XIII.

SUOMALAISTEN SEIKKAILU.

Aamulla läksimme Vonitsasta jalan Zaverdaan, t:rit B. ja P. ynnä tämän kirjoittaja, koska vaunuja ei ollut saatavana. Neidit ynnä t:ri F. tulivat myöhemmin vaunuilla, jotka kreikkalaisen punaisen ristin lääkäri Vonitsassa antoi heidän käytettäväkseen.

Tie oli varsin hauska. Paimentolaismaisemia joka puolella, siintävine vuorineen, laitumineen, joilla liikuskeli koirain haukkumina lammaslaumat, ynnä puuryhmineen. Vuorilla kasvoi monessa kohden tammia, oliivipuita y.m., tietä varjostivat toisin paikoin ikivanhat jättiläisplataanit. Kreikassa, jossa metsät ovat niin harvinaisia, lisäävät ne sitä enemmän maisemain viehätystä.

Oli ihana päivä, tuore ja lämmin. Vulkharion järvi lepäsi kirkkaana kuin peili vihantain rantainsa keskellä, ja mereltä, joka näkyi taivaan rannalla, tuli silloin tällöin vieno tuulahdus vilvoittamaan hikisiä otsiamme. Kuta pitemmälle aamu ehti, sitä tuntuvammasti huomautti meille tosiaan aurinko, että se oli eteläistä ilmaa, jota hengitimme. Myrttipensaikosta kukkui käki. Sen helkytteleminen yhdessä kukantuoksun kanssa täytti mielen keväisellä tunteella; se kyllä oli kevättä, mutta eteläistä kevättä.

Tiellä kohtasimme kymmeniä kreikkalaisia jauhokuormia, joita vietiin Vonitsaan ja sieltä etemmä Artaan. Ummehtuneelle ja happamelle haiskahtivat ne jauhot, mutta ilmankos oli juutalainen mukana, ratsastaen aasilla, koukkunenäinen ja pitkään kauhtanaan puettu. Hän se oli urakkamies, ja tietysti jauhot siis haisivat.

Italialaisia vapaaehtoisia, joita edellisenä iltana oli saapunut muutamia satoja Vonitsaan, alkoi jo aamusella olla tiellä liikkeellä. Heidän punaisia paitojaan loisti nurmikosta, missä he loikuivat lepäämässä lirisevän puron partaalla ikivanhan plataanin siimeksessä. Vetivät siinä uniaan, jotka edellisenä yönä olivat tainneet jäädä vähiin.

Zaverda, johon saavuimme kolmisen tuntia astuttuamme, on pieni satamapaikka Akarnanian länsirannalla. Siitä kulkee Vonitsaan tie, jota suurin osa Epiroon armeijan tarpeista sodan aikana hevosella kuljetettiin, jopa kivihiiletkin, joita kolme Artan lahdessa olevaa kreikkalaista tykkivenettä kulutti. Suureksi riemuksemme näimme satamassa kaksi höyrylaivaa, joista toisen piti kuljettaa Berthetin joukon Piraioon, toisen taas haavoitettuja kreikkalaisia sotilaita Korfuun. Saimme ensiksi mainitussa paikat ja nautimme täysin määrin jälleen niitä mukavuuksia, joita kulttuuri hyvillä ruuilla ja siisteillä paikoilla tarjosi. Kaiken sen likaisuuden jälkeen, jonka keskellä olimme matkustaneet, oli tämä nautinto sangen suuri.

Laivat olivat ankkuroineet vähän matkan päähän rannikosta. Myöhemmin päivällä saapuivat neidit ynnä Iira F. Ostimme kaikki piletit ja aloimme odotella lähtöä, jonka piti illalla tapahtua.

Odotellessamme kävivät neidit ja lääkärit katselemassa sairaita, jotka oli majoitettu rannalle huonoihin makasiineihin. He makasivat lattialla ja näyttivät olevan hyvin huonossa kunnossa. Kummako se! Ainoastaan yksi sotamies oli jätetty heitä hoitamaan, ja osa sairaista oli jo kolmisen päivää ollut ilman muuta ruokaa kuin leipä. Lääkäri, jonka olisi pitänyt heitä hoitaa, oleskeli huoletonna Vonitsassa.

Satamaan oli sillä välin kokoontunut yhä enemmän italialaisia punatakkisia. Käväistessäni laivalla oli eversti Berthet jo siellä, isomahainen, pitkäpartainen herrasmies, joka jotenkin epäkohteliaasti ilmoitti minulle, että meillä ei ollut oikeutta laivalla matkustaa, koska sotaministeri oli antanut sen hänen ja hänen joukkonsa käytettäväksi, ja koska hän upseereineen tarvitsi kaikki ensi luokan paikat. Mitäs muuta, lähdin maihin ilmoittamaan tätä seurallemme, ja seisoimme satamassa keskustelemassa, mitä olisi tehtävä. Ei ollut muuta neuvoa, kuin siirtyä kreikkalaisen punaisen ristin laivaan ja lähteä sen kera minne pääsisimme, niin arvelimme. Laivakulku oli aivan epäsäännöllinen, ja Zaverdaan oli meidän vaikea jäädä odottamaan.

Kylän rannassa on jonkinlainen tori ja sen ääressä talonpoikainen likainen kahvila. Torin laidasta pistäysi mereen kymmenkunnan sylen mittainen kivinen laivasilta, jonka kylkeen oli kytkettynä kreikkalaisia jaaloja ynnä pienempiä aluksia. Sillalta vievä tie jatkui torin kylkeä pitkin kylän pääkaduksi. Kylän yläsyrjässä on suurehko talo mäen päällä, josta näkee koko sataman.

Meidän seistessä sillan korvassa saapui luoksemme muutamia punatakkisia, esittäen itsensä italialaisiksi upseereiksi ja kysyen kohteliaasti, mitä eversti oli laivalla sanonut. Sen kuultuaan lausuivat he haikean paheksumisensa, sanoivat päällikköään puolihulluksi ja kehottivat meitä jäämään laivaan, he kyllä pitäisivät huolta siitä, että saisimme pitää paikkamme. Samalla he selittivät everstin tahtovan mennä Brindisiin, jota vastoin upseerit ja miehistö kaikin mokomin tahtoivat päästä Piraioon ja sieltä Thessaliaan, jos ehkä sota alkaisi uudelleen. Laivan kapteeni ilmoitti saaneensa käskyn viedä joukon Brindisiin, mutta hän ei luvannut sitä totella, ennenkuin saisi kreikkalaista sotaväkeä laivaan suojakseen.

Ympärillämme oli nyt joka puolella punatakkisia italialaisia. Mieliala heidän kesken näytti olevan jotenkin kiihtynyt, luultavasti olivat he saaneet juoda. Tuossa äkkiä syntyy mellakka. Italialainen karkaa toisen italialaisen kimppuun, kreikkalainen menee erottamaan, hyökätään hänen päällensä, yksi mies mukeltaa mereen, italialainen upseeri syöksyy järjestystä palauttamaan, saa pyssyn perästä niin kovan iskun sydänalaan, että koukistuu siihen paikkaan, lyöjä otetaan kiinni, huudetaan ammuttavaksi, riuhtasee itsensä irti, asettuu itse muuria vastaan, huutaa uhmaten: ampukaa! Tämä kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa, yhtä nopeaan kuin nyt olen sen kertonut. Mereen pudonnut italialainen nousi ylös vettä valuen kuin koira, mutta vihaisena ja valmiina tappelua jatkamaan.

Laivan kapteeni kehotti meitä lähtemään satamasta ja saatteli seurueemme erään pienen kahvilan edustalle, joka oli torin ylälaidassa. Mutta kauvan emme saaneet olla siinä rauhassa. Italialaiset soturit seurasivat mukana, ja vähitellen olimme jälleen punaisen muurin ympäröiminä. Muutamain upseerien käytös alkoi olla sangen sopimatonta. Huolimatta naisten läsnäolosta alkoivat he juottaa sotamiehille konjakkia. Eräs upseeri, joka kaiken iltapäivää oli keikaillut kantaen elävää karitsaa olkapäällään, huiskutti konjakkipulloa, niin että liemi lensi ympärille, jopa meikäläisten vaatteille, sekä alkoi sitten kaataa pullosta suoraan suuhun miehille, jotka vuoron perää siirsivät ammoittavat kitansa konjakkikosken alle. Tämä oli olevinaan leikkiä, jonka tarkoitus oli meitä huvittaa, mutta se alkoi olla hyvin vaarallista leikkiä. Konjakki vaikutti tulisiin italialaisiin, ikäänkuin öljy palavaan tuleen. Tuossa tuokiossa syntyi uusi tappelu. Kaksi italialaista hyökkäsi vastatusten kuin villipedot, paljastetut ja teräväksi hiotut painetit kurotettuina taaksepäin hirveään iskuun. Yhtä nopeaan hyökkäsivät heidän kimppuunsa toverit, mikä syleillen heitä vyötäisistä, mikä tarttuen kaikin voimin iskua varten ojennettuun käsivarteen, ja syntyi kaksi kamppailevaa ryhmää, joista nuo molemmat tappelupukarit kaikin voimin koittivat kiemurrella itseään vapaiksi. Heidät saatiin erotetuksi, toinen vietiin alas rantaan, toinen istahti eteemme penkin päähän, puhaltaen kuin raivostunut härkä, mulkoillen silmillään ja kieritellen painettinsa kärkeä maata vastaan. Hän oli aivan kuin vihainen sonni, joka laskettuna areenalle kuopii maata ja mölisee.

Seura alkoi käydä ylen vastenmieliseksi. Laivan kapteeni koetti saada meitä pois lähtemään, ja aloimmekin vähitellen siirtyä syrjään pitkin meren rantaa. Emme kuitenkaan ennättäneet kulkea kuin sata askelta, ennenkuin syntyi uusi tappelu, ja nyt suurempi ja yleisempi kuin mikään edellisistä. Tuokiossa jakaantui pari sataa punatakkista kamppaileviin ryhmiin, joista näkyivät ojennetut kädet painettineen ja toverit, jotka takkiaisen tavoin takertuivat tappelijoihin estääkseen iskun. Upseerit hääräsivät revolverit ja ruoskat kädessä tappelevain keskellä. Tuossa yksi mies vihasta puhkuen astuu rantaan upseerin revolverin edessä ja nakkaa painettinsa kauvas mereen. Äkkiä kuuluu laukaus, se on paha ääni, kuuluu vielä toinen, kahvilan edustalle hyökkää italialaisia; nuori kreikkalainen sairaanhoitosotilas Christpaul, joka oli lääkäreillemme annettu apulaiseksi, syöksyy luoksemme ja huutaa: Paetkaa pian, tulkaa perässä, kreikkalainen ammuttu, maanmieheni juoksivat pyssyjä hakemaan, tuodaan sotaväkeä, ammutaan, pois! pois! Minun oppaani kiiruhtaa toiselta puolen, sanoo saaneensa meille kylässä turvallisen kortteeripaikan, pyytää seuraamaan. Alammekin siirtyä syrjään, mutta huomaamme, että t:ri B. on poissa. Hän näkyy istuvan laivasillan kaidepuulla kaikessa rauhassa, jalkojaan heilutellen ja katsoen tappelua. T:ri P. taas tahtoo, että menisimme laivaan, ja hänen neuvoaan seuraten lähdimme laivasillalle, astuaksemrne siltä veneeseen.

Äkkiä muuttui näytelmä, kaikki italialaiset kokoontuivat isoon, punaiseen ryhmään ja heidän vastapäätä nousi kuin maasta toinen, musta ryhmä, nimittäin suuri joukko kreikkalaisia, jotka joka taholta kiiruhtivat esille ottaakseen osaa tapauksiin. Uhkaavana seisoivat nämä ryhmät hetkisen vastakkain, kunnes kuului pamaus, toinen, useampia, ja punatakkiset alkoivat juosta, mitkä rakennuksien taakse, mitkä alas laivasillalle, jolla mekin vielä olimme. Ampuminen yhä kiihtyi, luoti luodin perästä kiiti ilkeästi vingahtaen ylitsemme ja ohitsemme. Yleisessä paossa pääsimme sillalta kreikkalaiseen jaalaan ja siitä alas laivan veneeseen, joka oli sen ääreen kytkettynä. Pidimme oikeutenamme paeta näytelmästä, johon meillä ei ollut mitään syytä, mutta italialaiset eivät olleet samaa mieltä. He huusivat, kirkuivat meille, mutta emme ensinnä käsittäneet, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Mutta he alkoivat nakella suuria kiviä ja huusivat jotain ampumisesta. Eräs jo korotti pyssynsä lauaistakseen, kun saimme, vaikka vaivalla, veneen ajoissa pysähtymään. Aikeessa lähteä huomasimme t:ri F:n, joka oli hypännyt laivasillan pään taa suojaan ja huusi, että ottaisimme hänet mukaan. Meloimme hänen luokseen, vaikka veneen kokka, jossa neiti B. ja t:ri P. olivat, siten jäi aivan suojatta, t:ri F. sai kokkaan kiinni ja hyppäsi veneeseen, putosi mereen, mutta pääsi kuitenkin keulan yli kömpimään alukseen. Hänen perässään hyppäsi useita punatakkisia, ja heitä olisi epäilemättä tullut niin paljon, että vene olisi kaatunut, ja kaikki olisimme mereen joutuneet, ellemme ajoissa olisi saaneet venettä irti sillasta. Luoteja lensi nyt niin tiheään, että ei ollut ajattelemistakaan lähteä matkaan, sillä jos punatakkien kera olisimme lähteneet soutamaan laivaan, niin olisi meidät varmaan ammuttu. Koetimme sen vuoksi pysytteleidä matalan jaalan suojassa, kyyristyen veneeseen niin syvälle kuin suinkin. Kun ammunta vähän harveni, niin haimme itsellemme turvallisemman paikan, kapusimme kiireesti jaalan lastiruumaan, jossa hiekkalastin päällä jo istui kreikkalaisia ja italialaisia hyvässä sovussa. Siellä olimme verraten hyvässä turvassa.

Neiti B., joka oli veneen kokassa ollut suurimmassa vaarassa, kertoi erään nuoren italialaisen väkisin painaneen alas hänen päänsä, heittäneen takkinsa hänen ylleen ja itse asettuneen hänen eteensä suojaksi luoteja vastaan. Sama poika istui nyt ruumassa hänen ääressään ja kysyi minulta, oliko neiti B. naimisissa, ja oliko joku meistä hänen miehensä. Hän kääntyi t:ri B:n puoleen kysymyksellään, ja kun tämä, joka sitä ei ymmärtänyt, nyökkäsi päätään myöntävästi, niin näytti hän tyytyvän, vaikka huokauksella. Tämä episoodi ei ollut ilman romanttisuuttaan.

Ampuminen taukosi, nostimme päätämme ja näimme pahasti haavoitetun italialaisen, jota kannettiin alas laivasillalle. Hänen nähtyään lääkärit ja sairaanhoitajattaret eivät enää voineet levottomuuttaan pidättää, vaan juoksivat ulos ruumasta laivasillalle apuaan tarjoomaan. Tuokiossa oli ruumis riisuttu ja tohtorit tarkastivat haavaa. Luoti oli läväissyt toisen käsivarren, sekä koko yläruumiin., Arveltiin, että keuhkot olivat vikaantuneet. Italialaiset huutivat, itkivät, puristivat nyrkkiä ruumiin ympärillä, sadattelivat kreikkalaisia salamurhaajia, vaikeuttaen suuressa määrässä lääkärien työtä. Kuului yksi pamaus, ja kohta alkoi ammunta uudelleen. Huolimatta luodeista, joita vinkui joka puolella, tehtiin haavoitetulle kuitenkin mitä voitiin, ja sitten vasta peräydyttiin ruumaan. Viimeisenä jäi haavoitetun viereen neiti B., joka ei millään muotoa tahtonut häntä jättää. Ammunnan yhä kiihtyessä juoksi t:ri P. esille aluksesta ja puoliväkisin veti neiti B:n mukanaan suojapaikkaan. Naisten rohkeus näytti tekevän syvän vaikutuksen italialaisiin, vaistomaisesti nämä tottelivat - heidän ohjeitaan.

Merellä ajelehti muuan isonlainen alus täynnä punatakkisia. Heillä ei ollut airoja, vaan tuuli kuljetteli sitä syrjään päin. Joku luoti näkyi silloin tällöin molskahtavan veteen aluksen vieressä, mutta en nähnyt, sattuiko niitä itse alukseen. Laivasta huomattiin punatakkisten avuton tila ja lähetettiin pari venettä hinaamaan alusta laivan luo.

Ammunta taukoili ja alkoi uudelleen, en varmaan tiedä miten monta kertaa, mutta ainakin neljästi. Yksi asia meitä rauhoitti, se nimittäin, ettei tapaukseen näyttänyt olevan syynä mieskohtainen viha, vaan se oli enemmän peljästystä, Sillä jos se olisi ollut oikeata rotuvihaa, niin olisivat italialaiset kyllä surmanneet kreikkalaiset laivamiehet, ynnä nuoren Cnristpaulin, joka oli kanssamme. Sitä eivät he kuitenkaan tehneet, vaan sekä italialaiset että kreikkalaiset lymysivät rauhallisessa sovussa.

Tunti tai pari, miten paljon lienee kulunut, kun ampuminen taukosi. Laivasta soudettiin maihin översti Berthet, joka upseereineen tuli miehiä tyynnyttämään ja aselepoa rakentamaan. Levittäen kätensä levälleen merkiksi siitä, ettei heillä ollut aseita, ynnä huiskien valkoisilla nenäliinoilla astui kymmenkunta upseeria kreikkalaisten luo, jotka nyt kokonaan herkesivät ampumasta. Läksin heidän perässään ja kuljin ristiin rastiin läpi kylän. Kadunkulmain takana seisoi kyläläisiä ja maalaisia ryhmissä, mutta en huomannut, että heillä olisi ollut kiväärejä. Kreikkalaiselta taholta kuitenkin vakuutetaan, että ne olivat talonpoikia, jotka ampuivat. Mutta sen sijaan näin kaduilla monta kreikkalaista sotamiestä, joilla oli kiväärit kädessä, ja minun vakuutukseni on, että nämä sotamiehet olivat ampuneet. Pari kreikkalaista upseeria oli myös näkyvillä, ja luulen, että he olivat ampumaan käskeneet. Kyselin kylässä, olivatko italialaiset mitään ryöstäneet, mutta sain kieltävän vastauksen. Menomatkalla sitä vastoin olivat he tehneet väkivaltaa, ja sen vuoksi oli nyt jo ajoissa kaikki kaupat suljettu. Italialaisia oli ammuttu osaksi kostoksi, osaksi sen vuoksi, ettei saatu heitä muutoin laivoihin astumaan.

Sähkölennätintoimisto oli täpötäynnä rahvasta, joka huolestuneena odotteli, mitä tapahtuisi. Käydessäni alas rantaan olivat maanmieheni jo soutaneet veneellä laivaan, vieden haavoitetun italialaisen mukanaan. Tapasin rannassa oppaani, joka kehotti minuakin kiiruumman kautta poistumaan, koska muka maantiellä oli tulossa toisia punatakkisia, joilla vielä oli pyssyt, ja koska odotettiin uutta ja paljon suurempaa tappelua. Mutta emme saaneet ketään, joka olisi soutanut meidät laivaan. Palasimme kylään, jossa laivan kapteeni oli. Hän ei luvannut laivaan lähteä, ennenkuin oli saanut kreikkalaista sotaväkeä, jota hän jo oli pyytänyt. Hän antoi minulle veneensä, jolla pääsin italialaiseen laivaan.

Siihen ei kuitenkaan loppunut levottomuutemme. Mieliala laivassa oli kamala.

Se oli kuin vihan, kiihkon ja himojen tulivuori. Ei kukaan tiennyt, millä hetkellä se puhkeaisi kapinaan, verilöylyyn. Humalaiset sotamiehet iskivät raivossa painettinsa laivankanteen pystyyn. Upseerit olivat nakanneet hyteistä ulos tavaramme, huolimatta päivällä antamistaan lupauksista, ja olimme kovin huolissa etenkin naisten puolesta, emmekä syyttä. Pian selvisi, että meidän tuli päästä pois niin nopeaan kuin suinkin. Kului kuitenkin kotvanen, ennenkuin saimme kokoon hajalle nakatut tavaramme, ja sillä välillä vaati muuan italialainen upseeri kiivaasti selontekoa siitä, miksi lähdimme pois. Toiset heistä olivat kuitenkin avullisia, eversti antoi meille veneen ja kaksi soturia soutamaan. Ja niin pääsimme kuin pääsimmekin iltahämärässä matkaan. Kyynelsilmin hyvästelivät italialaiset upseerit meitä. He sanoivat, ettei- vät itse näkisi enää Italiaa, ehkei huomispäivääkään. Pe- lättiin kapinan syttyvän vielä sinä yönä. Useimmat sanoi- vat hyvin käsittävänsä, ettemme sen jälkeen, mitä oli ta- pahtunut, tahtoneet heidän luokseen jäädä. Punaisen ris- tin laivaan ei ensinnä tahdottu meitä laskea, kun molem- mat punatakkiset olivat mukana, mutta kun tulkkimme oli selittänyt, mitä väkeä olimme ja millä asialla, niin las- kettiin laivan portaat alas ja pääsimme sinne nousemaan. En voi sanoilla kuvata, mikä helpotuksen tunne se oli meille. Ympärillämme oli siellä kaikki levollista, ihmiset ystävällisiä, kapteeni herttainen.

Illalla kapteeni soudatti laivaan haavoitetut sotilaat, jotka niin kauan olivat saaneet hoitoa odottaa. Lääkärimme valvoivat heidän asettelemistaan, ja kaikki saivatkin laivalla mukavat tilat. Meille annettiin parhaat tilat mitä suinkin oli, ja maksutta saimme kulkea Piraioon asti. Kapteenilta saimme kuulla, että pelko uusien kahakkain synnystä oli turha. Aseellisia italialaisia ei ollut enään tulossa, kaikilta oli jo Artassa hallituksen käskystä riisuttu aseet, koska he olivat monella tavalla harjoittaneet ilkeyttä ja väkivaltaa. Muutamia pyssyjä oli kuitenkin jäänyt ja useimmille painetit; arvatenkin olivat he osanneet ne piilottaa.

Illalla matkaan lähdettyämme keksimme laivassa kummaksemme punatakkisen italialaisen. Hän kertoi olleensa se, joka oli ensimmäisen laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan pakoon.

Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt, myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia, mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivat saaneet tehdä, mitä aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.