IX.

NYKYISET HELLEENIT.

Tiedemiesten kesken on ollut monta ja osasta kiivastakin väittelyä siitä, ovatko Kreikan nykyiset asujairuet ensinkään vanhain helleenien jälkeläisiä. Tämä kiista näkyy päättyneen kreikkalaisten eduksi. Vaikka monet valloittajakansat, etenkin slaavilaiset ja albaanit ovat heihin vertaan seisottaneet, niin otaksutaan kuitenkin, että helleeniläinen rotu on sakotuksessa pitänyt puoliansa.

Paljon luonteenomaisia helleeniläisiä kasvoja näkeekin, etenkin maaseuduilla, jota vastoin kaupungeissa on runsaammin sekanaamoja. Mutta helleeniläisestä perijuurestaan huolimatta ovat nykyiset kreikkalaiset monessa suhteessa huonontunutta rotua. Mitenpä muuten voisikaan olla niin pitkäin ja kovain koetteluksien jälkeen. Kovan onnen aikoina ovat varsinkin luonteen huonot puolet päässeet kehittymään. Rahvas joka niin usein on saanut kärsiä raa'an ylivallan sortoa, kunnioittaa älykästä viekkautta yli kaiken. Kreikkalaisen mielestä on ihmisen ensimmäinen vika tuhmuus.

[Kuva: Diskoksen heittäjän pää.]

Olkoon niin, mutta silloin on käsite laajennettava niin, että kreikkalaiset itsekin pääsevät siitä osallisiksi, kerskaileminen, suuret luulot, epäluotettavuus ja mitä suurin kevytmielisyys on luettava luonteen tuhmuuteen. Kreikkalaisissa ei näytä olevan järjen tuhmuutta ensinkään, mutta näitä muita vikoja sitä enemmän.

Kerskaukseen, joka nykyisissä kreikkalaisissa ensimmäiseksi herättää huomiota, on, paitsi luontaisia taipumuksia, syynä Europan imartelu ja tuo muinaisajan historia, jota ei väsytä ihailemasta. Helleenit vetoovat kaikissa puheissaan ja kirjoituksissaan vanhan ajan sankareihin, pitävät itseään Leoniclaan, Themistokleen, Miltiadeen jälkeläisinä, melkeinpä pojan poikina. Atheenan ja Spartan historia on heidän historiansa, he kuvailevat omistavansa samat avut, kuin nuo vanhat sankarit, kuvailevat maataan vielä nytkin samanlaiseksi sivistyksen ja valistuksen kodiksi ja etuvartijaksi, kuin vanha Kreikka oli. He ovat helleenejä, turkkilaiset barbaareja. Siitä ihailusta, jota ulkomaat omistavat heidän maalleen ja ihanille muistomerkeilleen, he anastavat suuren osan. He eivät muista, että vanhan ja nykyisen Kreikan välillä on parin vuosituhannen kuilu, jonka kuluessa kansa on kokonaan vieraantunut entisyydestään, jonka ajalla he eivät ole voineet mitään näkyväistä aikaan saada. Noiden kaikkein vanhimpain ja uusimpain rakennusten välillä ei tosiaan ole muistomerkkejä, kuin joku venetsialainen linna tai turkkilainen minareetti.

Viime sota on osottanut, minä onnettomuutena kreikkalaisille ovat heidän suuret luulonsa. He tosiaan elivät siinä vakuutuksessa, että menettäisivät hyvän tilaisuuden, elleivät sotaa alkaisi. He luulivat, että Turkki ilman suurta vaivaa nytistettäisiin. Hämmästys oli suuri, kun kävikin päin vastoin. Mutta on hyvin mahdollista, että opetus jo on unohdettu.

Kreikkalaisilla on laajat kansalliset pyrkimykset, niinkuin sanomalehtien kertomuksista on näihin aikoihin tullut kaikkien tiedoksi. He tahtoisivat yhdistää kuningaskuntaansa kaikki Turkin maakunnat, joissa on helleeniläinen väestö, sekä vihdoin valloittaa itse Bysantsion ja tehdä siitä helleeniläisen valtakunnan pääkaupunki. Olisiko Itämaille onneksi, jos niin kävisi? Siinä kysymys, johon ei voida ehdottomasti myöntää, vaikka turkkilaisvaltakunnan loppu onkin niin hartaasti toivottava. Jos kaksi miljonaa kykenee niin suurta häiriötä aikaan saamaan Itämailla, niin mitä onkaan odotettava neljältä tai kuudelta miljonalta? Pyyteet kasvaisivat sitä myöden kuin valtakin. Eikä kreikkalainen kansa ole niiden vuosikymmenien kuluessa, jotka kuningaskunta on pystyssä ollut, osottanut itsellään olevan kykyä itseään hallita. Tiedämme vereksistä kokemuksista, kuinka sen yleiset asiat kaikki ovat rappiolla. Helleeneillä ei ole koskaan ollut sitä kykyä, että olisivat voineet perustaa suuria pysyväisiä valtakuntia. Vanhaan aikaan oli pieni Kreikka jaettuna yhtä moneen valtakuntaan, kuin siinä oli kaupungeita. Tosin ei silloin ollut samanlaista kansallisliikettäkään kuin meidän aikana.

Niin mielellään kuin Europa kannattaisikin helleenien kansallisia pyrinnöitä, niin on asialla toiselta puolen vaaransa ja vaikeutensa. Helleeniläinen kysymys on pulmainen asia, joka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi. Sodan jälkeen ovat kreikkalaiset etenkin raha-asiainsa sortumisen vuoksi joutuneet semmoiseen heikkouden tilaan, ettei heidän puoleltaan liene ensi aikoina mitään pelättävää, vaikka rohkeutta ja yritteliäisyyttä ei puuttuisikaan.

Olympon asukkailla oli vielä tämän vuosisadan alussa vanha taru, että taivas ja maa ennen yhtyivät heidän vuorellaan, vaan että ihmiskunnan huononnuttua jumalat olivat paenneet äärettömään azuriin. Hämärät muinaistarinat ja pakanallinen taikausko, joka itsepintaisesti on säilyttänyt muutamia tapoja kaikkien vaiheiden läpi, ne ovat ainoa himmeä muisto, mikä rahvaalla oli mainehikkaasta entisyydestään. Helleenien nimityskin oli unohtunut ja kansa kutsui itseään romaijilaisiksi, roomalaisten valloittajain mukaan.

Mutta herättyään ja päästyään itsenäisiksi ovat kreikkalaiset kirjallisista lähteistä nopeaan korvanneet muistinsa unhotuksen. Kaikilla aloilla koetetaan palata klassillisuuteen ja hävittää niitä jälkiä, joita sortajat ovat jättäneet. Olen jo maininnut, miten turkkilaiset minareetit on revitty Atheenassa. Turkkilaisilta on kuitenkin jäänyt hyvin vähän rakennuksia, ja sillä alalla on repimisen työ sen vuoksi ollut helppoa. Sitä enemmän he ovat jättäneet jälkiä kieleen, jonka puhdistaminen on tuottanut helleeneille suurta päänvaivaa. Sillä vähäpätöisinkin nurkka-asianajaja tahtoo nyt, kuten muuan kirjailija lausuu, puhua yhtä puhdasta kieltä, kuin itse Isokrates, eikä ole sitä sanomalehtimiestä, jolla ei olisi Thukydideen historia käsillä, kun hän kirjoittaa kertomusta vaaleista. Siitä hän tuon tuostakin ammentaa vahvistusta.

Seuraus näistä harrastuksista on, että rahvaan miehen on työläs ymmärtää kirjakieltä. Samalla kun kieltä on koetettu palauttaa klassillisiin malleihin, on sitä koetettu rikastuttaa uusilla tekosanoilla, jottei tarvitsisi lainata länsimailta. Helleenit tahtovat tulla omillaan toimeen. Tämä vaikeuttaa muukalaiselle melkoisesti esim. sanomalehtien ymmärtämistä. Hänen täytyy sanakirjasta perätä semmoisetkin sanat, jotka tapaavat olla nykyisillä sivistyskielillä yhteisiä. Niinpä sanovat kreikkalaiset ministereitään "ipurgoiksi", pääministeriään "prothipurgoksi", amiraali on "navarkos", eversti "sintagmatarkis", j.n.e. Tykki on "tilevolon", s.o. etäälle heittäjä, revolveri "polikroton", s.o. monasti paukkuja, nenäliina "rinomaktron", joka merkitsee liinaa nenän pyyhkimistä varten. Housuillekin, jotka eivät ennen kuuluneet kreikkalaisten pukuun, on täytynyt keksiä uusi nimi, "periskelis", s.o. se mitä on säärien ympärillä, ja korsetista on tehty "stithodesmos", rinnanpuristin. Mutta on koko joukko sivistyssanoja, joita kreikkalaiset ovat voineet lainata hyvällä omallatunnolla, jopa ylpeydellä, nimittäin kaikki ne, jotka on tehty kreikkalaisista aineksista, telefoonit, telegraafit ja monet muut.

Kreikan kielimiesten kesken on kaksi suuntaa, toinen koettaa palauttaa kieltä klassillisuuteen, toinen taas kehittää romaijilaisesta kielestä kirjakieltä, jota kaikki voisivat ymmärtää. Nykyään on edellinen suunta ehdottomasti voitolla, mutta ei ole takeita siitä, eivätkö asiat tulevaisuudessa muutu.

Muuan oppinut kreikkalainen, Johannes Psikhari, jolla on etevän tiedemiehen maine muuallakin kuin kotimaassaan, on koettanut saada halveksittua romaijin kieltä kunniaan. Tuosta epämuotoisesta ja tutunomaisesta murteesta, joka on monivaiheisen historian tulos, kielestä, jonka mustalaisoikut saattavat oppineet epätoivoon, joka tsherkessien ja kurdilaisten kielten kanssa on luettu niihin siansaksoihin, joita ei ole sovelias kirjoittaa, siitä hän tahtoisi tehdä kirjakielen. Väsymättömällä uutteruudella ja oppineimmalla terävyydellä on hän esittänyt ne tieteelliset todistukset, joitten kautta hän luulee saavuttavansa opilleen tunnustusta. Hän on pienessä matkakertomuksessa koettanut kirjoittaa romaijin kieltä.

"Saattaisi häntä ehkä moittia", lausuu Gaston Deschamps, jota se viehättää kauniiseen kuvaukseen koko maasta ja kansasta, "että hän on liian uskollisesti matkinut oliivin syöjäin ja rakin juojain murretta. Voisi sanoa, että hän koreilee rahvaan sananparsilla, samoin kuin hänen vastustajansa juhlallisella ja hienolla kielellä. Useat hänen puheenparsistaan näyttävät siltä, ikäänkuin ne ihmettelisivät, että ovat tulleet painetuiksi. Vakavimmatkin ajatukset saavat tuolla kielellä hieman lapsellisen ja naiivin värin, murteessa on ikäänkuin jotain sammaltavaa. Mutta samalla kuin siinä on jotain viekottelevaa, niinkuin aikaisin kypsyneissä pähkinöissä, on siinä karvas outo maku, niinkuin nuorissa hedelmissä, joitten happo koskee hampaisiin. Sen uutuus ei tosin ole suloutta vailla, mutta siinä ei ole kyllin voimaa. Sen vapaudella on nuoruuden viehätys, mutta myös toisinaan poikamaisuuden vallattomuus. Mutta järjetöntä olisi moittia kirjoittajaa aivan uuden kielen epävarmuudesta, vanhetessaan se varmaan on kypsyvä.

"Kuitenkin kaikitenkin on tuo kirja sille, joka on elänyt tutunomaisessa kanssakäymisessä palikaarien kanssa, miellyttävää luettavaa. Se herättää hauskoja mielikuvituksia ja mietteitä, ei niin paljon sen kautta, mitä se sanoo, vaan enemmän sen tavan kautta, millä asiat sanotaan. Se tuoksuu vereksille oliiveille, vuohenjuustolle ja suolatulle kalalle. Noilta lehtilöiltä tapaa kreikkalaisen rahvaan puhetavan ja koko jokapäiväisen elämän, sen heränneen vilkkauden, sen paatoksen, joka on täynnä kujeellisuutta, sen epäluulon, innostuksen, rattoisan mielialan, jota eivät kamalimmatkaan kohtalot ole voineet kukistaa, sen filosofisen halveksivaisuuden tilapäisiä valloittajia kohtaan, jotka ovat istuttaneet telttansa sen perintömaille, sen ylpeyden muinaisuudestaan ja iloisen luottamuksen tulevaisuuteen. Tulee ajatelleeksi maaseudulla tekemiään matkoja, jutteluita vanhain kippareitten kanssa, jotka iskivät silmää alleviivatakseen pilapuheitaan, ja jotka käsissään pitivät ambrasta tehtyä rukousnauhaa, ikäänkuin ajanvietoksi. Johtuu mieleen agogiaatin, muulin ohjaajan puheet ahtailla poluilla, kuivilla vuorenrinteillä, joilla niukka kanerva kukoistaa, tulee uneksineeksi vuoristokhaaneja ja niitten hartsille maistuvaa viiniä. Kuulen kaiun kleftiläisistä lauluista, pitkäveteisiä venytyksiä, jotka ovat rikkaita nenä-äänistä, taidokkaita, sulavia tremoloita, kohdalleen pantuja, haihtuvia pianissimoita. Se on omituista musiikkia, jolla juhlapäivinä fustanellapukuiset rakastajat viehättävät liikutettuja morsiamiaan. Lukija näkee, vaikkei kirjassa sitä erityisesti huomauteta, ennen kaikkea luonnon ihmeteltävän komeuden, ihanan taivaan, hiljaiset valot, jotka vienosti verhoovat monihampaisten vuorten harjanteita, levollisten vetten loistavat siniset pinnat, Arkipelagin kaikit, jotka, levittäen kaikki purjeensa liukuvat yli hymyileväin vetten kuin suuret linnut, etäiset saaret, jotka hohtavat malvan, seljan taikka amethystin sinelle; valon väikkymiset säteilevänä päiväpaisteella, ruusunkarvaiset hämärät, tähtikirkkaitten öitten selkeyden, koko tuon ihanan maan, jossa kaikki kutsuu riemuun, iloon ja suruttomuuteen."

Tämä kirjanen, niin viattomalta kuin se näyttääkin, herätti kuitenkin kiivaita vastaväitteitä ja antoi aihetta vilkkaisiin kiistoihin. Sanomalehdet kirjoittivat artikkeleita Psikharin kirjasta, pilalehdet vääntelivät hänen naamaansa ja koettivat matkia hänen kieltään. Kuningaskunnan kouluissa on hänen teoksensa julistettu pannaan. Ainoastaan runoilijat mieluummin käyttävät tuota rahvaan kieltä, jolla he voivat vapaammin laulaa surujaan ja ilojaan, kuin keinotekoisella kirjakielellä.

Kaikilla muillakin kuin kielen aloilla on kreikkalaisten täytynyt alkaa alusta. Kun otamme huomioon heidän vilkkautensa, tottumuksensa vallattomaan vapauteen, joka ei tiedä säännöllisen esivallan siteistä, heidän juonikkaisuutensa ja sen vapaan parlamentaarisen hallituskoneiston, jonka he äkkiä saivat hoidettavakseen, niin on selvää, miks'eivät he ole valtiollisella alalla pitkälle joutuneet. Virkamiehet pitävät yleisiä varoja ominaan, ja puolueriidat ovat Kreikassa ainakin yhtä kiivaita kuin missään muualla. Kuinka intohimoisesti vaaleihin otetaan osaa maaseuduillakin, siitä olkoon todistuksena seuraava kirje, jonka muuan Triandafyllos Argyropulo Herran vuonna 1891 kirjoitti kuninkaalle kotipaikallaan tapahtuneen vaalin johdosta:

"Majesteetti!

Rosvo Uzulis, hallituksen ehdokkaan Panagopulon vaaliasiamies, on neljän rikostoverin kanssa väkivallalla raastanut seuraavat henkilöt vuoristoon: Konstantin Siametiin, Johannes Siametiin, Basilios Episkopoksen, Khristos Dinoksen, Konstantin Konbiunin, Konstantin Loritiin, Dimitri Siametiin. Muutamia päiviä ennen hän oli ryöstänyt vangikseen Georgios Zikaan. Nämä onnettomat, jotka kaikki ovat valtiollisia ystäviäni, ovat kotoisin Karakatzanasta. He tahtoivat äänestää puolestani. Mutta rosvo ei päästänyt heitä vapaiksi, ennenkuin hän oli saanut tiedon kilpailijani Panagopulon voitosta.

Sama rosvo on vaalipäivän aattona vienyt vuoristoon paimenet AthanasioS Karakitzun, Dimitri Karakitzun ja viisi pukkia. Hän uhkasi tappaa paimenet, heidän perheensä ja koko karjansa, jos he lähtisivät alas kaupunkiin ottamaan vaaliin osaa. Ja siten olen menettänyt heidänkin äänensä, ja kun luen nämä yhteen yllä mainittujen ystäväini äänten kanssa, niin tekee se kaikkiaan kahdeksantoista ääntä. Ja kun ajattelen, että Panagopulo on voittanut minut vaan kolmellatoista äänellä!

Ja Panagopulon hyväksi on vielä Ferain demoksesta Volon maakunnasta kutsuttu tänne Almyroon Stetano Giannopulo, Nikolaos Dimopulo ja Georgios Konstantatopulo. Nämä henkilöt on samalla kirjoitettu Ferain ja Almyron vaaliluetteloihin. Viime vaaleissa he äänestivät Feraissa, niinkuin arkistoihin lähetetyistä pöytäkirjoista näkyy.

Minä vielä lisään, että Theodor Metropulo ja Giannakis Sutis ovat äänestäneet vastustajani puolesta, vaikka he ovat kuolleet. Samoin on Dimitri Konstantin, joka istuu vankeudessa, äänestänyt minua vastaan ystävänsä, erään Dimitri Nikolaan välityksellä. Niin ovat siis kuolleet ja rikoksentekijät saaneet äänestää hallituksen ehdokkaan puolesta. Kun lasken yhteen kaikki, niin olisi minun pitänyt voittaa vastustajani kahdeksalla äänellä, Minä vaadin kuninkaallisen komissaarin lähettämistä ja selitän tämän vaalin mitättömäksi ja lainvastaiseksi.

Minulla on kunnia, Majesteetti, vastapuolen onnettomana ehdokkaana Almyron vaalissa piirtää

Triandafyllos Argyropulo."

Niinkuin yllä olevasta näkyy, on rosvoillakin vaikutusta Kreikan valtiollisessa elämässä. Kleftiläisyys ei ole kadonnut, vaikka sortajat onkin karkoitettu. Omasta maasta ovat kreikkalaiset tosin saaneet rosvoilun melkein kukistetuksi käyttämällä ahkeraan giljotiinia, niin että siellä voipi matkustaa jotenkin huoletonna. Mutta ne, joita tämä ammatti huvittaa, lähtevät rajan taakse Rumiliaan. Siellä uskottomain saastuttamassa maassa on lupa tyhjentää täpötäysiä kukkaroita menettämättä siltä paratiisin osuutta. Kleftiläisyys on säilyttänyt valtiollisen luonteensa. Nuo rosvot eivät koskaan unhota edistää työnsä ohella helleeniläisyyden kansallisiakin tarkoituksia.

Kerrotaan kuuluisasta rosvopäälliköstä Athanasioksesta, "Thanasista", joka kerran oli ampua vangiksi saadun juutalaisen, että hän säästi raukan hengen ja vielä hyvittikin häntä, kun juutalainen passillaan todisti olevansa Kreikan alamainen.

Rosvot seuraavat suurimmalla mielenkiinnolla kotimaansa vaiheita ja palaavat aina miehissä ottamaan vaaleihin osaa. He menettelevät niin viisaasti, että saavat äänestyksen viisarin kallistumaan sille puolelle, joka on heille edullinen. Kun kleftit ovat saaneet ehdokkaansa valituiksi, niin he melutta jälleen jättävät kotopaikat ja lähtevät työmailleen Rumiliaan.

Nuori kuningaskunta ei vielä ole kunnossa, mutta kuitenkin on se kaikkien helleenien ylpeys, kleftien, samoin kuin miljonapohattainkin, jotka ovat maailman suurkaupungeissa ansainneet itselleen suunnattomat omaisuudet.

Puolueriidat ja suurpoliittiset seikkailut ovat ehkäisseet maan kehitystä. Rautatieverkko on jäänyt pieneksi, ja sekin tärkeä linja, jonka pitäisi yhdistää Atheena ja Larissa, ja josta viime sodassa olisi ollut niin paljon apua, on jäänyt lyhyeen pätkään ja saanut ruohoittua umpeen. Elinkeinojen hyväksi ei ole mitään tehty, maanviljelys on jäänyt alkuperäiselle kannalle. Jotenkin hyvä maantieverkko on kuitenkin saatu aikaan, vaikka monet kylät vielä saavat tyytyä aasin polkuihin. Metsänistutukset, joista Kreikalle voisi olla niin arvaamaton hyöty, ovat juonien vuoksi rauenneet tyhjiin, vaikka eräs saksalainen yhtiö olisi ottanut ne toimekseen. Miten huonolla kannalla raha-asiat ovat, sen olemme jo maininneet. Kultaa ei näe liikkeessä ensinkään ja hopeaa vaan nimeksi. Pienet vaihtorahat ovat kuparia, drakmat ja sitä suuremmat rahat paperia. Kun drakma nykyään on noin 60 pennin arvoinen, niin maksetaan Kreikassa 60 pennin seteleillä. Ahkerasta käytännöstä ovat nämä setelit niin kuluneet ja likaantuneet, että niiden arvoa ei erota mistään muusta kuin koosta. Kirjoitusta ei joskus hämärräkkään sen rasvaisen saastaisuuden alta, joka seteliä peittää, ja joka tekee sen nahkeaksi kuin pergamentti. Mutta niitä olisi kai siltä hyvin vaikea väärentää, sillä en tiedä, millä muulla tavalla paperia voisi sillä tavalla liata, kuin näitä satain tuhansien hyppysissä kulkeneita seteleitä. Kymmenen drakman setelit saa leikata kahtia, ja kumpainenkin puolisko käy viidestä drakmasta.

Miten vallanpitäjät joutaisivat pitämään huolta maan hyödystä, kun heidän kaikki voimansa kuluu vastapuolueen juonien torjumiseen, ja kun jokaisen uuden hallituksen ensimmäinen huoli on tehdä tyhjäksi, mitä edellinen on alkanut?

Kreikkalaisten on nyt onnettoman sodan jälkeen täytynyt tyytyä Europan holhouteen. Vaikka tämä on alentavaa, niin ei sitä voi pitää muuta kuin sekä oikeutettuna että hyödyllisenä. Valtakunnat ovat tietysti samoin kuin yksityisetkm velvolliset pitämään sitoumuksensa.

Monta katkeraa nöyryytystä on sota tuottanut helleeneille. Heidän urhoollisuutensa maine on vararikon partaalla. Sodan jälkeen tulee esille yhä uusia seikkoja siitä pelkuruudesta, jota sotamiehet ja varsinkin upseerit ovat osottaneet. Miten on kansa, joka vapaudensodassa taisteli niin uljaasti, voinut menettää niin paljon kunnostaan? Kreikkalaiset ovat herkkiä vaikutuksille. Nykyinen sukupolvi, jonka ei enää ole tarvinnut elää alituinen kalma silmäinsä edessä, niinkuin esi-isäin, on menettänyt kuolonhalveksumisensa. Kaupunkien asukkaiden luonne on varsinkin päässyt pehmenemään. He ovat enimmäkseen kauppiaita, liikemiehiä ja ammattilaisia, rahvasta, joka on jokapäiväisessä seurustelussa mammonan kanssa. Mutta pahaksi onneksi ovat juuri upseerit lähteneet tämän liikkuvamman väestön keskuudesta, joka paremmin kuin maalaiset on voinut pitää varansa ja hankkia itselleen edullisia paikkoja.

Kaikista arimmaksi on tietysti niiden helleenien nahka käynyt, jotka ovat ulkomailla hankkineet itselleen suuria rikkauksia, vaan kuitenkin pitivät velvollisuutenaan tulla vapaaehtoisina sotaan. Atheenan hotellissa, jossa asuin, oleskeli sodan aikana puolen tusinaa Marseillen kreikkalaisia, jotka olivat tulleet isänmaan edestä taistelemaan. Pari viikkoa olivat he kaikessa rauhassa oleskelleet hotellissa, vaikka kreikkalaiset taistelivat huonolla onnella sekä Thessaliassa että Epiroksessa, syöneet, juoneet, hakkailleet neitosia ja puhuneet ranskaa. Kreikka näet oli kaikesta helleeniläisyydestä huolimatta heille liian moukkamaista kieltä. Nämä nuorukaiset olivat nättejä ja sieviä kuin vahanuket. Kun alkoi kuulua huhuja sodan loppunaisesta, niin oli heidän ensimmäinen ajatus panna toimeen ilotulitus. Ja eräänä aamuna nuo hienot herrat ilmestyivät hotellin seurustelusaliin puettuina ihka uusiin vapaaehtoisen univormuihin, jotka tietysti olivat kaupungin parhaalla räätälillä teetetyt, ja joiden istumista tutkittiin sekä edestä että takaa. Muutamat olivat ottaneet punaisen ristin käsivarteensa. Näin sipsuttivat he sisään mammain, sisarten ja flammain ihailtaviksi. Ylösrakentava näky! Kun tieto valtain sekaantumisesta oli aivan varma, niin vaihtoivat he vapaaehtoisten hamppu-univormut muukalaislegionan somempaan viheriäiseen verkaunivormuun. He kävivät harjoituksissa, puhuivat painettiäksiisistä, ammunnasta y.m. ja olivat muka juuri tekemäisillään sotaan lähtöä, vaikka koko maailma tiesi, että sota oli lopussa, eikä heillä ollut vähintäkään aikomusta lähteä matkaan.

[Kuva: Megaralaisia tyttöjä.]

Näillä ulkomaiden helleeneillä alkaa muutoin jo olla omat kansalaisoikeutensa. He vilkastuttavat suuressa määrin Atheenan seuraelämää. "Nuo rikkaat kreikkalaiset", lausuu eräs matkustaja, "jotka ovat hakeneet onneaan pitkin maailmaa, ja vihdoin sen löytäneet Marseillessa, New Yorkissa, Manchesterissa tai Kalkutassa, nauttisivat vaan puoleksi dollareistaan, ruplistaan tai louisdoreistaan, elleivät saisi hiukkasen kilistellä niitä korvaan kotimaahan jääneille helleeneille, jotka politikoitsevat ja syövät raakoja porkkanoita. Atheenalla ei ole syytä valitella heidän isänmaallisuuttaan. Sillä kokonaiset kadut somine palatseineen ja huviloineen ovat noiden komeutta rakastavain rahamiesten rakentamia. Kun tämä bojaarien maahan muutto alkoi, niin köyhät ja ylpeät atheenalaiset tekeytyivät, ikäänkuin he halveksisivat kaikkea tuota tuhlaavaisuutta, tekivät salaviittauksia Artakserkseen lahjoihin, Harpaloksen kultaan, Kimonin puutarhoihin, sekä jankkasivat joka päivä, että Aristides oli oikeamielinen ja Fokion moitteeton. Katupojat haukkuivat vastatulleita 'Khrysokanthareiksi', se on kultaperhosiksi. Yliopiston professorit nimittivät heitä 'heterokhthoneiksi', muualla syntyneiksi, ja edusmiehet laativat lainkin, jossa julkiset virat ja niiden naurettavan pienet palkat vakuutettiin yksinomaan 'autokhthoneille', s.o. maassa syntyneille. Rahamiehiä tämä ostrakismi tosin alussa loukkasi, mutte he eivät siltä menettäneet rohkeuttaan. Ainoa keino rauhoittaa noita purevia politikoitsijoita oli, niin he päättivät, hankkia heille tilaisuutta tupakoimiseen, syömiseen ja tanssiin. He kalustivat salonkeja, laittoivat kuntoon tupakkahuoneita, kattoivat pöytiä kylmillä paisteilla, linnunpasteioilla ja viineillä, jotka olivat Parnesin, Marathonin tai Dekeleian tuotteita mieluisemmat. Atheenalaiset tulivat. Ensimmäiset, jotka näissä pidoissa kävivät, synnyttivät toisissakin halua. Ja niin on muutama kuppi teetä sulattanut säädyt ja kotiljongin vuorot, jotka ovat saattaneet puolueet läheisempään kanssakäymiseen, laimentaneet luokkavihaa."

Kreikkalaisten kansallisluonnetta arvostellaan hyvin eri tavalla, ja arvostelun erilaisuus näyttää usein olevan rotujen mukaan. En ole kuullut kenenkään saksalaisen kreikkalaisia kiittävän, jota vastoin ranskalaiset ovat heitä kohtaan järjestään myötätuntoisia. Saksalaisten vastenmielisyys tuntuu melkein vihalta, joka ei enää näe asioita puolueettomasti. Kreikkalaiset ovat taitavia kaupankävijöitä ja vaarallisia kilpailijoita saksalaisille, jotka koettavat saada itämaista kauppaa haltuunsa. Sama lienee syy, miksi kreikkalaiset ja juutalaiset ovat verivihollisia.

Hyvin monessa suhteessa kreikkalaiset muistuttavat meidän karjalaisia, ovat yhtä vilkkaita, iloisia, sukkelia ja teräviä, ynnä taipuvaisia tieteisiin ja taiteisiin. Mutta orjuuden ajalla, jonka kumpainenkin kansa on saanut kestää, on heidän viisautensa muuttunut viekkaudeksi, alituinen pelko on opettanut heidät teeskenteleviksi. Samoin kuin karjalaiset ovat helleenitkin enemmän taipuvaisia kaupankäyntiin, kuin mihinkään muuhun, se ei ole työtä, vaan huvitusta. Ja kaupassa varsinkin ovat kaikki keinot luvallisia, henkilöt, jotka yksityisinä ovat kunnon miehiä, ovat kauppiaina suuria pettureita. Maine heidän petollisuudestaan on kuitenkin liioiteltu. Helleenien parhaita ominaisuuksia on tyytyväisyys, säästäväisyys, toimeentulo vähällä ja sitkeys. He evät lempeäluonteisia ja ystävällisiä, eikä heillä tunnu olevan verenvuodatukseen tai julmuuteen ensinkään luontaisia taipumuksia, kuten esim. italialaisilla. Ne julmuudet, joita vapaudentaistelussa niin viljalta harjoitettiin, olivat kamalien kärsimyksien kostoa. Helleeneissä on muutamia hyvin omituisia puolia, joita kaikki matkustajat ovat ihmetelleet. Niinä päivinä, jolloin Atheenassa odotettiin vallankumousta, olivat kadut täynnä kansalaisia, joiden levolliselta huolestukselta muukalainen ei aavistanut mitään pahaa. Mutta tyvenen pinnan alla saattoi kuohua tulivuori, joka millä hetkellä tahansa olisi voinut puhjeta purkaukseen. Heissä on paljon tulisuutta, mutta samalla paljon flegmaa. Harvoin he menettävät selvän tietoisuuden teoistaan, vallan itsensä yli ja kylmän tasaisuutensa. He keskustelevat levollisesti, ja kuitenkin vilkkaasti. Heistä ei aavistaisi, että pikaisuuden rikokset ovat Kreikassa tavallisimmat. Tavat ovat yksinkertaisia, siveellisyys kiitettävä.

Kovat opetukset ehkä helleeneistä vähitellen kuluttavat pois niitä ominaisuuksia, jotka ovat heidän pyrinnöilleen suurimpana haittana, ja syventävät kansan luonnetta. He ovat kieltämättä erittäin sivistyskykyistä rahvasta, ja kun Turkissa kerran pääsee valtaan siedettävät olot, niin ovat kreikkalaiset ensimmäiset levittämään siellä länsimaista kulttuuria. Mutta kyky hallita itseään ja muita heiltä vielä puuttuu.