V.

KLASSILLISIIN MAIHIN.

Paksulta oli vielä lunta molemmin puolin rautatietä, häikäisevän kiiltävät, rikkomattomat kentät, kun juna huhtik. 13 p. läksi Helsingin asemalta kiidättäen minua etelää kohti. Järvet olivat vahvassa jäässä, melkein yhtä lujassa kuin keskitalvella. Mutta metsät olivat jo peseytyneet puhtaiksi kevättä odotellessaan, ja keväimen tuntu oli jo ilmassakin. Se kasvoi, kehittyi, kypsyi nopeasti matkalla. Pietarissa Neva paraillaan purki jääpeitettään, ja siitä eteenkäsin maa oli melkein sula. Kaiken päivää näkyi suuria sulia lakeuksia, joilla ei kuitenkaan ollut vielä vihannuutta. Seuraavana aamuna ajaa vilistimme sivu Grodnon vanhan, romanttisen kaupungin ja sen monien katolisten kirkkojen.

[Kuva: Olympian Zeus.]

Kun katsoin ulos ikkunasta, niin oli maa kokonaan vihanta ympärillämme, joka paikassa kasvoi veres ruoho, ja laihot olivat kaikkialla vehmastuneet. Monissa pensaissa alkoivat lehdet olla hiirenkorvalla, mutta puut olivat paljaina. Ja varsinkin nukkui koivu vielä liikahtamatta talviunta. Sillä kannalla näytti sitten luonto pysyvän sen päivää. Yön aikana kiidätti höyryhepo junan poikki Venäjän ja Itävallan rajan, sekä Mährin halki Wienin tasangolle, jossa kevät jo oli paljon pidemmällä. Ruohon ja laihojen viheriä oli mehevämpää ja useimmissa puissa lehti oli, haahmolla. Hedelmäpuut kukkivat, sää oli lämmintä kuin kesällä. Samana päivänä, lauantain illalla astuin Wienissä uuteen junaan, joka yön kuluessa Semmeringin yli vei läpi Steyermarkit, Kärnthenit ja Krainit Alppien suvipuolelle, Adrian meren rannalle. Siellä oli täysi kesä, ja kastanjat kukkivat. Viimeisellä taipaleella oli täytynyt jo koivunkin lämmetä ja avata vastahakoiset nuppunsa. Pääsiäispäivänä astuin Triestissä laivaan, joka kuljetti minut Patraaseen, Korinthon lahden rannalle. Torstaina saapuessani sinne paahtoi aurinko jo kuumemmin kuin meillä sydänsuvella. Muutamassa päivässä oli talvi vaihtunut kypsäksi kesäksi.

Triestissä sain ensimmäiset tiedot sodan alkamisesta, ja Muniessa viestejä ensimmäisistä tappeluista. Laivalla oli seitsemän nuorta kreikkalaista, jotka palasivat kotimaahan taisteluihin osaa ottamaan; onko ihme että uutiset ahmittiin.

Oli siis tosiaan syttynyt sota, tuo kauan odotettu ja pelätty. Minun, joka tulin rauhallisesta pohjolasta ja pitkin matkaa olin nähnyt vaan levollisesti puuhailevia ihmisiä, oli vaikea päästä siihen tuntuun ja käsitykseen. Laiska "Thebe", oivallinen kyökki ja ihana Adrian meri eivät tahtoneet antaa mielessä valtaa sotaisille vaikutuksille.

Suuri nautinto oli päästä keskeltä talvea näihin leutoihin, lämpimiin maihin, antaa zefyrin hyväellä kasvojaan, vaipua syviin mietteisiin tuon meriveden edessä, joka oli aivan laivan ääressäkin niin sinistä, että oli vaikea omia silmiään uskoa. Yöllä oli laivan vanavesi täynnä säkenöiviä, sävähteleviä fosforivalkeita, ja tähdet tuikkivat melkein sysimustalta taivaalta. Mutta kuinka se oli kuollutta, tuo eteläinen meri, jonka aaltoja ennen Venetsian lukemattomat alukset viiltelivät ristiin rastiin. Emme nähneet ainoatakaan purjetta taivaan rannalla, ja aniharvat olivat ne höyrylaivat, jotka vastaamme tulivat. Eläinmaailmaakaan ei ollut ulapoilla kuin kalalokit, jotka väsymättä seurailivat laivaa, noukkien tähteitä, joita siitä heitettiin mereen.

Korkeat vuoristot ja monet saaret jäivät vasemmalle kädelle meidän ajaessa etelää kohti pitkin Dalmatian rannikkoa. Tiistaina katosi maa kokonaan näkyvistämme, keskiviikkona ilmestyi usvain keskeltä Albania korkeana ja jylhänä. Kuljimme jotenkin likeltä sen ruskahtavia alppirantoja, jotka jyrkästi suistuivat mereen. Niillä kasvaa ainoastaan harvassa matalia vuoripetäjiä ja pensaita, ihmisasunnoita ei näe juuri ensinkään. Kun saavuimme lähemmä Korfua, alkoi kuitenkin näkyä kyliä korkealla vuoriston kupeilla. Kiikarilla hyvin erotti niiden talot, jotka kohosivat toinen toistaan korkeammalla, ynnä kypressit, joita yksitellen ja ryhmissä seisoi kylissä ja niiden ympärillä. Nuo kylät olivat kuin linnoituksia, pääsemättömissä paikoissa. Ne herättivät uteliaisuutta. Järjestyneistä oloista tulevalle oli omituista nähdä yhteiskuntia, jotka ovat alituisen vainon alla. Miten tuolla elettiin, mitä ajateltiin? Siellä vallitsi yhä verikosto, sortc väkivalta lauhtumatta. Nuot kotkanpesät olivat mykkiä ja mykkiä oli niinikään kaksi turkkilaista linnaa, jotka vielä edempänä tulivat näkyviin. Kaikki kiikarit kääntyivät niitä kohtaan, mutta ei vähinkään merkki osottanut vielä vihollisen tuhotöitä, ei ainoatakaan vainosavua noussut tuolta mahtavalta rannikolta.

Etelätuulilla on Välimerellä ilma utuista, ja niinpa olimme jo varsin lähellä Korfua, ennenkuin sen piirteet selvenivät autereista. Kerkyra, joksi kreikkalaiset kutsuvat saarta, näyttää pohjoiselta puolen läkestyttäissä ihastuttavan kauniin homeerisen maiseman. Vuoristot kohoovat merestä plastillisin piirtein yleten kahdeksi korkeaksi huipuksi, jotka vallitsevat koko saaren ja meren sen ympärillä kymmenien penikulmaan päähän. Kupeiden muovailu on monivaiheista, rikasta ja hyväsuhteista, niitä peittää jotenkin runsas vihannuus, oliivi- ja kypressimetsät ynnä valkoiset kylät. Se oli kuin faiaakien maa, jota Odysseus, kauan kierreltyään meren heittelemänä, lähestyi hataralla lautallaan.

Kerkyrassa sain nyt ensi kerran astua jalkani Kreikan klassilliselle pohjalle. Mutta ennenkuin laivasta päästiin maihin lähtemään, oli paljon puuhaa kreikkalaisen lääkärin kanssa, joka tuli tutkimaan sen terveydentilaa. Toinen toisensa perästä matkustajat marssivat hänen ohitseen kasvojaan näyttäen. Ennenkuin tämä komedia oli päättynyt, oli jo kuitenkin tohtorilta suurella jännityksellä kysytty uutiset. Tohtorin hymyilevästä naamasta saattoi päättää, että ne eivät olleet huonoja.

Sota oli julistettu, pitkin Thessalian rajaa oli taisteltu, kreikkalaiset olivat joka paikassa voitolla, marssivat Epirokseen, pommittivat Prevesaa, vahvaa turkkilaista linnaa, joka vallitsee Artan lahden suun. Kolme tai neljä tornia oli jo maahan ammuttu, ja viimeisetkin varustukset olivat lankeamassa. Huhu kertoi, että Prevesa samana aamuna oli antautunut.

Kas siinä tukko hyviä viestejä, jotka saivat kreikkalaiset matkatoverit ilosta säteilemään.

Etelässä ovat hämärät lyhyitä, kirkasta päivää seuraa nopeaan yö. Niinpä tuikkivat tähdet jo tummalta taivaalta, ennenkuin olimme veneen tinkineet, joka vei meidät maihin. Kaupungissa sytytettiin valot lyhtyihin ja ikkunoihin. Muuan opas johti meitä pitkin sen kapeita, mutkaisia katuja torille, jonka varrella oleviin kahviloihin riensimme sanomalehtiä lukemaan. Suuret ihmiskimput piirittivät niitä, kuunnellen kun joku arvon mies luki ääneensä ja lisäsi tekstiin valaisevia selityksiä. Bulevardilla, joka kulki torin sivua, kuhisi vilkkaasti keskustelevaa yleisöä. Suurta huomiota ja yleistä ihailua herätti kookas tanskalainen upseeri, joka vapaaehtoisena lähti sotaan ja nyt käyskenteli edes takaisin promenaadilla.

[Kuva: Korfun bulevardi.]

Ilta oli niin lämmin, kuin Suomessa ainoastaan lämpimimpänä kesäyönä. Hikisenä, hattu kädessä astelin kreikkalaisen rinnalla. Kaikki osotti, että nyt olin uusissa ilmanaloissa. Bulevardeilla kasvoi etelämaisia puita, monenlaiset tuoksut täyttivät ilman, ja ympärillämme lenteli loistavia kärpäsiä, jotka välkähtelivät kuin tulikipunat pimeässä.

Kaupungissa liekkumoitiin riemussa, mieliala oli täynnä toivoa, ja kaikkialla haasteltiin voitoista. Kaikki puhuivat vapaasti toisilleen, aivan tuntemattomat ihmiset lyöttäytyivät oikopäätä keskusteluihin, ja pian liittyi meihinkin joukko Kerkyran miehiä, jotka lisäksi rupesivat isänniksemme ja juottivat meille kahvia ynnä mastikalikööriä voittojen kunniaksi. Me puolestamme muistimme heitä pienellä puheella, toivottaen kreikkalaisille aseille edelleenkin menestystä, ja puhe lankesi hyvään maahan.

Korfun sanomalelitipahasille oli sota kasvattanut kotkan siivet. Yhdessä tuokiossa olivat ne laajenneet jokapäiväisiksi, ja sitä paitsi jokainen vähänkin tärkeämpi sähkösanoma sai langoista lentää suoraa päätä kirjapainoon ja sieltä lihavin kirjaimin lähteä poikasten käsissä karkaamaan kaupungille. Pari kertaa meidän siinä istuessa saapui uusia lisälehtiä, Jo kaukaa kuuli niiden tulon. Sanomalehtipojat juoksivat kilvan, hyökkäsivät esille kuin tuuliaispää, huutaen voimainsa takaa lehtiään. Nämä menivät kaupan kuin kuumilla kivillä, tuskin joutuivat ruskeat likaiset kourat keräämään pieneen nahkalaukkuun lanttiloita, joita joka puolelta kurotettiin, ja lehtien sisältämät tiedot joutuivat sitten lähtökohdaksi uusille keskusteluille ja pohteluille. Yhä saapui Atheenasta vaan suotuisia tietoja, eikä mikään soraääni häirinnyt sitä toivorikasta mielialaa, joka kaupungissa vallitsi.

Ennenkuin yön suussa pääsimme laivaan soutamaan, otti muuan hieno kreikkalainen herra meidät haltuunsa ja kuljetti pitkin monimutkaisia katusokkeloita alas sataman ääressä olevaan kahvilaan. Nimikortista näimme, että hän oli Kerkyran vapaaehtoisia vastaanottavan komitean presidentti. Kuultuaan meidät filhelleeneiksi piti hän velvollisuutenaan osottaa meille kohteliaisuutta. Kahvia, mastikaa, raitista vettä ja runsasta kaunopuheliaisuutta, kas siinä mitä hän tarjosi. Kahvi annettiin pienistä kupeista, joiden pohjalla oli paksu sakka; se oli vetelää kuin velli ja valmiiksi imellettyä. Mastika taas on hartsille maistuvaa mietoa likööriä. Sekin taitaa samoin kuin kahvi olla alkuaan turkkilaista, mutta kreikkalaisten tapoihin niin juurtunutta, ettei sodasta huolimatta kukaan muistanut sen barbaarista alkuperää.

Ensi tuttavuus kreikkalaisen kahvilan kanssa ei ollut aivan edullinen. Se oli perin likainen. Lattialla paksulta punertavaa multaa, jota oli jaloissa kuljetettu, kuravettä, törkyä jos jonkinlaista, pöydällä lainehti vettä, mastikaa ja viiniä, tuolit ontuivat, ja tarjoilua hoiti repaleiseen takkiin puettu mutta kiltin näköinen garconi, jonka leuasta pitkä hoitamaton parransänki huusi veistä. Emme kauan istuneet, ennenkuin ensimmäiset klassilliset kirput filhelleeniläisyydestämme huolimatta tutkivat meidän säärivarsia.

Mutta ken tätä huomasi tuolla innostuksen hetkellä. Kerkyralaiset puuhasivat suurta vapaaehtoista joukkoa, jonka kiiruumman kautta piti lähteä Epiroon vuoriin taistelemaan. Eräs retken johtajista oli juuri kanssamme, hehkuva, tumma, kookas mies. Sissisodan vaaroista puhuttaissa hän mahtavalla paatoksella ojensi kätensä rajalle päin ja huudahti:

"Parempi kuolla noilla vuorilla isänmaan edestä, kuin virua kotona joutilaana!"

Korfu on suosituimpia olopaikkoja kevättalvella, sen ilmanala on yhtä leutoa kuin Madeiran. Albanian alpit suojelevat saarta kylmiltä tuulilta. Kasvullisuutta kiitetään erinomaisen runsaaksi. Kaupungissa on useita suuria hotelleja ja siellä tulee toimeen melkein vaikka millä kielellä. Saarella olisi ollut paljon nähtävää, muun muassa Itävallan keisarinnan kuuluisa, autio huvilinna, mutta laivan kello kiirehti matkaan.

Korfusta saimme uusia matkatovereita, nimittäin turkkilaisen konsulin, joka vaimonsa, dragomaaninsa ja pappinsa kera sodan aljettua matkusti Kreikasta pois. Hän oli pieni hienonen mies, käveli laivan kannella koruommelluissa tohveleissa, kädet selän takana ristissä, fetsi päässä ja nenä tavallista könkösemmän näköisenä noloudesta keskellä kreikkalaista voitonriemua. Hän koetti lohduttaa itseään sillä, että kuiskaili ulkolaisten korvaan ei ensinkään uskovansa näitä sotaviestejä. Pappi oli parrakas, pitkä mies, turbaani päässä ja roimahousut jalassa, dragomaani taas komea albaani. Rouvan satuin näkemään hunnuttomana, mutta en tiedä, kumpi siitä enemmän säikähti, hän vai minä.

Seuraavana aamuna olimme anivarahin kannella, sillä toivoimme kuulevamme Prevesan pommituksen. Mutta laiva ei poikennutkaan Leukaaseen, kuten olimme luulleet, ja Prevesa jäi meistä ison matkan päähän.

Leukaan eli Santa Mauran vuoristot jäivät vasemmalle, oikealla kädellä oli meillä aivan ääressämme ruskea korkea Ithaka, Odysseun kuulu koti. Se on kauttaaltaan perin karua, paljasta maata, ja samoin Kefallonia, jonka korkea harjanne sitte alkoi haimentaa meriautereitten yläpuolelta. Se pysyi kauan näkyvissämme, syvälle Korinthon lahteen saakka.

Kreikkalaiset matkatoverit olivat miellyttäviä ja sivistyneitä nuorukaisia. Kaksi, joilla oli mustiksi paahtuneet kasvot ja päässä isot korkkihatut, tuli Bombaysta saakka. Wienistä tuli kolme lääketieteen ylioppilasta, joiden aikomus oli ruveta välskäreiksi armeijaan. He olivat kaikki nuoria poikia. Komea tummaverinen lääkäri, jolla oli jättiläisviikset, saapui Parisista. Ja eräs pieni kyttyräselkä vihdoin oli lähtenyt Wienistä matkaan antaakseen tietoja perustamalleen uudelle sähkösanomatoimistolle. Korfussa, Patraassa, pitkin matkaa hän keräsi kreikkalaisista lehdistä uutisia ja sepusti niistä pitkiä sähkösanomia toimistolleen. Hän oli Atheenan yliopiston rehtorin poika ja Itävallan keisarinnan kreikankielenopettaja.

[Kuva: Vanha hautapatsas Atheenasta.]

Tämä seura antoi minulle alkukäsityksen nuoresta Kreikasta. He olivat kaikki läpeensä länsimaisia, suurkaupunkien lapsia, ja täynnä luottamusta siihen suureen sivistystyöhön, joka helleeneillä on itämailla; vilkkaita, kevytmielisiä nuorukaisia, iloissaan sodasta ja voitoista. Sodan varjopuolilla ei näyttänyt heidän ajatuksissaan olevan mitään sijaa.

Mutta heidän innostuksensa ei tuntunut olevan kovin syvällä, eikä se muukalaista vakuuttanut. Se päinvastoin synnytti ensimmäisen epäilyksen niitä hommia vastaan, joihin kreikkalaiset olivat niin suurella melulla ryhtyneet. Eikä kukaan näistä herroista sittemmin päässyt Atheenaa kauemmaksi. Mutta revolverit oli jokaisella taskussa, ja ampumista harjoiteltiin missä vaan oli tilaisuutta.

Laiva kulki sitten jotenkin läheltä Akarnanian korkeita vuoria Korinthon lahteen, jonka suupuolessa Patras on. Vesi, joka siihen saakka oli ollut sinisen sinistä, muuttui nyt vihreäksi. Merimiehet sanovat värin vaihtelevan syvyyden mukaan. Aivan matalilla paikoilla on se melkein ruskeata. Tämä vaihtelu tekee meren Kreikan rannikolla niin väririkkaaksi ja kauniiksi, etenkin semmoisina aikoina, kun taivaalla on monenlaisia pilviä. Taivaanrannalla on vedellä violetti vivahdus, joka selittää, miksi Homeros kutsuu merta viininkarvaiseksi. Peloponneson rannikko pilviä pitävine vuorineen kohosi yhä korkeammaksi edessämme. Kaunis oli katsella mahtava Erymanthos, jonka suipot, vielä lumen peittämät huiput näkyivät rannikolla olevain vuoristojen takaa. Sen rinteillä Herakles ennen vanhaan otti kiinni tuon suuren metsäkarjun, josta vielä meidän päivinä puhutaan.

Patraassa merimatkamme päättyi, suureksi huojennukseksi niille, joissa eivät italialaisen kokin laitokset tahtoneet pysyä. Kymmenet veneet piirittivät laivan, joka ankkuroi satamaan, joukko repaleisia soutajia anasti "Theben" väkirynnäköllä ja kävi matkustajoihin käsiksi, tarjoutuen heitä maihin viemään. Veneestä vaadittiin vaan — 20 drakmaa. Kun oli tuntikausi tingitty, niin saatiin tuo hinta vähenemään 10:ksi drakmaksi eli noin 6 markaksi. Soudettavaa matkaa oli kivenheitto, ja hotelli, johon monen harmin jälkeen vihdoin pääsimme, oli aivan lähellä rantaa.

Patras on Kreikan vilkkaimpia kauppakaupungeita. Se sijaitsee vienosti ylenevällä maalla korkean vuoriston juurella. Rakennukset ovat jotenkin uudet. Venetsian vallan aikuisia muistomerkkejä on kunnaalla kaupungin laidassa vanha linnoitus, jonka muureilta on viehättävä näköala yli kaupungin, Korinthon lahden ja meren. Lahti on Patraan kohdalla niin kapea, että sen toisella rannalla olevat vuoristot suurenmoisesti täyttävät maiseman koko taustan.

Kaupunki on enimmäkseen hyvin rakennettu ja jotenkin siisti. Toisinaan tuli nenään kuitenkin hyvinkin pahoja hajuja — etelän lämpöisen auringon alla kaikki nopeaan pahenee — mutta silloin lohdutin itseäni haistelemalla tuoksuvia _laakerinlehtiä_, joita kreikkalaiset toverit taittoivat jostain pensaikoista.

Lämmintä alkoi jo olla melkein liiaksi. Päivällä auringon kuumentama maa poltti jalkain alla, mutta iltasin oli ilma suloisen vienoa. Pelolla ajattelin, miten kuuma kesällä tulisikaan. Kävellessäni kaupungilla Intiasta palanneiden kreikkalaisten kanssa, kiistelimme alati siitä, kummalla puolen katua käveltäisiin. Minä tietysti tahdoin kulkea katveessa, he — polttavassa auringonpaisteessa. Puolenpäivän aikaan oma varjo kävi oudon lyhyeksi, ja päivän pyörä asui keskitaivaalla.

Vanha venetsialainen linna oli sisustettu vankilaksi. Kapeita käytäviä, jyrkkiä portaita, hatarain, narisevain lautaovien kautta nousimme pieneen linnanpihaan. Sen ympärillä oli joka puolella kyynärää korkealla akkunoita, joissa oli harvat rautaristikot, mutta ei ruutuja. Jokaisesta ristikon lomasta kurkisti mustanruskeita, pörröisiä naamoja, tarkastaen meitä uteliaasti. Vankeja näkyi elävan monta samassa huoneessa, jossa ei ollut pöytiä, ei tuoleja, ei muuta kuin muurattu permanto. Kesäaikaan heillä ei hätää, lievä on Kreikan ilmanala, mutta talvella voi heidän olonsa olla kolkonlaista, Sotamiehiä käyskenteli muurien ja tornien päällä, joiden suhteet eivät olleet sen suuremmat kuin teaatterikulissien. Tämä vankila olisikin mainiosti sopinut oopperanäyttämölle. Mutta Kreikan vankeinhoitolaitoksesta se ei ollut loistava todistus. Kreikkalaiset toverit olivat itsekin hämillään ja huomauttivat, että Atheenassa kyllä on ajanmukaisempia vankiloita.

Naiiveja oloja osotti ensimmäinen tuttavuuteni vankilain kanssa, mutta ei näkynyt kulkuneuvolaitoskaan kovin monimutkaiseksi, kun seuraavana aamuna lähdimme Patraan asemalle. Se oli pitkä, matala makasiini, jossa pakaasihuone ja kaikki odotussalit olivat yhdessä huoneessa. Sähkösanomaosasto ja muut virkahuoneet olivat pieniä pimeitä komeroita, karkeasti rapatuin seinin. Ja Patras on kuitenkin Kreikan vilkkaimpia paikkoja.

Ennenkuin pääsimme matkaan, täytyi meidän itsestämme karistaa joukko kerjäläisiä, jotka pysyivät kiinni kuin takkiaiset. Hotellin opas oli toimittanut tavaramme asemalle ja siitä saanut runsaan korvauksen. Mutta kun jo istuimme vaunussa, niin ilmestyi ovelle repaleisia miehiä, jotka vaativat viittä drakmaa siitä, että olivat kantaneet kamsujamme. Ennenkuin pitkällisestä väittelystämme tuli tolkkua, soi asemankello, konduktööri sulki ovet ja juna lähti liikkeelle. Mutta suuresti erehdyimme, kun luulimme noista roikaleista niin vähällä pääsevämme. He nousivat vaunujen ulkosivuja kulkeville astinlaudoille ja ajoivat mukana. Kun eivät saaneet ovia auki, niin pudottivat he jollain keinolla alas akkunat ja pistivät sisään hävyttömät naamansa. He seurasivat niinkauan, että meidän vihdoin täytyi tehdä sovinto, jonka hinnan saatuaan kerjäläiset hyppäsivät alas ensimmäisessä ylämäessä.

Eläköön vapaus! Kreikan rautateillä se elää. Konduktööri kyllä sadatteli noita ulkoseinillä matkailevia, joiden sivu hänen oli vaikea kulkea pilettejä tarkastellessaan, mutta ei hänen päähänsä pälkähtänyt ajaa heitä pois. Se preussilainen poliisijärjestelmä, joka on täytynyt pakostakin panna muualla maailmassa toimeen, on Kreikan rautateillä aivan tuntematon. Jokainen menee ja tulee miten haluaa. Kaupunkien ulkopuolella odottelivat pojat ja nuorukaiset ylämaissa junaa ja hyppäsivät siihen niinkuin lapset Ruunan rekeen, vanhempain palatessa kirkolta. Samalla tavalla he saattelivat sitä pitkät matkat asemilta lähdettäissä. Ei kukaan viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että olisi karistellut heitä pois.

Patraan ja Atheenan välinen rautatie on tärkein kaikista Kreikan rautateistä. Korinthoon asti se kulkee pitkin lahden rantaa, läpi yhtämittaisten viinitarhain, jotka levenevät ja kapenevat sen mukaan, kuin Peloponneson vuoret ovat kauempana tai lähempänä rantaa. Muutamissa paikoin rautatie kulkee jotenkin korkealla vuoren rinteellä, ja kaiken aikaa on näköala siltä hurmaavan ihana. Missä viinimaita ei ole, siellä leviävät laajat oliivimetsät, ja joutopaikoilla riitelevät tilasta monenmoiset villit kasvit, joita kotona olemme tottuneet ruukuissa kasvattamaan, komeat myrtit, akasiat, oranssit, kypressit ja monenmoiset kookkaat kaktukset. Lahden toisella puolella kohoo yhtämittainen jono korkeita vuoria, joiden juurella ovat Mesolongio, Naupakto, Delfis, ja joiden takaa Oita ja ikimuistettava Parnasso nostavat lumen peittämät lakensa. Väsymättä ihailin näitä maisemia avoimesta akkunasta, josta pyrähti sisään milloin heinäsirkka, milloin mehiläinen, milloin taas joku outo, juonikas hyönteinen.

Tuossa alla kirkkaat aaltoset loiskivat kalliorantaa vastaan, johon ne vuosituhansien kuluessa olivat syöneet jos jonkinlaisia huokailevia kaaria ja komeroita. Rannikolta hymyilivät maalaisten talot monenlaisten tuuheiden puistojen keskeltä.

[Kuva: Köyhä maalaisukko.]

Satuimme matkaan samana päivänä, jona reservin viimeistä ikäluokkaa lähti sotaan. Kaikilla pysäkeillä ja asemilla seisoi tiheät joukot maalaisia, jotka vaimojen ja kotolaisten saattamina odottivat junaa, Atheenaan matkustaakseen. Mahdoton on kuvata sitä kuhinaa joka asemilla vallitsi. Ennenkuin juna vielä ennätti seisahtua, niin Patraan sanomalehtipojat hyppäsivät kääröineen alas vaunuista ja törmäsivät kiljuen keskelle väkijoukkoa, joka ahnaasti repi lehdet heidän käsistään. Auringon paahtamat, karkaistut, sitkeäjäseniset ja parrakkaat palikaarit hyvästelivät ystäviään ja tuttujaan. Enimmäkseen he olivat puettuina kauniiseen kansallispukuunsa fustanellaan. Tähän pukuun kuuluu ihonmukaiset kaatiot saarykset, sekä puolikengät, jotka ovat ommellut samalla tavalla kuin pieksut; nyppylän paikalla on iso punainen, eli tupsu. Vyötäreillä on tärkätty, monipoimuinen, puolireisiin ulottuva, valkoinen, hameen tapainen vaatekappale. Liivit ovat usein hyvin kauniisti kirjaillut. Takki on myös aivan omituinen, sitä pidetään tavallisesti niin että hihat riippuvat selässä valloillaan. Kaulus on ommeltu "paslikiksi", joka sateisella säällä voidaan vetää pään yli. Takki on kotokutoisesta, hyvin karkeasta sarasta, joko sininen tai aivan valkoinen. Usein on selkämystä ommeltu aivan täyteen rihmoja, jotka riippuvat kuin villa. Päässä on joko kirjailtu litsitön lakki, tai fetsi. Kaupungeissakin näkee näitä kansallispukuja. Sitä käyttävät etenkin semmoiset porvarit, jotka tahtovat osottaa isänmaallista kreikkalaista mieltä. Soreavartaloisen miehen päällä on se niin kaunis, etten ole moista nähnyt. Naisilla on omat kansallispukunsa, nekin omituiset kuosinsa ja koristustensa puolesta.

[Kuva: Megaralainen kansanjuhla.]

"Voitto tai kuolema! voitto tai kuolema!" kuuli lähteväin, jotka jo olivat keski-ikäisiä miehiä, sanovan hyvästi jättäessään, ja se oli jäähyväislause, jonka monikin vanha isä virkkasi pojalleen. Toiset lähtivät vakavina, toiset ilomielin. Koko väkijoukko näkyi pienintä poikaa myöden täydelleen tietävän, mitä tämä lähtö merkitsi. Rajua innostusta ei tosin näkynyt, mutta kyllä halua lähteä sotaan ja koettaa, mitä Hellas voi turkkilaiselle. En ainoankaan miehen silmässä nähnyt kyyneleitä. Mutta vaimoparat sortuivat lähdön hetkellä niin haikeaan itkuun, että sitä oli sääli katsella. Vanhat, väkäleukaiset, mukulanaamaiset ämmät nyyhkivät niin katkerasti, että mielenliikutus teki heidät melkein kauneiksi, tytöt, joista muutamat olivat oikein suloisia, käänsivät pois heltyvät kasvonsa, tai kätkivät ne nenäliinoihin, ja äidit ojensivat punaisin silmin lapsiaan antamaan jäähyväiskättä lähtevälle isälle. Kodin paras raataja, ainoa turva, _isä_, oli melkein joka mies, joka nyt pyrki täpötäyteen junaan, noudattaakseen hallituksen käskyä ja lähteäkseen rajalle.

Junan liikkeelle lähtiessä ammuttiin sitten ankarasti. Mukana olevat sotamiehet panivat kovia patrunoita kivääreihinsä ja laukaisivat niitä ilmaan. Toiset ampuivat revolvereilla, pistooleilla, pojat reikäavaimilla. Muutamalla asemalla piti joku arvon mies — lieneekö ollut pormestari tai muu semmoinen — jyrisevän puheen lähtijöille, aivan Demostheneen tapaan, muistutellen loistavia esimerkkejä vanhan Kreikan historiasta. Vaikka hänen sanatulvansa oli mitä voimakkain, ja vaikka hän sitä säesti rajuilla kättenliikkeillä, niin se kuitenkin upposi ammuntaan ja lähtöhälinään.

Juna oli niin täysi, etteivät kaikki mahtuneet sisään ja vaunujen ulkosivuja kauttaaltaan reunustivat fustanellapukuiset helleenit, kun juna mennä vihkasi läpi klassillisten maisemain. Oliivilehdoissa seisoi maalaisryhmä katselemassa tätä menoa. Huusivat jäähyväistoivotuksensa, huitoivat liinoillaan. Tuolla seisoi tyttöjä, jotka olivat sitoneet isot kukkaskimput keppien päähän ja ojensivat niitä ohi kiitävään junaan. Akkunoista kurotettiin monta kättä, mutta vauhti oli liian kova ja ottajat liian kovakouraisia, kukkasvihot hajota tupsahtivat, ja kukkaset satelivat pitkin ratavallia.

Korinthoon saakka uudistuivat nuo näytelmät joka paikassa, jossa pysähdyimme; kannaksen toisella puolen oli rauhallisempaa, sieltä olivat nähtävästi reserviläiset jo lähteneet.

Korintho, joka on Akrokorinthon juurella, kuivalla, puuttomalla paikalla, on päältä katsoen jotenkin vähäpätöinen kaupunki. Siitä alkaen maisemat kokonaan muuttuivat. Korkeita vuoria oli vieläkin joka puolella, mutta ne olivat melkein kokonaan alastomia, ainoastaan matalia pensaita kasvoi siellä täällä. Ruohoa oli kovin niukalta, ja käsittämätöntä on, millä ne suuret vuohi- ja lammaslaumat elävät, joita näki laitumilla paimennettavan. Lampaat ovat pitkävillaisia, vuohet samoin. Salamiista alkaen ulottuu meren rannalta jotenkin suuria lakeuksia sisämaahan, mutta ne ovat kuivia ja huonosti viljellyitä. Lähellä Korinthoa kulkee rautatie Korinthon kanavan poikki. Tämä leikkaa kannaksen halki aivan suoraan, ja molemmin puolin kanavaa ovat seinämät sangen korkeat. Tämä rakennus, joka on kymmeniä miljoneja maksanut, on täydellisesti epäonnistunut. Se ei suuresti oikaise muita kuin Piraion reittejä, ja se on niin ahdas, että suuret laivat eivät voi sitä kulkea.

[Kuva: Korintlion kanava.]

Korinthon ja Megaran välillä vuoret ulottuvat mereen saakka, ja rautatie on täytynyt porata jyrkkiin kalliouomiin. Juna hiljentää vauhtiaan tuolla huimaavassa korkeudessa ja pyörtää varovaisesti pystysuorat kallionkärjet. Tämä väli on suurenmoisin koko matkalla. Aiginan lahden takaa, joka sinisenä vaahtoavin aalloin leviää oikealla puolella, näkyvät Argoliin korkeat, monikukkulaiset rannat.

Megaran takana meni koneemme rikki ja sen korjausta odotettaissa läksimme kaikki matkustajat istumaan radan vierustalle, josta oli näköala Salamiin rusapoille harjanteille ilta-auringon vienontuvassa valossa. Koneenkäyttäjä istui kivelle sanomalehden kera, ja palikaarit kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan sotauutisia. Toiset alkoivat ampua ploskuttaa rivolleillaan. Ryhmät ja ympäristö olivat oivalliset.

Tapaus viivytti meitä useita tunteja, niin että oli jo ilta, kun jouduimme Atheenaan. Kreikkalaiset matkatoverit, joiden riemu kuohahteli yhä korkeammalle, kuta lähemmä saavuimme, tarttuivat äkkiä käsivarteeni, näyttivät ulos ikkunasta, ja huudahtivat liikutuksella: "Akropolis!" Laaksot olivat jo verhoutuneet yöhön, vaan tuolla, epämääräisten varjojen yläpuolella, punersivat viimeisessä iltaruskotuksessa Propyleet ja Parthenon!

[Kuva: Sofokles, vanha kuvapatsas.]