III.

VAPAUDENTAISTELU.

Vapautuksen toivo tapaa olla yhtä vanha kuin sortokin, ja aikaisin kreikkalaisetkin himoitsivat sen alentavan ikeen alta, joka oli heidät kukistanut. Mutta monta vuosisataa pettivät ne toivon kipinät, joita silloin tällöin välähti heidän kohtalonsa pimeydessä. Puolikuu näytti ainaiseksi kukistaneen itämailla ristin.

[Kuva: Arkaadilainen maisema.]

Kerran se lopulta nousi kuitenkin vapautuksen aurinko heillekin, mutta verisenä ja pysytellen kauan matalalla, ikäänkuin epäröiden, kohotako, vaiko laskea uudelleen. Länsimaailma on puolen vuosisataa katsellut näitä kamalia aamuruskoja itäisellä taivaalla.

Pitkällinen oli vapaudentaistelu ja sydäntä särkeviä ne tuskan kuvat, joita se on säilyttänyt historialle, mutta suunnattoman kalliilla hinnalla Hellas lopulta lunasti itsenäisyytensä.

Osmaanit antoivat kristittyjen alamaistensa tuntea sorron koko katkeruuden. Mielivalta ja ylenkatse olivat rajattomat, yhtä rajattomat kuin niiden synnyttämä vihakin.

"Rajahiksi", karjaksi, nimittivät turkkilaiset kristittyjä maakuntiaan. Eajahin asukkaat olivat' orjain luvussa. Heidän maansa jaettiin valloittajain sotilaille läänitykseksi, heidät suljettiin kaikesta vallasta, heidän uskontoaan sorrettiin, sivistyspyrinnöitään poljettiin. Kenpä voisi luetellakaan kaikki rajahin kärsimykset. He eivät saaneet pitää aseita suojakseen, eivät rakentaa uusia kirkkoja, eivätkä vanhoja korjata. Turvallisuutta ei ollut omaisuuden, eikä hengen puolesta. Pashat ajoivat takaa jokaista penniä, joka vilahti alamaisten kourassa, ja rikkaus tuotti alituiset hengenvaarat. Turkkilainen herra piti jokaisen naisen, joka hänen himoaan hiveli, ja niin täytyi kreikkalaisten naittaa tyttärensä niin nuorina kuin suinkin, pelastaakseen heidät häväistyksestä. Virkamiehet, jotka itse ostivat virkansa esimiehiltään, nylkivät niiden hinnan takaisin alamaisiltaan monenkertaisesti. Oikeudenkäynti oli niin vaarallista, että jutut tavallisesti päättyivät kummankin asianomistajan häviöllä. Rikosjutuissa kristitty ei kelvannut todistajaksi mohamediläistä vastaan. Rajahin täytyi puvussaankin erottaa itsensä osmaaneista. Se ei saanut oppia arapilaista kirjoitusta, eikä omia kirjojaan käyttää. Kamalimpia rasituksia oli poikavero, jonka kautta kansalta riistettiin sen paras toivo. Joka viides vuosi kiertelivät maakuntia kylästä kylään pienet joukot turkkilaista sotaväkeä. Asukkaat poikineen koottiin, ja nuorisosta otettiin viides osa, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, sulttaanin orjiksi ja kasvatettaviksi mohamedin uskoon. Joka tällä tavalla vietiin kotoa, oli ainaiseksi menetetty.

Mitä huolta olisi turkkilaisen tapainen hallitus pitänyt maan vaurastumisesta? Ei mitään tehty sen elinkeinojen hyväksi, sivistyslaitoksista puhumattakaan. Teiden puutteessa kävi liike eri maakuntain välillä vaivalloiseksi. Maanviljelys oli niin huonossa tilassa, että suurin osa maata oli autiona. Kauppaa rasittivat kaikenlaiset hankaluudet.

Helleeniläinen kansanluonne, joka on niin altis vaikutuksille, oli vuosituhansien koettelemuksissa turmeltunut. Kun ei väkivallalla voitu vastustaa sortoa, niin opittiin pettämään. Viekkaudessa olivat kreikkalaiset jo vanhastaan olleet mestareita, nyt tuli tästä ominaisuudesta kansallinen avu taistelussa olemassa olon puolesta. "He pelkäävät aina tulevansa petetyiksi", lausui helleeneistä eräs venetsialainen kirjailija. "Kaikki herättää heissä epäluuloa, mutta eivät hekään puolestaan ajattele muuta kuin petosta. Hyöty kaupoissa on isän ensimmäinen opetus pojalleen." Valheellisuudella, juonilla, eripuraisuudella, julmuudella panivat he sitten monta kertaa länsimaiden myötätuntoisuuden kovalle koetukselle, mutta heidän asiansa oli toiselta puolen niin oikea, että siltä ei voitu kieltää kannatusta, heidän esi-isänsä niin kunniakkaat; ja ne monet urotyöt, joita nämä palikaarit tekivät, ihastuttivat loistolla, joka muistutti muinaisia helleenejä.

Vuoristot ovat karuja luonnon taimia kasvattamaan, mutta vapaus on niillä ikimuistoisista ajoista viihtynyt paremmin kuin lihavimmilla lakeuksilla. Vuorissa pääsi kreikkalaistenkin itsenäisyys voimakkaaksi varttumaan.

[Kuva: Ryhmä jumalia Parthenonin friisistä.]

Paimentolaiselämä alkoi vapautensa vuoksi olla elinkeinoista paras. Paimenien luo pakeni vuoristoihin vähitellen yhä enemmän miehiä, jotka olivat riitaantuneet turkkilaisten kanssa; mutta kun ei karjanhoito voinut kaikkia elättää, niin ruvettiin rosvoiksi. Näistä "klefteistä", rosvoista, sai vapaudentaistelu sitten parhaat sotilaansa. He tottuivat kestämään kaikkia rasituksia, kärsimään nälkää ja janoa, nopeasti marssimaan ja ampumaan tarkkaan. Vuorilla oppivat he tuohon sissisotaan kivien ja puiden suojasta, joka sitten kävi turkkilaisille niin tuhoisaksi. Sorrettu rahvas ihanteli kleftejä turkkilaisten väkivallan kostajina. Talonpoika piti itseään turvallisempana, kun hänellä oli joku poika kleftien joukossa. Verikoston laki lisäsi vääryyttä tehtaissa nopeaan heidän lukuaan. Ihanasti on kreikkalainen kansanrunous laulanut näistä urhoista, joita harvoin odotti muu kuin väkivaltainen kuolema. Jos turkkilaiset saivat heidät käsiinsä, niin heillä oli edessään kamalat kidutukset. Klefteissä kehittyi harvinainen kestävyys ja kuolonhalveksiminen. Vaikka rosvoja, niin ylläpitivät he keskenään monta ritarillistakin tapaa, jotka lisäsivät heidän elämänsä romanttisuutta. He saattoivat ampua oman päällikkönsä, joka tahtoi pitää vangiksi joutuneen turkkilaisen naisen. Mutta myös oli heissä paljoa julmuutta, johon turkkilaiset olivat hyvät opettajat. Kleftien hirmutyöt vapautussodan aikana kehotti mohamediläisiä vielä kamalampiin rikoksiin.

Portti ryhtyi jo aikaisin toimiin kleftiläisyyttä vastaan. Se jakoi maakunnat armatolikeihin, piireihin, joiden miesväki sai aseet vuorelaisten kurissa pitämiseksi. Armatooleilla, s.o. aseellisilla oli sittemmin tärkeä osa Kreikan vaiheissa. Ei viipynyt kauaa, ennenkuin he ensinnä salaa ja sitten julkisesti liittyivät klefteihin turkkilaisia vastaan, ja vapaudentaistelijain luku sen kautta melkoisesti karttui.

Helleeneillä oli vanha taru, että heille pohjoisesta tulisi pelastaja, ja aikaisin kiintyi heidän toivonsa Venäjään, joka Turkin kanssa kävi niin kovat sodat. Uskonnonkin yhteys viehätti heitä tämän mahtavan puoleen, ja Venäjällä taas kehittyi varahin halu tulla uskonveljille avuksi.

Jo Pietari Suuri hautoi mielessään uuden kreikkalaisvaltakunnan perustamista, ja Katharina II:sen ajalla sai bysantsilainen aate alkavasta filhelleenisyydestä uutta virikettä. Voltaire kehotti keisarinnaa pelastamaan helleenejä, ja korkeat henkilöt ajoivat Venäjällä lämpimästi heidän asiaansa. Uuden sodan syttyessä Turkkia vastaan pantiinkin tuuma toimeen. Kronstadtista lähetettiin Välimerelle sotalaivasto, ja ruhtinas Orlov vei v. 1770 venäläisen armeijan Peloponnesoon, joka mahtavan liittolaisen saapuessa innolla nousi kapinaan. Mutta kauhean lopun sai tämä ensimmäinen yritys, joka samalla pitkäksi aikaa lannisti kreikkalaisten luottamuksen Venäjään.

Turkki turvautui kamalaan keinoon, jota se menestyksellä on sekä ennen että jäljestäpäin käyttänyt. Se kutsui Albaniasta mohamedinuskoiset shkipetaarit kurittamaan kapinallisia, ja nämä saaliin ja verenhimoiset joukot täyttivät Peloponneson äärettömällä viheliäisyydellä. Kymmeniätuhansia miehiä murhattiin, naiset ja lapset raastettiin orjuuteen. Pappeja ja piispoja hirtettiin, kirkot, luostarit ryöstettiin, monta kaupunkia hävitettiin perin pohjin. Lopulta Moreaa ryösti noin 150,000 shkipetaaria ja kaikenlaista verenimijää muualtakin Balkanin niemeltä. Tämän ajan hirmutapauksista muistettakoon 4000 kreikkalaisen pako Sfakterian saareen, jossa he kuolivat nälkään ja janoon. Turkkilaiset tappoivat Larissassa 3000 kreikkalaista, pelottaakseen heidän maanmiehiään uusista kapinayrityksistä, ja janitshaarit saivat huvikseen ammuskella kaupungin asukkaita. Albaanit ryöstivät sitten Peloponnesoa yhdeksän vuotta, eivätkä enää turkkilaistenkaan käskyllä lähteneet pois, ennenkuin Hassan Ghazi, joka sulttaanilta sai toimekseen niemen puhdistamisen, heitä surmasi kymmeniä tuhansia. Hän saattoi Tripolitzan luo rakentaa 4000:sta pääkallosta voitonpyramiidin ja lähettää 120 johtajan päät Stambuliin, sulttaanille lahjaksi. Peloponneso oli nyt niin lopen hävitetty, että sen asukasluku oli 250,000:sta vähentynyt vajaaksi 100,000:ksi.

Mutta verinen kosto ei enää voinut tukehuttaa vapaudenhimoa, eivätkä myöskään ne monenlaiset huojennukset, joita sulttaanit viime vuosisadan lopulla soivat kristityille alamaisilleen. Kreikkalaisten toiveet saivat voimakasta virikettä niistä tuulista, jotka siihen aikaan puhalsivat yli Europan Sillä aikaa kun kleftit ja armatoolit kotomaassa kävivät lakkaamatonta sissisotaa turkkilaisia vastaan, alkoivat ne monilukuiset kreikkalaiset, joita asuskeli Europan +suurkaupungeissa, täydellä todella valmistella maansa vapauttamista. Rhigas, kreikkalaisten vapaudenrunoilija, matkusti rakentamassa ulkomailla asuvain kreikkalaisten kesken laajaa salaliittoa, ja kotomaansa kleftejä hän kiihotti hehkuvilla runoilla, jotka pian olivat Hellaassa joka miehen suussa:

Kuin kanan palikaarit, kuin kauan aiomme, Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss vuortemme? Kuin kauan metsiss olla ja piillä aina näin, Pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin, Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaa, Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa? Yks hetki kallihimpi on olla vapaana, Kuin tuhat vuotta raskaissa orjan kahleissa!

Rhigasta sanotaan kreikkalaisten vapauden ensimmäiseksi marttyyriksi. Itävallan hallitus, joka vihasi kaikkia vapaudenpyrinnöitä, otatti hänet kiinni Triestissä ja antoi ilman ehtoja turkkilaisille, jotka ammuttivat hänet. Ennen kiinni joutumistaan ennätti runoilija niellä salaisen seuransa jäsenluettelon. Kuollessaan hän huudahti: "Näin kuolevat palikaarit! Te olette kyllin kylväneet siementä, hetki tulee, jolloin kansani korjaa ihanan sadon."

Viime vuosisadan lopulla kreikkalainen kansallisliike sai alkuun uushelleeniläisen hengenviljelyksen. Perustettiin paljon kouluja, ja Korais laski perustuksen kreikkalaiselle kirjakielelle. Turkin sulttaanit, jotka nyt täydellä todella pohtivat tuumia koko valtakuntansa olojen parantamiseksi, eivät näitä pyrinnöitä vastustaneet. Kreikkalaisten kauniit kansallisrunot herättivät Europassa huomiota ja ihastusta. Monelta taholta osottivat mahtavat henkilöt myötätuntoisuuttaan helleenejä kohtaan ja kallistivat korvansa heidän kuiskutuksilleen. Rhigas oli Wienissä pitänyt keskusteluita Ranskan lähettilään Bernadoten kanssa, ja Venäjän keisari Aleksanteri I oli filhelleeni.

Venäjällä kudottiin uudet juonet Kreikan vapauttamiseksi. Odessan kreikkalaiset perustivat salaisen seuran, filikkoin hetairian, joka päämääräkseen pani bysantsilaisen valtakunnan uudistamisen. Hetairia oli jaettuna moneen luokkaan ja sen jäseniä sitoivat kamalat valat; he olivat velvolliset heti merkin saatuaan lähtemään taisteluun. Seura levisi vähitellen yli koko kreikkalaisen maailman, ja vihdoin sen johto uhkarohkeasti muutettiin Odessasta itse Stambuliin.

Saadakseen yrityksilleen suurempaa kannatusta hetairian johtajat oikein kreikkalaisella viekkaudella panivat liikkeelle huhun salaisesta korkeimmasta hallituksesta, joka muka seuran toimia johti, ja tällä ylijohdolla tarkoitettiin Venäjää. Joonilaisen kreivi Kapodistrian ollessa keisari Aleksanterin läheisimpiä luottamusmiehiä oli helppo saada huhulle yleistä luottamusta; mutta keisari kerrassaan vieraantui helleenien hankkeista, kun hän sai siitä vihiä. Ranskan vallankumous oli hallitsevissa herättänyt syvän inhon kaikkia salaisia seuroja vastaan, olipa niillä mikä tarkoitus hyvänsä. Mutta kun huhu tuosta salaisesta korkeimmasta hallituksesta tuli sulttaanin korviin, niin se hänessä herätti Venäjää kohtaan syvän epäluulon, jota eivät mitkään viralliset vakuutukset voineet poistaa, ja josta oli paljon apua kreikkalaisille.

Turkin virallisissakin piireissä oli näillä hankkeilla salaisia suosijoita. Varakkaammat Konstantinopolin kreikkalaisista perheistä, joita kaupunginosansa mukaan kutsuttiin fanariooteiksi, saavuttivat sulttaanien hovissa monenlaisten kykyjensä kautta vähitellen yhä suurempaa vaikutusvaltaa, Samalla kuin he olivat sulttaanien luottamusmiehiä, kutoivat he monenlaisia juonia Hellaan vapauttamiseksi. Mahtavimmat näistä fanariooteista olivat Ypsilantiit, jotka kauan olivat Portin nimittäminä hospodaareina Tonavan ruhtinaskunnissa. Fanarioottien päämääränä ei alussa ollut ilmi kapina, vaan kreikkalaisten ja muiden kristittyjen vaikutusvallan vähitellen tapahtuva eneneminen Turkissa, kunnes tästä lopulta tulisi kristittyjen hallitsema valtakunta. Sulttaanien saatua vihiä näistä aikeista menettivät he kuitenkin vallanasemansa, ja vapaudentaistelu sai heistäkin innokkaita osamiehiä.

[Kuva: Kappale Parthenonin friisiä.]

Turkki oli tämän vuosisadan alussa heikontunut onnettomain sotain ja maakunnissa hallitsevain pashain niskoittelemisen kautta. Ali pasha, joka koetti perustaa itsenäistä valtakuntaa Albaniaan ja Epirokseen, nousi Porttia vastaan ilmikapinaan. Ja sulttaani pelkäsi Venäjän milloin tahansa alkavan uuden sodan, eikä uskaltanut lähettää sotaväkeä pois pohjoiselta rajaltaan. Hetki siis oli suotuisa kreikkalaisten yritykselle.

Alussa oli sotaonni heille suosiollinen. Tosin Aleksanteri Ypsilantiin yritys sai onnettoman lopun, kun hän v. 1821 muutaman tuhannen kreikkalaisen hetairistan kanssa etelä-Venäjältä hyökkäsi Tonavan ruhtinaskuntiin ja koetti yllyttää niitä kapinaan, mutta Kreikassa taisteltiin turkkilaisia vastaan hyvällä menestyksellä, joka voimakkaasti vahvisti kansan itseluottamusta ja rohkaisi kaikkia tarttumaan aseisiin. Kleftit ja armatoolit riensivät alas vuoriltaan, ja ne kansalaiset, joilla ei ollut muita aseita, nousivat puukoilla, lingoilla ja nuijilla sortajiaan vastaan. Innostus oli niin suuri, että naisetkin lähtivät liikkeelle, muonan kantajiksi taistelijoille. Alussa kreikkalaiset eivät uskaltaneet avoimessa tappelussa vastustaa turkkilaisia, mutta muutamat voitot antoivat heille pian rohkeutta. Sota-asioihin opastuneet kreikkalaiset ja ulkomaalaiset upseerit alkoivat vapaaehtoisista harjoittaa säännöllistä sotaväkeä. Kootuilla rahoilla ostettiin aseita ja ampumavaroja, joita lahjoinakin alkoi saapua kaikista maista.

Europassa vallanpitäjät olivat kapinaa kohtaan vihamielisiä. Ruhtinas Metternich, joka siihen aikaan johti Itävallan ja suureksi osaksi koko Europan politiikkaa, oli sitä mieltä, että koska sulttaani oli Kreikan laillinen hallitsija, niin kapina oli legitimisyyden loukkaus ja siis tukehutettava. Mutta yleisössä eivät semmoiset mielipiteet saaneet vähintäkään kannatusta. Kaikki kansanluokat olivat kreikkalaisten puolella. Saksassa humanistit voittivat Metternichin tukahuttamisyritykset, Byron sulatti englantilaisten kylmäkiskoisuuden, Chateaubriand vertasi Kreikkaa kristikunnan Vendéehen ja taivutti Ranskan rojalistitkin helleenien puolelle. Lopulta filhelleeninen liike tempasi ruhtinaallisiakin henkilöitä mukaansa.

Mutta äärettömän raskaat koettelemukset sai Hellas kestää, ennenkuin hallituksienkin oli pakko sitä auttaa.

Sota muuttui verisimmäksi verilöylyksi. Kummallakin puolella oli silmämääränä vastustajan hävittäminen maan päältä. Ei ollut julmuutta niin kauheata, ettei sitä olisi tehty. Seivästys, kappaleiksi sahaaminen kävivät tavallisiksi surmatavoiksi. Eivätkä hurjistuneet kleftit antaneet turkkilaisille paljoakaan perää hirmutöissä.

Kapinan alussa tapettiin heti pitkin koko Moreaa noin 15,000 mohamediläistä ja kolmisen tuhatta mohamediläistä taloa hävitettiin. Kun Stambuliin saapui verilöylystä tieto, niin siellä pääsi tiikerimäinen raivo valloilleen. Sulttaanin käskystä kreikkalainen patriarkka pääsiäisaattona jumalanpalveluksen jälkeen erotettiin virasta, potkittiin ja täydessä virkapuvussa kolmen metropoliitan ja monen muun papin kanssa hirtettiin kirkon oven päälle. Kolmen päivän kuluttua ruumiit annettiin juutalaisen roistoväen haltuun, joka häväisten raastoi ne katuja pitkin mereen. Monta sataa rikasta fanarioottia ja tuhansia muita kreikkalaisia murhattiin. Pari sataa kirkkoa hävitettiin valtain lähettiläiden vastaväitteistä huolimatta.

Nämä hirmutyöt tekivät vihan sammumattomaksi. Kreikkalaiset kostivat ne kamalasti, kun Morean turkkilainen pääkaupunki Tripolitza pitkällisen piirityksen jälkeen lankesi heidän käsiinsä. 12,000 kleftiä oli kokoontunut saarretun kaupungin ulkopuolelle sen antautumista odottamaan. Ainoastaan etevimmät turkkilaiset saivat pitää henkensä. Kaikki muut asukkaat tapettiin ja etenkin juutalaisia kidutettiin. Pahimmat verikoirat ajoivat takaa nälkään nääntyviä turkkilaisia naisia ja lapsia, jotka aikaisemmin oli päästetty kaupungista pakenemaan, ja murhasivat heistä parituhatta henkeä. Kun vanha kleftipäällikkö Kolokotronis ratsasti kaupunkiin, niin olivat kadut niin täynnä ruumiita, etteivät hänen hevosensa kaviot portin ja seraljin välillä koskeneet maahan. Verilöyly herätti Kreikkaan saapuneissa filhelleeneissä niin suurta inhoa, että esim. uljas englantilainen Gordon jätti maan pitkäksi aikaa. Turkkilaiset kostivat Tripolitzan seuraavana vuonna tappamalla Khion saarella 23,000 miestä ja viemällä 47,000 vaimoa, neitoa ja lasta orjuuteen.

Nämä katkerat tapaukset, joiden luettelo venyisi pitkäksi, olisi paras haudata unhotukseen, elleivät ne kertoisi niin paljon, ja ellei olisi hyvä yhä verestellä turkkilaisvallan ansioluetteloa aikana, jolloin esim. Saksassa on käynyt muodiksi sitä kaunistella.

[Kuva: Byronin kuvapatsas Atheenassa.]

Kuinka sorto rikkoo kansan luonteen, se tuli räikeästi näkyviin vapautussodassa, joka on kirjavin kutomus jaloa uhraavaisuutta, uljuutta ja samalla mitä alhaisimpia intohimoja. Samat päälliköt, jotka vihollisia vastaan taisteltaissa tekivät ihmeteltäviä urhotöitä, olivat keskinäisellä eripuraisuudella saattaa isänmaansa asian perikadon omaksi. Kolokotronis, Mauroinikhalis, Odysseus ja muut mahtavat kleftikapteenit, jotka olivat kovien kokemusten opettamia, vaarain karkaisemia miehiä, vaan samalla raakoja, julmia, petollisia ja saastaisen ahnaita, soveltuivat huonosti yhteen länsimaisen Demetrios Ypsilantiin tai jalon ruhtinas Maurokordatoksen kanssa, jonka frakki ja prillit heitä naurattivat. Kleftikapteenit koettivat kesken sotaa ryöstön ja lunnaiden kiskomisen kautta rikastua, petoksella keinotella itselleen ulkomaalta lähetettyjä rahoja ja korppien tavoin repiä itselleen osia niistä lainoista, jotka kalliilla hinnalla ja suurimmilla ponnistuksilla saatiin ulkomailta hankituksi. Väliaikaisten hallitusten riidat puhkesivat lopulta kreikkalaisten kesken sisälliseksi sodaksi, jossa kuitenkin onneksi kului verrattoman paljon enemmän ruutia kuin verta.

Kreikkalaisten päällikköjen elämänrata kuvaa sattuvasti näitä räikeitä vastakohtia. Kolokotronis, etevin kapteeneista, oli vanhaa kleftisukua, jonka miehistä ei moni kuollut vuoteellaan. Hänen sanotaan tappaneen puolentuhatta turkkilaista. Hän oli mahtava, pitkä mies, komea ryhdiltään, päässä vanhanaikainen kypäri, joka peitti paksuja mustia kiharoita. Voimansa, päättäväisyytensä ja viekkautensa kautta Kolokotronis oli saavuttanut rajattoman vaikutusvallan Peloponneson vuoristoissa. Samalla kun hän oli mitä etevin sotapäällikkö, oli hän ahnas ja juonikas, ja hänen syynsä oli pääasiallisesti tuo häpeällinen sota kapinallisten itsensä kesken.

Vielä kirjavampi elämä ja luonne oli ithakalaisella Odysseulla, jonka klassillinen nimi ja kotopaikka ihastuttivat Europaa. Hän sai kasvatuksen Ali pashan hovissa Ioanninassa ja oppi siellä kaikki mahtavan suosijansa pahat ominaisuudet, hekkumaa, julmuutta ja valheellisuutta. Hän oli petollinen ja kostonhimoinen kuin shkipetaari, viekas ja teeskentelevä kuin kreikkalainen. Komean ryhtinsä, harvinaisen voimakkaan ruumiinsa, kylmäverisyytensä ja terävän älynsä kautta hän oli varsin luotu sotapäälliköksi. Ali pasha nimitti hänet henkikaarttinsa komentajaksi, mutta siitä huolimatta Odysseus petti pashan. Kreikan vapautussotaan hän otti osaa ihmeteltävällä urheudella, mutta hänen itsekkäisyytensä ja ahneutensa oli yhtä suuri kuin päällikkökykynsä. Odysseus kokosi Parnassolla olevan linnoitetun luolan täyteen rikkauksia ja naitti tyttärensä englantilaiselle Trelayneylle, lordi Byronin ystävälle, joka sai tätä luolalinnoitusta aarteineen vartioida, apen ollessa sotaretkillä. Rankaisematta Odysseus sai tappaa väliaikaisen hallituksen lähettiläitä. Lopulta hän petollisuutensa ja itsekkäisyytensä vuoksi kuitenkin suututti omatkin palikaarinsa ja näiden ruvetessa hänestä vähitellen luopumaan karkasi tuo vapaudentaistelija verivihollistensa, turkkilaisten puolelle. Turkkilaisella sotajoukolla hän kiristi lunnaita Atheenalta ja uhkasi hakata maahan kaikki sen öljypuumetsät, mutta joutui vihdoin itse vangiksi, kuristettiin, ja heitettiin Nike Apteran temppelin kohdalta alas äkkijyrkältä Akropoliilta.

Näiden kirjavain luonteiden rinnalla tapaamme toisia, jaloja, puhtaita kuin antiikki. Semmoisia olivat meriurhot Miaulis ja Kanaris, edellinen Hydran, jälkimmäinen Psaran saarelta kotoisin. Loistavilla sankaritöillään vakaannuttivat he kreikkalaisille vallan merellä. Uljaimpia kaikista oli tuo sulioottipäällikkö Markos Botzaris, joka sankarikuolemallaan Karpenisin luona on Kreikan historiassa saavuttanut ikuisen maineen. Muutaman sadan miehen kanssa hän yöllä hiipi keskelle turkkilaista armeijaa ja olisi repinyt sen perinpohjin hajalleen, jos hän muilta kreikkalaisilta olisi saanut sovitun avun. Demetrios Ypsilantis ei ollut johtajaksi luotu, mutta upseerina ja ihmisenä hän oli verraton.

[Kuva: Herakles ja Nemean jalopeura.]

Niiden ulkomaalaisten joukossa, jotka saapuivat helleenejä auttamaan, oli onnen onkijoitakin, mutta suurinta osaa elähytti jaloin harrastus, ja he ovat antaneet vapaudentaistelulle sen ihanteellisimmat värit. Suomellakin oli siellä taistelijansa, joka saavutti maineen. Myhrbergin urhotyöt ovat meille kaikille tutut. Moni vapaaehtoinen tosin pettyi katkerasti perille päästyään, sekä käänsi vihamielisenä selkänsä Hellaalle. Mutta vapaudentaistelu tarjosi toiselta puolen runsaasti semmoisiakin piirteitä, jotka loppuun saakka pitivät vireillä innostusta. Lordi Byronin harrastusta ja intoa eivät katkerimmatkaan kokemukset voineet masentaa. Sekä runojensa että uhraavaisuutensa kautta on hän ehkä enimmin kaikista filhelleeneistä vaikuttanut kreikkalaisten hyväksi. Hänen kuolemansa, joka tapahtui Mesolongiossa keskellä piiritystä ja synkkyyttä, oli kreikkalaisille korvaamaton vahinko. Jalointa länsimaista verta vuoti viimeiseen saakka Kreikan tappotanterilla. Filhelleenit auttoivat taistelijoita sekä aseillaan, että vielä enemmän moraalisella vaikutuksellaan, joka pidätteli kreikkalaisten alati kytevää eripuraisuutta. Heistä saivat kapinalliset kyvykkäitä johtajia, ja uhrauksellaan innostuttivat he kotona olevia maanmiehiään antamaan aineellista kannatustaan taistelijoille.

Liitossa Ali pashan kanssa kreikkalaiset maalla taistelivat vaihtelevalla menestyksellä, ja merellä onnistui heidän kamppailunsa loistavasti. Kapina levisi kaikille Aigeian meren saarille, jotka varustivat kauppa-aluksensa sotalaivoiksi. Useat saaret olivat rikastuneet jauhokaupalla, jota ne Venäjän lipun suojassa kävivät Mustalla merellä, eikä näitä rikkauksia nyt säästetty. Psaralaiset panivat alttiiksi koko olemassaolonsa. Hydran ja Spetsain miljonapohatat menettivät kaiken omaisuutensa Kreikan uudesta syntymisen edestä. Kun metropoliitta pääsiäisyönä messusi Psaran kirkossa: "Kristus on ylösnoussut!" niin vastasi rahvas siihen riemuiten: "Hellas on noussut!"

Kreikkalaiset laivat sulkivat turkkilaisilta sotaväen ja sotatarpeiden kuljetuksen Hellaaseen. Turkkilaisia vastaan taisteltiin polttoaluksilla, samalla tavalla kuin torpedolaivoilla meidän aikana. Kuuluisin on Kanariin urhotyö, kun hän polttolaivalla hukutti Kara-Alin amiraalilaivan ja kolmisen tuhatta miestä sen mukana. Miauliin johdolla opittiin vastustamaan turkkilaisia laivastoita avoimessakin taistelussa.

Sulttaani joutui niin ahtaalle, että hänen lopulta täytyi kutsua Egyptistä avukseen Mehmed Ali, vaikka hänessä asuikin syvä epäluulo mahtavaa pashaa vastaan. Alin poika Ibrahim esiintyi suurella laivastolla ja hyvin koulutetulla armeijalla sotanäyttämölle, ja hänen neekeri- ja maurilaispataljonansa valloittivat melkein koko Peloponneson. Kreikkalaisten oli mahdoton pitää puoliaan niin suurta ylivoimaa vastaan, he joutuivat joka puolella yhä ahtaammalle, mutta jatkoivat taistelua epätoivon sitkeydellä. Heidän asiansa näytti jo olevan hukassa, kun pieni Mesolongion kaupunki uljaalla, yksitoista kuukautta kestävällä puolustuksellaan ja antaumisellaan sen pelasti. Tämä puolustus oli draamallisin kaikista niistä draamallisista tapauksista, joista vapaudensota on niin loppumattoman rikas. Se oli laajalle kaikuva, epätoivon hätähuuto, joka nostatti koko läntisen maailman. Vallanpitäjäin, jotka "etujensa" paksun muurin takaa olivat kylmäkiskoisesti katselleet lähes vuosikymmenen kestävää teurastusta, täytyi vihdoin mukautua ojentamaan Kreikalle avun käsi. Englanti, Venäjä ja Ranska tuhosivat Navarinon luona suuren egyptiläisen laivaston, Venäjä julisti v. 1828 sodan Turkkia vastaan, ja kun samana vuonna ranskalaiset toivat Peloponnesoon sotaväkeä, niin täytyi Ibrahim pashan egyptiläisineen lähteä pois, ja Venäjä vihdoin pakotti Adrianopolin rauhassa Turkin tunnustamaan Kreikka itsenäiseksi kuningaskunnaksi.

Jos kukaan niin varmaan Hellas on itsenäisyydestään maksanut täyden hinnan. Ylpeydellä voi se muistella vapaudentaisteluaan, mutta yhtä suurella tyytymyksellä voi myös Europan _yleisö_ muistaa sitä osaa, joka sillä on tuossa taistelussa ollut.

[Kuva: Euzonisotilas.]