Part 8

— Kukapa tosiaankaan olisi voinut arvata, huokaisi hän, — että teidän ensimmäinen käyntinne täällä olisi tätä laatua!

— Aavistaako koskaan, mitä seuraavalla hetkellä tulee tapahtumaan? vastasi neiti Fouille.

Ja ottaen hra Baslèvrelta pois tyhjän kupin hän lisäsi:

— Näyttää kumminkin siltä, ettei teidän pidä puhua paljon. Sentähden tuon vasta huomenna erään kuoren, joka on osoitettu teille.

Hra Baslèvre syöksyi puoleksi istualleen ja kysyi kuin henkensä hädässä:

— Minkä kuoren? Olisiko teillä minulle tuleva kirje?

Mutta neiti Fouille oikaisi heti:

— Ei, on kysymys velansuorituksestani.

Hän lisäsi vielä:

— Pidän kunnia-asianani maksaa täsmällisesti, jopa joskus hiukan ennakoltakin.

— Ah, sanoi hra Baslèvre, vaipuen takaisin tyynylleen, — sitäkö vain!...

Huomaten sitten, että oli väärin kuitata näin lyhyesti tällainen ehkä suurenkin ponnistuksen tulos, hän jatkoi:

— Entäs sukulaisenne?...

Neiti Fouillen katse kirkastui samassa.

— Pelastettu.

— Ja te olette onnellinen?

— Odotan, kunnes saan siitä varmuuden, ennenkuin niin väitän, — sanoi hän hetken epäröityään.

— Sen pahempi! Odottamisen sanotaan olevan niin tuskallista...

— Se on melkein kaikkien osa.

— Niinkö luulette?

Ja ilostuen hra Baslèvre käänsi kasvonsa ovelle päin, sillä rouva Gerbois'n saattamana oli sisään astunut itse sihteeri.

— Minä poistun, sanoi neiti Fouille hätääntyen. — Voinkin muuten käydä ainoastaan tuntieni väliajoilla.

— Tuletteko vielä uudestaan?

— Tulen... tulen...

Kiinnittämättä huomiota uusiin tulokkaisiin hra Baslèvre seurasi neiti Fouillea katseellaan, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä. Hra Baslèvre tunsi hänen suhteensa rikkaan kaukaista sääliä vierasta köyhää kohtaan. Niin! Saattoiko hän estää neiti Fouillea odottamasta? Kaikki ihmiset tässä matoisessa maailmassa odottivat. Hän itsekin odotti kirjettään...

Seurasi hetken hälinä.

Rouva Gerbois selitti, että hra sihteeri itse oli tullut puhelimeen, ja tämä taas, että hän oli ajanut autolla. Rouva Gerbois kertoi myös hra sihteerille, mitä hra tirehtöörille oli tapahtunut, ja sillä aikaa hra sihteeri, vaivoin salaten hämmästystään, silmäili tätä ihmeellistä asumusta, joka oli hra tirehtöörin.

Melun huumaamana hra Baslèvre vain tuijotti sihteerin salkkuun.

Vihdoinkin sihteeri ymmärsi.

— Toin mitä herra tirehtööri oli käskenyt, s.o. ainoastaan yksityisen postinne...

Hän ojensi tukun. Vieläkään mitään sanomatta hra Baslèvre tarttui siihen rajusti. Alkoi kunnioittava hiljaisuus. Tietämättöminä sen toimituksen tärkeydestä, mikä sitten tapahtui, sihteeri ja rouva Gerbois tunsivat kumminkin, että puhuminen olisi häirinnyt. He näkivät kuinka hra Baslèvre otti kirjeen kerrallaan, tarkasti niiden osoitekirjoitukset ja heitti ne avaamatta huiskin haiskin peitteelle... Sen mukaan kuin tukku hänen toisessa kädessään pieneni, hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen hengityksensä yhä huomaamattomammaksi. Kun viimeinen kirje oli lentänyt samaa tietä kuin edellisetkin, hra Baslèvre kysyi niin heikolla äänellä, että tuskin kuuli:

— Eikö kukaan ole käynyt minua virastossa kysymässäkään?

— Tietysti moni herroista...

— Tarkoitan, eikö kukaan ministeriössä tuntematon henkilö...

— Ei... En luule... Minulle ei ole ilmoitettu...

— Hyvä. Lähettäkää vahtimestari tuomaan jokainen uusi yksityiskirje, ja jos siellä sittenkin joku olisi käynyt... Mutta kyllähän te sen tietäisitte...

Hra Baslèvre vaikeni ja katsoi kattoon. Hän vaipui taas ajatuksiinsa, jotka tämä kuulustelu oli keskeyttänyt.

— Herra tirehtööri on hyvin heikon näköinen, huokaisi sihteeri. — Ettekö haluaisi, että lähetän tänne herra Michonin.

— Oi, ei! Etenkään ei Michonia! Minä voin aivan hyvin... Tarvitsen vain lepoa ja rauhaa...

Kuului vielä jotain kuisketta. Rouva Gerbois viittoili sihteerille salamyhkäisesti, ja tämä taas olisi yhä halunnut tarjota palveluksiaan, mutta pelkäsi samalla, että ne hylättäisiin. Sitten äänet loittonivat ja huone tyhjeni... Masentuneena hra Baslèvre tunsi elämän taas luisuvan hänen käsistään. Neiti Fouille oli ollut oikeassa: Claire ei ollut kirjoittanut, ja hra Baslèvrellekin alkoi uusi odotus!...

Päiviä kului. Kehitys kulki hitaasti parempaan päin. Vähitellen hra Baslèvre saattoi olla pystyssä tunnin, sitten kaksi, sitten kokonaisen rupeaman. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän voisi jo mennä ministeriöön. On harvinaista, ettei ruumiin tervehtyessä mielikin elpyisi; voimien palattua ihminen tavallisesti ryhtyy asioihinsa uudistuneella elämiseninnolla. Mutta sen mukaan kuin hra Baslèvre parani, hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet läpitunkemattomat, ilmaisivat lisääntyvää alakuloisuutta.

Poikkeukselliset olot hänen ympärillään olivat sangen pian ruvenneet tuntumaan säännöllisiltä, sillä uudet tavat pyrkivät vakiintumaan nopeimmin juuri taitekausina. Niihin ikäänkuin tottuu helpommin, kun tietää ne väliaikaisiksi. Hoitajatar, rouva Gerbois, kävi aterioiksi ja kolme kertaa päivässä viraston vahtimestari tuoden aina merkityksettömiä papereita, joita hra Baslèvre itsepäisesti ei koskaan lukenut.

Saapuessaan jokainen piti velvollisuutenaan tehdä saman kysymyksen:

— Voitteko paremmin? Tunnetteko toipuvanne? Ja hra Baslèvre katsoi välttämättömäksi vastata: — Kyllä, kiitos, kaikki on hyvin...

Puhuttiin vielä ilmasta, sanomalehdestä ja jumala ties' mistä, sillä kaiken täytyy kiinnittää sairaan mieltä. Ja hra Baslèvre koetti olla kuten tavallista. Mutta tuskin häiritsijät olivat menneet, kun hän jo taas muuttui jöröksi ja istui kuin jotain murhetta vartioiden, joka täytti äänettömyyden. Tottuneena varomaan harhaluuloja niin itsensä kuin muittenkin suhteen hän itse asiassa oli lakannut _odottamasta_ ja _tiesi_.

Hän tiesi, että koska Claire ei heti ollut vastannut; hän ei vastaisi milloinkaan; hän tiesi, ettei hän ilman Clairen kutsua milloinkaan enää uskaltaisi lähestyä häntä, ja ettei tätä kutsua koskaan tulisi; ja ennen muuta hän tiesi, että hänen halveksittu rakkautensa katkeroittuisi, ja että hän kärsisi siitä huomenna enemmän kuin tänään, aina yhä kauheammin...

Ihminen muuttuu vain tutustuakseen uuteen muotoon kärsimystä. Ennen kysymyksessäolevaa mullistusta hra Baslèvre oli elänyt vuosikausia kuvittelemattakaan, että hänen elämänsä saattaisi muuttua toisenlaiseksi, ja sentähden tämä elämä ei ollut häntä rasittanut. Sittemmin, ymmärrettyään, minkälaista onnea sen olisi pitänyt hänelle tuottaa, mutta ei tuottaisikaan, hän olisi tahtonut huutaa tuskasta, kiukusta ja surusta... Mutta kuka sitä olisi huomannut, ellei ehkä joku sielu, joka oli samassa kidutuksessa, ellei ehkä neiti Fouille?... Hänkään ei ollut lakannut käymästä. Päinvastoin, sen mukaan kuin hra Baslèvren parantumisen olisi pitänyt tehdä hänen apunsa yhä tarpeettomammaksi, hänen käyntinsä olivat vain tihenneet. Hän pistäytyi milloin sattui, ei koskaan istuutunut ja jouti tuskin hengähtämäänkään sekä puhui aina yhtä mitättömistä asioista kuin minkä oli näköinenkin, mutta kumminkin hänen lyhyet vierailunsa olivat ainoat, joiden jälkeen hra Baslèvre tunsi kärsimyksensä hiukan lieventyneen.

Neiti Fouilleko siis näin hellävaroin ja — kuten näytti — aavistamattaan hoiti haavoittunutta sydäntä, vai virkistyikö hra Baslèvre omasta uteliaisuudestaan kysellessään kuulumisia samanlaiselta surun painamalta ihmiseltä kuin hän itsekin oli?

Kaikissa tapauksissa näiden kahden välille heidän tahtomattaan ja melkeinpä tietämättäänkin — samantekevä mistä lähtien! — oli muodostumassa tuttavallisuuden suhde, joka päivä päivältä kävi yhä hellemmäksi... Sen huomasi kaikenlaisista pikkuseikoista. Hra Baslèvrelta jäivät pois turhat kohteliaisuudet neiti Fouillen saapuessa, ja tämä taas, koputettuaan oveen, ei enää odottanut vastausta, ennenkuin jo kiersi avaimesta. Sattuipa niinkin, että hra Baslèvre valitti saaneensa olla liian kauan yksin, ja että neiti Fouille toisinaan laski leikkiä hänen puuttuvasta halustaan astua takaisin virkavaljaisiin — kaikki sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta eikö sanomatta jätetty usein olekin tärkeämpää kuin sanottu?

Sanomatta on myös selvää, että neiti Fouille jo kohta alussa oli tuonut lupaamansa kirjekuoren.

Vihdoin eräänä iltana, juuri kun neiti Fouille oli poistumaisillaan, hra Baslèvre sanoi leikillisesti:

— Kuulkaahan, minulla on teille vielä yksi uutinen: huomenna olen taas terve kuin pukki.

— Niinkö? vastasi neiti Fouille, — se ilahduttaa minua. Ja tänne te sitten jätätte sairaanhoitajattarenne!

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — älkäämme sentään hätäilkö! Sairaus saattaisi uudistua.

— En usko; ulkoilma ja etenkin työ estävät. Jollei minulla olisi tuntejani, on luultavaa, että minustakin tulisi samanlainen kuin te.

Hra Baslèvre vaipui ajatuksiinsa; hänen näytti täytyvän tutkiskella näinkin yksinkertaisten sanojen sisällystä.

— Sallikaa minun puolestani epäillä sitä, sanoi hän kotvasen kuluttua.

— Kanssaihmisten kokemukset...

— ... ovat viisautta, joka ei hyödytä ketään.

— Mahdollisesti ei, myönsi neiti Fouille.

Ja nähdessään, että hra Baslèvre taas rupesi uneksimaan, hän jatkoi:

— Huomenna te siis jo menette ministeriöön?

— Huomenna, vastasi hra Baslèvre, — tyydyn käymään kävelyllä puistikossamme ja poikkeamaan teille. Mihin aikaan voin tulla kiittämään, törmäämättä yhteen kenenkään kanssa teidän iankaikkisista pienokaisistanne?

Neiti Fouille teki epämääräisen liikkeen.

— Ei kannata kiittää. Kuka tahansa minun sijassani olisi tehnyt samoin...

— Tiedättehän... aloitti hra Baslèvre.

Mutta ei jatkanutkaan.

— Haluan kumminkin tulla.

— Siinä tapauksessa...

Neiti Fouille veti esille muistikirjansa ja katsoi siitä tarkkaan:

— Siinä tapauksessa... kello kolmen tienoissa... on minun vuoroni odottaa teitä.

— Se odotus tulee olemaan teille helppo, ainakin tahtoisin niin.

— Melkein kaiken odotuksen on oltava helppoa, vastasi neiti Fouille lempeästi. — Odottaa, se on samaa kuin vielä toivoa...

Tällaisten ulkopuolisten lauseiden takaa he taaskin näyttivät kuuntelevan jotain sisempää ajatusta, joka oli yksin heidän tajuttavissaan.

Kalpea hymy kirkasti hra Baslèvren kasvoja.

— Kiitos teidän on minulla siis huomiseen asti ilo saada toivoa erästä asiaa. Siitä on kauan kuin minulle sellaista on sattunut...

Neiti Fouille poistui vastaamatta. Kumpainenkin tunsi itsensä surulliseksi ajatellessaan, että heidän seurustelunsa nyt päättyisi. Kuviteltuaan päässeensä lähelle toisiaan heidän sydämiänsä särki, kuin olisivat he eronneet hyvin pitkäksi ajaksi.

Kello kahden paikkeilla seuraavana päivänä hra Baslèvre, kuten oli suunnitellut, puki ylleen lievetakkinsa, jota ilman häntä koko virkamiesaikanaan ei kertaakaan oltu nähty kadulla. Ennen menoaan neiti Fouillen luo hän aikoi käydä hengittämässä raitista ilmaa puistikossa. Mutta kun pukeutuminen oli päätetty, hän ei voinut pidättyä vanhasta tavastaan astua ikkunan ääreen, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kuin sairastui.

Hän sai piston sydämeensä.

Alhaalta kuului lasten huutoa ja lintujen laulua. Melkein kaikilla penkeillä istuskeli joutilaita päivää paistatellen. Koko rusottava tori oli kuin röyhkeässä juhlan vietossa.

Oli masentavaa huomata noin paljon iloa aivan oman surunsa ääressä. Hra Baslèvre unohti aikoneensa mennä ulos, kätki kasvot käsiinsä ja näki mielessään ne kauheat päivät, jotka hän juuri oli elänyt. Minkä tympeän väsymyksen ne olivatkaan jättäneet jälkeensä! Ja kuinka kamalaa olikaan palata vanhoille laduilleen sydämessään menetetyn onnen kalvava muisto!... Yössä oli vain yksi valo ja niin heikko sekin! Erään naisparan myötätunto, ihmisen, josta hän ei tiennyt mitään, ja joka myöskään ei tuntenut häntä...

Siksi ainoaksi henkilöksi, jota muistellessa hra Baslèvren, Kauppaministeriön osastopäällikön, Volneyn jäsenen, kunniamerkeillä varustetun ja tuhansien ihmisten tunteman miehen ajatus lepäsi, oli täten kohtalon aavistamattoman oikun kautta tullut neiti Fouille! Niinpä hän nytkin, kun heräsi näistä murheellisista mietteistään, heti muisti, että aika oli tullut hänen mennä kiittämään tätä odottamatonta suojelusenkeliä.

Veltoin jaloin ja pää vielä vähän väsyksissä hän siis meni ja otti lakkinsa sekä uudet käsineensä, hymyili hiukan sille lyhyelle levonhetkelle, joka häntä odotti, ja poistui vihdoin huoneestaan.

Puolitiessä portaita rouva Gerbois, joka oli tulossa ylöspäin, huudahti:

— Jumalalle kiitos! Siinä siis herra on aivan entisensä laisena! Mutta ei suinkaan herra vain näin ensimmäisellä kerralla jo aio mennä ulos asti ilman päällystakkia siksi koleassa ilmassa kuin nyt?

— Rauhoittukaa, rouva Gerbois, en poistu talosta; olen vain sopinut tapaavani neiti Fouillen.

— Neiti Fouillenko vai hänen sisarensa?

— Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.

— Tarkoitan, että neiti Fouille lähti tänä aamuna matkalle.

— Matkalle!

— Niin, ensimmäistä kertaa täällä asuessaan. Olisittepa nähnyt kuinka onnellisen näköinen hän oli!

— Vai oli, sanoi hra Baslèvre viimein. — Siinä tapauksessa voinkin palata huoneeseeni...

Ennenkuin tarttui käsipuihin, hän kääntyi vielä rouva Gerbois'n puoleen:

— Ja te sanoitte, että hän oli onnellisen näköinen?... Sen parempi... sen parempi...

Yht'äkkiä hän kuvitteli keksineensä, minkätähden odotus neiti Fouillen mielestä usein oli toivoa.

Tultuaan sitten takaisin huoneeseensa hän heittäytyi nojatuoliin ja olisi halunnut itkeä.

Keinot, joita kohtalo käyttää, ovat aina yksinkertaiset. Kadotettuaan nuo kasvot oli hra Baslèvrella tähän hetkeen saakka vielä ollut neiti Fouille: mutta nyt juuri oli neiti Fouillekin lähtenyt matkalle, vaikk'ei hän muuten koskaan matkustellut. Senjälkeen hra Baslèvre tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin tämän kertomuksen alussa. Mutta ennen hän oli ollut tietämätön yksinäisyydestään, ja nyt hän siitä nautti. Oi, kuinka hän siitä nauttikaan! Ja mitäpä hyötyä olisikaan puuskauksesta ylevää intohimoa, jos sen saa maksaa koko jäljelläolevalla elämällään?

VII

Hra Baslèvren paluu ministeriöön tapahtui seuraavana aamuna. Se ei muodostunut mitenkään merkilliseksi. Yhtä luonnollisena ja miellyttävänäkin kuin oli pidetty sitä, että väliaikaisesti oltiin oltu vapaita tirehtööristä, yhtä valittamatta mukauduttiin nyt siihen, että asiakirjojen reunustoihin taas rupesi ilmestymään pieniä epämieluisia merkkejä tai huomautus, että herra tirehtöörille oli puhuttava asiasta suullisesti. Huolimatta kalvakkuudestaan hra Baslèvre pikemminkin vaikutti maalta palanneelta kuin vakavasta sairaudesta toipuneelta. Tuskin virkapöytänsä ääreen päässeenä hän myös ilmaisi työintoa, joka hyvästi vastasi hänen poissaollessaan kasaantuneiden riitajuttujen runsasta määrää. Hetkisen hän saattoi luulla itseään hyödylliseksikin.

Levottoman yön jälkeen kuumeisine unineen, joissa neiti Fouille, kasvot ja asiakirjat vuoroin kummittelivat, toinenkin päivä alkoi aivan samanlaisena. Aika ajoin hra Baslèvre kumminkin nosti silmänsä, katsoi nojatuoliin, jossa istuvana hän ensimmäisen kerran todella oli huomannut Clairen, katsoi ja unohtui haaveisiin. Koska hän tiesi, että uudestaan aloitettu elämä tällaisena kävi sietämättömäksi, häntä ahdisti turvattomuuden tunne. Inhimillisillä seikkailuilla ei koskaan ole mitään todellista loppua, ja kuitenkin ne kaikki päättyvät. Tällä perusteella hän piti mahdottomana jäädä siihen, missä nyt oli.

Ja tällaisena aavistuksena ilmenevä sisäinen johdonmukaisuus toteutuikin pian tapahtumissa.

Kerhosta palatessaan hra Baslèvre huomasi pöydällään kolme kirjettä, joista yksi heti saattoi hänet vavahtamaan, sillä käsiala oli tuntematonta eikä osoitteessa ollut postimerkkiä. Ottamatta edes hattua päästään hän sieppasi kirjeen, koetteli sitä kädessään kuin tietymätöntä sisältöä punnitukseen, rohkaisi itsensä viimein, avasi ja luki.

»Hyvä herra, suokaa minulle anteeksi, etten muista hyväntahtoisuuttanne muulloin kuin hädän hetkinä. Kaksi päivää sitten tapahtui, mitä olin odottanut. Minulla on kyky kärsiä, mutta ei voimaa ohjata itseäni. Teidän neuvonne ehkä auttaisivat, ja toivon hartaasti saada tavata teitä. Missä ja milloin se teitä häiritsemättä voisi tapahtua?»

Ja vähän alempana seuraavat kiihkein vedoin piirretyt sanat:

»Ystävänne _Claire Gros_.»

Hra Baslèvre tyrmistyi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä harhailtuaan saanut heittovaloa suoraan silmiinsä. Häikäisystä sokeana hän epäili, tokko enää elikään. Mutta kirje oli tuossa allekirjoituksineen päivineen... ja se kutsui häntä... Mutta mistä johtui tämä kutsu? Ja mitä ajatella siitä, että kirjoittaja toiselta puolen hartaasti toivoi saada tavata, mutta pelkäsi toiselta, että häiritsisi? Oi, ettei yksinkertaisimmistakaan sanoista koskaan pitänyt saada selville niiden pohjimmaista ajatusta!...

— Herra tirehtööri soitti? tuli vahtimestari kysymään.

— Niin, tosiaankin... tahdoin tiedustella... Milloin tämä kirje on tuotu?

— En oikein tiedä... Aamiaisen jälkeen todennäköisesti.

— Täällä ei koskaan tiedetä mitä minun poissa ollessani tapahtuu... Menkää hakemaan minulle auto...

— Lähteekö herra tirehtööri kaupungille?

— Kuulittehan.

Hra Baslèvre taittoi kirjeen ja pisti sen kuorineen lievetakkinsa povitaskuun. Hänen sormensa vapisivat kuin pakotuksesta. Ajatuksetkin häilähtelivät äärimmäisestä masennuksesta äärettömään toivorikkauteen. Vielä kerran hän koetti päättää, merkitsikö kirje pelkkää avunpyyntöä vai peiteltyä suostumusta pitkän sieluntaistelun jälkeen. Mutta mistäpä sen tietäisi, ennenkuin kysyy! Hän siis kysyisi ja sillä hyvä!

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän istui jo autossa ajamassa Boulevard Blanquita kohti.

Ei pidä yrittääkään määritellä hra Baslèvren ajatuksia tällä taipaleella. Asianhaarain mukaan ihmismieli ratkaisun hetkillä joko on varuillaan ja tinkimättömän tarkasti seuraa tapahtumain kuteen ohuimpiakin säikeitä tai joutuu täydellisen tahdottomuuden valtaan ja heittäytyy tiedottomana kehityksen kuljetettavaksi. Hra Baslèvre odotti toimettomana kohtaloaan; hän oli unohtanut, minne oli matkalla ja mitä aikoi tehdä.

Perille saavuttuaan hän kysyi ovenvartijalta kuten tavallista:

— Onko hra Gros kotona?

Mutta lisäsi vastausta odottamatta:

— Ja rouva?

Äreä ääni vastasi kojun perältä:

— Herra on matkoilla ja rouva kaupungilla.

— Aivan varmaanko?

— Ellette usko, ei olisi toimittanut kysyäkään.

Yhä tahdottomana hra Baslèvre palasi kadulle tuntematta enempää pettymystä kuin hämmästystäkään. Gustave matkoilla? Mainiota! Ei siis tarvinnut pelätä tulevansa häirityksi. Ja Claire kaupungilla? No niin, mitäs muuta kuin kävellä tässä kunnes hän palaa! Entäs virasto? Tyhmyyksiä! Virasto, joka oli tullut toimeen kaksi viikkoa ilman hra Baslèvrea, kävisi kyllä omalla painollaan vaurioitta tämänkin päivän.

Hän teki niinkuin oli päättänyt ja rupesi kävelemään edestakaisin katukäytävällä. Tämä uusi odotus ei muodostunut hänelle tuskalliseksi. Hän tunsi taas olevansa oikealla tiellä eikä välittänyt enempää ympäristöstä kuin ajastakaan. Ja kun Claire viimein ilmestyi näkyviin, hra Baslèvre meni häntä vastaan aivan rauhallisena.

— Pidin parempana saapua itse, ajan voittamiseksi, sanoi hän. — Sain kirjeenne vasta aamiaiselta palattuani.

— Tulen juuri tuomasta sitä, ja te olette ehtinyt tänne ennen minua... vastasi Claire. — Ettekö käy sisään?

— Kuten tahdotte.

Niin olisivat puhuneet ketkä tahansa kaksi ihmistä täsmällisesti kohtauspaikalle saapuessaan. Heidän äänensä eivät ilmaisseet mitään. Heidän, eleensä eivät herättäneet mitään uteliaisuutta.

Portaissa Claire lähti kulkemaan edeltä hra Baslèvren seuratessa heti jäljessä. Mutta joka askeleella Claire hiukan empi, ikäänkuin, peläten saapua perille, ja silloin hra Baslèvre aina kallistui kaidetta vastaan. Kuten kiipeejät ehkä, jotka vuoren huippua lähestyessään pelkäävät pyörrytystä, he eivät enää uskaltaneet katsoa jalkoihinsa...

Heidän päästyään ruokasaliin hra Baslèvre toivoi, että Claire asettuisi sinne kuten ennenkin, mutta hän meni työhuoneeseen asti, istuutui Gustaven paikalle pöydän taakse ja osoitti uunin ääressä seisovaa nojatuolia. Jo se seikka, että vastaanotto tapahtui täällä, ilmaisi jotain korjaamatonta sattuneen.

— Halusitte kysyä minulta jotain neuvoa? sanoi hra Baslèvre jatkuvasti täysin rauhallisena ja osoitetulle paikalle istuutuen.

Hänen kätensä vain hiukan vapisivat.

Claire piti käsivarsiaan ristissä pöydällä ja näytti heräävän haaveista.

— Neuvoa?... En tiedä enää. Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin en ole muuta tehnyt kuin ajatellut enkä ole päässyt tämän pitemmälle. Gustave lähti kaksi päivää sitten...

— Niin, mutisi hra Baslèvre, — minulle kerrottiin alhaalla hänen olevan matkoilla.

— Hän lähti pois, täydensi Claire tuskin kuuluvalla äänellä, — elikä ainiaaksi.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi hra Baslèvre vielä yhtä rauhallisesti, mutta sisäinen riemu sykähdytti häntä.

— Aivan totta, vastasi Claire. — Minusta tuntuu, kuin pitäisi kaikkien jo tietää se... Näin se tapahtui...

Hän huokaisi väsymyksestä ja näytti siltä kuin olisi tuhannetta kertaa lähtenyt nousemaan samaa mäkeä.

— Sunnuntaina hän tuli kotiin myöhään, hyvin myöhään, ja aivan samanlaisena kuin entiseen onnettomaan rahakkaaseen aikaan... Hän ei puhunut enemmästä eikä vähemmästä kuin huoneiston vaihtamisesta, vakinaisen palvelijattaren palkkaamisesta ja virkansa hylkäämisestä, sanalla sanoen pahempia hullutuksia ja hurjemmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Maanantaina hän palasi vieläkin myöhemmin. »Mistä sinä tulet?» — »Asioitani hoitamasta.» — »Mutta mitä asioitasi?» — »Niitä, joista elämme.» Ja ensimmäistä kertaa keskustelumme oikein ärtyi; tuli vaihdetuksi sanoja, joiden täydestä sydämestään toivoisi unohtuvan, mutta jotka pysyvät mielessä... Mutta eihän se kuulu tähän! Tiistaina, vihdoin... niin, toissa päivänähän se oli — sekoitan jo päivätkin... tiistaina siis tapasin hänet matkalaukkua järjestämästä. »Kuten näet, aion lähteä matkalle», sanoi hän, »olen suurella vaivalla saanut vähän virkavapautta». Ei hän milloinkaan ollut puhunut sellaisesta. Silloin minä tahtomattanikin menetin kaiken maltin ja vaadin täyttä selvyyttä. Tiukkasin kysymyksiini täsmällisiä vastauksia: »Minkätähden lähdet ilman minua? Minne matkustat? Milloin palaat?...» Mutta en saanut minkäänlaista selitystä: hyödytön ja riuduttava tora vain yltyi... Kello kymmenen hän sitten lähti, ilman ikävän merkkiäkään! Jätän mainitsematta lähimmät ajatukseni sen jälkeen. Sellaisessa tilanteessa ajattelee vaikka mitä. Mutta ainakin yksi asia näytti minusta varmalta. Hän oli ottanut lomaa ja lomalla on tarkat rajansa; se alkaa ja loppuu määrättynä päivänä. Kuinka lapsellista! Tänä aamuna ilmestyi tänne ministeriön lähettämä lääkäri. Virastossa hänen oltiin luultu sairastuneen: ei hän ollut ottanut lomaa, vaan valehteli eikä palaa enää koskaan...

Clairen ääni sammui pois. Kasvonsa hän peitti käsillään, epäilemättä tahtoen olla näyttämättä, että itki.

— Kuinka teitä surkuttelenkaan! koetti hra Baslèvre huokaista, mutta riemu, joka hänet jo äsken oli vallannut, tukahdutti häntä ja esti häntä puhumasta.

Eikö tällainen onnettomuus juuri merkinnytkin hänen onneaan?

— Ja mitä nyt tehdä?...

Claire oli taas suoristautunut. Nähtävästi hän kertomuksensa kestäessä oli unohtanut, että toinen sitä kuunteli.

Hra Baslèvre ei vastannut; sensijaan hänen katseensa hävisi kattoon, kuin hän olisi sieltä toivonut löytävänsä jonkin ratkaisun. Claire kumartui lannistuneena pöytää vasten:

— Te ette siis myöskään tiedä?...

— Päinvastoin, tiedän vallan hyvin, — vastasi hra Baslèvre vilkkaasti.

Mutta saattoiko hän jo sanoa ajatuksensa? Koska kumminkin Clairen tuskaiset silmät katsoivat häneen, hän jatkoi:

— Ensiksikin, odottaa...

Osat vaihtuivat. Nyt oli hänen vuoronsa suosittaa odotusta pelastuskeinoksi!

— Odottaa... Ja jos hän palaa...

Claire huudahti kumeasti:

— Epäilettekö, ettei hän tee sitä?

— Aivan yhtä paljon kuin te itse, en enempää...

Hra Baslèvre jatkoi:

— Jos hän siis palaa, on teillä mahti ottaa selvä asian oikeasta laidasta ja järjestää tulevaisuus sen mukaan. Kuka tietää, vaikka vielä antaisitte hänelle anteeksikin! Mitä paikan menetykseen tulee, ei se tässä tapauksessa mitään merkitse... vai olisiko liikaa olettaa, että minä voisin hankkia hänelle uuden?

Hän ei voinut pidättyä lausumasta näitä viimeisiä sanoja hieman katkeran ivallisesti.

— Ja ellei hän palaa...

Tällä kertaa hra Baslèvre antoi kotvasen kulua. Hänen äänensä uhkui ääretöntä lempeyttä.

—... Jos lopullisesti ette saa häneltä mitään tietoa... niin silloinkaan... silloinkaan ette ole yksin... Minä olen luonanne...

Hän näki Clairen viittaavan kädellään, kuin estääkseen häntä sanomasta enempää, mutta jättäen väsymyksestä tai varovaisuudesta vastaamatta.

— Minä olen luonanne... toisti hra Baslèvre, kuvitellen ettei Claire ollut kuullut.

Ja hän lausui nämä kolme yksinkertaista sanaa sellaisella äänenpainolla, että oli mahdotonta enää olla ymmärtämättä.

Claire nosti silmänsä ja katsoi häneen. Eikä siinä katseessa ollut mitään levottomuutta, samaa väsymystä ainoastaan ja moitetta.

— Ettekö luule, että jollain toisella hetkellä olisi ollut sopivampaa muistuttaa sellaisesta, minkä toivon meidän molempien unohtavan?

Hra Baslèvrea värisytti:

Unohtavan! Helppo sanoa! Te ehkä voitte unohtaa... mutta en minä. Ja oletteko edes pyytänyt? Mitä sitten hetkeen tulee, en ole sitä valinnut; kun se tarjoutuu, käytän sen.

Claire vastasi, katse yhä hra Baslèvreen suunnattuna:

— Olen juuri kertonut teille, että minun ainoana ajatuksenani ja huolenani on nykyään minun mieheni.

— Hänen uskottomuutensa!

— Hänen paluunsa, jota odotan.

— Ellei vapautus koita sitä ennen.

— Vaietkaa!

Mutta taas tuon tuntemattoman voiman yllyttämänä hra Baslèvre nousi seisomaan.

— Pois turhat verukkeet! innostui hän. — Vai oletteko te, saatuanne minun kirjeeni ja vielä minun tänne saavuttuani, todellakin luullut, että tyytyisin vaikenemaan? Kirjoittaessani teille olin kyllä ottavinani huomioon kaikki mahdollisuudet: teidän epäilyksenne, teidän vastustuksenne, teidän kieltäytymisenne, kaikki — sanon minä — senkin, että ajaisitte minut ovelle; mutta yksi jäi huomaamatta: äänettömyys, ja sen juuri te valitsittekin ja toivoitte jatkuvan loppumattomiin. Mutta näette nyt, että elämä on voimakkaampi. Teidän suunnittelemanne kidutus tyhjyydessä on päättyvä. Äänettömyys ei enää olekaan mikään turva. Ja tässä me taas olemme yhdessä, minä teidän kutsumananne — vaikka tiesitte, että teitä rakastan — enkä muuta toivoen kuin...

— Vaietkaa! Kiellän teitä sanomasta enää mitään! sinkosi Claire. Samalla hän nojautui kirjoituspöytään kuin hakeakseen elottoman huonekalun suojaa uutta kiistaa vastaan, joka näin oli syntymässä.

Hra Baslèvre teki sekaisen eleen:

— Sama se! Mutta vaikka vaikenisinkin, emme kuitenkaan voi enää pettää itseämme emmekä olla välittämättä siitä, mitä olemme lukeneet toistemme sydämistä. Olemme jo kylliksi odottaneet, ratkaisun hetki on lyönyt. Rohjetkaa verrata toisiinsa tähänastisia kärsimyksiänne, jotka yhä pidättävät teitä joillakin pinttyneen sovinnaisuuden tekosyillä, ja sellaisen miehen syvää ja ehdotonta rakkautta, joka ei koskaan ennen ole rakastanut, mutta joka, herättyään toivoon saada kantaa teitä käsillään, koettaisi hellyydellä karkoittaa teidän tuskaisat muistonne ja tahtoo tarjoutua varjoksenne. Oi! te ette usko... Ihminen ei koskaan usko lähestyvään onneensa. Kuta suurempi se on, sitä pahemmin hän sitä pelkää muka luonnottomana asiainkäänteenä. Mutta nykyinen olotilanne juuri on luonnoton! Claire, katsokaa paremmin ympärillenne! Mitä teillä on täällä menetettävää? Kaikki muistuttaa vain ponnistustenne turhuudesta ja uhrautuvaisuutenne halveksimisesta. Tyhjät huoneet kumahtelevat epätoivoanne!... Ja katsokaa sitten myös minua, nöyrää ihailijaanne! Olen kyllä halpa ja ehkä kömpelökin, mutta niin intohimoisesti rakastunut, että teidän vuoksenne olen valmis uhraamaan kaiken sen, minkä hyväksi tähän asti olen luullut eläneeni, mutta joka itse asiassa ei ole ollut minkään arvoista. Miksi epäröisitte?... Tie on auki kahden kulkea, ja sillä tiellä minä, teidän uskollinen palvelijanne, olisin tukenne ja turvanne, teidän rakastajanne tai mitä ikinä haluaisittekin, kunhan vain saisin olla rinnallanne. Minun tilassani ei asioihin enää katsota liian läheltä, ja silloin kootut murusetkin näyttävät juhla-aterialta!

Puhuessaan hra Baslèvre oli lähestymistään lähestynyt Clairea ja ojensi jo kätensä syleilläkseen häntä. Vielä vähän ja heidän kasvonsa yhtyisivät.

Kai hienotunteisuudesta näin vilpittömän aulista intohimoa kohtaan tai ehkäpä kaikesta huolimatta ihmeellisen viehätyksen valtaamana Claire oli kuunnellut liikahtamatta, katse kadonneena tyhjyyteen. Mutta hra Baslèvren käden kosketuksesta hän äkkiä värähti. Sitten hän koruttomasti siirsi sen pöydän reunalle ja kuiskasi:

— Voi, hyvä ystävä, kuinka teillä tulee olemaan paha olla siitä, että olette sanonut minulle kaiken tämän.

Hra Baslèvre hätkähti tätä lempeyttä enemmän kuin äskeistä ojennusta.

— Mutta tehän tiesitte sen jo, koska olin kirjoittanut!

— Saatoin olla tietämättäkin, jos ensimmäisistä riveistä arvaten näin parhaaksi jättää lukematta loput.

Hra Baslèvrelta pääsi hämmästyksen huudahdus.

— Olisitteko tehnyt sen? Ah! Miksi?... miksi?..

— Luultavasti siksi, että pidin teistä paljon.

— Merkillistä menettelyä totta totisesti!

— Minun ymmärtääkseni parasta...

Tuskallinen hymy rypisti hra Baslèvren huulia: hän kääntyi ympäri ja heittäytyi takaisin nojatuoliin.

— Minun kärsivällisesti kamppailussani vaikenemisenne aiheuttamissa sieluntuskissa te siis vain tyydyitte pistämään kirjeeni pöytälaatikkoon yhteen myttyyn leipurilaskujen kanssa!

— Te erehdytte, selitti Claire, — kirjettänne ei enää ole olemassa...

Kuului uusi raivokas huudahdus:

— Se vielä puuttui!... Hävititte kirjeeni ajattelematta, että siten tappaisitte sydämenikin!

— Tunsin siten pelastavani ystävyytemme!

Mutta hra Baslèvre pudisti vain hartioitansa epätoivoissaan:

— Ystävyytemme!... Voi, voi!... ei siitä ole tietoa, sillä _tämänkään jälkeen_ en saata olla teitä rakastamatta!

Claire vastasi yhä samalla leppymättömällä äänellä:

— Ette te minua rakasta. Te olette vain luullut rakastavanne, mutta olette erehtynyt.

— Uskon rakkauteeni ja olen valmis vaikka kuolemaan sen puolesta.

Claire kohotti arvokkaasti päätään. Hän hiljensi ääntään, joka sittenkin soi kuin musiikki, mutta niin tuskallinen!