XV.

JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.

Laakereita ei leikattu viime keväänä Kreikassa. Kreikkalaisten omat laakerit jäivät Olympon kukkuloille turkkilaisten jalkoihin, ja harva oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo ennallaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka, pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti, se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta...

Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota, hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu. Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja tunteminen lamautti senkin myötätuntoisuuden, joka oli heidän asiaansa kohtaan olemassa.

Jos olisin lähtenyt pois jostain muusta maasta, kuin Hellaasta, niin olisi iloni lähdön hetkellä ollut sekottumaton. Mutta Kreikasta erosin tosiaan kaipauksella. Se oli minussa herättänyt monta harrastusta, jotka jäivät tyydyttämättä. Kuinka mielelläni olisin palkannut itselleni aarniopalikaarin, joka aasinsa selässä olisi kuljettanut minut läpi noiden maiden, poikki vuoristoiden, halki maakuntain, joissa tavan takaa eteeni avautuisi historiallisia paikkoja, jäännöksiä kunniakkaista ajoista.

Olisin matkustanut Tirynsiin ja Mykenaan, joissa Schliemann on kaivanut ilmoille Homeroksen aikuisia linnanrakennuksia ja hautoja runsaine muinaisaarteineen. Olisin käynyt Olympiassa, jossa ahkerat tiedemiehet ovat paljastaneet maailmalle helleenien muinaiset leikkipaikat ja yhteiset temppelit, joiden vaikutusvalta oli niin suuri, että ne merkitsivät jumalanrauhaa koko maassa. Olisin nähnyt Delfiit, jonka aarteet on paljastettu maan povesta, Spartat, Epidaurokset teatriraunioineen, Apollon templit Arkadian Figadiassa, ja monen monet muut paikat, jotka olisivat yhä elävämmiksi elvyttäneet mielessäni helleenien ihmeaikoja. Olisin matkustanut Aigeian meren saarille, joissa kansa on pysynyt puhtaampana kuin muualla, tutustunut tuon merkillisen maan kaikkiin nähtävyyksiin. Mutta sanomalehtimies on sotamies. Päälliköltä lyhyt sähkösanoma: "Tule kotiin, tarvitsemme"... Seuraavana aamuna oli matka-arkkuni jo lähtökunnossa.

Ja niin jätin taakseni orastavat harrastukseni, heitin katsomatta monet paikat, jotka viehättivät maineellaan ja muistoillaan. Tahtoisin huudahtaa: "Näkemään asti!" mutta se olisi toivomus ilman asiallista perustusta. Ehk'en näe sinua enää koskaan, Hellas, mutta mainettasi kiitän yhä uudelleen jokaiselle! Matkailijalle en tiedä maata, jonka taivas olisi suloisemman sininen, vuoret sopusuhteisemmat, kukkulain rusotus kauniimpi auringon laskiessa, meret värikkäämmät. Jos olisin taiteilija, niin jalompaa koulua en taipumuksilleni saisi.