XIV.

JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.

LJaakereita ei leikattu viime kevännä Kreikassa. Kreikkalaisten omat laakerit iäivät Olympon kukkuloille turkInkisten jalkoihin, ja harva oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo ennaltaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka, pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti, se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta . . .

Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota, hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu. Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja se, joka oli ensimmäisen laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan pakoon.

Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt, myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia, mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivät saaneet tehdä, mitä aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.