Part 5

Nolostuen mies näytti jäävän odottamaan, että neiti Fouille vielä jatkaisi, mutta huomattuaan, ettei jatkoa tullutkaan, hän vetäytyi hitaasti poispäin ja päästi lopulta irti neiti Fouillen käsivarren.

— Kuten tahdot, sanoi hän. — Minä ajattelinkin, että jos olet saanut kylläksesi, on tämä minulle oikein onnenpäivä...

He olivat pysähtyneet erään katulyhdyn juurelle; mutta seisoen selin valoon he eivät voineet nähdä, kuten kyllä olisivat tahtoneet, millaista mielenliikutusta toisen kasvot ilmaisivat. Sensijaan heidän katukäytävään lankeavat epätasaiset varjonsa näyttivät ikäänkuin sulavan yhteen heidän juuri erostansa puhuessaan.

— Kuinka voisinkaan sinua hylätä, huokasi viimein neiti Fouille, tehden väsyneen liikkeen, — kun en jo paennut sinun noin kauheita kertoessasi!...

— Siis?

— Siis on minun pelastettava sinut yhä uudestaan... kunnes joudut täydelliseen häviöön ja minä siitä itsekin menehdyn!

Neiti Fouillea värisytti; samassa maitokannu sipaisi pihkakivisiin kellonvitjoihin ja antoi heikon, hopeisen äänen hänen surullisten sanojensa naurettavaksi säestykseksi.

Hän jatkoi yhtä paljon itsekseen kuin seuralaiselleen:

— Tällä kertaa minulla muuten olisi ainoastaan yksi toivomus... ja sangen vaatimaton!... Baslèvre...

Nyt oli miehen vuoro hätkähtää.

— Kuka?

— Sanoinko jonkun nimen?

— Mainitsit jonkun Baslèvren.

— Mitäs tuosta!

— Olen joskus tavannut sennimisen miehen.

— Voihan sellaisia olla useampia.

— Hän oli virkamies, enkä tahdo, että... Minä kiellän sinua puhumasta hänestä meidän kesken.

— Minkätähden?

— Minulla on omat syyni.

— Mitkä?

Mies painoi päänsä eikä vastannut. Neiti Fouille jatkoi päättäväisesti:

Perustelemattoman kiellon ja sen välttämättömyyden välillä, että minun on pelastettava kunniasi, minä en epäröi.

— Onko hän siis sama henkilö?

— Mahdollisesti.

Henriette, jos menet hänen luokseen, en eläissäni näe sinua enää.

Näenkös minä sinua, ellet saa velkaasi maksetuksi?

— Henriette!

Mutta lähentyen miestä neiti Fouille tuli pakottaneeksi hänet kääntymään valoa kohti. Vihdoinkin hän siis saattoi nähdä miehen kasvot ja uhmata hänen vihaa säihkyviä silmiään. Ja hän ryhtyi puhumaan matalalla äänellä, tuskin kuuluvalla, mutta kyllin selvällä puhutellulle:

— Riittää! Teen niinkuin minua miellyttää. Kai minulla on oikeus omassa nimessäni lainata omiin tarpeisiini mistä itse tahdon!... Ja nyt erotkaamme, on jo aika... Olen jo viipynyt liiankin kauan, näemmä, ja unohtanut tuntini... Älä luulekaan, että kuvittelen mitään enempää toisesta kuin toisestakaan! Olen kurja raukka toisen kurjan kynsissä... Me olemme kurjia molemmat, siinä kaikki... Mene pois!... Minä tahdon pelastaa sinut enkä kykene pelastamaan itseänikään... Ei minun enää milloinkaan pitäisi nähdä sinua jälleen ja kuitenkin tapaan sinut vielä... Mene pois!... Ei mitään jäähyväisiä... Erotkaamme tänä iltana kuin kaksi ihmistä, joilla ei ole ollut yhteisiä aikoja eikä keskinäisiä iloja... Voi lyhyitä ilonhetkiä!... voi kaukaista menneisyyttä, joka ne soi!... En tiedä miksi niistä enää puhun, mutta niin vain teen joka kerran...

Hän ei lausunut loppuun ajatustaan. Mies oli taas tarttunut häneen ja sulki hänet voimakkaaseen syleilyyn:

— Hullu! Hullu, joka valitat yhteistä rakkauttamme! Ikäänkuin siitä voisimme luopua! Ikäänkuin ei rakkautemme kestäisi keskinäisiä moitteitamme ja pieniä riitojamme, sinun tunnonvaivojasi ja minun ja niitä seikkailujakin, joita vastaan sinä nouset. Kuule! Rohkene tunnustaa, että jos olisin sinun kaltaisesi, sinä olisit kulkenut ohitseni minuun katsomattakaan. Olen pelaaja, tuulihattu, jota vihurit viskelevät aivan mielensä mukaan, siis sinun täydellinen vastakohtasi, mutta juuri senvuoksi me aina tulemme pysymään kahtena rakastavaisena, yhtä tulisina kuin sinun mielestäsi kurjina. Äläkä sure rikkoa niitä sopimuksia, jotka kahlehtivat sinun aikasi. Meikäläisten, ollakseen kauniita, tarvitsee polkea lakia ja olla vailla sen turvaa sekä välttää sitä murheellista osaa, jonka sellaiset ihmiset ovat valinneet, jotka annostelevat lemmen ja pitävät nautintoa syntinä. Ja ennen muuta älä luule, että minä tuotan sinulle ainoastaan surua; annan sinulle ainakin ilon torua minua, hyvin tietäen, etteivät nuhteesi mitään merkitse, vaan että seuraavana päivänä taas kohtaamme toisemme vanhoine valituksinemme, mutta kyllin onnellisina ne tukahduttaaksemme. Ei mitään jäähyväisiä, sanoit; kas tässä minun hyvästini!

Julkeasti hän painoi huulensa neiti Fouillen suulle. Tämä ei vastustanut. Päinvastoin hän tahtomattaan taivutti päätään suudelman mukaan ja hervottomasti kuin rakastajatar ainakin heittäytyi koko ruumiillaan miehen kiihkeään syleilyyn. Kuinka oikein tämä olikaan puhunut! Hänen hyväilynsä korvasi kaiken! Neiti Fouille olisi tahtonut kuolla hänen puristukseensa.

Ja nyt, mene... Koska et itsestäsi lähde, on minun sinut ajettava. Palaa kunniallisen elämäsi ahtauteen, maitokannuinesi... Pikaisiin näkemiin siis... Ehkä tapaamme huomenna, samaan aikaan...

Neiti Fouille kuunteli liikahtamatta äkkiarvaamattoman raukeuden vallassa; sitten hän taas muisti tuntinsa.

— Niin, huomenna... sopersi hän. — Täälläkö jälleen?...

Mies vastasi:

— Ei täällä!...

Neiti Fouille ymmärsi ja vastasi vain päännyökkäyksellä. Mies poistui jo Neuillyn suuntaan. Neiti Fouille seurasi häntä katseellaan saamatta hänestä irti silmiään, niin kauan kuin häntä hämärältä vielä saattoi erottaa. Viimein hän hävisi. Vasta silloin neiti Fouille huomasi, että hänen huntunsa oli koholla. Säikähtyneesti hän vetäisi sen leuan yli ja lähti myös menemään vuorostansa.

— Voi hyvänen aika, sanoi ovenvartijan vaimo neiti Fouillen ilmestyessä, — luulin jo onnettomuuden teitä kohdanneen! Pienokainen tuli jo aika päiviä...

Mutta myöhästymisestään huolimatta neiti Fouille ei ilmaissut mitään kiirettä rientää pihan poikki.

Purkaen vihaansa hra Justinia kohtaan ovenvartijan vaimo jatkoi:

— Älkää siis huomenaamuna unohtuko vuoteeseenne, kuten äsken maitokauppaan, sillä _hän_ tulee, taikka minä olen Mikko!

— Sen parempi, vastasi neiti Fouille hajamielisesti, — vaikk'ei se niin välttämätöntä ole kuin te luulette.

Ja nyt näytti siltä, ettei hän enää tahtonut viipyä.

Viittä minuuttia myöhemmin hän jo istui pienokaisen vieressä ja aloitti opetuksensa:

— Sopeutuminen riippuu suoran kohteen määräyssanan paikasta. Esimerkiksi: Kuinka kauniita kirsikoita me saammekaan...

Hän puhui aivan tapansa mukaan ja oli sen näköinen, kuin ei olisi osannutkaan muuta ajatella kuin tätä kohdetta määräyssanoineen. Sanalla sanoen hän oli sen näköinen, kuin olisi hänellä ollut kuollut sielu. Palattuaan tavalliseen olotilaansa hän olikin lakannut elämästä.

II

Sinä iltana talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella vaipui uneen tavalla, jonka erikoisuus ei saattanut jäädä huomaamatta tarkkaavaiselta havainnoitsijalta.

On omituista, että Parisin talot odottavat yön tuloa, ennen kuin, paljastavat yksilöllisyytensä. Voisi sanoa, että ne, väsyneinä julkisuuden palvelemiseen, pimeän langettua riisuvat naamionsa. Yksi osoittautuu silloin taloudelliseksi liikemieheksi, joka ei polta turhia tulia; toinen taas, pitojen pitäjä, röyhkeilee kadulle asti runsailla valoillaan; ja kolmas, joka vain vähäsen raottaa uutimiaan, näyttää vihdoin uskovaiselta, joka silmät puoliummessa nyppii rukousnauhaansa. Pelkästä siitä kellonlyömästä, milloin valot missäkin sytytetään tai sammutetaan, tuntee helposti rikkaiden ja köyhien talot, ne missä säästetään, ja ne missä tuhlataan. Kaiken kaikkiaan: kukin talo ilmaisee asujamiensa hengen, niin tuntuva on käyttäjän leima kaikissa esineissä.

Aikojen alusta talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella oli näyttänyt Januksen naamaa. Pihan puolella portaitten ja keittiöiden pystysuorat valosarjat paljastivat räikeästi seinämuurien halkeamat ja ulkorakennusten lisääntyvän kurjuuden. Torin puolella taas ei koskaan useampi kuin yksi ikkuna ollut valaistu kerroksessaan, eikä minkäänlaista sääntöä näyttänyt vallitsevan sen valinnassa. Näin suuri pimeys, jota vain parin kolmen sattuman mukaan sirotellun suorakaiteen kirkas tuike häiritsi, korosti vaikuttavasti julkisivun komeutta. Ja kun lähemmin tarkasteli näitä kummankinpuolisia ikkunavaloja, teki mieli ymmärtää ne myös asukkaiden kaikenlaisia yksityisiä ja yksilöllisiä ominaisuuksia selittäviksi. Talossa, joka molemmilta puoliltaan oli niin erilainen, mahtoi asua vain ihmisiä, joiden elämä oli joko kaksinaista tai poikkeuksellista.

Mutta kysymyksessäolevana iltana liittyi säännöllisiin yleispiirteisiin vielä muita erikoisia, jotka olisivat oikeuttaneet johtamaan päätelmät pitemmälle.

Pikapuolen pystysuorat valosarjat sammuivat kyllä tavalliseen aikaansa, s.o. vähän ennen yhdeksää, mutta ovenvartijan luukku pysyi itsepintaisesti valaistuna aina kello kymmeneen saakka, jonka jälkeen vaimo valitti miehelleen heidän ammattinsa kovuutta. Hra Justin oli heittäytynyt huolimattomaksi; koska hän ei vielä ollut tullut kotiin, ei hän tulisikaan ennen puoltayötä...

Mitä sitten kadunpuoleen tulee, tuikki siellä enää yksi ainoa ikkuna neljännessä kerroksessa ja sekin hyvin epätavallisella loisteella. Pisti silmään, että se majakkalyhdyn tavoin valaisi kappaletta puistosta, luoden puiden latvojen ylle fosforihohtoisen sumukerroksen. Ja tuli kysyneeksi itseltään, minkälainen ihmishenki sen ikkunan takana valvoi, tyhmäkö vai viisas neitsyt. Mutta jos olisi voinut katsoa olisi nähnyt vain neiti Fouillen sukkaa parsimassa ja hänen vieressään Andréan nurkkanovellia lukemassa. Päivittäisiltä töiltään sisarukset näin vähän huoahtivat mitään puhumatta. Ja yhteisen lampun valopiirissä ovat läheisetkin toverit kaukana toisistaan.

On jo tullut mainituksi, että tämä neljännen kerroksen ikkuna oli kymmenen jälkeen enää ainoa valaistu; se ilmaisi yhden ryhmän talon asukkaista. Mutta myöhemmin, vielä keskiyön vaiheilla, ilmestyi uusi kiiltomato aivan katon rajaan: hra Baslèvre oli tullut kotiin, oltuaan kunniavieraana ylimääräisten virkamiesten päivällisillä.

Kävi heti mahdottomaksi — vaikka ne olivatkin niin vastakohtaisia — erottaa toisistaan näitä molempia valoja, jotka nyt kahden elävöittivät rakennuksen jylhää julkisivua. Toinen, heikompi, lepatti taivasta vasten kuin rauhaton virvatuli, hyppelehtien, siirtyillen, sammuen ja syttyen; hra Baslèvre halkoi näet huonettaan kynttilä kädessä muka pitovaatteitaan ripustellen ja yötamineitansa etsiäkseen. Aivan päinvastoin toinen ikkuna taas helotti kiinteällä valolla, jota eivät minkäänlaiset varjot katkoneet; se oli kuin kuumeisen odotuksen liikahtamaton vertauskuva. Mitkään seikat eivät selvemmin kuin nämä kaksi vastakkaista olisi voineet osoittaa, että talo sulki suojaansa joko jo yhdistyneitä kohtaloita tai sellaisia, jotka oli määrätty yhdistymään.

Noin neljännestunnin kuluttua näytti torilla jokin mitätön piirre muuttuneen: pieni liekki vain oli hävinnyt ylhäältä räystään reunasta, eikä enää olisi voinut löytää kohtaa, millä se oli ollutkaan. Mentyään levolle hra Baslèvre oli sammuttanut kynttilänsä.

Hetken perästä, ikäänkuin se olisi odottanutkin vain tätä, pimeni myös neljännen kerroksen ikkuna. Ei kuitenkaan yht'äkkiä; näki ensin suuren välähdyksen ja sitten katkonaista tuiketta sekä senjälkeen selvästi kaksi hahmoa — sisarukset olivat kai jaloitelleet. Sitten talo, ikäänkuin sanottavansa sanottuaan, vaipui pimeyteen. Mutta kuka tulee kuunnelleeksi, mitä sanottavaa yön helmaan heittäytyvällä rakennuksella on?...

Tunnit kuluivat, päivä koitti. Ja niinkuin eilisillan myöhäiset tulet olivat ennustaneet, täytyi niiden ihmisten, joiden iltoja ne niin kauan olivat valaisseet, paljastaa toisilleen salaisuutensa. Se tapahtui mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niin yksinkertaisella, ettei saattanut olla ihmettelemättä, että lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt odottaa tätä paljastusta!

Pukeutumisen hetket olivat hra Baslèvrelle yleensä myös ajattelun aikaa, joko hauskan tai kärtyisän, jolloin hän punnitsi eilisiä asioita ja uuden päivän suunnitelmia. Noustuaan vuoteestaan hänen ensimmäinen ajatuksensa tänäkin aamuna oli siis seuraava:

»Tänään on lauantai...»

Sillä hän tarkoitti, että hän huomenna taas näkisi nuo kasvot, mutta vältti pukemasta sitä ajatusta suoriksi sanoiksi. Heti rouva Gros'n poistuttua hänen virkahuoneestaan hra Baslèvre oli näet kieltänyt itseään enää ajattelemasta tätä naista ja päättänyt karkoittaa mielestään kaikki jälleennäkemisen kuvittelut. Hän oli suostunut menemään Gustaven luo päivälliselle, ja sillä asia oli selvä eikä kaivannut kajoamista, ei ainakaan ennen määräaikaa.

Mutta vaikka hra Baslèvre näin ehkä poistikin tietoisuudestaan itse kasvot, oli pelkkä se tosiasia, että hän oli vastaanottanut niiden omistajan ja kuunnellut häntä, muuttanut hänen tavallista mielialaansa ja herättänyt hänessä eräänlaista hyväntahtoisuutta sekä elämän että hänen itsensä suhteen yleensä. Eilisestä lähtien hän ihaili itseään sen johdosta, että oli suostunut näyttelemään jonkinlaisen hyväntekijän osaa Gros'n perheen asioissa. Hänen uhrautuvaisuutensa, vaikka se vasta olikin vain aikomus, nosti häntä hänen omissa silmissään. Ja hän miltei olisi ollut valmis ulottamaan sen koko ihmiskuntaan, esimerkiksi tuohon tuntemattomaankin, jota kutsuttiin nimellä neiti Fouille.

Miksi juuri neiti Fouilleen eikä esimerkiksi viraston sihteeriin tai kehen muuhun virkamieheen tahansa? Siihen kysymykseen oli vain yksi vastaus. Jos neiti Fouillelta olisi kielletty pääsy ministeriöön, ei rouva Gros olisi sinne koskaan tullut. Toisen muistaminen johti velvoittavasti mieleen toisen. Näin moni, joka torniin noustessaan tuntee pyörrytystä, tahtoo katsoa taivaanrantaan; mutta kun näköpiiri laajenee, paheneekin pyörrytys.

Kädet pesuvadissa hra Baslèvre mutisi:

Neiti Fouille parka! Minun kieltoni kai suretti häntä...

Samalla toinen ääni kuiskutti hänen sisimmästään:

— Ja olisinko ilman neiti Fouillea enää nähnytkään sitä toista?...

Ja aivankuin tämän nimen ahdistamana, jota hän ei vielä ikinä ollut näin selvästi lausunut, hän kaulusta napittaessaan jatkoi:

— Kun neiti Fouille tulee uudestaan, jos hän tulee, niin minä koetan...

Mutta hän keskeytti:

— Mitä hänestä hätäilen, enhän häntä tunnekaan!

Hän ryhtyi sitten miettimään, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä:

— Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa!

Kaikki näyttää näet tavalliselta, heti kun vallitsevat huolet on syrjäytetty.

Ja täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän hän astui portaisiin reippain askelin.

Mutta neljännen kerroksen kohdalla odotti rouva Gerbois lattiaharjoineen.

Hra Baslèvre aikoi mennä ohi, ei kuitenkaan suomatta rouvalle ystävällistä hymyilyä, mutta tämä puhuttelikin häntä mitä ankarimmalla äänellä:

— Minulla olisi vähän asiaa, jos herra joutaisi hetkisen odottamaan.

Hämmästyen, mutta yhä hyväntahtoisena — maailma tuntui tosiaankin näyttäytymän hänelle uudessa valaistuksessa — hra Baslèvre jatkoi kulkuaan pysäyttämättä:

— Puhukaa pian, rouva Gerbois, minä kuuntelen.

— Neiti Fouille...

— Aivan niin, hän oli ilmoittautunut eilen ja minä olin antanut ohjeita hänen suhteensa, mutta ette tiedäkään, rouva Gerbois, ettei virastonjohtaja ole oman aikansa herra.

Hän puhui keveällä äänensävyllä eikä huomannut, että varsiluuta oli sulkenut tien.

— Neiti Fouille, alkoi rouva Gerbois uudestaan, — odottaa herraa. Jos herra siis suvaitsee, ilmoitan, että olette täällä.

Nyt hra Baslèvre tyrmistyneenä astui askeleen taaksepäin.

— Mitä te sanottekaan! En saata uskoa...

— Ymmärtäähän herra, että neiti Fouille on kääntynyt minun puoleeni, kun ei hän voinut odottaa.

— Odottaa mitä?

— No sitä... kyllä neiti Fouille sitten itse selittää.

Hyvin arvovaltaisesti rouva Gerbois samassa painoi kellon nappulaa.

— Herra Justin on täällä, sanoi hän neiti Fouille, joka ilmestyi ensimmäisellä äännähdyksellä. — Sopikaa nyt keskenänne.

Ja nojaten käsivarret ristissä lattiaharjaansa hän katseli työtään.

Hra Baslèvre sammalsi kauhistuneena:

— Arvoisa neiti, en todellakaan luule tällaisen ajan...

— Oi, hyvä herra, ajasta ei ole väliä. Pyydän teitä käymään sisään. En aio pidättää kauan.

»Tämä on siis neiti Fouille», ajatteli hra Baslèvre.

Neidin levollinen ilme rauhoitti häntä. Enintään hän pyytänee jotain tietoa tai suosittelee ehkä jotain maaseutuvirkamiestä.

— Olkoon menneeksi, mutisi hra Baslèvre alistuvasti. — Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi.

— Sallikaa minun näyttää tietä...

Ja toinen toisensa kintereillä he vaelsivat partisiippien temppeliin.

Rouva Gerbois taas, täytettyjen lupausten uskollinen vartija, alkoi lakaista oven edustaa niin tyynellä ilolla, kuin hän olisi palauttanut järjestykseen koko maailman; kun hänen arvovaltansa oli tarpeeksi turvattu, hän jätti loput Herran huomaan.

Hra Baslèvre ja neiti Fouille asettuivat vastakkain uunin kahteen kulmaukseen, jälkimmäinen selin ikkunaan, mutta edellinen aivan valoa vasten. Alkoi tarkastelu, jossa kummallakaan puolella ei salattu uteliaisuutta: tuntemattomien kesken, jotka joutuvat kohdakkain, vapautuu kohteliaisuus luontevasti turhasta kursailusta.

Se rauhallisuuden vaikutelma, minkä hra Baslèvre heti oli saanut neiti Fouillesta, näytti vahvistuvan siitä, että tämä istui näin varjossa.

»Hän käyttäytyy kuin hurskas nunna», ajatteli hra Baslèvre, — »melkeinpä kuin itse Neitsyt Maria... ihmisparka...»

Mutta samalla hän huomasi, että jos hän muodostaisi itselleen tällaisen käsityksen neiti Fouillesta, tämä kyllä kestäisi vertailun erääseen toiseen naiseen. Hän arvosteli nimittäin kaikkea enää vain noiden tiettyjen kasvojen mukaan.

Heti kun hra Baslèvre oli asettunut istumaan hänen eteensä, oli myös neiti Fouille unohtanut keskustelun vaatimukset. Hän siirtyi mielessään katukäytävälle lähelle Vincennesin asemaa ja kuuli käskevän äänen sinkoavan:

»— Minä kiellän sinua tuntemasta häntä!»

Minkätähden ei olisi saanut turvautua tähän mieheen, joka kaksikymmentä vuotta oli asunut saman katon alla olematta kertaakaan epähieno, ja ilman että häntä edes oli tavannut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?

Mutta ei pidä liiaksi vajota omiin mietteisiinsä; se todistaisi tietoisesti tai harkitsematta sulkeutunutta mielenlaatua, mikä aina on vahingoksi. Uudestaan tekemisiin joutuessaan olisi molemmilla ollut oikeus epäillä, että ristiriitaisia etuja tai poikkeava elämänkäsitys oli heitä erottamassa. Ei siis ehtinyt kulua montakaan silmänräpäystä, ennenkuin he jo elivät yhteisissä ajatuksissa ja olivat myös seuraavat samaa ylivoimaista vaikutinta.

Haluamatta odottaa kauempaa hra Baslèvre kysyi muitta mutkitta:

— Tahdotte varmaan tiedustella minulta jotain viranomaisia koskevaa asiaa?

Neiti Fouille hymyili väkinäisesti:

En juuri sitä, hyvä herra. En pyydäkään saada kääntyä korkean virkamiehen puoleen, vaan pitkäaikaisen naapurini...

Olisinko siis tahtomattani tuottanut huoneistollenne jotain häiriötä, josta haluatte huomauttaa? huudahti hra Baslèvre hämmästyneenä.

Ette; pyyntö, jonka aioin teille tehdä, on luonteeltaan sangen erikoinen ja sellainen, että näette minun epäröivän, kun nyt pitäisi lausua se julki.

Koska neiti Fouille yhä hymyili, niin hra Baslèvre, joka kuolemakseen ei saattanut aavistaa, mitä tuleman piti, hymyili myös.

— Rohkaiskaa itsenne, neiti, ja jos suinkin suvaitsette, niin yhtykäämme jo itse asiaan, sillä, kuten heti sanoin, aikani on laskettua.

— Minä koetan...

Neiti Fouille huokaisi, mutta hänen äänensä ei vavahtanutkaan. Jos Andréa olisi keksinyt kuunnella oven takana, olisi hän voinut luulla, että sisarella oli tunti.

— Sallikaa minun ensin muistuttaa, että olen asunut tässä talossa noin kaksikymmentä vuotta...

— Ja minä kolmekymmentäkaksi, keskeytti hra Baslèvre.

— Niin, te ja minä olemme talon vanhimmat vuokralaiset, ja sekä talon isäntä että minun oppilaani — minulla on kaikkina aikoina ollut paljon oppilaita — voivat sitovasti todistaa teille luotettavaisuuteni...

— Hyväinen aika! keskeytti hra Baslèvre taas, — en koskaan ole epäillyt sitä!

— Antakaa minun puhua loppuun. Tarkoitan, että tiedusteluista saisitte sen vakuutuksen, että minkälaisia sitoumukseni lienevätkin, minä aina pidän kunnia-asianani täyttää ne määräaikana. Sentähden...

Neiti Fouille epäröi vielä viimeisen kerran, mutta jatkoi sitten loppuun asti yhtä varmalla äänellä, joka kuitenkin kuului hiukan ponnistetulta:

— Sentähden minä, jouduttuani eilen äkilliseen irtaimen rahan tarpeeseen, ajattelin vedota teidän avuliaisuuteenne, joka kuulemani mukaan on suuri.

— Ah! huudahti hra Baslèvre kadottaen hilpeytensä, — onko kysymys lainasta?

— On.

Ilmassa tuntui tuskin huomattavaa hämminkiä. Taas heidän ajatuksensa menivät omille teilleen, mutta siinä varmassa vakaumuksessa, että ne lopulta kumminkin kulkisivat samaan päämäärään. Hra Baslèvre, joka ennen ei ollut tahtonut velvoittaa ketään, kysyi äkkiä itseltään:

»Mitä ajattelisi _hän_, jos kuulisi, että aion suostua?»

Neiti Fouille tuumi:

»Kuinka _häntä_ rakastankaan koettaakseni kaikkeni!»

— Hyvä Jumala, neiti, — aloitti hra Baslèvre neuvottomana, — myönnätte kai itsekin, että tämä tulee hyvin äkkiarvaamatta...

Haluten voittaa aikaa tutkiskellakseen itseään tarkemmin ja ennen kaikkea ihmetellen sitä, ettei heti voinut vastata kieltävästi, hän jatkoi:

— Kaikki riippuu muuten summan suuruudesta. Eikä minulle oikein ole selvää, mistä johtui, että tulitte ajatelleeksi minua ennen lukuisia tuttavuuksianne, joista mainitsitte.

Minä ymmärrän, vastasi neiti Fouille. — Mutta ennenkuin teette päätöksenne, toivoisin, että kuuntelisitte minua loppuun saakka.

Hienoinen käheys teki nämä sanat jo edellisiä kaiuttomammiksi, vaikka hän yhä jatkuvasti puhuikin ilman nähtävää mielenliikutusta; jotakuinkin tällä äänellä hän mahtoi sanella pienokaisilleen.

— Tietäkää ensiksikin, että on kysymys kahdestatuhannesta frangista ja sangen lyhyestä ajasta; pahimmassa tapauksessa riittäisi minulle yksi kuukausi. Korko on teidän määrättävissänne... Vakuudet?... Niin, ne ovat joko heikkoja tai varmoja riippuen siitä, miltä kulmalta niitä katsoo. Itse asiassa on minulle ainoastaan raskas työni, joka — kuten jo huomautin — tähän asti on ollut taattua... Mitä sitten siihen tulee, että käännyin teidän puoleenne, jota en tuntenut, mieluummin kuin jonkun oppilaani kotiväen puoleen, on sillä seikalla hyvin yksinkertainen syynsä. Minusta olisi ollut kiusallista — erittäin kiusallista — paljastaa jollekulle, joka olisi ollut selvillä sukulaisuussuhteistani, eräs... valitettava asianhaara... joka koskee juuri erästä sukulaistani.

Hra Baslèvre koetti mahdollisuuksien mukaan pysyä asian tasalla, mutta ei parhaalla tahdollaankaan voinut sitä täysin seurata. Kuta enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että joku henkilö oli saattanut ajatella häntä tämänlaatuisen palveluksen yhteydessä, ja että se henkilö oli juuri neiti Fouille.

— Teille sensijaan, jatkoi tämä, — en lainkaan epäröi ilmaista sattuneen pulani aihetta. Lie sanomatta selvää, etten itse henkilökohtaisesti ole missään tarpeessa. Ansaitsen säännöllisesti liikaakin sitä vaatimatonta elämää varten, jota vietän. Kun siis pyydän teidän apuanne, teen sen pelastaakseni erään omaiseni.

— Pelastaaksenne? toisti hra Baslèvre.

— Kuvitelkaa, että joku teidän läheisistänne, veljenpoika esimerkiksi, kummilapsi tai joku muu, jonka elämästä te olette vastuussa, olisi jonakin järjettömyyden hetkenä tehnyt jotkin kolttoset, ja että te, hankkimalla kaksituhatta frangia, voisitte estää hänet joutumasta kuolettavaan häpeään... Ah, sellaisessa tilanteessa tajuaa totisesti, etteivät maalliset rajoitukset paljonkaan merkitse! Ihminen on silloin valmis koettamaan mitä keinoa tahansa. Ja se seikka, hyvä herra, selittää teille, kuinka nyt olette täällä minun asiaani kuuntelemassa, samoin kuin myös sen suuren toivon, jonka olen perustanut teihin, jota tuskin tunnen edes nimeltä.

— Aivan niin, — myönsi hra Baslèvre, tietämättä liioin, mitä hän sillä oikein oli vahvistavinaan, — jos kerran on kysymys veljenpojastanne...

— En ole sanonut, että niin on laita, keskeytti neiti Fouille kuin tahtomattaan.

— Eikö veljenpojasta?... Siis jostain kummilapsesta?... tai ystävästä?...

Neiti Fouillen katse kävi levottomaksi. Miksi tuollaista kysellä, sensijaan että vastaisi suoraan, kun toinen odottaa? Yksi ainoa välähdys riitti paljastamaan ääressä olevan kuilun. Neiti Fouille kysyi itseltään yht'äkkiä: »Olisikohan rahat varastettukin häneltä? Eiköhän minua kiellettykin vain sen vuoksi puhuttelemasta häntä, ettei summa tulisi mainituksi, jolloin asia siitä juuri pilaantuisi, että hänen avullaan koetti sitä auttaa?»

Totuttuaan vähitellen hämärään hra Baslèvre kyllä huomasi neiti Fouillen levottomuuden. Sattuu, että mitä vähimminkin avoimessa mielessä syntyy ajatusyhtymiä juuri määrättyinä hetkinä, asianomaisen tietämättä miksi. Niinpä nyt hra Baslèvrenkin mieleen yht'äkkiä juolahti eräs ovenvartijan vaimon juoru, joka yhdistettynä tähän neiti Fouillen levottomuuteen ilmaisi, minkä miehen pelastusta tässä epäilemättä hankittiin.

Ihminen ei milloinkaan ole uteliaampi toisten salaisuuksien suhteen kuin silloin, kun hänellä itselläänkin alkaa niitä olla. Hra Baslèvre jatkoi siis:

— Sallikaa minun kaikissa tapauksissa tehdä yksi kysymys!

Tuskan ilme neiti Fouillen kasvoilla lisääntyi.

— Oletteko varma siitä, että hän, jota kohtaan tunnette näin suurta mielenkiintoa, on vasta ensimmäisessä seikkailussaan?

Neiti Fouille ei tahtonut saada vastausta huuliltaan:

— En ymmärrä, änkytti hän, että se asia kuuluisi keskustelumme varsinaiseen aiheeseen...

— Kuuluupa niinkin! En mitenkään tahdo udella, mutta sen vähän perusteella, minkä jo olette sanonut, minusta tuntuu kysymyksenalaiselta, vastaako suunnittelemanne uhraus vaivaa. On ihmisiä, jotka eivät ole pelastettavissa, sentähden että he itse ovat kykenemättömiä tahtomaan omaa pelastustaan.

— Antakaa minun luulla, että paraiten voin arvostella sen asian, — pyysi neiti Fouille väsyneesti.

— Tai huonoimmin, koska lie kysymys miehestä, jota rakastatte... vai kuinka?

Hra Baslèvren ääni pysyi koko ajan vapaana, mutta terävää katsettaan hän ei irroittanut neiti Fouillesta. Tämä toipui taas kuitenkin ja kokosi kaikki voimansa näyttääkseen yhtä lujalta kuin alussa.

— On aina rakastettava omaisiaan, mutisi hän. Se on ihmisen velvollisuus.

— Ei siinä määrin, että hyödyttömästi panee heille alttiiksi elämänsä.

— Silloin se ei olisikaan rakastamista...

Neiti Fouillen sanat putoilivat raskaina; jokainen tavu huokui tuskaa ja kärsimystä, vapaaehtoista tai pakollista.

— Mahdollisesti ei, vastasi hra Baslèvre. — Mutta syrjäisellä, kuten minä, on oikeus luulla, että hän, kieltäytymällä täyttämästä toivomustanne, säästää teidät uusilta pettymyksiltä.

Kieltäytymisestä mainittaessa neiti Fouille oli ristinnyt kätensä.

— Oi, hyvä herra, älkäämme antautuko siveydelliseen väittelyyn, josta ei ole ulospääsyä. Vastatkaa mieluummin kieltävästi tai myöntävästi; muu...

— Juuri se muu on pääasia. Vannokaa minulle, ettei hän, jolla sydämenne on, ole käyttänyt sitä väärin; silloin en enää epäile vastata myöntävästi.

Ristityt kädet kouristuivat epätoivoisesti.

— Mahdotonta! Mistä minä sen tietäisin?

— Mutta perheessä...

— Olenko puhunut perheestä?

— Kenestä sitten?

Heidän keskustelunsa oli muutamilla vuorosanoilla äkkiä muuttanut suuntaa. Sen ytimenä ei enää ollut neiti Fouillen pyyntö saada hra Baslèvrelta rahalaina, vaan tämä oli kääntänyt sen tarkoitukseksi koetella neiti Fouillen omaatuntoa.

Neiti Fouille nousi kiihtyneenä seisomaan.

— Kenestä?... Se ei kuulu teihin, hyvä herra! Sanoin jo, että on kysymyksessä erään ihmisen kunnia, mutta en mistään hinnasta maailmassa anna häntä alttiiksi teidän epäilyksillenne. Olettakaamme, ettei hän ole vaivani arvoinen eikä niiden tunteidenkaan, joita häntä kohtaan tunnen: mitä se tekee, jos saan luvan kysyä? Eihän avuliaisuutta harjoiteta autettavan vuoksi, vaan auttajan itsensä, koska auttaminen on huvia, ja minulla on oikeus, jos minua haluttaa, olla välittämättä siitä, kiitetäänkö minua avustani vai ei!

Lopetettuaan hän käänsi pois päänsä, jolloin sivulta lankesi valoa hänen kasvoilleen. Hra Baslèvre näki nyt vilahdukselta oikean neiti Fouillen! Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät leimusivat; korkea ja sileä otsa näytti entisestään laajentuneen. Ei enää ollut jälkeäkään n:o 16:n vuokralaisesta, jonka kohtalo oli asettanut opettamaan lähiseudun herrastyttöjä, — tässä puhui vain rakastajatar rakastajastaan!

Hra Baslèvre kumarsi jäykästi, vakuutettuna siitä, että oli ymmärtänyt.

— Tähän ei minulla enää ole mitään lisättävää, arvoisa neiti. Milloin tarvitsette rahat?

Ilman mitään väliasteita hänestä tuntui nyt aivan luonnolliselta myöntää pyydetty laina. Hän ei myöskään epäillyt, ettei saisi sitä takaisin, mikä seikka vahvisti sitä yleisen hyväntahtoisuuden mielialaa, joka eilisestä lähtien teki hänen elämänsä niin kepeäksi.

Neiti Fouille oli vähällä kiljaista.

— Niin... sanoi hän, — oikeastaan jo tänään... jos käy päinsä. Tietysti minä allekirjoitan kaikki asiaankuuluvat paperit.

— Saatte ne tänään.

Ja hra Baslèvre kumarsi toisen kerran, ilman että saattoi arvata, tarkoittiko hän hyvästellä vai ei.

— Siinäkö kaikki, mitä halusitte minulta kysyä? jatkoi hän kuin olisi tahtonut kuulla muutakin, ehkä neiti Fouillen puhuvan rakkaudesta.

— Siinä kaikki, kertasi tämä, — sillä kiittääkseni teitä tästä pelastuksesta en löytäisi haluamiani sanoja.

— Minä en pelasta ketään, en edes teitä, — vakuutti hra Baslèvre hiukan ivallisesti.

Tällä hän tahtoi sanoa, että neiti Fouille kyllä menettäisi rahat, mutta lausuttuina sanat melkein aina saavat toisen merkityksen, kuin mikä niille on tarkoitettu. Neiti Fouillea puistatti kuullessaan, mitä hra Baslèvre sanoi.

— Omituinen tilaisuus tutustua vihdoinkin, lisäsi tämä vielä ovelta.

— Elämä on niin kiperää, vastasi neiti Fouille lempeästi ja mietteissään.

Ja nyt oli hra Baslèvren vuoro tuntea ohimenevää levottomuutta. Hän luuli kuulleensa nuo sanat jolloinkin ennen, mutta ei enää muistanut missä.

Kadulle päästyään hän katseli itseään ihmeissään. »Minkätähden tein tämän?» kysyi hän.

Sitten hän ajatuksissansa hymähti.

»Hänen rakastajansa vuoksiko?... Tietysti, mutta kuka voi olla neiti Fouillen rakastaja?»

Hän mietti ja havaitsi kummalliseksi, melkeinpä naurettavaksi, että kukaan mies saattoi tyytyä neiti Fouilleen.

»Valitseppas tuollaiset kasvot!...»

Hänen silmiänsä häikäisi; tuntui kuin jotain valoa olisi tulvinut häneen, haihduttaen muiston neiti Fouillen aiheuttamasta välikohtauksesta. Kasvot ilmestyivät taas, tällä kertaa jäädäkseen hra Baslèvren mieleen ainiaaksi...

III

Vaikk'eivät täten uudestaan ilmestyneet kasvot huomiseen iltaan mennessä hetkeksikään jättäneet häntä rauhaan, hra Baslèvre kuvitteli kuitenkin toimittavansa jokapäiväiset askareensa aivan vaivattomasti. Ei edes rahojen lähettäminen neiti Fouillelle näyttänyt järkyttävän hänen rauhallisuuttaan. Hän teki senkin kuin vain olisi allekirjoittanut tavallisen asiapaperin.

Mutta kun tuli aika lähteä Gustaven luokse, kaikki muuttui, ja äkkiä hän näki häikäisevän selvästi, että suostuessaan päivälliskutsuun, hän myöskin oli suostunut siveelliseen vastuuseen, joka johtaisi hänet ties' minne.