Part 4

Hymyn varjo, joka siihen asti vielä oli koristanut hänen huuliaan, hävisi jo sekin.

— Älkää turhaa ujostelko! kehoitti hra Baslèvre, laskien katseensa asiakirjoihin, kuin olisikin vain tuo varjo pitänyt sitä koholla.

He olivat hetken ääneti.

— Minä se keksin lähettää Gustaven teidän luoksenne, sanoi Claire äkkiä.

— Ihmettelinkin, myönsi hra Baslèvre hajamielisesti, — kuinka hän oli muistanut minut niin pitkän ajan takaa ja niin mitättömän asian yhteydessä...

— Mitättömän! huokasi Claire.

Hra Baslèvre jatkoi:

— Mistä te sitten tunsitte minut niin menetelläksenne?

— En minä teitä tuntenut. Tosin minulla oli Gustaven herättämiä hämäriä muistoja, mutta ennen muuta saattoi minut jonkinmoinen vaisto toivomaan teiltä sitä apua, tukea ja esimerkkiä, jota itse en kyennyt antamaan. Kun sitten näin teidät eilen omassa kodissamme, uskoin heti, etten ollutkaan erehtynyt, vaan että toivoni täyttyisi... Mutta kuultuani tänä aamuna, ettette enää tahtonut välittää Gustavesta...

— Tietääkseni olen hänestä kuitenkin jo huolehtinut! keskeytti hra Baslèvre taas epätahallisen jyrkästi.

Hän katsoi yhä papereihinsa, mutta omituisesti ne ikäänkuin näyttivät haluavan vajota pöydän sisään, siten lakatakseen olemasta hänen tiellään estämässä häntä nostamasta katsettaan takaisin kasvoihin.

— Olette kyllä, vastasi Claire, — ja minun olisikin pitänyt aloittaa kiittämällä teitä siitä. En sentähden rohkenekaan jatkaa...

Alkoi uusi hiljaisuus. Tuntui siltä, kuin he äänettöminä saisivat kaiken parhaiten sanotuksi. Kumpikaan ei liikahtanut.

Äkkiä hra Baslèvre kohotti päänsä ja kääntyi päättäväisesti kasvojen puoleen, tahtoen pakottaa ne muuttumaan silmissään aivan tavallisiksi.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän, — että minun on vaikea käsittää, niihin te pyritte koettaessanne lähentää minua mieheenne, ja mitä te vielä haluatte. Ensin Gustave tuli tänne eilen. Me tuskin tunsimme toisemme. Emme olleet tavanneet ties' kuinka moneen vuoteen. En osaisi sitä laskeakaan. Sain kumminkin tietää, että hän asui Parisissa kuten minäkin, ja että jos hän oikein olisi tahtonut, hän kyllä olisi voinut solmia yhteen katkenneet langat. Kun hän siis tuli, teki hän sen vedotakseen joko asemaani tai luottooni, ja ymmärrätte kai, että sellainen toteamus jäykistytti. Yhtäkaikki minä otin hänet vastaan. Oli kysymyksessä pelastaa hänet menettämästä paikkaansa, jonka vaatimattomuuskin saattoi minut olettamaan, että se tulolähteenä oli hänelle tuiki tarpeellinen. Minä koetan ja saavutankin mitä hän halusi, riennän häntä rauhoittamaan ja tapaan hänet... mistä? Mukavasta asunnosta, jonka vuokraksi kirjurin palkka tuskin riittänee! Paikka ei siis ollutkaan välttämätön, eikä sen menettäminen olisi merkinnyt mitään romahdusta. Minkätähden hän siis tuli? Ja minkätähden te itse vielä nyt pyydätte minua solmimaan uudestaan siteitä, joista ennenkään ei ole ollut vähä?

Hän kiihtyi sitä enemmän, kun puhuminen vapautti hänet suuresta joukosta eilisestä lähtien kasaantuneita sekavia ajatuksia, ja kun hän pelkäsi, ettei pääsisi loppuun asti.

— Vielä sananen, jatkoi hän. — Sitten minä lopetan! Te vakuutatte, että Gustave tuli teidän lähettämänänne, ja koska te luotitte minun vaikutusvaltaani... Minkälaiseen vaikutusvaltaan? Minkälaisilta vaikutuksilta miestänne sitten olisi suojeltava? Ja kuinka minä voisin sitä tehdä, kun ei hän enää ihmisikään ole ollut näköpiirissäni? Mutta minä menen vielä pitemmälle: Otaksukaamme, että onnistun siksi hyvin eläytymään merkillisiin olosuhteisiinne, että päätän koettaa teidän mieliksenne, — kuuntelisiko hän neuvojani? Kuka takaa, ettei hän pitäisi loukkauksena puuttumista tapoihinsa, ja etten minä, huolimatta ponnistuksistani välttää...

Hra Baslèvren lause jäi kesken; hän hämmästyi puheensa suuntaa.

— Ei, rouva, päätti hän. — Sen perusteella, mitä eilen illalla näin, on minulla oikeus näin määritellä tilanne. Minun sijassani olisi ehkä moni muu osoittanut paljon vähemmän hyvää tahtoa.

Hän pysähtyi. Mutta kuta lähemmäksi loppua hän oli tullut, sitä epävarmemmaksi hänen äänensä oli käynyt. Arvaamattoman ristiriitaisesti hän vakuuttaessaan voimallisimmillaan, ettei enää tahtonut ryhtyä mihinkään Gustaven hyväksi, oli tuntenut, kuinka mielellään hän kumminkin halusi venyttää tätä keskustelua.

— Aivan niin! sanoi Claire niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla. — Olette oikeassa...

Hra Baslèvre luuli hänen aikovan lähteä, ja ajatus, että kasvot pian katoaisivat, kouristi häntä.

— Oikeassa? Mahdollisesti, mutta en vielä tiedä. Päästäksemme siitä perille täytyisi minun saada vastaukset kysymyksiini.

Kasvot sammuivat.

— Kuinka vastata, kun pitäisi selittää sellaista, mikä ei ole selvää itsellenikään! Enintään voin esittää miehestäni joitakin arveluja. En muuttaakseni teidän käsitystänne, mutta koska hän, sellaisena kuin on, on enemmän arvoinen kuin miltä hän näyttää. Jos hän näytti unohtaneen teidät, oli se vain arkuutta, pahimmassa tapauksessa kevytmielisyyttä. Kaikissa tapauksissa hän on puhunut teistä ja usein. Ja juuri sen perusteella, mitä hän teistä oli sanonut, heräsi minussa ajatus vedota teihin... Kevytmielisyys! se juuri on hänen paheensa. Ilman sitä en välittäisikään tuosta halvasta paikasta, jonka meille pelastitte. Hän pysyy siinä, koska se tuottaa hänelle vain vähän työtä; mutta minä katson asiaa toisilla silmillä. Ajatelkaa, että tämän paikan vuoksi tiedän Gustaven joka päivä olevan turvassa itseltään ja seikkailuilta muutaman tunnin ajan!... Ah! vaikk'ette olisikaan tehnyt muuta kuin säilyttänyt minulle tämän varmuuden, olisi jo se ollut unohtumaton palvelus... Eilen en tahtonut sitä sanoa, kun hän oli saapuvilla, mutta tänään ainakin on teidän se tiedettävä... Muuten... minä hairahduin, tunnen sen... pyydän anteeksi enkä vaadi enää mitään.

Nyt hän varmastikin lähtee.

Ajattelemattomalla liikkeellä hra Baslèvre levitti; käsivartensa.

— Odottakaa! huudahti hän.

Claire vaipui tottelevaisesti takaisin nojatuoliin; ja hra Baslèvre rupesi uudestaan katsomaan häneen, ymmärtämättä enempää äskeistä mielenpurkaustaan kuin sitä pelkoakaan, jota hän tunsi vieraansa välttämättömän poistumisen suhteen.

Hän jatkoi kuin itsekseen:

— Teille ovat siis hänen pakolliset virkatuntinsa ainoat rauhalliset?

Huomatessaan, että Claire vaikeni, hra Baslèvre nousi ylös ja alkoi miettiväisenä kulkea edestakaisin huoneessa. Hänestä rupesi tuntumaan ilkeältä, kuin olisi hän jossain määrin ollut vastuullinen siitä tilanteesta, minkä Claire vaikenemisellaan myönsi vallitsevan; ja käsittämättä oikein miksi, hän olisi mielellään tahtonut saada siitä aivan tyhjentävätkin tiedot.

— Eniten ihmetyttää minua se, ryhtyi hän taas puhumaan, — että Gustave ollenkaan on saattanut alistua säännölliseen työhön. Nuorena hän tuntui synnynnäisesti huikentelevaiselta. Teidän vaikutuksenne häneen on täytynyt olla syvä, kun tällainen muutos on voinut tapahtua!...

— Tai on se aiheutunut rahan tarpeesta, sanoi Claire lempeästi.

— Mutta isä Gros'tähän pidettiin rikkaana.

— Pidettiin... niin, — sanoi Claire vielä.

— Eikö hän siis ollutkaan?

— Ei.

Hra Baslèvre naurahti väkinäisesti.

— Sitä se kirjaileminen tekee! Joko Gustave harjoitti sitä, kun menitte naimisiin hänen kanssaan?... Ja mitä hän sitten saa aikaan? — intti hra Baslèvre, tuntien äkillistä halua halventaa Gustavea. — Ei kukaan tunne hänen kirjallisuuttaan.

— Ei kukaan... kertasi Claire kuin kaiku.

Hra Baslèvre käveli vielä yhden kierroksen ja istuutui sitten kiivaasti Clairen naapuriksi erääseen toiseen nojatuoliin.

— Missä te oikeastaan tutustuitte häneen? kysyi hän. — Te ette ole hänen seutulaisensa; ainakaan ette ole sen näköinen ettekä niin puhukaan. Olette niin erilainenkin kuin hän!

Claire pysyi vielä ääneti, mutta kohotti katseensa kummastellen kysymystä, jota mikään ei ollut oikeuttanut eikä valmistanut.

Hra Baslèvre ymmärsi, puri huultaan ja poistui nojatuolista.

— Tahdoin vain saada valaistusta asiaan, mutta tietysti peräydyn, jos pidätte minua tungettelevana...

Hän aloitti uudestaan koneellisen vaelluksensa. Hän tunsi selvästi, että keskustelu hänen tahtomattaan oli saanut sovinnaisuudesta poikkeavan käänteen. Hän ei koskaan ollut osoittanut tällaista uteliaisuutta kenenkään naisen suhteen.

Hän säpsähti: Claire ryhtyi puhumaan.

— Jos teidän tyydyttämiseksenne riittää tunnustus, joka ei olekaan mikään tunnustus, niin miksi vaikenisin? On totta, että Gustave ja minä olemme kehittyneet hyvin erilaisiksi. Minun vanhempani, jotka edeltäpäin huomasivat niin käyvän, vastustivat avioliittoani. Mutta minä en välittänyt heistä. Vanhempiensa kokemukseen ei koskaan luota, kun on mieltynyt viehättävään olentoon, joka hänkin rakastaa... sillä hän rakasti minua...

Lause keskeytyi hetkiseksi, ikäänkuin antaakseen tirehtöörin virkahuoneelle aikaa tottua tähän sanaan, jota se ei milloinkaan ollut mahtanut kuulla. Hra Baslèvrekin pysähtyi. Claire jatkoi:

Hän rakastaa minua vieläkin... ainakin minä tahdon uskoa niin... hänellä on niin monta tapaa rakastaa!...

Hra Baslèvre ravisti hartioitaan:

— En tahdo tietää niitä.

Lyhyesti: uneksittuani tuesta, tahdosta ja voimasta huomasinkin olevani tekemisissä lapsen kanssa — suuren lapsen, jota täytyy ohjata ja toruakin välistä... Älkää siis ihmetelkö, että olen toivonut hänelle miehistä ystävää. On niin paljon asioita, joiden suhteen nainen on voimaton tai taitamaton, ja jotka ainoastaan mies voi hoitaa ja järjestää! Mutta mistä hän on löydettävissä? En ollenkaan tunne Gustaven nykyisiä ystäviä. Jos heitä lainkaan on, niin minkä lienevät arvoisia!

Claire oli vähitellen kääntynyt hra Baslèvreen päin, joka seisoi paikallaan ja tunsi kirkkaan katseen suuntautuvan itseensä.

— Ja näin ollen minä asetin toivoni teihin... niin juuri, teihin minä sen asetin... en sen vuoksi, että kykenitte auttamaan meitä virkavaikeuksissa, vaan koska kuvittelin, että päästäksenne sinne, missä olitte, teidän ehdottomasti oli täytynyt kulkea oikeita teitä. Kaukaa te näytitte minusta ainoalta henkilöltä, jolle ilman pilkan vaaraa olisin saattanut uskoa huoleni, mitä tässä nyt nöyrästi olenkin tekemässä. Oi, minä tiedän kyllä, että tapaukseni on mitä tavallisin: vaimo tahtomassa varjella miestään ja vähän vastoin tämän tahtoakin — sellaista näkee joka päivä. Elävässä elämässä kohtaa paljon kirvelevämpääkin onnettomuutta kuin tämä minun, mutta se ei vaikuta asiaan! Jokainen pitää omia huoliaan ainoina, ja jo jonkun aikaa ovat minun olleet...

Sanat olivat sortumaisillaan valitukseksi.

— Minun huoleni ovat sanomattomat...

Hiipivä väristys puistatti hra Baslèvrea, mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli taas yhtä kykenemätön toimimaan tai puhumaan kuin alussa: hän vain heijasti noita kasvoja ja vastasi äänettömänä kaikuna tuohon ääneen.

Pitäen vaikenemista vastauksen veroisena kirkkaat silmät kääntyivät pois.

— Minusta tuntuu, että tietäessänne tämän, teidän on helpompi antaa minulle anteeksi ensimmäinen pyyntöni. On vaikea suoraa päätä suostua pitkän toivomuksen kaikkiin kohtiin. Minä olen myöskin niitä, jotka eivät koskaan tahdo jättää mitään hämärän peittoon. En olisi voinut poistua täältä, jos teihin olisi jäänyt yksikään epäilys. Tulin tänne ennen kaikkea mieheni vuoksi...

— Koska häntä rakastatte... keskeytti hra Baslèvre sisäisen voiman pakottamana, joka vaati, että se hänelle toistettaisiin.

— Koska olitte ollut hänen ystävänsä, vaikka kauan aikaa sitten.

— Oi! oikaisi hra Baslèvre taas tahtomattaan, — hänen toverinsa... en mitään muuta.

Claire oli pehmeästi noussut seisomaan.

— Hänen toverinsa, kuten tahdotte... Sana on ehdonvallan asia, etenkin kun en minä eikä hänkään — minä lupaan sen teille — enää aio teitä tuskastuttaa...

Seisoen yhä liikahtamatta hra Baslèvre näki Clairen kulkevan ovea kohti. Sen mukaan kuin poistuva sitä läheni, hra Baslèvre tunsi sydämensä jähmettyvän, kuin hän olisi kesän helteestä siirtynyt tammikuun pakkaseen.

Mitä ajatuksia liikkui hänen päässään? Tai oliko hän ylimalkaan varma siitä, että ajatteli yhtään mitään? Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin nuo kasvot uudestaan olivat ilmestyneet hänen näköpiiriinsä, hänen päätöksensä oli jo ollut valmis, ilman että hän edes oli yrittänytkään sitä harkita. Ainoastaan naurettavaisuuden ja oman arvostelun pelko olivat tähän asti sulkeneet hänen huulensa.

Clairen käsi tarttui jo ovenripaan. Vielä hetkinen ja hra Baslèvre olisi kaiken ikänsä saanut katua, ettei uskaltanut!

Mutta juuri silloin hän kysyi tuntemattomaksi painuneella äänellä:

— Miks'ette voi odottaa vastaustani? Ensi sunnuntaina, siis ylihuomennako teille sopisi?

Hän epäröi vielä viimeisen kerran, mutta voitti itsensä:

— Olkoon menneeksi, minä tulen.

Nämä neljä kevyttä sanaa lehahtivat ilmaan kuin lumihiutaleet. Voiko kokonaisen kohtalon ratkaisu sisältyä neljään ainoaan sanaan?

Kasvot kirkastuivat.

— Ah! Tiesinhän, että uskoessani asiani teille...

Samassa ovi avattiin koputuksetta. Vahtimestari tuli taas paperi sormissaan.

— Sunnuntaina siis! sanoi hra Baslèvre, antamatta Clairen päättää lausettaan.

— Niin, sunnuntaina, kertasi Claire.

He hyvästelivät loitolta ja arvokkaasti. Hra Baslèvresta tuntui senjälkeen, että kaikki valo sammui. Kasvot olivat kadonneet.

— Mitä vielä? kysyi hän vahtimestarilta ankaralla äänellä.

— Eräs toinen nainen, herra johtaja...

— En ole enää hänen tavattavissaan.

Vahtimestari ojensi paperiaan.

— Hän antoi nimensä.

Hra Baslèvre luki nopealla silmäyksellä: »Neiti Fouille.» Se oli kirjoitettu tukevalla ja rauhallisella käsialalla.

— Hän vakuuttaa...

— Vakuuttakoon mitä tahtoo, mutta jättäköön minut rauhaan ja yksin ennen kaikkea!

Samalla hetkellä Claire kulki eteisen poikki sivuuttaen neiti Fouillen. Luullen, että häntä tultiin kutsumaan, tämä kohotti päänsä. Eikä Clairekaan puolestaan voinut olla katsomatta henkilöön, joka häneen katsoi. Hän näki nuhteettoman opettajattaren kasvot, vähäpätöiset ja lempeät; ja koska hän oli onnellinen ja onni aina pyrkii näyttäytymään ulospäinkin, hän kumarsi ja hymyili. Neiti Fouille teki samoin.

Ihminen ei milloinkaan tule tarkanneeksi elämän kaikkien säikeiden yhteyttä. Mitä yhteistä olisikaan ollut kahdella olennolla, jotka sattumalta sivusivat toisensa jonkun ministeriön käytävissä!

Claire hävisi. Vahtimestari palasi:

— Ei ennen seuraavaa vastaanottoa... Maanantaina, jos haluatte...

— Voi, hyvä Jumala! huokasi neiti Fouille.

Hän oli kahden vaiheilla. Kuitenkin hän kokosi laukkunsa ja sateenvarjonsa ja lisäsi sävyisästi:

Hyvä on... minä tulen uudestaan.

Istuen keventynein mielin virkahuoneessaan ja aavistamatta mitään siitä hiljaisesta näytelmästä, joka seinän takana näyteltiin, hra Baslèvre juuri tällöin tarttui taas johonkin asiapaperiin:

»Yvetot'n kauppakamarin puheenjohtaja Herra Kauppaministerille...»

Mutta sanat hyppelehtivät; hra Baslèvren oli vaikea seurata niitä. Hän luuli keskeyttäneensä vain työnsä, mutta olikin keskeyttänyt elämänsä.

TOINEN OSA

I

On tärisyttävää ajatella, kuinka monta kohtalokasta näytelmää parisilaisella katukäytävällä näytellään. Kasvojen moninaisuus antaa mistä vain heikon aavistuksen. Jäykimmistäkin piirteistä näkee kuitenkin aina jonkun vilahduksen. Hymystä huomaa huolia. Jotkut otsat ovat muuttumattoman kirkkaat, toiset taas synkät. Mutta mistä päättää ne peloittavat seuraukset, jotka jonkun ihmisen menemisellä määrätyllä hetkellä määrättyyn paikkaan saattaa olla? Inhimillisessä risteilyssä on jotain kohtalon määräämää ja mahtavaa kuten meren pyörteissä, jotka päältä katsoen näyttävät vyöryvän aivan ylimalkaisten tuulenpuuskien mukaan. Mutta jos laskeutuu aallokon laaksoihin, hämmästyy sitä suunnitelmallista voimaa ja hävityksen raivoa, mikä sen syliin on kätkettynä.

Siis niin monta kuin on ohikulkijaa, yhtä monta on myös ehkä lainkaan aavistamatonta elämännäytelmää ja järkkymätöntä kohtaloa, joista useat eivät milloinkaan tule vieraan tietoon. Kadulla kulkiessaan töytää kiusattuja ihmisiä vastaan heidän kiusaansa huomaamatta ja hengittää kuoleman ilmaa sitä elävästä elämästä erottamatta.

Ne, jotka näin kulkivat neiti Fouillen ohitse hänen palatessaan ministeriöstä, eivät myöskään nähneet häntä muuksi kuin käynniltään rauhalliseksi naiseksi, joka jostain säännöllisestä työstä oli menossa toiseen yhtä säännölliseen. Minkätähden häneen muuten olisikaan katsottu! Hänen hattunsa ei tosin ollut muodinmukainen, mutta kuitenkin säädyllinen. Samoin hänen musta vaippansa, tummanruskea hameensa, hänen käsineensä ja laukkunsa. Hän ei ainoastaan ollut siloisen, vaan myös ehdottomasti moitteettoman näköinen.

Ja jos olisi lähtenyt seuraamaan häntä hänen pitkällä matkallaan Grenellen kadulta Béarnin kadulle, olisi vaikutelma pysynyt samana. Hänen tasainen kulkunsa, jossa sanottavaa kiirettä ei ollut havaittavissa, todisti ehyttä elämää. Niin kuljetaan, kun aikaa ei ole hukkaamaan asti, ja kun ei odoteta eikä etsitä mitään. Neiti Fouille ei koskaan pysähtynyt kauppapuotien ikkunoihin eikä juuri välittänyt ajoneuvoistakaan katujen yli kulkiessaan. Yksi ainoa seikka saattoi hänessä ehkä ilmaista hermostusta, se nimittäin, että hänen kätensä koneellisella liikkeellä lakkaamatta kiersi sormen ympäri ja takaisin rinnan yli riippuvia pihkakivisiä kellonvitjoja — sangen vähäpätöinen merkki muuten.

Perille saapuessaan hän kohtasi ovenvartijanvaimon, joka istui kynnyksellään hänen palaamistaan odottamassa.

— No, kysyi rouva Gerbois, tapasitteko hänet? On ehkä selvää, että hän tarkoitti hra Justinia.

— En, vastasi neiti Fouille koruttomasti. Hänellä ei nähtävästi ollut aikaa.

Hänen keltaisen ihonvärinsä vuoksi ei voinut päättää, oliko hän nyt kalpeampi kuin tavallisestikaan.

— Ei mutta!... huudahti rouva Gerbois — tämä on jo liikaa!

Ettei hra Justin ollut välittänyt hänen antamastaan suosituksesta, oli hänestä sietämätön henkilökohtainen loukkaus.

— Loppujen lopuksi se onkin aivan luonnollista, sanoi neiti Fouille vielä.

— Mutta hänhän oli luvannut, minulle!... Oletteko kotona, kun hän illalla palaa? jatkoi rouva Gerbois innokkaasti. — Ei sentään, tänä iltana hän saattaa tulla kotiin vasta myöhään... Huomenaamuna mieluummin... Siis huomenaamuna kello puoli yhdeksän... Ja uskokaa tai älkää, mutta tällä kertaa _hän_ tulee _teidän_ luoksenne. Siellä siis tavataan!...

Tämä »siellä tavataan» kuului kuin taisteluvaatimukselta.

Neiti Fouille, joka taas oli ryhtynyt kiertämään kellonvitjojaan, teki epämääräisen liikkeen: hänestä näytti aivan mielenkiinnottomalta, mitä huomenaamuna oli odotettavissa.

Onko »pienokainen» jo tullut? kysyi hän sitten.

»Pienokainen» merkitsi hänen ajatuksissaan aina lähinnä seuraavan tunnin oppilasta.

— Ei vielä.

— Jumalan kiitos! luulin jo myöhästyneeni. Aina sitä turhaan koettaa olla hukkaamatta aikaa, matkat ovat niin pitkät. Kiitoksia, rouva Gerbois.

Ja hän meni portaisiin, hra Baslèvren portaisiin. Mutta hän ei kavunnutkaan ullakolle asti; hän pysähtyi neljänteen kerrokseen, hän. Hän siis kuitenkin asui aivan rajalla.

Vaikka hänellä olikin avain taskussaan, hän soitti ovikelloa. Lyhyenläntä, ruma ja ontuva nainen tuli avaamaan.

— Minä se olen, sanoi neiti Fouille. — Jos tulen täsmälleen, niin kyllä kiiruhdinkin.

Neiti Fouillen sisar kompuroi pois vastaamatta.

— Andréa! pidätti neiti Fouille.

— Mitä?

— Et kysy, missä kävin?

Andrea pudisti pahantuulisesti olkapäitään.

— Mitä se minuun kuuluu! Hankkimassa uusia tunteja?

— Tahdoin juuri kertoa sinulle, ettei minulla tänään ollutkaan tavallista onneani; emme päässeet yksimielisyyteen.

— Mitäs tuosta sanot, kyllä minä sen olisin arvannutkin.

Ja Andrea lähti keittiöön, paiskoen ovia mennessään. Hän oli aina kiukkuinen ajatellessaan, että hän yksin sai hoitaa talouden, ja että sisar kuitenkin katsoi harjoittavansa armeliaisuutta, kun piti häntä luonaan.

Jäätyään yksin neiti Fouille, ennenkuin meni saliin, jota käytettiin opetushuoneena, riisui väsyneesti vaippansa ja laski luotaan laukkunsa, mutta jätti hatun päähänsä. Silmäten ikkunaan hän senjälkeen huomasi, että rouva Gerbois oli asettunut takaisin äskeiselle paikalleen ja että nuori tyttö oli kamarineitsyensä seuraamana tulossa pihan poikki. Väsymykselle ei siis jäänyt pitkääkään aikaa. Tarkoin säännöstelty elämä ei tunne sellaista ylellisyyttä kuin lepo. Eteisen kello soi taas, oppilas saatettiin sisään ja tunti alkoi.

Neiti Fouille opetti kaikkea, s.o. ei paljon mitään; mutta hän teki sen kärsivällisyydellä, joka oli pahimmankin tarkkaamattomuuden tasalla. On myös olemassa ihmisiä, joista ei luo itselleen mitään kuvaa määrättyjen askareiden ulkopuolella. Niinpä neiti Fouillen oppilaat hyvin helposti kuvittelivat hänet logiikkaa selittämässä, kirjoitustehtävää korjaamassa tai korkolaskua neuvomassa, mutta heidän olisi ollut aivan mahdotonta ajatella häntä käypään tapaan istumassa höystetyn kalkkunan ääressä muuten kuin siinäkin aikaansa laskien ja seuraavaa tuntiansa odottaen. Hän antoikin opetusta joka päivä ja päivän kaikkina tunteina; ja jokaisella oppilaalla, joka kerran oli siksi otettu, oli oikeus luulla, että hän oli ainoa, jota varten neiti Fouille erikoisesti oli luotu. Oli tapahtunut, että hän oli istunut yönsä valmistaakseen jonkun lahjan, joka joltakulta »pienokaiselta» oli jäänyt kesken. Toisen kerran taas hän tarjosi leivoksia tai suostui toimittamaan asioita kaupungilla ja aina yhtä lempeästi hymyillen sekä sen näköisenä kuin ei olisi voinut muuten menetelläkään. Koettaen näin aina olla mieliksi hän oli tullut siihen, ettei häntä huomattukaan. Olisi ollut loukkaavaa, jos hän olisi kieltäytynyt tekemästä pyydettyä palvelusta. Ei enää tultu ajatelleeksikaan, että hän olisi saattanut elää itseäänkin varten.

Olisi ollut uskomatonta, jos »pienokainen» tänäkään päivänä olisi huomannut mitään poikkeuksellista neiti Fouillen äänessä tai eleissä. Kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi samat odottavat kasvot kuin tavallisestikin, ja kun hän suuntasi sen alaspäin, hän näki samat pitkät ja valkeat kädet, jotka itse asiassa olivat neiti Fouillen hahmon ainoa silmiinpistävä erikoisuus.

Tätä opetustuntia, joka aloitettiin kello neljältä ja kesti kello viiteen, seurasi heti toinen. Kolmas oli määrätty neljännestä yli kuudeksi.

Täsmälleen kello kuusi neiti Fouille keskeytti selityksensä:

— Luulen tämän riittävän täksi päiväksi, sanoi hän. Tulevalla kerralla jatkamme.

Hän päästi »pienokaisen» kotiin ja auttoi päällystakin hänen ylleen; sitten hän meni noutamaan läkkikannun keittiöstä.

— Minä joudan kyllä käymään maidon haussa, sanoi hän Andréalle, joka torkkui jollain tuolilla. — Saan samalla vähän raitista ilmaa.

— Pelkäätkö, että minä jättäisin sen tekemättä?

— En lainkaan, mutta tahdon säästää sinua portailta ja itse mielelläni tuulettautua.

— Soimaa vain, etten voi kulkea kuten muut ihmiset!

Mutta neiti Fouille oli liian kaukana enää kuullakseen, hän laskeutui jo portaita läkkikannu kädessään, kuten tuonoin pieni laukkunsa.

Ovenvartijan vaimo hymyili tavanmukaisesti neiti Fouillelle, joka oli menossa maitopuotiin.

— Älkää pitäkö kiirettä, neiti. Jos pienokainen tulee ennen teitä, käsken häntä kyllä odottamaan.

— En, en... sanoi neiti Fouille.

Onneksi lankesi jo hämärä; muuten olisi huomannut, olisipa ollut mahdotonta olla huomaamatta, että hänen huulensa vapisivat.

Kuten veteen heittäytyä sukeltaja neiti Fouille tunkeutui Saint-Antoinen esikaupungin pimeyteen ja suuntasi kulkunsa Bastillea kohti.

Häntä ei näkynyt enää... Hänellä oli neljännestunti aikaa, mutta olihan hänenkin elettävä!

Saavuttuaan Vincennes'in aseman kulmaukseen hän äkkiä pysähtyi. Samassa eräs mies lähestyi häntä.

— Ah! kuiskasi neiti Fouille. — Minä oikein vapisin pelosta, ettet vielä olisi ollut täällä; oli niin vaikea päästä tulemaan tänä iltana.

Vastaukseksi mies otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kaarikäytäviin, missä pimeydeltä erottaa vain ääriviivat, mutta ei koskaan kasvoja. Ei sen puolesta että neiti Fouillea muutenkaan olisi tuntenut! Äidillinen raukeus oli herpaissut hänen ryhtinsä. Hän kulki pää kumarassa toisen taluttamana. Myöskin hänen äänensä, jonka saattoi luulla sopivan vain kieliopin sääntöjen esittämiseen, oli muuttunut; siihen sisältyi nyt kaikkea, ilosta ja odotuksesta aina pelkoon saakka.

Hän jatkoi puhettaan:

Ehditkö jo kauankin odottaa minua?

Kukaan rakastajatar ei olisi lausunut näitä sanoja intohimoisemmin eikä kukaan äiti huolestuneemmin.

Mies kohautti olkapäitään:

— Mitä siitä on väliä, pääasia että tulit!

— Mitä ajattelit, kun huomasit minun viipyvän?

— Sinua.

— Kuten ennen?

— Kuten aina.

Miehen ääni taas huokui hyvänsävyisen ihmisen huolimattomuutta. Senvuoksi sai ehkä sen käsityksen, että hän puhui vain ulkopuolelta hampaittensa.

— Jospa se olisi totta! kuiskasi neiti Fouille.

— Miks'ei olisi?... Aina sinulla vain on hätä!

— Tänään erikoisesti.

— Saako kysyä, kuka sinua niin huolestuttaa?

— Sinä.

— Yksinomaan?

Neiti Fouille huokaisi:

— Voi, jospa kumpikaan ei koskaan epäilisi toistaan!

Mies näytti huolettomalla eleellä torjuvan moitteen, joka oli tulossa.

— Kun minä nyt yhtenä iltana koetan olla kiltti ja sinun aikasi on täpärällä, niin älkäämme hukatko sitä turhaan toraan. Oletko saanut kirjeeni?

— Minkä kirjeen?

— Sen, jossa sanoin, että huonon pelionneni vuoksi tarvitsisin...

— Oi, joko siitä nyt on puhuttava!

— Itsehän väitit, että sinulla oli kiire!

— Enkö siis enää koskaan saa sinua takaisin oikein itselleni?... Joka kerta sanot, että sinulla on huolia, ja että minä en tahdo antaa sinulle rahaa, jota koskaan en ole säälinyt, että pelissä vuoroin voittaa, vuoroin menettää, mutta että siinä lopulta aina ansaitsee... rahaa! Hyvä Jumala! Se on kaikissa tapauksissa hyvin vierivää tavaraa, ja se tahraa, kun siihen koskettaa...

Neiti Fouillen ääni oli äkkiä muuttunut tylyksi.

Mies naurahti kevyesti.

— Niin, jos siitä enemmän välittäisin, ei minua huvittaisikaan sitä niin varomattomasti käsitellä.

— Älä muistuta minua luonteesi heikkoudesta, keskeytti neiti Fouille. — Tiedäthän, että siitä lähtien kuin sen huomasin, olen tuntenut halua paeta sinua.

Mies totteli ja vaikeni.

Säikähtäen enemmän hiljaisuutta kuin sanojensa ankaruutta neiti Fouille jatkoi masentuneena:

— Taas sinä siis olet hävinnyt?... Että olenkin voinut kuvitella, ja että vieläkin kuvittelen, että sinun lupauksesi ovat muutakin kuin pelkkä keino minun hellyttämisekseni!

Mies kohautti olkapäitään.

Jos olisit lukenut kirjeeni, tietäisit kuitenkin, etten muuta tee kuin koetan parantua.

Omituisella tavalla... Toistamalla virheet yhä uudestaan!

— Parantua... se onkin hyvin tyhmä sana!

Mies tarttui jälleen neiti Fouillen käteen, jonka tämä oli vetänyt pois hänen kainalostaan.

Ensiksikin, sairas koettaa aina parantua... Se lankeaa itsestään, sanoi hän iloisesti. — Onko hänen vikansa, ellei hän parane? Ja voiko parantua himosta, joka sekin on sairautta? Oletko itsekään parantunut rakkaudestamme? Muistelepas alkua: jouduimme yhteen ja huvittelimme... Aioimme huvitella vain yhden päivän, mutta nyt siitä on jo kuusi vuotta. Ja kuinka monta kertaa näinä kuutena vuotena oletkaan täydestä sydämestäsi toivonut voivasi hylätä minut, kun minä pelasin... mutta tässä sinä nyt taas kävelet! Minun laitani on aivan samoin. Luuletko, etten monesti ole suuttunut sinuun? Vaikka kuinka usein! Senkö tähden, että sinusta on tullut minun rahoittajani ja pelastat minut vähintään kolme kertaa vuodessa? Ei auttaisi, vaikka jaksaisin ja heti paikalla suorittaisin saatavasi. Siitä huolimattakin, että olen velallisesi, on minut monta kertaa vallannut hillitön pakenemisen halu. Mutta yhtäkaikki olen taas tässä, uudistettuine erehdyksineni, kuten huomautit... Ja totta on, että minä nytkin perustelen vetoomustani sillä, että todellinen vaara, oikea...

Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi levottomuudesta, joka ei ollut teeskenneltyä.

Neiti Fouille voitti väristyksen, joka häntä oli puistattanut viimeisten sanojen jälkeen, ja mutisi:

— Taidat koettaa peloitella... Mutta älä selitä mitään, se on parempi. Kuuntele mieluummin, missä määrin voin sinua auttaa... Rahat, joista kirjeessäsi puhuit, saat tietysti... mutta et heti kohta... et muuten ilmoittanutkaan mitään määräaikaa... ja sitäpaitsi, onhan kysymys melkoisesta summasta... Ei minulla koskaan ole niin paljon kotonani... Tarvitsen siis muutamia päiviä toimittaakseni tuon erän...

Mies huudahti tukahdutetusti:

— Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!...

Ja kun ei neiti Fouille näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän:

— Mainitsinhan, että tarpeeni oli kipeä... ja kiireellinen. Minun huostaani uskottiin eräs summa ja nyt sitä kysytään... mutta minulla ei ole sitä enää.

Vihlova huuto keskeytti hänet:

— Varastanut! Oletko sinä varastanut?

— Enhän toki! On sinullakin sanat!... Asia on liioittelemattakin kyllin paha, myönnän sen. Lainannut minä olen, se riittää... Kuvittele nyt, että sinun haltuusi jätettäisiin varmoja arvopapereita, täysin luotettavia, aivan ainoalaatuisia, ja että ne vain kuljeksisivat pöytälaatikossasi... Ja kuvittele vielä, että juuri niinä aikoina olisit haaveillut jotain matkaa... kaunista, aurinkoista matkaa yhdessä... Sanoin itselleni... Mutta mitä yksityiskohdista! Onni hymyili minulle, ja minä olin varma, että saavuttaisin sen. Mitä papereihin tulee, en niihin koskenutkaan; riitti, että ne olivat siellä, missä olivat... Kaikkea ei kuitenkaan tule ottaneeksi laskuihinsa! Luulee aina onnistuvansa... Ja kuinka olikaan, sade liotti kilparadan, pelionni petti, laskuvirhe... Lyhyesti, varomattomuutta tai kevytmielisyyttä, mutta ei koskaan sitä, mitä sinä väitit! Se edellyttäisi, etten aikonut maksaa takaisin, mutta minähän aioin ja tahdon sitä vielä nytkin niin hartaasti, että heti kirjoitin sinulle pälkähästä päästäkseni!...

Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! vaikeroi neiti Fouille aivan lannistuneena.

Mutta huomatessaan, ettei mies jatkanutkaan, hän lisäsi:

Jospa tämä olisikin tekaistu juttu minun hellyttämisekseni!

Mies kumartui yhä lähemmäksi hänen puoleensa, ikäänkuin saartaakseen hänet aivan kokonaan:

— Minä en valehtele. Ja sanon vieläkin, että minua halutti viedä sinut vaikka minne. Ah, että taas saisimmekin olla kahdenkesken, edes viikon verran, entisessä mielessä kuvitellen menneitä aikoja!... Pelkkä se ajatus...

— Vaikene! käski neiti Fouille. — En enää tahdo ajatella menneisyyttä, ja tuollaiset puheet estävät sitä haihtumasta.