hitto vieköön, sanoi Michon ammattivaistoisesti, — olisimmekohan jo tarpeettomat, kun pastorikin on käsketty.

— Se on mahdotonta, vastasi hra Baslèvre, — niin ei voi olla. Vasta vajaa tunti sitten sairas otti minut vastaan.

— Taitaakin olla nainen?

Hra Baslèvre ei vastannut. Hän oli jo portaissa ja kulki väijyen papin perässä, kerros väliä. Yht'äkkiä hänen sydämensä seisahtui: pappi oli pysähtynyt kolmanteen kerrokseen.

Kuului kuiskailua ja varpaillaan kulkevien ihmisten sipsutusta. Ehdittyään portaitten käänteeseen hra Baslèvre ja Michon huomasivat papin neuvottelevan Gustaven ja palvelijattaren kanssa. Arastelematta keskeyttää heitä hra Baslèvre sanoi tuimasti:

— Tässä on lääkäri.

Ja hän pakotti Michonin menemään edeltä. Pappi väistyi heti tervehtien:

— Herra tohtorilla on luultavasti kiire; siinä tapauksessa minä voisin luovuttaa vuoroni...

— Kuten suvaitsette, vastasi Michon hyvin kohteliaasti.

He kumartelivat toisilleen tällaisiin tapaamisiin ja niiden vaatimaan huomaavaisuuteen tottuneiden virantoimittajien tavoin.

Ratkaisun suhteen näytti Gustave olevan neuvoton.

— Sovitaan siis niin, herra tohtori, että te käytte sisässä ensin ja minä menen sitten, ehdotti pappi.

— Missä sairas on?

Hra Baslèvre aikoi vastata, mutta Gustave katsoi häneen jyrkästi kieltäen ja sanoi:

— Seuratkaa minua, herra tohtori.

— Minä kiitän teitä, herra pastori, puhui hra Baslèvre liikutuksen tukahduttamalla äänellä. — Nyt on siis vain odotettava tuomiota. Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy saada istua.

Molemmat menivät silloin ruokasaliin istuutuakseen. Mutta sattui niin, että hra Baslèvren asettuessa tavalliselle paikalleen pappi valitsi Clairen tuolin. Hra Baslèvrea se loukkasi; se tuntui hänestä pyhän paikan häpäisemiseltä.

— Herra pastori, suvaitkaa mieluummin istuutua tähän, sanoi hän osoittaen toista tuolia.

Pappi hämmästyi, mutta vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:

— Miten vain haluatte, hyvä herra!

Hän oli iältään määrittelemätön, näöltään vaatimaton, kumaraselkäinen ja puettu kuluneeseen kauhtanaan; kahta sormeaan hän piti merkkinä rukouskirjansa välissä. Mutta vaikka hänen huulensa näyttivät lukevan messua, hän ei katsonut kirjaan, vaan piti silmänsä koko ajan hra Baslèvreen suunnattuina. Tämä taas oli kokonaan keskittynyt tarkkaamaan talosta kuuluvia ääniä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän kuvitteli, että kuta kauemmin Michonin tutkimus kestäisi, sitä suuremmat olivat muka pelastuksen mahdollisuudet.

— Olette kai rouva Gros'n sukulainen? kysyi pappi.

Hra Baslèvre pysyi välinpitämättömänä täten uusiintuneen uteliaisuuden suhteen ja pudisti vain kieltävästi päätään.

— Ystävä siis?...

Hra Baslèvre vastasi taas epämääräisellä päänliikkeellä.

— Minä käsitän, että olette levoton, jatkoi pappi hetkisen kuluttua, — mutta pitää aina toivoa.

— Ei, sanoi hra Baslèvre nyt ärtyisällä äänellä, — on tapauksia, jolloin ei enää voi toivoa.

— Jumala tekee ihmeitä.

— Miksi hän siis on tehnyt pahaa?

— Oi, hyvä herra, ette ole oikeudenmukainen. Tietäisimmekö ilman pahaa, mitä hyvä olisikaan? Tuska...

Hra Baslèvre keskeytti äreästi:

— Älkää puhuko tuskasta, kun ette tunne sitä tuskaa, mitä täällä tunnetaan.

Hän lausui ajatuksensa näin ylimalkaisesti, mutta oli selvää, että hän tarkoitti ainoastaan omaa tuskaansa. Pappi huomasi sen ja jatkoi lempeästi:

— Kuinka suuresti te erehdyttekään! Pappiudessani olen oppinut tuntemaan kaikki kärsimyksen muodot ja saanut koettaa tuoda niihin lohdutusta; mutta kumminkin minä kaipaan sellaista ihmistä, joka lohduttaisi minua omassa, omalaatuisessa tuskassani.

Hän oli tuskin lopettanut, kun kuului askelia; tutkimus oli vihdoinkin päättynyt!

— No? — syöksyi hra Baslèvre kysymään Michonilta, joka palasi Gustaven seuraamana.

Michon ei vastannut, mutta kääntyen viimeksimainitun puoleen hän sanoi heidän keskustelunsa päätökseksi:

— Toistan vielä, että missä nuoruutta on ja luontoa, siinä täytyy aina toivoa.

Papin sanat ja samalla tavalla lausuttuina, s.o. samanlaisella voimattomuudella vastustamattoman turmion edessä!

— Lääkkeiksi...

Hän otti esille taskukirjansa, varusti kynänsä ja jatkoi kirjoittaen:

— Päinvastoin kuin tavalliset tuomarit me lääkärit tunnemme aina mielihyvää, kun meidän tuomiomme menevät nurin. On lohdullista nähdä sellaisten jäävän eloon, jotka on luullut tuomituiksi.

— Tuomituiksi! kertasi hra Baslèvre kuin kaiku.

— Teitä, herra pastori, puhui Michon edelleen, — pyytäisin supistumaan lyhyeen. Sairas on heikko... äärimmäisen heikko.

— Oi, herra tohtori, minä olen tottunut...

— Mennäänkö siis? kysyi Gustave otettuaan Michonilta paperin.

Hän valmistautui lähtemään papin kanssa, mutta näytti sitä ennen vihdoin huomaavan, että hra Baslèvrekin oli saapuvilla.

— Sinun toivon poistuvan, sanoi hän. — Et kumminkaan voi enää mitään...

— Siinä se! sanoi Michon otaksuen, ettei kukaan kuulisi sitä enää, ja sulkien rauhallisesti muistikirjansa. — Tänä iltana tai viimeistään huomenaamuna on kaikki lopussa...

Hra Baslèvre lähestyi tohtoria ja tarttui häneen kuin riistääkseen häneltä väkisin jonkun toivorikkaan sanan:

— Ettekö voi sanoa mitään muuta?

— Voin vain lähteä tieheni ja sen teenkin juuri. Samassa hän katsoi hra Baslèvreen ja hämmästyi. Tämä horjahti, mutta rauhoittui taas heti.

— Lähdetään sitten, sanoi hän.

— Ettekö odota, kunnes he palaavat?

— Ei heillä ole minulle enää mitään sanottavaa eikä minulla mitään kuultavaa.

— Hiljaa! varoitti Michon.

Hra Baslèvre oli kompastunut mattoon.

He poistuivat. Portaissa Michon, epäilemättä ikävien ajatusten haihduttamiseksi, jatkoi:

— Tulitteko tarkanneeksi pappia? Hänellä oli talonpoikaiset kasvot ja hän näytti hyvin kunnon mieheltä. Hän mahtaa tehdä tehtävänsä tunnollisesti... Omituisesti yhtyvät meidän ammattimme... Itse asiassa papit ja lääkärit, jotka aina tapaavat toisensa kuolinvuoteiden ääressä, lienevätkin ainoat, jotka oikein tuntevat elämän... Ah, jos me ilmaisisimme kaiken, mitä me tiedämme sairaista!... Mutta, — hyvä herra tirehtööri, tehän kompastelette taas! Oletteko tullut likinäköiseksi?...

Heidän ehdittyään ulos Michon huokaisi helpotuksesta.

— Ikäviä juttuja nämä tällaiset!... sanoi hän.

Miestä kävi sääliksi. Uskokaa minua, meidänlaisillamme vanhoillapojilla on paras olla. Ainakaan emme koskaan joudu tuollaiseen tilanteeseen...

— Minne te menette? keskeytti hra Baslèvre, saaden vihdoin sanan suustaan hänkin.

— Luulen, että menen kotiin.

— Siinä tapauksessa, hauskaa matkaa; minulla on vielä asioita näillä seuduilla.

He antoivat toisillensa veltosti kättä.

— Tosiaankin, — kääntyi Michon vielä sanomaan, epäilevä hymy taas huulillaan, — emme muistaneetkaan tällä kertaa puhua tuntemattomasta.

— Ei toimita enää, vastasi hra Baslèvre oudon painokkaasti. — Ette tapaa häntä, hän on kuollut.