II.

HÄVITYKSEN AJAT.

Ne suuret sodat, joita Makedonian hallitsijat kävivät Aasiassa, heikonsivat ja hajoittivat Kreikan kansaa ollen alkuna sen häviölle. Sen parhaat sotilaat riensivät laumoittain etsimään onneaan vierailta mailta. Atheenasta siihen aikaan hävisi sukupuuttoon vanhoja perheitä. Maa menetti voimakkaimman osan väestöstään, ja sen vastustusvoima oli suuresti heikontunut raakalaiskansain alkaessa hyökkäyksensä.

Roomalaiset kohtelivat kreikkalaisia verraten lempeästi. Parempaa todistusta siitä kunnioituksesta, jota he tunsivat helleenejä vastaan, ei voi olla kuin Ciceron tunnettu varotus Kreikkaan lähtevälle Quintiukselle: "Muista Quintius, että hallitset kreikkalaisia, jotka ovat sivistäneet kaikki kansat, opettaen niille lempeyttä ja inhimillisyyttä, ja joille Rooma on velkaa oman valistuksensa". Kun Germanicus tuli Atheenaan, niin hän riisui yltään kaikki vallan merkit ja astui kaupunkiin vaan yksi liktori edellään. Eipä Roomassa pidetty oikein sivistyneenä miehenä, ken ei ollut käynyt Atheenassa.

Rooman keisareista osottivat varsinkin Augustus, Hadrianus, ynnä Antoninus Pius ja Marcus Aurelius suurenmoista hyväntahtoisuutta Kreikkaa kohtaan. Mutta se kuva, jonka Kreikka tarjoo Rooman keisarivallan ajalla, on ainoastaan pinnalta valoisa. Syvemmälle silmättäessä kohtaa rappeutuminen jo kaikkialla. Ylellisyys ja hekkuma olivat tylstyttäneet kansan, siveellinen ryhti bii hävinnyt, aineellinen varallisuus vähentynyt, ja jo toisen vuosisadan lopulla oli maan ja väestön voima sotain ja hallitsevain sorron kautta näännytetty. Suurin osa pelloista oli autiona, kukoistavain lakeuksien sijalla näkyi autioita aroja. Leivätön maarahvas tulvasi köyhtyväin kaupunkien rasitukseksi. Kauppa ja laivaliike alenivat sitä myöden, kuin tuotantokin ehtyi, ja keisari Nervan aikana oli Atheena jo niin köyhä, että melkein kaikki sen porvarit olivat velassa. Muukalaiset koronkiskurit kiertelivät maata ja koettivat riistää omaisuuden niiltäkin harvoilta perheiltä, jotka vielä olivat pysyneet varoissa. Semmoisiksi kuvasivat Plutarkhos ja Dion Krysostomos oloja toisella vuosisadalla.

Pitkin roomalaisvaltakunnan pohjoista rajaa oli sillä välin kokoontunut suuria raakalaiskansoja, jotka ahnain silmin katselivat veltostuvia vanhoja kulttuurimaita, odottaen vaan soveliasta tilaisuutta niihin hyökätäkseen.

Jo kolmannen vuosisadan keskivaiheilla alkoivat eoottilaisten, skyyttain ja muiden raakalaisten retket. Ensi aikoina heidän hyökkäyksensä tavan takaa torjuttiin, mutta raakalaiset eivät väsyneet, vaan uudistivat ne kahta rajummin.

Skyyttalaiset ryöstivät keisari Gallienuksen ajalla Makedoniaa, herulit kävivät Korinthossa, Argoossa ja Spartassa asti. Goottilaiset hävittivät Atheenaa, jota eräs vanha kirjailija vertasi uhrieläimeen, jonka liekit ovat kuluttaneet, jättäen ainoastaan luut jäljelle.

Keisari Julianuksen aikana koitti kuitenkin vielä kerran rauhan aika ja hävitetyt maakunnat pääsivät uudelleen vaurastumaan, mutta lyhyeksi kävi tämä heiastus entisestä loistosta. Julianuksen seuraajat eivät enää yhtä suuressa määrin suosineet Akhaiaa. Rooman keisareita harmitti se kovapintaisuus, jolla kreikkalaiset yhä pitivät kiinni vanhasta pakanallisesta uskostaan. Papit ja piispat saivat hävittää temppelit, tai muuttaa ne kirkoiksi. Raakalaisia vastaan ei hankittu suojaa, vaan he saivat ryöstöretkillään yhä enemmän kiiruhtaa helleenien kansan perikatoa. Kuudennella vuosisadalla käski keisari Justinianus sulkea Atheenan filosofikoulut, jotka olivat viimeinen jäännös pakanuuden ajoilta.

Goottilaiset, jotka hunnien ahdistamina tunkeutuivat yhä kauemma etelää kohti, olivat roomalaisilta saaneet osan Dakiaa asuakseen. Sieltä pyrkivät he kuitenkin yhä etenemään, ja Alarikin sotajoukot levisivät yli koko Peloponneson. Spartankin täytyi aseitten ja taistelijain puutteessa antautua. Hurjan hävityshimon valtaamana hajosi Alarikin armeija yli Peloponneson muiden maakuntain, hävittäen loputkin sen ikivanhoista kaupungeista. Raakalaisten mukana kulki likainen joukko muukalaisia munkkeja, jotka kiihottivat hävittäjäin himoa hurjaksi uskonvimmaksi.

Tällä retkellä hävitettiin Eleusiin kuuluisa mysteriotemppeli. Peloponnesolla joutui luultavasti suurin osa Olympian temppeleitä ryöstön ja perikadon omaksi. Thebe ja Atheena säilyivät kuitenkin linnoitustensa kautta. Alarik ei voinut ruveta Atheenaa piirittämään, vaan tyytyi suuriin lunnaisiin. Taru kertoo valloittajan säikähtyneen, kun hän lähestyessään Atheenaa oli nähnyt itse jumalatar Pallas Atheenen uhkaavan linnan harjalta, ja Akhilleen seisovan sen muureilla.

[Kuva: Diskoskiekon heittäjä.]

Viidennen vuosisadan alussa oli Kreikka ylt'yleensä raunioiden ja hautain peitossa. Pitkiin aikoihin ei se kyennyt uudelleen virkoomaan, etenkin kun bysantsilaiset keisarit pitivät siitä huonoa huolta. Goottilaiset tosin lähtivät matkoihinsa, samoin myöhemmin kuningas Genserik vandaaleineen, mutta sillä ei hädästä eikä kurjuudesta tullut loppua. Heidän perästään tulivat bulgaarit. Kuudennen vuosisadan keskivaiheille saakka ja vielä sen ohikin kesti yhtämittaista kansainhyökkäystä. Historiankirjoittaja Procopius lausuu: "Siitä pitäen, kuin Justinianus on valtakuntaa hallinnut, ovat Thrakiaa, Khersonnesoa, Kreikkaa ja kaikkea sitä maata, joka on Konstantinopolin ja Jonian meren välillä, joka vuosi hävittäneet bulgaarit ja hunnit. Enemmän kuin kaksisataatuhatta roomalaista on jokaisella ryöstöretkellä tapettu, tai viety vankeuteen, ja ne maat, jotka mainitsin, ovat nyt skyyttain erämaitten kaltaisia." Mitä raakalaisilta jäi, sen hävittivät maanjäristykset ja tulvat. Rutto teki puolen vuosisataa tuhoaan pitkin koko Europaa, ja se tempasi Kreikastakin mukaansa suuren osan eloon jääneestä rahvaasta. Mitä apua oli enää linnoituksista, joita Justinianus alkoi rakentaa, kun ei ollut sotilaita niitä puolustamaan. Hänen legioonansa eivät enää kelvanneet mihinkään, ja rahalla täytyi hänen torjua viholliset omasta pääkaupungistaan.

Hunnien ja bulgaarien jälkeen alkoivat slaavit retkensä. Procopius kertoo näistä slaaveista, etteivät he totelleet ketään yliherraa, vaan jo vanhastaan ratkaisivat kaikki asiansa yhteisesti, jakaen keskenään sekä menestykset että vastoinkäymiset. He eivät asuneet kaupungeissa eivätkä kylissä, vaan matalissa majoissa, maakuopissa, muutellen sinne tänne. He kunnioittivat uhreilla useita jumalia, mutta eivät tunnustaneet kohtalolle mitään valtaa. Harjoittaen mitä kamalinta julmuutta slaavilaiset ensinnä tunkeutuivat Illyriaan ja Thrakiaan, ynnä sieltä Hellaaseen. Asukkaat raastettiin mukaan orjiksii tai saivat raakalaisten lyhyistä keihäistä surmansa. Useita kertoja kävivät nämä rosvot Hellaassa asti ilman että bysantsilaiset keisarit saattoivat heitä vastustaa. Justinus II kutsui apuun avaarit, entiset vihollisensa, mutta niistä taisteluista, joita sen jälkeen syntyi, ei ole mitään luotettavia tietoja. Luullaan, että siihen aikaan, siis noin v. 580 j.Kr. helleeniläisten maahan saapui ensimmäinen slaavilainen asutus, joka ei liene kohdannut sanottavaa vastarintaa, autiota maata kun oli riittävästi. Uudet tulokkaat mukautuivat helleenien tapoihin, omistivatpa heidän kielensäkin.

[Kuva: Muinainen hautapatsas Atheenassa.]

Justinianuksen ajalla lakkasi Akhaia olemasta yhtenä maakuntana ja jaettiin moneen piiriin. Silloin Atheena, joka kaikista Kreikan kaupungeista oli vähimmin kärsinyt raakalaisten hävitysretkistä, menetti loputkin vapaasta hallitusmuodostaan. Jo aikoja oli viidensadan neuvosto, areiopaagi, vanhat tuomioistuimet, arkontit ja polemarkit lakanneet virkailemasta. Lopulta ei Atheenan väestöllä ollut muuta osaa valtiollisesta elämästä, kuin että sai valita kaupungin tai keisarin palkkaamat sofistat, rhetorit ja grammatikot. Vaali oli kuitenkin vallanpitäjäin vahvistettava, Tämäkin oikeus kävi mitättömäksi, kun Justinianus lakkautti julkisten opettajain virat ynnä kielsi julkiset näytännöt, jotka olivatkin vähitellen alenneet aivan arvottomiksi. Vanhat temppelit muutettiin kristityiksi kirkoiksi ja saivat marttyyreistä nimensä. Ainoastaan muutamissa etäisimmissä kolkissa pysyi pakanallisten jumalain palveleminen voimassa aina yhdeksännen vuosisadan loppupuoliskolle saakka.

Kahdeksannella vuosisadalla alkoi uudelleen saapua slaavilaisia siirtokuntia Pelopomiesoon, jossa vuorilla, laaksoilla ja maakunnilla vielä tänä päivänä on heiltä perittyjä slaavilaisia nimiä. Tuo siirto antoi aihetta tappeluihin, joista historia ei kuitenkaan ole mitään tietoa säilyttänyt.

Näihin aikoihin ilmestyi itäisen Välimeren rannoille uusi vihollinen, saraseenit, jotka ahdistivat Rhodosta ja Kyproa sekä saivat jalansijaa Kretassa. Sieltä he harjoittivat merirosvoutta pitkin Aigeian meren rannikoita. Turhaan koettivat bysanttilaiset keisarit heitä karkoittaa, Keisari Leo Filosofi pani heitä vastaan toimeen suuren sotaretken, jossa kreikkalaiset ja vastatulleet slaavit olivat mukana.

Saraseenien kadottua näyttämöltä ilmestyivät Italiasta käsin normannit, jotka perin pohjin ryöstivät Theben ja Korinthon, sekä veivät mukanaan suuren joukon niiden perheistä Italiaan, silkinkutomista opettamaan. Normannien täytyi väistyä venetsialaisten edestä.

Kuta enemmän bysantsilainen keisarikunta rappeutui, sitä kovemmaksi kävi taas Kreikan kohtalo. Keisarit kykenivät tuskin itseään puolustamaan, mitä sitten etäisiä maakuntia. Niin kehnoksi kävi keisarien tila, että Isaak II Angelos oli puoliväkisin nostettava valtaistuimelle, ja että hänen edeltäjänsä Andronikos I salaa karkasi, mutta saatiin kiinni ja hirtettiin jaloista.

Näitä kurjia oloja käyttivät venetsialaiset hyväkseen valloittaakseen Konstantinopolin, jossa Flanderin kreivi Balduin v. 1204 valittiin keisariksi. Siten sai alkunsa tuo lyhytikäinen latinalainen keisarikunta.

Länsimaisen tavan mukaan annettiin valtakunnan maakunnat läänitykseksi ranskalaisille ja italialaisille ylimyksille, jotka tottelivat keskushallitusta sen verran vaan, kuin kulloinkin hyväksi näkivät. Villehardouinin Gottfried perusti itselleen Korinthoon, ja burgundilainen Otto de la Roche Atheenaan ruhtinaskunnat, jotka levittivät valtaansa joka suunnalle. Edellinen kutsui itseään Akhaian herttuaksi. Jokainen ritari, joka vaan kykeni ympärilleen kokoomaan miesjoukon, anasti jonkun kaupungin tai vuoren, josta hän mukavasti saattoi harjoittaa vanhaa totuttua rosvonammattiaan. Raa'assa ylimielisyydessä tekivät he väkivaltaa ihmisille ja omaisuudelle, vieläpä maan taideteoksillekin. Heihin liittyi kaikenlaisia länsimaiden seikkailijoita, jotka saalista hakien pyrkivät keisarin tai hänen läänikerrainsa palvelukseen.

[Kuva: Lysikrateen muistomerkki Atheenassa.]

Kolmannentoista vuosisadan toisella puoliskolla pääsi Mikhael Palaiologos ja hänen kauttaan kreikkalainen hallitsijasuku uudelleen Konstantinopolin valtaistuimelle. Hänen kuollessa asettuivat Vähään Aasiaan ensimmäiset osmaamt, joista koitui perikato koko bysanttilaiselle keisarikunnalle.

Neljännellätoista vuosisadalla Atheenan herttuakunta joutui Sisilian kuninkaalle, joka hallitsi sitä maaherran kautta, kunnes hänen täytyi luovuttaa se florentiineille, joilla jo oli hallussaan Korintho, Argos ja Vostitza, Seuraavan vuosisadan keskivaiheille riideltiin Kreikan maakunnista ja kaupungeista vaihtelevalla onnella, ilman että bysantsilaiset keisarit kykenivät sekaantumaan asiaan. Ainoastaan Thessalia ja Epiros jäivät keisarillisille prinsseille palkkamaiksi, kunnes osmaanit, jotka olivat tulleet Hellesponton poikki Europan puolelle ja tehneet Adrianopolista pääkaupunkinsa, alkoivat niitä hätyyttää. Todistuksena siitä hädästä, joka näiden uusien vihollisien saapuessa valtasi kreikkalaiset maakunnat, lienevät Atheenassa erään vanhan muurin jätteet, jotka piirittävät Akropoliin pohjoispuolella olevaa kaupunginosaa. Tämä muuri on nähtävästi suuressa kiireessä rakennettu, se on koottu temppelien ja muiden rakennusten raunioista, arkitraaveista, tuoleista, alttareista, pilareista ja kaikenlaisista muista esineistä, mitä vaan on käsillä ollut. Vaikka se onkin Atheenan muinaisrakennuksille ollut niin tuhoisa, niin on siitä ollut se hyötykin, että siinä on meidän päiviimme säilynyt paljon semmoista, joka ehkä muutoin olisi joutunut häviön omaksi.

Turhaan rukoili keisari Johannes Palaiologos länsimaitten apua yhä uhkaavammaksi käyvää turkkilaisvaaraa vastaan. Säästäen Konstantinopolin viimeiseksi sulttaanit valloittelivat sen ympäriltä toisen maan toisensa perästä, ja etenivät etelässä Peloponnesoon saakka. Kun Timur Lenk samaan aikaan alkoi Vähässä Aasiassa ahdistaa turkkilaisia, niin viipyi Kreikan lopullinen valloitus vielä kotvasen aikaa. 1451 Konstantinopoli vihdoin joutui turkkilaisten haltuun, 1460 he valloittivat Peloponneson, ja samana vuonna, Atheenan viimeisen herttuan kuoltua, hänenkin maakuntansa yhdistettiin osmaanilaiseen valtakuntaan. Turkkilaiset säästivät kuitenkin Atheenaa, kunnioittaen sen vanhoja muistoja. Miten paljon huonommat heitä venetsialaiset olivat, sen saamme vasta nähdä.

Niin olivat siis helleeniläiset maat joutuneet osmaaneille, joiden valta on tuottanut syvintä alennusta niille kansoille, jotka ovat sen alle joutuneet. Mutta eivät turkkilaisetkaan saaneet rauhassa pitää valloituksiaan, venetsialaiset koettivat seuraavain vuosisatain kuluessa tavan takaa niitä anastaa. Turkki ja Venetsia kävivät keskenään sotia vaihtelevalla menestyksellä. Useita rauhoja tehtiin, mutta yhtä usein ne rikottiin. Helleeniläiset maat saivat yhä edelleen ankarasti kärsiä sodan rasituksia.

Sulttaanit tekivät Kreikasta turkkilaisen maakunnan. Alussa voitetut saivat pitää jonkinlaisen kunnallishallinnon, mutta pian tämä oikeus supistettiin, tai jäi merkitystä vaille. Turkkilaiset virkamiehet nylkivät maata ankarasti, ottivat lahjoja, sekä käyttäytyivät kaikin tavoin mielivaltaisesti. Virkamiesten alituinen vaihteleminen tuotti sietämättömiä oloja. Suurin osa maaomaisuudesta joutui turkkilaisten käsiin. Ainoastaan saaret pysyivät jotakuinkin itsenäisinä, kunhan vaan maksoivat vuotuisen veronsa sulttaanille.

Venetsialaiset valloittivat sitten uudelleen Peloponneson vv. 1687—99, ja pitivät sitä hallussaan vuoteen 1718 saakka, jolloin se uudelleen joutui turkkilaisille. Venetsialaisia kiitetään siitä, että he tällä lyhyellä ajalla ennättivät monenmoisilla rakennuksilla, maan, viinin ja silkin viljelystä edistämällä ynnä säännöllisellä hallinnolla saada maata melkoisesti toipumaan. Mutta samalla he harjoittivat mitä kovinta sortoa, joka on Kreikassa jättänyt jälkeen kirotun muiston. Uskonnollisella alalla varsinkin oli sorto sietämätön. Kreikkalaiset kirkot suljettiin, kreikkalaisia pappeja kiellettiin virkaansa toimittamasta ja ripittämästä kuolevia. Eivät kyynelet, eivätkä rukoukset auttaneet, heitä pakotettiin käymään roomalaiskatolisissa kirkoissa. Kun samat maat uudelleen joutuivat turkkilaisen vallan alle, niin kreikkalaiset puolestaan kostivat sillä tavalla, että saivat turkkilaiset tuomitsemaan latinalaiset papit kaleereihin ja kaiken heidän omaisuutensa otetuksi takavarikkoon. Ranskan lähettilään välityksellä papit tosin pääsivät kaleerirankaistuksesta vapaiksi, mutta heidän täytyi vuorostaan luopua uskostaan ja tunnustaa kreikkalaisen kirkon opinkappaleet. Paavilaisuus ei ole sen koommin päässyt Kreikassa päätään nostamaan.

Venetsialaiset, joita pidettiin Italian sivistyneimpänä rahvaana, hävittivät mitä häpeällisimmin Kreikan muinaismuistoja. He ampuivat raunioiksi Akropoliin, joka oli raakalaisilta ja turkkilaisilta säilynyt. Piirittäessään Atheenaa v. 1687 he kuljettivat patterinsa Pnyksin kunnaalle, joka on melkein Akropoliin vieressä, ja pommittivat siitä kuudella tykillä ja neljällä mörssärillä Perikleen ikimuistomerkkejä, Propyleitä ja Minervan temppeliä. Yksi pommi rikkoi Parthenonin katon, sytytti ruutitynnörit, joita siinä talletettiin, ja räiähytti rakennuksen ilmaan. Ihmeellistä, on, kuinka niin äärestä ammuttaessa näinkin paljon on säilynyt meidän päiviimme.

Viisitoista sorron ja hävityksen vuosisataa olivat perinpohjin kukistaneet Kreikassa muinaisen sivistyksen ja muinaiset muistomerkit. Helleenien maa oli vaipunut unhotukseen, ainoastaan joku yksinäinen tiedemies muisteli sitä silloin tällöin vuosisatain vieriessä.

"Oi inhimillisten asiain kurjia kohtaloita! Oi inhimillisen vallan surullista muuttumista! Kaupunki, joka muinen oli mainio muuriensa, laivainsa, rakennustensa, aseittensa, rikkautensa, miestensä, järkevyytensä ja kaikenlaisen viisautensa vuoksi, on nyt kukistunut pieneksi kauppalapahaseksi, jopa kyläksi. Se joka ennen oli vapaa ja eli omain lakiensa nojassa, on nyt joutunut raaimman ikeen orjuuteen. Matkusta Atheenaan ja näe suurenmoisimpain rakennusten sijalla ainoastaan surkeita, hajonneita raunioita! Ellös, ellös koskaan luottako liiaksi omiin voimiisi, vaan Häneen luota, joka sanoo: Minä Herra teidän Jumala."

Niin valitti uuden ajan alussa muuan sveitsiläinen oppinut Atheenan kohtaloa.

Eräs ranskalainen kirjailija vakuutti samaan aikaan, että Atheena oli vaan pieni kylä, jota ketut ja sudet ryöstelivät; ja muuan saksalainen tiedemies taas huudahtaa: "Oli muinen Kreikka, oli Atheena; mutta nyt ei ole Kreikassa Atheenaa, eikä itse Kreikkaa."

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla alkoi Kreikka ja etupäässä Atheena herättää länsimaisen maailman huomiota. Useat oppineet matkustelivat sinne ja laativat sen raunioista piirustuksia ja kertomuksia, jotka ovat Kreikan muistomerkkien tuntemiselle arvokkaat, koska paljon niistä rakennuksista, jotka silloin kuvattiin, myöhemmin vielä on hävinnyt.

Ranskan lähettiläs Nointel antoi v. 1674 piirustaa Parthenonin basreliefit, jotka sitten suurimmaksi osaksi hävisivät, kun venetsialaiset räjähyttivät temppelin ilmaan. Vielä tärkeämmät ovat ne tarkat tutkimukset ja muistiinpanot, joita ranskalainen Spon, hienosti sivistynyt Lyonin lääkäri, sekä englantilainen Wheler v. 1675 ja 1678 tekivät. Nämä molemmat tiedemiehet olivat viimeiset, jotka näkivät Parthenonin ehjänä.

Seuraavalla vuosisadalla ovat varsinkin englantilaiset Stuart ja Chandler julkaisseet Kreikan muinaismuistoista ansiokkaita tutkimuksia. Saksalainen paroni Riedesel matkusti Morean läpi kolme vuotta sen jälkeen, kuin venäläinen retkikunta kävi siellä ja albaanit olivat sen pois ajaneet; hän kertoo nähneensä, kuinka Spartassa, Argoossa ja Megalopolissa oli verekseltä hävitetty useita muistomerkkejä.

Rooman keisarit olivat riistäneet Kreikan kaupungeilta niiden kauneimmat veistoteokset koristaakseen niillä pääkaupunkiaan; kun Konstantinopoli perustettiin, niin sai Hellas antaa sille samanlaisena verona mitä roomalaiset olivat jättäneet; venetsialaiset ja florentiinit ottivat, mitä irti saivat. Viime vuosisadanvaihteessa kävivät vihdoin englantilaiset käsiksi maan kiintonaisiinkin muistomerkkeihin, raastaen, murtaen pois niistä kaikki raunioissa säilyneet veistoteokset, mitä pitivät British Museumin arvoisena. Tämä lordi Elginin teko herätti suurta suuttumusta Europassa, ja Byron tuomitsi sen hehkuvalla harmilla.

Yllä mainittujen tutkimusretkien ja muiden matkakertomusten kautta heräsi Europassa Kreikkaa kohtaan yhä suurempi myötätuntoisuus, jonka leviämiselle kahdeksannentoista vuosisadan humanistiset harrastukset olivat niin suotuiset. Oppineen maailman huomio kääntyi yhä enemmän niihin jäännöksiin, joita vielä oli muinaisesta Hellaasta säilynyt, ja valistuneessa yleisössä heräsi lämmin sääli maata ja kansaa kohtaan, jonka menneisyys oli ollut niin kunniakas, vaan joka oli niin syvälle sortunut. Nämä vaikutukset sytyttivät sen filhelleenisen liikkeen, joka sitten tämän vuosisadan alussa niin voimakkaasti auttoi uushelleenien vapaudentaistelua, pakotti diplomaatit muuttamaan heidän hyväkseen politiikkansa ja teki Kreikasta itsenäisen valtakunnan.

[Kuva: Nuori parikunta Peloponnesosta.]