Part 3

Hra Baslèvre teki epämääräisen eleen. Hän ei kuunnellut sanoja vaan ääntä, joka oli huomaavaa musiikkia hänen korvilleen.

Ääni jatkoi:

— Onko mieheni edes ymmärtänyt kiittää teitä? Me olemme niin kömpelöitä muutamissa asioissa... Jos uskaltaisin...

— Uskaltaisitte?! sopersi hra Baslèvre vastaukseksi.

— ... niin pyytäisin teitä joskus tulemaan meille päivälliselle... vaikk'ei ateria tietysti voikaan houkutella... mutta juttelemaan... Liehän hyvä jutella silloin tällöin, kun on, kuten molemmilla teillä, niin monta tuntia...

— Jatketaanpas matkaa! keskeytti Gustave äkkiä. — Et taida nähdä mitään, Baslèvre...

— Entisen toverin luona, aivan vaatimattomasti, mutta turvallisesti ja tuttavallisesti, eikö niin?

— Niin, miksei? vastasi hra Baslèvre kuin toistaen.

— Sunnuntaina esimerkiksi.

— Sunnuntaina esimerkiksi, toisti hra Baslèvre taas.

Sitten hän kumarsi hyvästiksi ja pääsi portaisiin.

— Sunnuntaihin siis, sinkosi Gustave lampunvarjostimen yli.

Tällä kertaa hra Baslèvre, joka jo oli alkanut laskeutua, jätti vastaamatta.

— Ministeriöön ja nopeasti, käski hän ulos ehdittyään ajuria, joka odotti ovella.

Koettamattakaan saada selville, oliko hän suostunut kutsuun vai ei, hän ei rattaiden tärskeessä enää muuta ajatellut kuin paluuta tavalliseen elämäänsä. Jumalan kiitos, hän oli taas matkalla ministeriöön.

Mutta mikä ilta on koskaan antanut takaisin aamun hetket?

IV

Kohtalo vainosi häntä jatkuvasti.

Tirehtöörin pöydällä oli kaikki paikoillaan: oikealla kiireellisesti allekirjoitettavat asiapaperit punaisessa salkussa, vasemmalla toisia sinisessä ja keskellä saapunut posti; koneisto ei näyttänyt pysähtyvän, olipa päällikkö poissa tai saapuvilla.

Hra Baslèvre syöksyi sisään kuin tuuliaispää, soitti sihteeriään, kahmaisi umpimähkään yhden paperipinkan, mutta pysähtyi äkkiä, saaden hiljaisen piston sydämeensä. Hänen silmäinsä eteen levisi aukea paperi, johon oli painettu kuolinilmoitus.

Joka viikko hra Baslèvre oli saanut sellaisia, ja aina ne olivat tarkoittaneet jonkun ministeristön virkamiehen sukulaista eivätkä siis olleet häntä liikuttaneet. Mutta tällä kertaa oli ilmoituksessa suurin kirjaimin hänen oma sukunimensä. Neiti Eglatine-Edmée Baslèvre, hra Baslèvren lihallinen serkku ja ainoa sukulainen, josta hän mitään tiesi, oli kuollut Saint-Léonardissa (Haute-Vienne).

Hra Baslèvre käänteli koneellisesti mustareunustaista lehteä ja katsoi ensin vainajan ikää: »Kas, hän oli vain kolme vuotta minua vanhempi!» Sitten, oliko mahdollisesti hänenkin nimensä mainittu sukulaisten luettelossa. »Sepä hyvä, minut on unohdettu!» Lopuksi hän vielä tarkasteli nimeä Baslèvre, joka oli hänenkin omansa, mutta jonka kuolema oli riistänyt kuten minkä muun tahansa. Paperi tärisi hänen kädessään. Hra Baslèvre ei tuntenut surua, sillä Limoges'ista lähdettyään hän tuskin oli tavannut serkkuansa enää milloinkaan, mutta hän tuli ajatelleeksi, että joskus pitkän ajan perästä — aina kuitenkin liian aikaisin — hänen oma nimensäkin kerran painettaisiin tällaiseen paperiin. Senjälkeen hän oli repiä koko ilmoituksen, mutta hillitsi itsensä ja pisti sen taskuunsa.

Samassa sihteeri astui sisään.

— Kai herra tirehtööri on huomannut?... kysyi hän.

Hän sovitti äänensävynsä asianhaarain mukaan. Hra Baslèvre siitä vähän hätkähti ja huomasi heti, että hänen täytyi teeskennellä järkytystä, jota hänen olisi pitänyt tuntea.

Sihteeri jatkoi:

— Herra tirehtööri matkustaa ehkä hautajaisiin?

— Mahdotonta... liian myöhäistä... Mutta tänä iltana minä kuitenkin...

Hän koetti esiintyä, kuin olisi oikea perhesuru häntä kohdannut, ja osoitti äkkiä salkkuja:

— Onko noissa mitään kiireellistä?

— On ja ei ole. Kaikki voi aina odottaa.

— Olkoon menneeksi... jätetään sitten huomiseksi... minä koetan tulla jo varhain.

Hän ei selittänyt enempää. Sihteeri puolestaan kumarsi ymmärtävästi ja, koko ajan osaaottavan näköisenä, meni itsestään hakemaan hra Baslèvren päällystakin ja lakin sekä auttoi ne hänen ylleen. Hra Baslèvre pisti kädet hihoihin hitaammin kuin tavallista, kiitti päännyökkäyksellä ja poistui enemmän hyvän tavan vuoksi kuin omasta halustaan. Tällä kertaa ei virasto vuorostaan huolinut enää hänestä.

Kadulla oli jo musta yö; harvojen vielä valaistujen myymälöiden edustalla leijaili likaista sumua, jota nousi kosteasta kivityksestä. Aika ajoin joku kulkija tunkeutui näihin pilviin. Silloin vastakkaiselle seinälle ilmestyi suunnaton valokehän ympäröimä varjo; sitten kaikki haihtui.

Hra Baslèvrella oli sellainen huumauksen tunne, kuin hän olisi vajonnut tuntemattomiin. Hän tunsi itsensä myös hyvin väsyneeksi. Minne mennä? Päivälliselle? Hänen ei ollut nälkä. Bulevardeille? Väen vilinä olisi uuvuttanut hänet aivan loppuun. Merkillinen päivä, totta totisesti, jonka jokaisen hetken ristiriitaiset oikut olivat määränneet. Aamulla esim. ministeriöstä paetessaan oli hra Baslèvre tällä samalla paikalla tuntenut olevansa kuin siivillä, mutta nyt illalla hänen askeleensa takertuivat asfalttiin ja hän olisi voinut vaikka huutaa väsymyksestä, kuitenkaan edes aavistamatta mistä se johtui.

»Surustani ehkä...» ajatteli hän. »Edmée parka!» Sillä äsken kuolleesta vainajasta sanotaan aina parka, vaikka kuolema mahdollisesti olisikin tullut hänelle vapautukseksi.

Hra Baslèvren taskuun pistetty käsi rutisti samalla kuolinilmoitusta ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hänestä tuntui, että kuka tahansa saattoi huomata hänen käynnistään, että suru oli häntä kohdannut, ja että kaikki tarkastivat häntä nähdäkseen, kuinka hän säilytti ryhtinsä. Yht'äkkiä hän, sen uteliaisuuden kiusaamana, jonka esineeksi hän täten luuli joutuneensa, huusi ensimmäisen ohikulkevan ajurin:

— Béarnin-katu 16!

Paremman puutteessa hän lähti kotiinsa. Siellä ainakaan ei kukaan valvoisi hänen käytöstään; siellä hän lepäisi, ajattelisi ja oman huoneensa hiljaisuuteen palanneena odottaisi vain huomisen päivän rauhaa. Tästä huomaa, että hän jo täydellisesti näytti unohtaneen käyntinsä Gustaven luona. Enintään hän vielä vähän muisteli Edméen kuolemaa.

Neljännestuntia myöhemmin, lukittuaan tarkoin ovensa, hra Baslèvre oli asettunut ikkunaansa ja katseli torille.

Suloisia hetkiä: ympärillä kaiken hiljaisuus, sitäkin suurempi, kun Parisi mylvi kauempana... Alhaalla rehevä puistikko, jossa vastapuhjenneet lehdet kohisivat... Siellä ja täällä valaistu ikkuna, joka loisti kuin merkiksi keväälle, oksien koristajalle... Aivan kohdalla kiinteävaloinen katulyhty hohti kuin kiiltomato sammaleesta.

Nojatuoliinsa heittäytyen hra Baslèvre huokaisi tyytyväisyydestä. Hän voi erinomaisen hyvin, kun eivät omituiset puuskat enää ahdistaneet, vaan tunsi taas olevansa aivan järkevä. Saattoi sanoa, että tultuaan kotiinsa hän yhdellä nykäyksellä oli palannut tasapainoiseen olotilaan, mikä olikin hänen pyrkimystensä ainoa päämäärä. Ja sitä kesti muutamia minuutteja tai ehkä hyvinkin pitkän ajan, jota seikkaa hän ei tarkoin tiennyt, aikaa kun ei voi laskea muuten kuin niiden mielenliikkeiden mukaan, jotka siihen sisältyvät.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun hän oli rauhallisimmillaan, eräs kuva vilahti hänen aivoissaan, hän vavahti, ja kaikki alkoi taas alusta.

Hän näki vain eräät kasvot lampun huonosti valaisemina. Saattaneeko edes sanoakaan kasvot? Sillä hän ei olisi voinut määritellä niiden piirteitä. Oikeastaan hän samalla kertaa näkikin sekä paljon enemmän että paljon vähemmän: katseen ja hymyn yhtymän, kokoomuksen, jossa kaikki suli yhteen, viivojen rytmi ja äänen sointi.

Hra Baslèvre kuiskasi säikähtyneenä:

— Mikä minua vaivaakaan?

Juuri niin sanotaan, kun väristys käy läpi ruumiin, kun jokin tauti on alkamassa. Kuten äsken Gustaven luona hän nyt tämän mielikuvankin johdosta uudestaan tunsi jotain määrittelemätöntä levottomuutta. Hänen sydämensä oli äkkiä ruvennut lyömään kiivaammin. Ruumis tuntui hervottomalta kuin liekki, joka heikoimmastakin puhalluksesta lepattaisi. Hän ei lainkaan enää ollut hra Baslèvre, vaan jokin henkiolento, jota väliinsä puristivat ilo ja pelko, kiihkeä halu säilyttää sanottu muistista ilmestynyt näky ja kauhu, että se pääsisi mieleen kiteytymään.

Hän puhui vielä:

— Olisiko minulla kuumetta? Nämä toukokuun alkupäivät ovat niin petollisia.

Tahtoaan ponnistaen hän koetti karkoittaa pahoinvoinnin oireet, mutta hyvin eriskummaisella tavalla. Hän ryhtyi pienimpiä yksityiskohtia myöten palauttamaan muistiinsa ne lyhyet hetket, joiden vierähtäessä hän oli nähnyt puheenaolevat kasvot todellisuudessa. Varma keino muuten painaa ne mieleensä. Silloin vaihdettuja lyhyitä vuorosanoja hän koetti uudestaan kuunnella toista toisensa jälkeen. Lausuttuina ne olivat, kiinnittäneet hänen korvansa vain vastaajan äänen sointuisuuteen, minkä vuoksi hän ei silloin ollut tullut tarkanneeksi niiden sisältöä, mutta hänen niitä nyt muistellessaan ne esiintyivät täydessä merkityksessään, ja vasta nyt hän ryhtyi punnitsemaan niiden oikeata arvoa. Hän kuuli näin:

»— Miksi ette tulisi toistekin... sunnuntaina esimerkiksi?»

Itsensä hän kuuli kertaavan kuin kaiku:

»— Sunnuntaina esimerkiksi...»

Ja vielä portaisiin hän oli saanut jälkeensä seuraavat sanat:

»— Sunnuntaihin siis, ystäväiseni!»

Hra Baslèvre syöksyi seisomaan:

— Luulivatkohan he, että suostuin tulemaan?

Hän palasi ikkunaan ja otti todistajaksi äänettömän torin:

— Eivät kai! Enhän minä halua mennä... enkä tahtonut luvatakaan...

Ja hän syytti itseään:

— Olisi pitänyt selvästi kieltäytyä!

Niin, olisi pitänyt! mutta kuitenkaan hän ei ollut sitä tehnyt. Nyt ainakin oli siis heti paikalla ilmoitettava, että oli tapahtunut erehdys, että oli ymmärretty väärin, ja ettei häntä pitänyt odottaa ei sunnuntaina eikä milloinkaan...

Siihen asti hän oli istunut pimeässä, mutta sytytti nyt kiireesti lampun, kaiveli pöytälaatikoissa ja löydettyään vihdoin postikortin kirjoitti siihen kättään nostamatta:

»Parahin Gustave! Pelkään, ettemme oikein ymmärtäneet toisiamme erotessamme. Älkää odottako minua sunnuntaina, sillä iltani olikin jo varattu, ja vaikk'ei olisikaan ollut, olisin pelännyt tuottavani vain häiriötä...»

Mutta tällä kohdalla kynä jäi ilmaan. Hra Baslèvren katse harhaili hetkisen rautasängystä parittomiin tuoleihin. Johtuiko se Gustaven asunnon näkemisestä? Hän ei koskaan ennen ollut siinä määrin ällistellyt omien huonekalujensa kurjuutta. Kuinka likaista kaikki olikaan! Täydellinen köyhän miehen asunto, jossa ei ollut mitään, joka olisi hälventänyt halvan hotellihuoneen, sävyä, paitsi kahta pronssipatsasta, yksi kummallakin puolella uunia.

Kynä iskeytyi uudestaan paperiin, kiivaasti, kuin hän olisi tahtonut kostaa mokoman toteamuksen.

»Vakuutan kuitenkin, että molempien teidän huomaavaisuutenne minua suuresti liikutti, ja että varmasti olen tavattavissasi, kun minua tarvitset.»

Paperi oli vähällä repeytyä, kun hän rajuin koukeroin piirusti alle »Justin Baslèvre», ja kirjoitettuaan vielä osoitteen hän riensi lähimmälle postilaatikolle varmana siitä, että siten hävittäisi kaikki uuden tapaamisen mahdollisuudet.

Palattuaan hän kuvitteli rauhoittuneensa. Tosin hän oli vähän hengästynyt nopeasta astumisesta portaissa, mutta kuva oli hävinnyt mielestä; ja kun taskuun jäänyt kuolinilmoitus sattui käteen, hän huokaisi vielä kerran:

— Edmée parka!

Häntä ainakin saattoi ajatella vaaratta! Mutta tuskin hän enää muisti koko Edméetä, ja palauttaakseen hänet mieleensä hra Baslèvren piti etsiä eräästä laatikosta, jossa hän säilytti valokuvia.

Kului muutamia levollisia hetkiä. Hra Baslèvre katseli ainoaa valokuvaa, mikä hänellä oli Edméestä. Se esitti otsatukkaista tyttöstä, jolla oli palmikko kummallakin olkapäällä ja hame pullea kuin ilmapallo sekä kirja kädessä. Ulkonevat silmät, jotka oli määrätty tulemaan tavattoman likinäköisiksi, olivat kai ainoat, jotka olivat jääneet muuttumattomiksi. Mutta katsetta ja kasvojen muotoa ja ilmettä eivät vuodet olleet säästäneet. Vähänpä oli yhteistä sillä Edméellâ, joka juuri oli kuollut, ja sillä, jota hra Baslèvre tässä nyt katseli! Ja mitä yhteistä oli nykyisellä lihavahkolla, järkevällä ja vakaantuneella hra Baslèvrellakaan ja tuolla hennolla lukiolaisella, jota tämä toinen valokuva esitti, joka myös oli luiskahtanut nipusta ja aivan kuin itsestään asettunut Edméen kuvan viereen?

Hämmästyneenä hra Baslèvre laski kädestään Edméen valokuvan tarkastellakseen omaansa. Hän kysyi itseltään kauhuissansa:

»Enkö juuri minä olekin kuollut?»

Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui selkänojaa vastaan. Unohtaen yht'äkkiä elämänsä ministeriössä ja Place des Vosges'illa sekä kääntyen vihdoinkin menneisyyteen hän ponnisti kaikki voimansa löytääkseen jälleen itsensä ja näki edessään niin vieraan olennon sille, miksi luuli muuttuneensa, ettei enää uskaltanut sitä lähestyä.

Niin huolellisesti haudatulta kuin menneisyys näyttäneekin, kuinka vähän sentään tarvitaan sen henkiinherättämiseksi! Vain jotkin haalistuneet piirteet paperipalasella, joskus vieläkin mitättömämpi seikka, jonkin ennen tutun esineen odottamaton jälleennäkeminen tai ohituulahtava tuoksahdus riittävät palauttamaan mieleen haihtuneen lapsuuden, tahtoipa sitä tai ei... Hra Baslèvre muisti itsensä lyömässä palloa Heinäkuunkentällä: hän kivitteli sähkölennätinpatsaita, tappeli koulun pihalla ja laiskoitteli mielellään... Mutta sellaiset seikat ovat vain lapsuuden ulkonaisia ilmenemismuotoja. Kaikki lapset huvittelevat sillä tavalla: juoksentelevat, huutavat, vetelehtivät ja temmeltävät; mutta onko sitävastoin kaikilla lapsilla sellaista äitiä kuin oli ollut hra Baslèvrella?

Yhä ummessa silmin hra Baslèvre tunsi kurkkuansa kuristavan. Suuri liikutus valtasi hänen mielensä. Hän oli lapsena kyllä ollut sellainen kuin edellä kuvattiin, mutta ensisijassa kuitenkin aivan toista. — intohimoisen lapsenrakkauden kalvama olento, joka äitiinsä oli keskittänyt hehkuvan henkensä kaiken kiintymyksen, ja joka äidin kuoltua oli tuntenut elämänsä lakastuvan. Vielä nytkin, vaikk'ei hän enää ollutkaan käynyt Limoges'issa eikä koskaan ollut huolinut vaihtaa asuntoa, vaikk'ei hän ministeriössä milloinkaan horjahtanut jäykkyydestään, vaan esiintyi kuin pelkkä kone, jolle kaikkinaiset hellemmät tunteet olivat vieraita, — vielä nytkin kyti hänen sielunsa sisimmässä koskaan hälvenemätön äidin muisto ja koskaan lauhtumaton viha, jolta hän ei voinut antaa kohtalolle anteeksi sitä, että häneltä, joka äitiään niin oli rakastanut, oli äiti riistetty, kun sensijaan monet muut — sellaisetkin, jotka tällaista rakkautta eivät lainkaan tunne — saavat pitää omansa.

Ehkä se tunne olikin vain lapsellisuutta eikä olisi säilynyt yli nuorukaisiän? Mahdollisesti ei. Mutta jo ennen nuoruuden päättymistä kuolema oli katkaissut kukan ja tehnyt hedelmättömäksi maaperän, jossa se kasvoi. Yhdessä tunnissa hra Baslèvre oli siirretty ihmeellisestä lapsuudesta suoraan vanhuuteen. Jos välttämättömästi tahtoi päästä perille tirehtööri Baslèvren mahdollisesta romaanista, oli tutkimukset aloitettava pitkän ajan takaa, hänen äitinsä kuolemasta saakka Hra Baslèvrella ei enää ollut mitään romaania, ja siitä hän itsekin luuli olevansa varma. Hra Baslèvre oli kestänyt kilpailun ministeristöön päästäkseen, oli muuttanut Parisiin, oli ansainnut rahaa, saanut arvonimen ja kunniamerkkejä, ja kaikki tämä vastasi kai niiden vakavien ponnistusten vaatimuksia, joita oikea elämä asetti; mutta ennen kaikkea tätä hra Baslèvre oli elänyt, ja mikä siitä ylitse kävi, oli turhuutta. Kun lähestyy ihmisolentoa, joutuu kosketuksiin tuntemattomuuden kanssa; ja tuntemattomuus hra Baslèvressa oli juuri ihminen. Eikä enää kukaan, ei edes hän itse, ollut koskenut siihen puoleen hänen olentoaan. Oli tarvittu illan pitkä sielunahdistusta, sattumalta esiinkaivettu vanha valokuva ja — kuka ties'! — ehkä myöskin se pelko, jota hra Baslèvre tunsi eräiden kasvojen jälleennäkemisen suhteen, jotta hän taas oli uskaltanut kääntyä omaan itseensä. Mutta mitä tuskaa se tuottikaan!

Onneksi hän ei saanut aikaa sille aivan, antautua. Hänen oveensa koputettiin varovasti. Hra Baslèvre syöksyi heti pystyyn, iloissaan siitä, että jotain tapahtui hänen ajatustensa hälvennykseksi.

— Sisään! huusi hän nopeasti, valmiina vastaanottamaan minkä tahansa haihdukkeen.

Ovi avautui hiljaa ja hiipivästi. Tulija ei ollut tärkeä henkilö, olipahan vain ovenvartijan vaimo, joka epäröiden jäi kynnykselle.

— Mitä teillä on asiaa, rouva Gerbois? — kysyi hra Baslèvre ihmeissään.

— Kun herra Justin tuli kotiin jo ennen päivällistä eikä enää ole mennyt kaupungille, niin arvelin... niin halusin kuulla, olitteko ehkä sairas...

— En lainkaan, rouva Gerbois, en vähimmässäkään määrässä. Voinpa oikeinkin hyvin... kerrassaan hyvin.

Hra Baslèvre hymyili aivan huomaamattaan, niin häntä helpotti tietoisuus siitä, ettei enää ollut yksin, ja ettei hän ollenkaan pelännyt sitä puheentulvaa, joka vielä saattoi seurata.

Ovenvartijan vaimokin hymyili hämillään.

— Siinä tapauksessa minä pyydän anteeksi... suokaa anteeksi, herra.

— Ei tee mitään. Onkos kirjeitä? Ei tietystikään. Siis toivotan minä teille hyvää yötä, rouva Gerbois.

— Minä tahdoin myös...

Aikomattakaan lähteä ovenvartijan vaimo päinvastoin astui huoneeseen asti. Epäilemättä hän oli ymmärtänyt hra Baslèvren äänestä, että tämä mielellään soi hänen puhelevan.

— Vieläkö jotain? huudahti hra Baslèvre jatkuvasti hyväntuulisena.

— Eikö neiti Fouille vielä ole käynyt tapaamassa herraa?

— Mitä te sanoitte?

— Neiti Fouille... myös eräs vuokralainen... ei niin vanha kuin herra, tietystikään... mutta kyllä hän jo parisenkymmentä vuotta on asunut herran naapurina.

— Onko minulla naapurina joku neiti? kysyi hra Baslèvre vilpittömästi hämmästyneenä.

— Iäkäs neiti jo, korjasi rouva Gerbois.

— Ikä ei mitään merkitse, julisti hra Baslèvre äänellä, joka todisti hänen täydellistä himottomuuttaan. — Mutta minkätähden puhutte minulle tästä henkilöstä?

— Neiti Fouille on tietääkseni aikonut kääntyä herran puoleen jotain kysyäkseen, mutta kun hän otaksuttavasti ei ole uskaltanut esittäytyä ilmoittamattomana, ajattelin... otin oikeudekseni...

— Kerta kaikkiaan, keskeytti hra Baslèvre, — minä en ota vastaan ilmoituksia muualla kuin virastossani; sanokaa tälle neidille sillä tavalla.

— Kyllä, herra... siis herra ei päästä häntä puheillensa täällä?

— En

— Hyvä on... minä siis neuvon häntä tulemaan sinne... huomenna.

Ja näyttäen hyväksyvän niin yksinkertaisen menettelytavan rouva Gerbois peräytyi jo ovelle.

— Oli miten oli, minun on kumminkin vielä sanottava herralle, että neiti Fouille on mitä parhain ihminen maailmassa, yritteliäs, kunniallinen... ja rehellinen.

Hra Baslèvre, joka ehkä pelkäsi jäädä taas yksin ajatuksinensa, toisti:

— Rehellinen?

— Herra ei luonnollisesti tiedäkään, että neiti Fouille antaa kielitunteja nuorille säätyläistytöille. Hän antaa niitä joka päivä, eikä häneltä koskaan tahdo riittää tarpeeksi aikaa heidän kaikkien käytettäväkseen. Ja minä olen varma siitä, että hän ansaitsee oikein hyvin. Vaikka siis vuokran suoritus myöhästyykin...

— Maksaako neiti Fouille epäsäännöllisesti?

— Ei erikoisen säännöllisestikään, mutta aina kumminkin maksaa.

— Ja te olette rauhallinen?

— Olenpa niinkin, myönsi rouva Gerbois miettiväisesti. — Neiti Fouillella on joka suhteessa hyvin herkkä mieli.

— Niinkö luulette?

— Eräs mieskin...

— Mutta sanoittehan, että hän oli iäkäs ja kunniallinen!

Rouva Gerbois kohautti olkapäitään. Samoin kuin hra Baslèvren mielestä, vaikka toisista syistä, ei hänenkään mielestään ikä merkinnyt mitään.

— Se ei vaikuta asiaan, mutisi hän, — hän kuuluu rakastavan aivan tolkuttomasti.

— Niin aina rakastetaan, huomautti hra Baslèvre.

Rva Gerbois painoi ovenripaa.

— En minä millään tavalla tahtoisi häntä siitä moittia. Hän ei valita kenellekään, on aina yksin ja tekee työtä... Ja sanonpa vielä senkin, että jos minulle kerrottaisiin, ettei herra, joka myös on ahkera ja säännöllinen, rakasta ketään, niin en sitä uskoisi. Lieneehän siis neiti Fouillellakin oikeus...

Hra Baslèvre säpsähti ja katkaisi jatkon:

— No niin, kuten jo sanoin, on tämän... henkilön, jos hän tahtoo minua puhutella, ilmoittauduttava huomenna ministeriössä, ja muistakaa, etten täällä koskaan ole tavattavissa!

— Kyllä, herra.

— Ja nyt, jättäkää minut rauhaan; näettehän että työskentelen.

Hän osoitti pöydälle hajoitettuja valokuvia.

Rouva Gerbois ilmaisi ymmärtävänsä, kumarsi ja poistui.

Hra Baslèvren korviin jäi soimaan ovenvartijan vaimon kummallinen väite: »Jos minulle kerrottaisiin, ettei herra rakasta ketään...»

Hän naurahti kaiuttomasti:

— Jos hänelle niin kerrottaisiin... niin kerrottaisiin oikein. Ei minulla ole aikaa sellaisiin!

Hän palasi ikkunan ääreen ja kääntyi huoneeseen päin, jonka muuttumaton sisustus niin monta vuotta oli seurannut hänen elämäänsä. Ei, hän ei rakastanut! Ja ennen kaikkea hän ei tahtonut rakastaa. Ei hänen iällään enää rakasteta! Kuinka naurettavaa olisikaan ollut, jos hän olisi rakastunut, ja kuinka paljon huolta se olisi tuottanut!

Ahmien puiston tuoretta ilmaa hän jatkoi:

— Mutta minkätähden ovenvartijan vaimo kertoi minulle tuosta tuntemattomasta naisesta? Tekikö hänen mielensä puhua hänestä pahaa, vai johtuiko se siitä, että ihminen eräinä aikoina tuntee vastustamatonta halua puhua määrätynlaisista asioista? Michon sanoisi varmasti: »Vuodenajan vaikutusta...»

Selittämätön ihme todellakin, että kevät nostaa mahlan puihin, niin vanhoihin kuin nuoriin!

Kaarikäytävästä kuului arkoja askelia, sitten ne taas loittonivat... Kai myöhäisiä rakastavaisia, jotka salaisuuksineen pakenivat puiston suojelevaan varjostoon... Torin kulmauksessa suljettiin ikkuna ja uutimet vedettiin eteen... Rakastavaisia, jotka sulkeutuivat huoneeseensa...

Voi, kuinka yö oli tyyni! Ja miten paljon tähtiä! Parisiko se kuului tuolta kaukaa? Olisi edes ollut Limoges, Heinäkuunkenttä... Jospa tämä olisikin ollut menneisyyttä...

Hra Baslèvre vetäytyi nopeasti pois ikkunasta. Ei hän toivonut menneisyyden enää palaavan. Mutta kuinka karkoittaa se? Ajatustensa hillitsemiseksi hän koetti kääntää ne muihin asioihin; mutta silloin ilmestyivät yht'äkkiä taas nuo kasvot...

Hän aivan raivostui ja vakuutti itselleen vielä kerran:

— Mutta minähän en näe niitä enää milloinkaan, en milloinkaan!

Sitten hän rajusti paiskasi valokuvat takaisin laatikkoonsa ja kävi levolle. Vihdoinkin siis päättyi tämä päivä, joka oikeastaan ei ollut sisältänyt mitään, mutta joka kumminkin oli rasittanut häntä enemmän kuin kaikkein kovimmat! Jumalan kiitos tuli unikin pian, suuri ja syvä uni, jollaiseen vaeltaja vaipuu kauan sumussa kuljettuaan, tietä näkemättä ja tietämättä edes, pääseekö koskaan perille.

V

Kun hra Baslèvre seuraavana aamuna avasi uutimensa torille katsoakseen, hän huomasi taivaan matalaksi, puut sateesta märiksi ja rusottavat muurit tuhkanhimmeiksi. Koska Parisi näin oli palautunut tavalliseen asuunsa, heti hänkin tunsi päässeensä takaisin jokapäiväiseen elämään. Hän lähti siis virastoonsa mieli virkeänä ja reippaana ruumiiltaan, kävi siellä rivakasti läpi asiapaperit, korjasi kärsivällisesti virheellisyydet ja saipa mielihyvikseen kutsun ministerinkin puheille.

Sihteeri, päättäen, että yö oli mahtanut haihduttaa korkean päällikön surua, karttoi viittaamasta Eglatine-Edméen kuolemaan, eikä hra Baslèvre puolestaan näyttänyt siitä loukkaantuvan, kun ei enää ehkä ajatellutkaan koko tapausta. Aamutunnit kuluivat näin aivan rauhallisesti, ilman mitään häiriöitä ja juuri niin kuin työstään huolehtiva ja levostaan hanakka virastonjohtaja saattoi toivoa. Hra Baslèvre ei kertaakaan muistanut käyntiään Gustaven luona, ja kasvot hän myös oli unohtanut.

Käytyään aamiaisella Cercle Volnayssa hra Baslèvre palasi valtakuntaansa täsmälleen kello kaksi. Silloin juuri, kulkiessaan vahtimestarin ohi, hänen päähänsä juolahti ensimmäinen ajatus, joka oli yhteydessä eilisen päivän tapahtumain kanssa.

— Kuulkaas, sanoi hän. — On mahdollista, että tänne kohta tulee eräs naishenkilö minua tavatakseen. Saattakaa hänet puheilleni, vaikk'ei olekaan vastaanottoa.

Hän tarkoitti tuota neiti Fouillea, jonka ovenvartijan vaimo oli ilmoittanut haluavan puhutella häntä. Kuten joskus sattuu, hän ajattelemattaan oletti ympäristönsä olevan asiansa tasalla eikä sentähden tullut maininneeksi asiallisen nimeä. Vahtimestari taas ei tuntenut minkäänlaista tarvetta kysyä sitä. Herra tirehtööri — harvinainen tapaus muuten — odotti luokseen naista ja käski laskemaan hänet sisään; määräys oli selvä eikä kaivannut mitään täydennyksiä.

Tällaiset pikkuseikat on otettava huomioon. Mitättömyydet ovat aina olemassaolon järkytyksen alkuna. Mitä tähän erikoistapaukseen tulee, hra Baslèvre ei tuntenut neiti Fouillea eikä välittänyt hänestä vähääkään. Saattoipa olla vakuutettu siitäkin, ettei hän lainkaan tulisi. Miksi siis askarruttaa hänellä ajatuksiaan ja pulma hänestä? Mutta siinäpä arvoitus juuri onkin. Usein toimitaan näennäisesti arvottoman vaikuttimen mukaan; mikään välttämättömyys ei pakota menemään mieluummin tänne kuin tuonne, mutta valinta on kuitenkin tehtävä. Ja jälkeenpäin varansapitämätön, joka itse luuli määränneensä tien, huomaakin sen toisin viitotuksi.

Kello puoli neljän tienoissa vahtimestari astui herra tirehtöörin työhuoneeseen ja ilmoitti lyhyeen, kuten käsketty oli:

— Se naisihminen on nyt täällä.

Hra Baslèvre, joka parast'aikaa oli syventyneenä johonkin asiapaperiin, vastasi työtään keskeyttämättä:

— Onko hän siellä? Vai niin... kutsukaa sisään.

Vahtimestari avasi oven, joka hänen jäljestään jo olikin raollaan. Hra Baslèvre kuuli hameen kahinaa, mutta haluten näyttää vieraille ja neiti Fouillelle erikoisesti, kuinka kallista hänen aikansa oli, hän teeskenteli jatkavansa lukemistaan. Kuitenkaan hän ei lukenut, vaan ajatteli:

»Olenpa utelias näkemään, olenko joskus tavannut hänet portaissa.»

Kun ovi vihdoin oli sulkeutunut ja vahtimestari poistunut, hän kohotti päänsä ja kalpeni: tulija ei ollutkaan neiti Fouille, vaan sensijaan olivat hänen edessään ne kasvot!...

— Te, rouva! sammalsi hän ja nousi puoleksi seisomaan, mutta ei — syytä tietämättä — lisännyt mitään tervetuliaisiksi, ei edes viittaustakaan. Hän ei voinut enää muuta kuin katsoa, kuten eilenkin.

Hän katsoi siis rouva Gros'hon, Claireen, kuten Gustave oli nimittänyt häntä, ja hänen eilinen levottomuutensakin alkoi uudestaan. Hän sai sekavia aistimuksia. Hänestä rupesi tuntumaan, että uutta elämää virtasi hänen suoniinsa, ja samalla, että hänen henkilöllisyytensä hävisi. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut olevansa niin oma itsensä, mutta ei myöskään niin kykenemätön mitään tahtomaan. Hän olisi horjunut, jos olisi koettanut kävellä. Puhuminen olisi myöskin ollut mahdotonta. Hänen päänsä oli kirkas ja näkönsä selvä havaitsemaan todellisuuden, mutta käsittämättä miksi, hän ei olisi voinut muuta kuin kaikuna toistaa sanat, joilla häntä puhuteltiin.

— Te, rouva!

Rouva Gros'kaan ei ollut muuttunut eilisestään. Sekä puku että ryhti olivat samat, mutta hän oli ilmeisesti hämillään, ja se seikka hyydytti hänen hymyään. Hän ryhtyi selittämään:

— Pyydän anteeksi, herra Baslèvre. Pelkään, että olen joutunut käyttämään hyväkseni jotain erehdystä. Aikomukseni oli ilmoittaa nimeni, mutta minulle ei suotu aikaa siihen. Ehdin tuskin sanoa mitään, kun ovenne jo avattiin.

Kuten hymy niin äänikin — yhä sentään sointuen — oli saanut jotain arvokasta sävyä, joka teki sen tuntemattomaksi, ilman että kumminkaan olisi voinut määritellä, missä suhteessa se oli muuttunut.

— Niin tosiaankin, änkytti vielä hra Baslèvre, — olin käskenyt... en näet odottanut teitä.

— Jos häiritsen, saatan yhtä hyvin tulla joskus toiste, milloin vain suvaitsette.

— Ette lainkaan häiritse, hyvä rouva. Koska kerran jo olette täällä, on yksinkertaisinta, että jäätte...

Hra Baslèvren tavallisesti niin lempeät piirteet näyttivät odottamattomasti kovettuvan, hänen ilmeensä kangistuvan sen mukaan kuin hän ponnisteli lausuakseen ajatuksensa. Hänen silmänsä eivät siirtyneet pois vieraan kasvoista, kuin olisivat ne tahtoneet tottua niihin.

Hän jatkoi:

— Hämmästyin sitä enemmän huomatessani teidän tulleen tänne, kun eilen illalla kirjoitin miehellenne...

Claire keskeytti:

— Minä tiedän sen.

— Onko hän näyttänyt teille kirjeeni?

— Sen johdosta juuri tulinkin?

— Hänen puolestaanko?

Ennen vastausta kului yksi noita pieniä tuokioita, joita syrjäiset todistajat tuskin huomaavatkaan, mutta jotka asiallisista itsestään tuntuvat pitkiltä kuin iäisyys. Sellaisia sattuu vain suuren liikutuksen tai vaikean ratkaisun hetkinä.

— Gustave ei lainkaan tiedä, että olen täällä, sanoi Claire viimein. — Voitte myöhemmin kertoa minun käyneen, jos katsotte tarpeelliseksi.

— Koskeeko asia siis teitä? kysyi hra Baslèvre kumealla äänellä.

Samassa hän huomasi, että vieras vielä seisoi.

— Mutta istukaahan toki ensin, olkaa hyvä... Hän osoitti nojatuolia. Rva Gros nyökäytti kiitokseksi päätään ja totteli.

Pieni asennon vaihdos riittää muuttamaan kasvojen valaistuksen; niinikään riittää mitätön keskeytys kokonaan hävittämään alkaneen liikutuksen. Kun nyt vieraan kasvot olivat asettuneet kävijäin kasvojen tavalliselle paikalle, pääsi hra Baslèvre taas itsensä herraksi. Hän katsoi yhä, mutta uskalsi jo arvostellakin. Ne olivatkin aivan tavalliset kasvot, eivät erikoisen kauniit eivätkä säännölliset. Ei voinut sanoa, että ne lumosivat, sillä niistä arvasi, etteivät ne sitä halunneetkaan tehdä. Päinvastoin henkivät ne äärimmäistä vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä sekä eräänlaista jatkuvaa ihmettelyä, jota lapset mahtavat tuntea heissä kehkeytyvän elämän edessä. Oli mahdollista, että Claire piti tuloansa aivan luonnollisena, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä erosta, mikä on tirehtöörin ja kirjurin välillä, eikä siitä häiriöstä, jota hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti.

»Mikä minun eilen oli?» ajatteli hra Baslèvre. »Hän ei enää näytäkään samanlaiselta.»

Voimakas vapautuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja hän kysyi kovalla äänellä:

— Tahtoisitteko tekin pyytää minulta jotain?

Kasvot vastasivat myöntävästi, mutta epäilys takerrutti sanat kurkkuun.

Päästen yhä varmempaan itsensä hallintaan hra Baslèvre jatkoi tiukasti:

— Onko pyyntönne niin vaikea, ettette rohkene sitä esittää?

Kasvoilla näkyi taas sama myöntävä ilme, mutta huuletkin liikahtivat vihdoin:

— Minä toivoisin... minä pyydän niin hartaasti... Gustave ja minä tahtoisimme niin mielellämme, että pysyisitte lupauksessanne!

— Ah! huudahti hra Baslèvre keveästi notkahtaen. — Vai senvuoksi te tulitte!

Hän pani käsivartensa ristiin pöydälle.

— Mutta ilmoitinhan teille, että minä sunnuntaina...

Hän keskeytti itsensä, kasvojen ilmeen muutos säikäytti häntä.

— Sunnuntaina tai jonakuna toisena päivänä... yhdentekevää! sopersi Claire, — kunhan vain ette kokonaan hylkää...!

— Ketä? Gustaveako?

— Meitä molempia.

— En ymmärrä.

— On vaikea lausua ajatuksensa niinkuin tahtoisi, ja kuitenkin sen pitäisi olla helppoa!... En tiedäkään miksi kangertelen...