Part 13

Vajaassa viidessä minuutissa neiti Fouille oli saapunut Vincennesin aseman edustalla. Tarkastettuaan yhdellä silmäyksellä ympäristöt hän huokaisi tukahdutetusti ja alkoi kulkea edestakaisin pitkin kaarikäytävää. Ihmiset, jotka menivät hänen ohitsensa, eivät olisi voineet aavistaa, että hän odotti jotain tai jotakuta. Hän päättikin aina kävellä poispäin määrättyyn katulyhtyyn saakka ja palata vasta sen kohdalta. Ja heti käännyttyään hän olisi nähnyt asemakellon, joka sijaitsi korkealla hallin seinällä, mutta pakottautui myös olemaan katsomatta siihen, ennenkuin oli saapunut takaisin lähtöpisteeseensä. Väliajat hän laski mielessään minuutteja, joista jokainen loppuunkuluttuaan putosi painoksi lisää hänen levottomuuteensa.

Tulisiko hän?

Jospa hän ei tulekaan!...

Hänen sydämensä sykähti jokaista lähestyvää askelta. Mutta huomattuaan erehtyneensä hän sai aina sellaisen tärähdyksen kuin täydestä vauhdista seisahtuva kone. Kuinka monta tuntematonta olemmekaan näin säikäyttäneet vain kulkemalla heidän sivuitsensa!

Neljännestunti... puoli tuntia... Neiti Fouille jatkoi itsepäisesti vaellustaan. Äkkiä hän päätti:

— Ellei häntä viiden minuutin kuluessa näy, lähden pois.

Ja heti kun hän oli määrännyt rajan odotukselleen, hän kärsi vähemmän. Hän lakkasi kuuntelemasta askelia, eikä hänen mielensä enää tehnyt katsoa kelloonkaan. Hän hengittikin jo melkein tavallisesti.

Mutta kun ensimmäinen määräaika oli ohi, hän asetti itselleen toisen. Kuitenkin, huolimatta hänen näennäisestä rauhallisuudestaan, ei enää voinut luulla muuta, kuin että hän odotti. Näki selvästi, että hän koko henkensä voimalla lakkaamatta tutki varjostoa.

Viimein hän pysähtyi. Hän oli palannut aseman luo. Hän nosti harson kasvoiltaan ja asettui kirkkaaseen valaistukseen, jottei _hän_ olisi voinut väittää, ettei ollut huomannut häntä. Mutta samalla kova ahdistus saattoi hänen jalkansa tutisemaan, sillä hän totesi sen välienrikkoutumisen nyt tapahtuneen, jonka hän jo kolme kuukautta oli tuntenut tulevan. Kosk'ei hän nyt ollut noudattanut hänen harrasta kutsuaan, ei hän tulisi enää koskaan. Niin paljon kärsimystä päätyäkseen tähän äärimmäiseen tuskaan! Parempi olisi ollut, ettei ollenkaan olisi elänyt!

Sitten hän, enää ympärilleen katsomatta, veti harson takaisin kasvoilleen ja lähti palaamaan Béarnin kadulle samanlaisin askelin kuin ennen astellessaan kotiinsa onnellisena. Jokaisesta puodinikkunasta tulet koettivat valaista hänen kasvojaan, mutta mitä se toimitti? Neiti Fouille oli taas ottanut jokapäiväisen ilmeensä — niin, jokapäiväisen — ja kuinka kauan hän jo olikaan elänyt kuolleen sielun elämää!

Samaan aikaan hra Baslèvrekin, Tuilerioista tullen, lähestyi porttia. Tapansa mukaan, joka hänellä Clairen kuolemasta saakka oli ollut, hän, huomatessaan varjon, jonka luuli tuntevansa, hidasti kulkuaan, tahtoen välttää tapaamista. Eikö tuo ollutkin neiti Fouille, joka tuli tuolla? Ei, hän erehtyi. Katu oli hämärä ja hän näki huonosti...

Ovenvartijan kojun edessä palava kaasuliekki heitti n:o 16:n portin eteen suuren valoneliön. Neiti Fouille, joka ei aavistanut, että häntä tarkattiin, astui valoon. Silloin hra Baslèvre pysähtyi.

Näkikö hän unta? Ei epäilystäkään, noin juuri neiti Fouille käveli, ja hänen hiuksensa olivat valkeat! Hän oli nähnyt hänet ilosta säteilevänä matkan edellisenä päivänä, ja nyt hän kohtasikin vanhan vaimon, jonka ilmeestä kumminkin puuttui se rauhallisuus, minkä vanhuus antaa tullessaan ajallansa. Kärsimysten uurtamat vaot ovat kovat; ne erottaa heti ensi silmäyksellä. Eivätkä neiti Fouillen kasvot olleet ainoastaan kuihtuneet, vaan muuttuneet myös melkein ilkeiksi.

Silmänräpäyksessä ehti huomata nämä muutokset ja tehdä niistä johtopäätöksen. Hra Baslèvre mutisi:

— Naisparka! Hänen rakastajansa on hänet hylännyt!

Kuinka halpaa! Ne keinot, joita elämä käyttää meitä kuljettaakseen, ovat aina halpoja. Neiti Fouille oli monia kuukausia ollut sellaisessa kidutuksessa, että hänen hiuksensa, kasvonsa ja käyntinsä olivat muuttuneet vaikeiksi tuntea, eikä Andréa, eivät pienokaiset eikä kukaan ollut aavistanut mitään. Mutta juuri kun hra Baslèvre sattuu häneen katsomaan, lankeaa häneen valojuova, ja koska hra Baslèvre itse kärsii, hän ymmärtää heti kaiken ja sanoo: »Välit ovat rikkoutuneet.» Onko se tapahtunut tänään tai eilen tai jo aikaisemmin, se ei mitään merkitse: kaikissa tapauksissa se on tapahtunut.

Hra Baslèvre teki masentuneen eleen. Yksi kärsimys lisää... minkä hän sille mahtoi? Neiti Fouillea ei loppujen lopuiksi ollutkaan surkutteleminen. Sellainen rakkaus ei koskaan ole aivan menetettyä, jonka elämä vielä voi elvyttää; todellisia tuskia ovat ainoastaan kuoleman tuottamat! Mutta tiesikö neiti Fouille tämän vai oliko se sanottava hänelle?...

Tällä hetkellä juuri neiti Fouille oli kulkenut valoneliön poikki kadotukseen pihaan. Jos hra Baslèvre olisi epäröinyt kauemmin, ei varmastikaan olisi tapahtunut mitään, vaan koko seikkailu olisi jäänyt kesken. Mutta enempää miettimättä hän päinvastoin riensikin neiti Fouillen jälkeen tavoittaakseen hänet. Taas kerran oli kohtalo kääntynyt.

— No, sanoi hän, — ettekö tahdo tuntea ystäviänne?

Neiti Fouille oli jo ensimmäisessä kerroksessa ja mahtoi luulla, ettei puhuttelu tarkoittanut häntä. Kumminkin hän taivutti päätään ja, hämmästyen nähdessään hra Baslèvren, pysähtyi.

— Kun ei ole tullut käydyksi, saanen kai tässä tiedustella kuulumisianne? jatkoi tämä saavutettuaan hänet.

— Oletteko kulkenut minun perässäni?

Samalla kauhun ilme vilahti hänen katseessaan.

— En, vastasi hra Baslèvre kiireesti, — satuimme tulemaan kotiin yht'aikaa, huomasin teidät portilla ja... Kuinka paljon onkaan tapahtunut sitten viime näkemämme!...

Neiti Fouille, joka oli lähtenyt astumaan edelleen, ei voinut olla säpsähtämättä uudestaan.

— Suokaa anteeksi, mutisi hän tukahtuneella äänellä, — mitä tapahtumia tarkoitatte?

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — puhun aivan yleisesti, ja onhan luonnollista, ettette tiedäkään... Minulla on ollut suru...

Neiti Fouille kertasi kuin kaiku:

— Suru... Kellä ei sitä olisi ollut!

Samalla hän pysähtyi kesken portaiden, saattoi luulla, ettei hän jaksanut pitemmälle. Hra Baslèvre pysähtyi myös ja puhui vakavalla äänellä:

— Tahdoin juuri sanoa teille... sentähden tavoitinkin teidät... kaikki eivät ole samanlaisia. Joskus luulee menettäneensä lähimmäisen, joka vain hetkellisesti on poistunut...

Neiti Fouillen, joka yhä seisoi paikallaan, täytyi jo nojautua kaiteisiin. Hän veti henkeään, jota näytti ahdistavan.

— Kuolema yksin jättää meidät toivottomaksi... Elävä, hän voi aina palata, lopetti hra Baslèvre.

— Minkätähden puhutte minulle tällaista? huokaisi neiti Fouille.

Hän tarkasteli hra Baslèvrea kauhuissaan.

— Koska... oikeastaan...

Mutta hra Baslèvre käsitti, ettei hän voinutkaan jatkaa. Hänessä oli salamana välähtänyt eräs ajatus, joka itse asiassa oli aivan johdonmukainen seuraus hänen menettelystään. Kun hän kerran oli totellut lohduttamisen haluaan, miksi jäädä puolitiehen eikä koettaa palauttaa ihmisparalle sitä yhä elossa olevaa, jonka tämä lopullisesti luuli menettäneensä?

Huomaten, ettei jatkoa tulisikaan, neiti Fouille huokaisi tuskallisesti:

— Antakaa anteeksi... olen hyvin väsynyt tänä iltana... en voi viipyä...

Hän väistyi pois kaiteista ja lähti menemään. Hra Baslèvre tuli vähän matkan päässä jäljestä. Nyt hän horjui puolestaan; niin kauhistutti häntä äskeinen ajatus, joka ensin oli tuntunut kirkastukselta.

Tavata Gustave olisi muutenkin ollut sietämätöntä, mutta tavata hänet tässä tarkoituksessa!..

— Pelkään totisesti, että nyt on minun vuoroni tulla sairaaksi, sanoi vielä neiti Fouille, koettaen, vihdoin ovensa eteen päässeenä, saada avainta reikään.

Hra Baslèvrea puistatti:

Kuka tietää! Ehkä onkin kirjoitettu, koska kohtasin teidät juuri tänä iltana, että minun on hoidettava teitä.

— Kiitoksia vain, mutta se olisi tarpeetonta. En ole teidän asemassanne; minä asun perheessä...

Avain kiersi lukon auki. Andréa, joka kuuli oven käyvän, huusi keittiönsä perältä:

— Missä sinä taas olet kuljeksinut, kun tulet näin myöhään?

— Perheestä ei ole paljon apua, sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Näkemiin, ehkä pikaisiinkin! Kuka tietää!...

Neiti Fouille vastasi vain merkityksettömällä kädenliikkeellä, painoi oven kiinni ja hävisi.

Saavuttuaan huoneeseensa hra Baslèvren täytyi yrittää kolme kertaa, ennenkuin sai syytetyksi tulen lamppuunsa. Sitten hän asettui nojatuoliinsa, ja vaipui mietteisiin.

Aluksi hän ajatteli ainoastaan neiti Fouillea. Ihmetellen pitkäaikaista välinpitämättömyyttään tämän suhteen hän tuumi: »Jos olisi kysymys lavantaudista, koko talo olisi nurin. Mutta kun hän tekee kuolemaa menetettyään rakastettunsa, ei hänestä välitä kukaan.» Hän muisti erikoisesti neiti Fouillen silmät, tuskaiset silmät, jotka yksin olisivat riittäneet paljastamaan asiaintilan koko kohtalokkuuden. Mutta niiden takaa nousi jo toinenkin kuva...

Ja se tuli kohta ainoaksi vallitsevaksi. Hra Baslèvre kavahti pystyyn ja tahtoi paeta. Mutta ei voinut. Hän, jota jokin salaperäinen voima tähän asti oli huolellisesti pitänyt loitolla hra Baslèvren ajatuksista, näyttäytyi jälleen ja sijoittui vastustamattomasti hänen mieleensä. Gustave oli taas ilmestynyt hra Baslèvren sielunsilmien eteen!

Tämä vajosi takaisin tuoliinsa ja huusi käheästi: — Jospa hän tietäisi, kuinka häntä vihaan!

Viha juuri on oikea käsite. Hra Baslèvre ei enää ollut mustasukkainen, hän vihasi... Ja äkkiä, rajusti kuin tulva, joka murtaa sulut, tämän vihan aiheet pursuivat ilmi. Ilman Gustavea Claire ei olisi kuollut! Kuinka Gustave olikaan pettänyt Clairea! Kuinka halpamaisesti hän olikaan väärinkäyttänyt tämän ainoalaatuista hienotunteisuutta! Ensin pitänyt häntä sanoinkuvaamattomassa epätiedon kidutuksessa ja sitten hylännyt hänet, koko ajan itse juosten pahamaineisissa paikoissa rakastajatar käsipuolessaan!...

Tultuaan tähän kohtaan hra Baslèvre muuttui kalmankalpeaksi. Yht'äkkiä hänelle näet valkeni, että neiti Fouille, aivan yhtä hyvin kuin Gustave, oli tappanut Clairen. Ja tämän saman neidin hra Baslèvre hetkeä aikaisemmin oli suunnitellut toimittavansa takaisin rakastettunsa luo! Mitä hän silloin olisikaan tehnyt, jos olisi tahtonut tappaa Clairen toiseen kertaan?

— Ei koskaan!

Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeään kuiluun. Hän ei tuntenut itseään enää. Saadakseen ilmaa hänen oli mentävä ikkunan ääreen. Hän astui raskain askelin. Alhaalla lojui puistikko yksinään ja äänettömänä. Yöhön verhottu tori oli ivallisen näköinen. Oli kuin se olisi tehnyt pilkkaa miesparan tahtomuksista.

— Ei koskaan! toisti hra Baslèvre.

Päästyään näin pitkälle hän ihmetteli, ettei heti ollut huomannut suunnitelmansa järjettömyyttä. Luulla Gustaven heltyvän oli lapsellista. Olipa kysymys vaimosta tai rakastajattaresta, häntä huvittaisivat vain onnettomuudet! Ja mistä tavata hänet? Saavutettuaan selvyyden neiti Fouillen suhteen ja välttääkseen hyödyttömiä pyyntöjä hra Baslèvren oli kai muutettava toiseen kortteliin tai ehkä poistuttava koko Parisista... Kaikki seikat yhdessä tuomitsivat siis ajatellun vetoamisyrityksen epäonnistumaan, vaikk'ei se olisi ollutkaan niin vastenmielinen kuin oli. Hra Baslèvre oli kuunnellut säälin ääntä, ja saattoihan tämä sääli jatkuakin, mutta ainaisesti kaukaisena ja anteeksiannon tapaisena!

Poistuttuaan ikkunan äärestä hra Baslèvre tunsi väsymyksen rauhan hiipivän mieleensä. Ratkaisu oli tapahtunut, ahdistus oli ohi. Hän saattoi nyt vapautuneena levätä, kuin ei hän koskaan olisi tavannut neiti Fouillea, kuin ei Gustavea olisi ollutkaan...

Seuraavana aamuna noustessaan hänellä oli yhä sama rauhan tunne. Hänen tahtonsa ei ollut muuttunut; täytyipä hänen oikein ponnistella muistaakseen eilisiltaisen kiihkonsa. Elämä oli kuin olikin palaamassa säännöllisiin uomiinsa. Kuitenkaan hän ei olisi voinut sanoa, mistä johtui, että hänestä elämän taakka nyt tuntui tavallista raskaammalta.

Yht'äkkiä, hänen vielä lopetellessaan pukeutumista, ovi aukeni ilman edelläkäyvää varoittavaa koputusta ja Virginie astui huoneeseen.

Nähdessään hra Baslèvren hän peräytyi hämillään.

— Suokaa anteeksi, pyysi hän, — luulin herran jo menneen... Olen mahtanut erehtyä ajasta.

— Ei tee mitään, sanoi hra Baslèvre, tuskin kiinnittäen huomiota koko sattumaan. — Istuutukaa johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes olen lähtenyt, niin pääsette heti työhön.

Virginie totteli. Hra Baslèvre jatkoi pukeutumistaan. Aika ajoin hän katsoi siivoojattareen, huomaten todistajan läsnäolon epämieluisaksi.

Ikäänkuin ymmärtäen, mitä nämä katseet merkitsivät, Virginie vaihtoi paikkaa ja päätti sitten, vaikka olikin luonnostaan harvapuheinen, ruveta juttelemaan:

— On kai herra kuullut, mitä herra Gros'n luona tapahtuu?

Hän sanoi tämän aivan rauhallisesti, etsittyään aivoistaan ainoan aiheen, minkä tiesi voivan virittää keskustelun.

Hra Baslèvre, joka juuri veti niskaansa lievetakkiaan, pysähtyi heti, mutta ei vastannut.

— En minä sen tähden lähtenyt herra Gros'n talosta, mutta siitä nyt näkee, että kaikki oli totta...

— Mikä kaikki?

— Jo rouvan eläessä tiesi koko kortteli, ettei hän muuta tehnyt kuin löi vetoja kilpa-ajoissa. Ja sen perästä hän tietenkin vain yltyi, niin että nyt kuuluu livistävän ja kaikki myydään...

— Myydään? — kertasi hra Baslèvre, hiha yhä ilmassa.

— Niin, niin! Huonekalut, vaatteet, kaikki mitä hänellä on...

— Mutta huonekaluthan...

Hra Baslèvren ääni katkesi kesken.

— Kiitos, sanoi hän lopuksi.

Ja saatuaan kätensä viimein hihaan hän lähti. Hän teeskenteli kävelevänsä huolettomasti. Gustave aikoi poistua? Se seikka ei muuttanut hänen eilisiä päätöksiään eikä edes ollut niiden kanssa missään yhteydessäkään...

Kuitenkin hänen kätensä vapisivat ja hän näki sumua silmiensä edessä. Mennessään neiti Fouillen oven ohi hän sanoi aivan ääneen:

— Omituista! Arvasin hänen lähtevän tiehensä, mutta en tullut ajatelleeksi, että täytyisi myydä...

Samassa väristys puistatti häntä ytimiä myöten. Tuo sana näyttäyi hänelle äkkiä tarkassa merkityksessään, samoin kuin myös siihen liittyvä välitön uhka.

Myydä, s.o. antaa vierasten nähtäviksi ja kosketeltaviksi kaikki, mitä Claire oli katsonut ja käsitellyt. S.o. lisätä rakastetun kuolemaan vielä hänen tavaroittensakin kuolema. Ja millainen kuolema? Kaikkein kunniattomin, kaikkein likaisin! Sanalla sanoen, hra Baslèvren ajatellessa, että sen onnen esinemuistot, joka loppujen lopuksi oli kuulunut yhtä paljon hänelle kuin Gustavelle, ehkä jo huomenna joutuisivat jonkun naistenkaluston ostajan ylimalkaisesti arvioitaviksi, tai että ne julkisessa huutokaupassa hajaantuen eksyisivät komeilemaan kaiken maailman seinänvierinäyttelyissä, hänen vihansa, hänen eilisestä hillitty suuri vihansa puhkesi taas valloilleen. Jos hra Baslèvre sillä hetkellä olisi kohdannut Gustaven, olisi hän karannut hänen kurkkuunsa ja huutanut:

— Anna kaikki minulle! Sinulla ei ole oikeutta...

Turhaa raivoa! Olihan Gustavella oikeus! Niin merkillisesti oli näet asian laita, ettei hra Baslèvre yhtään olisi välittänyt omista tavaroistaan, ei pöydästään, ei vuoteestaan eikä muistomitaleistaan; epäröimättä hän olisi heittänyt ne kadulle tai luovuttanut ne kelle tahansa kaupustelijalle, ja kieltämättä hän näin ollen oli niiden oikea valtias. Mutta ne ainoat esineet, jotka olivat muuttuneet osaksi hänen elämäänsä, ainoat, jotka kykenivät herättämään hänessä liikutusta ja todella rakkaita muistoja, ne olivat sen _toisen_ hallussa, ja tällä _toisella_, hänellä oli vapaus menetellä niiden suhteen aivan mielensä mukaan!

Sisäisen myrskyn myllertämän? hra Baslèvre astui alas pihaan. Kadulle ehdittyään hän jankutti kuin humalainen:

— Se ei saa tapahtua! Minä kiellän sen tapahtumasta!...

Mutta miten estää? Ehkä se jo olikin tapahtunut? Ehkäpä Gustave ei ollut odottanut huomistakaan?

Rajulla viittauksella hra Baslèvre kutsui ensimmäisen ajurin, minkä huomasi:

— Boulevard Blanqui 98.

Hevonen käänsi selkänsä ministeriön suuntaan ja lähti hölkyttämään. Painautuneena vaunujen nurkkaan hra Baslèvre, joka kahtatoista tuntia aikaisemmin oli päättänyt olla menemättä Gustaven luo neiti Fouillea puolustamaan, oli nyt matkalla sinne puolustaakseen tavaroita, jotka eivät hänelle kuuluneet. Aiheet vaihtuvat, mutta matka on sama. Mutta tietääkö ihminen matkallaan, minne se viimein päätyy? Ja tietääkö hän sitäkään, että kuolleet ovat vaiti vain paremmin käskeäkseen?

Hra Baslèvre ei sitä aavistanut, mutta totteli.

VIII

Matkan varrella hra Baslèvre, mieli kokonaan sisäänpäin kääntyneenä, ei ollenkaan huomannut ympäröivää maailmaa. Katu seurasi toistaan hänen niitä näkemättä. Tuli paikkoja, joihin runsaasti liittyi muistoja lemmitystä ja joiden ohi hän muulloin ei olisi voinut kulkea saamatta sydämentykytystä, mutta nyt hän vain katsoi tuntematta niitä. Ajan kulumista hän ei myöskään seurannut. Vaikka ajuri ajoi hitaasti, hän ei tullut kärsimättömäksi. Ja kun he vihdoin saapuivat perille, hän ei edes huomannut portin pieleen kiinnitettyä käsinkirjoitettua ilmoitusta: »Huonekaluja myytävänä», vaan riensi yhtä painoa ylös portaita ja soitti. Häntä näytti ajavan pelko, että huonekalut jo olisi viety, mutta itse asiassa hän vain oli sen salaperäisen voiman palvelija, joka oli päättänyt ohjata hänet satamaan.

Eteisestä kuului laahustavia askelia. Ovi aukeni ja avaaja oli Gustave itse.

Nähdessään hra Baslèvren hän vetäytyi rajusti taaksepäin.

— Sinä! Mitä sinulla on täällä tekemistä?

Välittämättä tästä peittelemättömästä vihamielisyydestä, jota hän näin sai vastaansa, hra Baslèvre astui heti sisään, kuin olisi häntä käsketty.

— Minulla on asiaa sinulle, sanoi hän.— Mutta rauhoitu, en ole monisanainen.

— Minulla on itsellänikin hyvin kiire...

— Sitä suurempi syy olla viivyttelemättä täällä eteisessä. Missä saan sinua puhutella?

— Työhuoneeni on auki, voit mennä sinne.

Vastausta odottamatta hra Baslèvre oli jo edennyt ruokasaliin. Huonekalut olivat vielä jäljellä, mutta hra Baslèvre sai saman vaikutelman, kuin olisi astunut omaan suojaansa varkaiden siellä käytyä. Jumalan kiitos, kaikki tavarat olivat täällä vielä tallella! Mutta kumminkin, mikä muutos! Viime käytön jäljiltä hajallaan seisovat tuolit huusivat pysyvää epäjärjestystä. Kaikkialla pölyä ja likaa, jota oli tarttunut seiniinkin, sekä ummehtunutta ruoanhajua. Vaikk'ei muutto vielä ollutkaan alkanut, oli kuin olisi muuttomiehiä jo käynyt.

— Mene eteenpäin! — sanoi Gustave, joka tuli perästä.

Työhuone antoi vielä kurjemman kuvan elämästä päivästä päivään ja säännöksi tulleesta huolimattomuudesta. Joka paikassa kuljeksivia käyttötavaroita: tässä harja, tuolla kampa, koteloita, pulloja... Sikarinjätteitä puolillaan oleva haiseva tuhkakuppi anasti yksin koko kirjoituspöydän. Kaikki oli koskematonta, ränsistynyttä ja surullista, surullista sillä erikoisella tavalla, mikä on ominainen poikamiehen asunnolle, josta nainen on poissuljettu.

Mutta kun Gustave oli asettunut istumaan, hra Baslèvre sai kokea vieläkin kamalamman yllätyksen. Mitkä huonot elämykset olivat noin saattaneet sammuttaa tämän ennen niin vilkkaan miehen katseen, väsyttää noin rumiksi hänen pirteät piirteensä. Ryhdistäkään ei ollut jälkiä. Koko olento oli aivan ruokoton, paita auki, liivit ryvettyneet. Tuli kysyneeksi itseltään: »Missä hän on ollut?» Mahdollisesti hän oli kärsinyt, mutta siinä tapauksessa näki myös, että kärsimys oli vaikuttanut häneen ainoastaan veltostuttavasti, ja säälintunne hävisi itsestään...

Mutta heti kohta Gustave, ja juuri koska hra Baslèvre häntä näin tarkasteli, koetti ottaa pilkallisen ja ylenkatseellisen ilmeen. Kuluneet kasvot kovettuivat, selkä suoristui ja ilkeä hymy väänsi suuta.

— No, sanoi Gustave tuolia tarjoamatta, — puhu nyt; mikään ei estä.

Ennenkuin vastasi, hra Baslèvre veti luokseen uunin vieressä olevan tuolin ja istuutui. Sitten hän, päättäen jättää sikseen turhat verukkeet, kävi suoraan asiaan:

— Minulle on kerrottu, että aiot muuttaa pois; onko se totta? kysyi hän.

Gustave nykäisi olkapäitään.

— Mitä sitten?... Kuuluuko se sinuun?

Hra Baslèvre jatkoi:

— Minulle on myös sanottu, että aiot myydä kaikki mitä täällä on.

— Sekin on mahdollista. Etkö lukenut ilmoitusta portilla?

Ihmeellistä kyllä he puhuivat jokseenkin hiljaisella äänellä. He muistuttivat kahta kulkijaa, jotka olivat pysähtyneet majapaikkaan, kumminkin tietäen, etteivät siinä voisi kauan levähtää, sillä matka oli vielä pitkä. Molemmat kummastelivat vähemmän, että olivat joutuneet kahdenkeskiseen keskusteluun, kuin sitä vaivaa, mitä ajatusten ilmilausuminen heille tuotti.

Gustave jatkoi:

— Eikö muuta?... Siinä tapauksessa oli turhaa... En tosiaankaan käsitä, minkätähden olet häirinnyt minua. Luulin jo antaneeni kyllin selvästi ymmärtää, etten enää välittänyt tavata sinua... tietysti ellei mitään päteviä syitä ilmaantuisi.

Hän oikaisi kohauttaen taas olkapäitään:

— Mutta yhä!...

— En minäkään luullut enää tulevani tänne, vastasi hra Baslèvre.

— Siis?

Ja Gustaven nostaessa katseensa hra Baslèvreen, silmäillen häntä tiukan kysyvästi, tämä painoi alas omansa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa hämilleen. Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, vaikk'ei vielä ollutkaan puhunut mitään.

— Siis? — toisti Gustave.

Vastaus, joka nyt tuli, oli ainoa, jota ei olisi voinut odottaa:

— Saisiko myös tietää aikomuksesi niiden suhteen, jotka jätät jälkeesi?

Totisesti, tiesikö hän itsekään minkätähden kysyi näin? Hän ymmärsi, ettei tällä kysymyksellä ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jonka vuoksi hän oikeastaan oli tullut, mutta se oli vain noussut hänen huulilleen kuin jonkun toisen sanelemana.

Gustave näytti ensin aprikoivan ja tokaisi sitten kylmästi:

— Ajatteletko ehkä itseäsi?

— Ajattelen erästä naista, jonka tapasin eilen ja jonka sinä mahdat tuntea paremmin kuin minä, vaikka hänellä ja minulla aikoinaan onkin ollut yhteisiä asioita.

Gustave oli äkkiä muistavinaan nimen, jota oli ollut vaikea keksiä:

— Naapuriasi, neiti Fouilleako?

— Kas kun arvasit!... huudahti hra Baslèvre ällistyen.

— Arvasin.

Kului muutamia silmänräpäyksiä. Huomatessaan, ettei hra Baslèvre jatkaisi, Gustave ryhtyi puhumaan purevalla äänellä:

— Ihailen intoasi, jolla huolehdit asioistani. Mutta kai minä olen päämies siinä tapauksessa, että sinulle on annettu valtuuksia. Pidän suuressa arvossa tarkoittamaasi henkilöä, ja sentähden olen vakuutettu siitä, että hän on ensimmäinen iloitsemaan, jos vihdoinkin saan vakinaisen toimen, vieköönpä se minut vaikka tuhannen peninkulman päähän Parisista.

Hra Baslèvre päätti ivallisesti:

— Järjestelmäsi siis miellyttää sinua jatkuvasti: tulla ja mennä taas... kun peli on loppuun pelattu.

— Et suinkaan vaatine, että minun on otettava hänet mukaani Amerikkaan?

— Vai aiot niin kauas! Onkin ehkä kysymyksessä pako?...

— Muutto, pako tai matka, se on yksinomaan minun asiani.

— Ei aivan, mikäli näyttää.

Ja tehden masentuneen eleen hra Baslèvre totesi kuin itsekseen:

— Sinun sallimuksesi on kuin onkin yhä sama: tuottaa kärsimystä niille, jotka sinua rakastavat. On murheellista, etteivät näiden onnettomien sydämet ole olleet yhtä kevyitä kuin sinun!

— Ei herrantähden mitään nuhdesaarnoja! vastasi Gustave. — En ole sillä tuulella...

Näytti jo siltä, ettei hra Baslèvrella enää ollut muuta tehtävää kuin nousta lähteäkseen ja Gustavella antaa hänen mennä. Mutta kumpainenkaan ei liikahtanut. Hra Baslèvre selitti itselleen, ettei hänen varsinainen asiansa vuoro vielä ollut tullut, ja että täytyi odottaa. Gustave taas, joka alussa oli toivonut, että pääsisi kohtauksesta mahdollisimman nopeasti, oli unohtanut kiireensä ja istui vaiti vain etsiäkseen — otsa rypyssä ja ruumis läjässä — ajatukselleen oikeata ilmaisumuotoa.

Kului tuokio, jonka kestäessä niin toinen kuin toinenkin näytti syventyneen ainoastaan permannon tarkasteluun.

Hiljaisuuden katkaisi äkkiä Gustave.

— Meidän jäähyväistemme, sanoi hän, — ollakseen lopulliset, täytyy myös olla avomieliset. En ole hakenut tilaisuutta, mutta koska minulla se nyt on, ja kun vielä sinä itse olet sen minulle antanut, olisi tyhmää olla käyttämättä sitä erään vanhan haluni tyydyttämiseksi, sen nimittäin, että kerrankin saisimme välimme täysin selvitetyiksi. Väität minun sallimuksenani olleen tuottaa kärsimystä niille, jotka ovat minua rakastaneet. Älä lue sitä minulle etuoikeudeksi, vaan jaetaan ansiot tasan, jos suvaitset. Sillä, loppujen lopuksi, mitä sinä — niin, juuri sinä — mitä sinä olet täällä tehnyt?

Kuten alussa, hänen äänensä teeskenteli välinpitämättömyyttä. Mutta savuke, jonka hän juuri oli sytyttänyt, tärisi hänen sormenpäittensä välissä.

Hra Baslèvre katsoi häneen ällistyneenä, vastaamatta. Gustave jatkoi:

— Turhaa tekeytyä! Tiedät aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Toverilta, jolta kerran — tyhmästi kyllä — olin huonotuulisena päivänä pyytänyt apua typerää virastopäällikköä vastaan, saatoin tosin odottaa mitä tahansa... mutta en sitä, mitä sitten teit, ja mikä totisesti oli yhtä uskomatonta kuin sietämätöntäkin.

Yhä ääneti hra Baslèvre tuijotti häneen kauhun välke silmissään. Ja yhä rauhallisena, ainakin näennäisesti, Gustave vaati seuraavaa myönnytystä:

— Tunnusta, etten minä yksin levitä kärsimystä siellä missä käyn. Minusta näyttää päinvastoin, että kun sinä puutut asioihin...

Nyt hra Baslèvre kalpeni lyijynharmaaksi eikä antanut Gustaven puhua loppuun.

— Vaikene! sähähti hän niin hiljaa, että tuskin kuului. — Se, mitä nyt rohkenet ajatella, on yksi kauhunteko lisää ansioluetteloosi.

Gustave viskasi kiukkuisesti luotaan pureskelemansa paperossin.

— Suuret sanat eivät tee ollutta olemattomaksi, ja se, mitä minä olen saanut kokea, sitä en anna anteeksi en sinulle... enkä hänelle!

— Vaimosi oli pyhimys! sanoi vielä hra Baslèvre.

— Johan nyt! Niinkuin en minä tietäisi, että siitä päivästä, jolloin sinä ilmestyit, alkoi kolmannen vaikutus!

Hra Baslèvre oli äkkiä noussut seisomaan.

— Kurja! huusi hän.

Nyt oli siis se asia, jota hra Baslèvre äsken tietämättänsä oli odottanut, ja jota varten hän yksinomaan olikin tullut, viimein noussut ilmoille ja puhaltanut pois kuin tomun kaikki muut kysymykset...

Hra Baslèvren kiljaistessa Gustavekin oli syöksynyt pystyyn, siirtynyt pois pöydän luota ja lähestynyt häntä. Vihdoinkin siis heidän molemminpuolinen vihansa, jota niin kauan oli sovinnaisuuksilla peitetty, peruuttamattomasti paljastui. Tappeleminen ei olisi hyödyttänyt; iskut olisivat vain vaillinaisesti ilmaisseet heidän mieltensä vimman. Valitut ja vasten kasvoja singotut leimuavat sanat sensijaan valaisevat pohjaan asti ja sattuvat paremmin kohdalle.

Hra Baslèvre toisti:

— Kurja! Rukoile häneltä anteeksi!

— Näinhän minä! kirkui Gustave.

— Valehtelet!

— Enkä valehtele; hän rakasti sinua!

— Tapoit hänet ja vielä syytät!...

— Oi, tiedän mainiosti, ettet ollut hänen rakastajansa. Mutta mitä se vaikuttaa asiaan, kun hän kumminkin rakasti sinua!

Se sanottiin jo toisen kerran, eikä hra Baslèvre sitä vieläkään tajunnut.

— Erehdyt, hän eli sinua varten!

— Itse erehdyt! Eläessään hän ajatteli vain sinua ja kuollessaankin vielä kysyi!

Ah, nyt hra Baslèvre alkoi jo käsittää! Hän horjui. Gustave, joka luuli hänen ruvenneen pelkäämään, nauroi raivokkaasti:

— Ja että puhun totta, sitä todistaa se, että _ennen_ en välittänyt sinusta rahtuakaan. Minusta oli aivan yhdentekevää, oliko sinua olemassa vai ei; mutta nyt!...

Hän heristi nyrkkiään.

— Mutta nyt löisin sinua, jos uskaltaisin! Varas! Varas, joka veit hänet minulta! Ja millä tavalla! Kaikkein teeskennellyimmällä, kaikkein vastustamattomimmalla ja varmimmalla! Joku toinen olisi ryöstänyt hänet, ja minä olisin ehkä antanut anteeksi. Mutta sinä, sinä et näyttänyt hänestä välittävänkään, sinulle ei voinut mitään sanoa, et tehnyt etkä puhunut mitään, olit vain aina kodissani minun vahingokseni. Niin kauan kuin et sinä vielä ollut ilmestynyt, olin hänestä varma, tapahtuisipa mitä tahansa. Mutta kun sinä tulit, ei hän minua enää sietänyt. Poissaollessasi olit meidän välissämme ja näyttäydyttyäsi karkoitit minut... Se oli petoksista pahinta, sanon minä, sydämen petosta, niin täydellistä, että sitä toinen tuskin huomaakaan, ja josta ei koskaan luovuta. Parempi olisi ollut, jos hän olisi ollut rakastajattaresi. Mutta hän antoikin sinulle korkeampaa kuin ruumiinsa; hän rakasti sinua sielullaan, enemmän kuin rakastajaa ja viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Ymmärrätkö nyt, etten voi teitä erottaa enkä antaa teille anteeksi? Sinä et sano mitään? Alatko jo huomata, ettei tuo kunnon mies tuossa olekaan se, miksi häntä on luultu? Ja nyt se on täytetty! Nyt on minullakin se tietoisuus, että kaikki on sanottu, mikä täytyi sanoa. Nyt voimme erota. Hyvästi nyt, älköönkä elämä yhdistäkö meitä enää koskaan... ei koskaan!...

Hän vaikeni.

Hra Baslèvre oli kuunnellut sanomatta sanaakaan, jäsentäkään liikauttamatta. Ja hän olisi tahtonut kuunnella loppumattomiin. Kuolema ei siis ollutkaan ikuista äänettömyyttä, koska se saattoi huutaa elävälle:

»Älä epäile enää! Uskotko nyt, että hän rakasti sinua todella?»

Ihmeellinen vapautuksen tunne valtasi hänet, mikään tuska ei häntä enää ahdistanut. Tämän tähden siis hra Baslèvren oli täytynyt tulla tänne! Kohtalo oli tahtonut, että hän kuulisi tämän asian! Ja sen sanoi hänelle Gustave! Gustave, joka — jos olisi arvannut — olisi vaiennut vaikka elämänsä uhalla, mutta jonka vihanpurkaus — vastoin tarkoitustaan — loi vain uutta onnea!

Nähdessään, ettei hra Baslèvre liikahtanutkaan, Gustave tiuskaisi:

— Etkö ole ymmärtänyt? Mene tiehesi!

Hra Baslèvre ei todellakaan näyttänyt käsittävän, että häntä ajettiin pois. Hän tunsi vain yli-inhimillistä riemua. Clairen muiston jälleenheräämisen ja Gustaven vihan väliin oli muodostunut suunnaton kuilu, jonka yli eivät kuuluneet mitkään huudot.

Gustave tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, kiskaisten häntä lähtemään:

— Onko tässä käytettävä väkivaltaa?...

Tuntiessaan, että häneen raa'asti käytiin käsiksi, hra Baslèvre säpsähti vihdoin, kuin olisi hänet herätetty unesta.

— Odota! — sanoi hän, riuhtaisten itsensä irti rajulla nykäyksellä.