XII.

MATKA LANSI-KREIKASSA.

Suomen osanotto Kreikan viime taisteluun ei ollut vähäpätöinen maan pienuuteen nähden. Se lähetti sekä vapaaehtoisia, sairaanhoitajia, lääkäreitä että kirjeenvaihtajia liikkeelle. Vapaaehtoisista lienee vaan yksi joutunut tappelun hälinään, ja sanotaan hänen kunnialla pitäneen suomalaisten urhoollisuuden vanhaa mainetta yllä; kahden mielestä kävi äkseeraileminen Atheenassa liian pitkäpinnaiseksi, he sanoivat jäähyväiset kasarmille, jossa jo oli ennätetty Kreikan lipulla vannottaa, ja olivat hyvin vähällä päästä linnaan; muuan neljäs taas, joka oli tullut suurilla aikeilla, ei ehtinyt sen pidemmälle kuin saada pitkän sapelin, joka muutamia päiviä kalisi pitkin Atheenan katuja, — sota loppui kesken, mistä on tosiaan onnitteleminen turkkilaisia. Mitä taas sanomalehtimiehiin tulee, niin katson viisaimmaksi vaieta heidän urotöistään. Mutta jos sairaanhoitajat ja lääkärit eivät työtä saaneet, niin ei syy tosiaan ollut heidän, vaan kreikkalaisten, jotka eivät osanneet käyttää hyväkseen tarjottua apua ja — turkkilaisten, jotka eivät tehneet kylliksi haavoitettuja.

Potilaita oli niin vähän ja parantajia niin paljon, että eri maiden lasarettien välillä syntyi oikea kilpailu sairaista. Jos olisi sattunut muutamia oikein suuria ja verisiä tappeluita ja tullut työtä kosolta, niin olisi kai, synti kyllä, ilo ollut Atheenan lääkärimaailmassa siitä suuri. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt, ja suomalaiset, jotka tulivat viimeisinä kaikista, saapuivat liian myöhään. Kaikki oli jo leikattu, katkottu, neulottu, sidottu valmiiksi! Työtä saadakseen he kääntyivät sotaministerin puoleen, pyytäen päästä lähemmä rajaa. Sotaministeri lupasikin lähettää heidät Artan lahden rannalle Karvassaraihin, lähelle Epiroksen sotatannerta, jossa oli äsken tapeltu, ja sanoi laittavansa heidän mukaansa kokonaisen komennuskunnan saniteetisotilaita, vieläpä varustaa heille oman sotilaslasaretin mainittuun pikkukaupunkiin. Ja kun tämä kaikki vahvistettiin asianomaisilla papereilla ja suurilla sineteillä, niin saattoi suomalainen parannuslähetystö olla tyytyväinen puuhainsa alkuun.

Asemalla tosin näytti oudolta, kun ainoastaan yksi saniteetisotilaista oli tullut matkaan. Hän oli Turkin sulttaanin lääkärin poika, Christpaul nimeltä, hyvä ja rohkea poika. Christpaul oli karannut kotoaan, lähtenyt ensinnä Kreetaan kapinallisten riveihin ja sieltä sodan syttyessä tullut Atheenaan palveluksiaan tarjoomaan. Hän puhui ranskaa ja vähän saksaakin. Patraassa saatiin odottaa yksi päivä noita luvattuja saniteetisotilaita, ja sähkösanomilla ne vihdoin saatiin tulemaan. Kun toukok. 19 p. lähdettiin Patraasta Korinthon lahden poikki Missolonghiniin, ei heitä ollut laivalla mukana, eivätkä lääkärimme sen koommin heitä nähneet.

Laiva laskee noin penikulman päähän Missolonghista korkean vuoren juurelle, josta rautatie vie ensinnä tähän mainittuun kaupunkiin ja sitten edemmä Agrinioon saakka, josta on hevosella ajettava Karvassaraihin.

Rautatiematka kului mukavasti ja hupaisesti. Onneksi olimme ottaneet sekä evästä että viinejä mukaamme, sillä ravintolat ovat tämän rautatien varressa sen laatuiset, että sivistynyt vatsa huokauksella kääntyy pois niistä, ja viini n.s. resineerattua, kamfertin makuiseksi tehtyä, tiesi millä keinoilla. Sitä pitää kauan juoda, ennenkuin siihen tottuu, eikä mielemme tehnyt tottua siihen ensinkään. Mutta kreikkalaiset kiittävät sitä terveelliseksi.

Missolonghi, niin kuuluisa Kreikan vapaudentaistelusta, on huonosti rakennettu, likainen, niinkuin useimmat Kreikan kaupungit. Maat sen ympärillä ovat huonossa viljelyksessä, vaikka ne varmaan voisivat kasvattaa mitä jaloimpia tuotteita. Lammaslaumoja vaan näkyy kaikkialla. Siellä täällä on kuitenkin alkuun pantuja viiniviljelyksiä. Kaikesta näkyy, että ei vielä ole varsin monta vuosikymmentä vierinyt siitä, kuin turkkilaisvallasta näissä maissa tehtiin loppu.

Missolonghin ja Agrinionin välillä ovat maisemat erittäin kauniita, Jonian meren puoli Kreikkaa näyttää olevan kosteampaa ja tuoreempaa, kuin Aigeian meren maat. Niinpä näimme tällä välillä sekä vihantia laitumia, komeita tammimetsiä, suuria myrttilehtoja ja varsin vedekkään Akeloos joen. Viljelyksen joutuessa tulee näistä seuduista mitä ihanimmat maat. Rautatien vieressä olivat ojat täynnä vettä ja lukemattomia kilpikonnia. Komeat vuoristot rajoittavat joka puolella tasankoa, jota juna mennä vilistää.

[Kuva: Kankaankudonta.]

Agrinion, johon rautatie päättyy, on pieni likainen kaupunki. Nyt se oli täpötäynnä rahvasta, sodasta palaavia vapaaehtoisia ja italialaisia punatakkisia. Jälkimmäiset panivat iltasella jo toimeen pienen tappelun. Saimme yösijan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli "Unen majatalo", mutta huonommin soveltuvaa nimeä tuskin saattaa majatalolle antaa, sillä kovin vähiin jäivät unemme. Huono ilma ja lukemattomat kirput, jotka ovat Kreikassa maanvaiva, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruuan puolesta ei sitä vastoin niinkään puutetta ollut, saimme joka lajia, hyviä viinejä ja mehukkaita appelsiineja. Tosin ei puhtaus ollut ruokapöydässä kiitettävä, mutta siinä subteessa olimme jo oppineet melkoisesti vaatimuksistamme tinkimään. Söimme yläkerrassa, palaavain vapaaehtoisten kera, joiden joukossa oli sivistynyttäkin väkeä, alakerrassa söi yhteinen rahvas ja italialaiset, ja siellä yhdessä huoneessa juotiin, syötiin, keitettiin ja oven suussa — lahdattiin.

Agrinionista ajoimme kaksilla vaunuilla Karvassaraihin, jonne oli matkaa 60 kilom. Välillä tuli vastaamme yhä enemmän palaavia vapaaehtoisia, kävellen alakuloisen näköisinä, pitkin lokaisia teitä, yhtämittaisessa sateessa, tai ajaen vaunuilla, joiden edessä pienet laihat hevosparat näyttivät juoksevan viimeistä taivaltaan. Ne olivat kamalan näköisiä rikki ajettuine olkapäineen ja sivuineen, joihin vetonuorat olivat kaivaneet tuuman syvyisiä avonaisia haavoja. Nämä vapaaehtoiset, joita atheenalainen hammaslääkäri komensi, kertoivat jännittäviä juttuja sotaretkestä, jonka he olivat tehneet Artan lahden suussa olevaa Prevesaa vastaan, katkaistakseen sen yhteyden maankin puolelta. Hammaslääkäri itse oli käynyt valepuvussa turkkilaisten linnassa, pienellä tykillä oli sitä pommitettu, mutta kreikkalaisten verekset tappiot Epiroksessa olivat saattaneet heidät kahden tulen väliin, ja veneisiin pelastuakseen oli heidän täytynyt yöllä kahlata penikulmia kaulaa myöden meressä.

Välillä saimme kuulla, että Epiroksessa oli tehty parin viikon aselepo. Siinä menivät lääkäreiltä työn toiveet. Syöttöpaikassa kohtasimme eversti Manoksen, joka oli erotettu Epiroksen armeijan ylipäällikkyydestä ja palasi Atheenaan. Hän oli vanha ukko, istui synkän näköisenä vaunuissaan ulos astumatta.

Karvassaraissa vihdoin odotti sairaanhoitajattariamme ja lääkäreitämme suuri pettymys. Hallituksen ylilääkäri vakuutti, ettei hänellä ollut minkäänlaisia varustuksia antaa heille, puhumattakaan kokonaisesta lasaretista, ja kreikkalaisen punaisen ristin lääkärit olivat liian kateellisia omia sairaitaan luovuttaakseen, jotka muutoin sivumennen sanoen jo olivatkin hoidetut. Karvassarai oli likainen, saastainen kyläpahanen, täpötäynnä haavoitettuja ja muuta väkeä. Asuntoa olisi ollut mahdoton saada, ja sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa, kuin noudattaen kreikkalaisten lääkärien neuvoa jälleen palata Atheenaan. Nyt kuljimme kuitenkin toista tietä, nimittäin pienellä punaisen ristin laivalla Artan lahden eteläistä rantaa Vonitsaan, jonka kautta haavoitettuja kuljetettiin Atheenaan. Vonitsassa toivoivat lääkärit vielä saatavan työtä, mutta sekin toivo petti.

[Kuva: Epidauron teatri.]

Vonitsasta näimme, Venezian vallan aikuisen linnan muureilta Prevesan, joka on jotenkin lähellä. Kiikarilla ei erottanut minkäänlaisia vahingoita sen varustuksissa, vaikka kreikkalaiset väittivät melkein kaikkia torneja maahan ammutuiksi. Artan lahden ympäristö on mitä komeinta maisemaa. Lahti on tosin niin leveä, ettei rantaa näy toiselta puolen, mutta sen sijaan näkyy rannan takaa joka puolelta pilviä pitävät korkeat alpit. Niiden solissa oli äskettäin kreikkalaisten ja turkkilaisten välillä ollut niin kiivaita tappeluita.

Vonitsassa näimme vielä Elena Konstantinidiin, nuoren, Kaukasiasta tulleen vapaaehtoisen kreikkalaisnaisen, josta kuvamme antaa paremman käsityksen, kuin kynä. Hän oli palannut Artasta, sanottiin hänen olleen eräässä tappelussa mukana, vieläpä ampuneen kaksi turkkilaista. Vonitsassa hän seisoi lahden rannalla, tietysti sotilaspukuun puettuna, ja ampui tuntikauden ilmaan nähdäkseen, kauanko luoti viipyy, ennenkuin putoo alas veteen.