VII.

TAITEILIJA SOTAPOLULLA.

Jaloin osa sodan toimista oli naisilla, jotka suurenmoisella alttiudella koettivat parantaa, mitä miehet olivat rikkoneet. Kuningatar Olga ja ylhäisimmät vallasnaiset etupäässä, naiset hoitivat rakkaalla kädellä haavoitettuja, jotka, sitä myöden kuin oli mahdollista, lähetettiin sotaleirin huonosta hoidosta Atheenan tilaviin ja puhtaisiin sairashuoneisiin. Kävely näiden sairashuoneiden läpi oli pikemmin viihdyttävä kuin masentava, he näyttivät nyt niin tyytyväisiltä oloonsa nuo kovaa kokeneet miehet, joista moni oli elinajakseen menettänyt jonkun jäsenensä tai kykynsä. Sodan hirmukuvain jälkeen oli kahta suloisempaa olla naisellisen hempeyden piirittämänä.

Rouva Syngros mainitsi kuljettaissaan minua sairashuoneensa läpi, että hänellä oli sairaana nuori ruotsalainen taiteilija, joka oli palannut Larissasta aivan rauskana. Hän makasi yksinään huoneessa, kiharatukkainen, kaunissilmäinen, hienopiirteinen nuorukainen, mutta heti ensi silmäyksellä huomasi, ettei hän ainakaan ollut nälkätaiteilija. Hän oli tavattoman lihava, ja kummastella täytyi, miten niin hyvinvoipa gentlemani oli lähtenyt vaivalloiselle sotaretkelle.

Hänen kasvonsa elonhaluisine silmineen suuressa määrin muistuttivat Dionysos eli Bakkus jumalaa, ja jos hänen kiharille hiuksilleen olisi pannut seppeleen viiniköynnöksiä ja viinirypäleitä, niin olisi tuo pää, kelvannut vaikka patsaaksi Dionysoksen temppeliin — kuitenkin ainoastaan pää, sillä muu osa ruumista oli liian laaja sopiakseen jumalalliseksi esikuvaksi.

Huono ruoka oli hänet sotaretkellä sortanut. Sitä paitsi olivat hänen pehmeät jalkansa täynnä suuria rakkoja, jotka olivat tehneet marssimisen mahdottomaksi. Volossa oli mies parka otettu sairaiden joukkoon ja tuotu Atheenaan, jossa hän nyt oli viikkokauden maannut. Hän oli nähnyt parempia päiviä, sen huomasi kaikesta, tullut Kreikkaan rahakkaana miehenä, mutta menettänyt kaikki, jopa kultakellot, sormuksetkin. Nyt oli hänen koko rahastonsa vähennyt pieneksi nikkelikasaksi, muutamaksi kymmeneksi leptaksi, jotka olivat pinossa pöydällä hänen vuoteensa ääressä. Hän oli saanut reput ylioppilastutkinnossa, lukenut Saksassa kemiaa, ruvennut oopperalaulajaksi, kiertänyt koko Europan laulamassa. Seikkailuja, seikkailuja ja yhä seikkailuja alkoi kuulua jos minkälaisia, rakkausjuttuja, kaksintaisteluita arpineen, retkiä Egyptissä, Somalimaassa ja nyt lopulta Kreikassa.

[Kuva: Volo.]

En voinut jättää näin merkillistä miestä tutkimatta, ja hän laatikin minulle alla olevan kertomuksen sotaseikkailuistaan. Vaikk'eivät siinä kaikki yksityisseikat kävisikään täsmälleen umpeen, niin on se kuitenkin värikäs kuvaus Thessalian sotatapauksista. Suuremman vapauden vuoksi siirryimme sairashuoneesta hotelliin, jonka ruokapöydässä tuli ilmi, että sairas vatsa toimikin oivallisesti! Hauska keksintö asianomaiselle. Hänellä oli yllään jonkinlainen ihmeellinen, musta sotilaspuku, toisenlainen kuin kaikkien muitten, sillä hän tahtoi muodostaa oman legionan. Tuossa puvussa hänen ruumiillinen laajuutensa vasta oikein pääsi vaikutukseen. Palvelusväki ei alussa tahtonut tätä omituista ilmiötä oikein kunnioittaa, mutta pian sai se tuta mestarinsa. En unhota, millä ylhäisellä alentuvaisuudella hän pani portierin sytyttämään sikariaan, astuttuaan oivallisen päivällisen jälkeen hotellin portaille säätä silmäilemään.

Tuttavani sairashuoneesta kertoi:

"Tulin tänne kolmen ruotsalaisen kera. Minun Atheenaan saapuessa olivat kaikki rykmentit pari päivää aikaisemmin jo lähteneet rajalle. Ilma oli täynnä 'zito polemosta', sotaa. Sanomalehdet sanoivat: Jahka olemme löylyyttäneet Turkin, niin käykööt Europa sitte kimppuumme, tappelemme viimeiseen veripisaraan asti.

"Meidän innostuksemme jotenkin pian laimeni lähemmin tutustuttuamme kreikkalaisten luonteeseen. Me pohjolaiset olemme oppineet ensin ajattelemaan ja sitten puhumaan, mutta kreikkalaiset eivät ajattele, vaan ainoastaan puhuvat.

"Saatuamme univormut ja varustukset läksimme sitten Voloon, joka oli täpö täynnä Larissaan matkustavia sotamiehiä. Sinne pyrimme mekin. Samassa junassa läksivät armeijan luo ratsuväki- ja tykistörykmenttien upseerit, jotka olivat erittäin kohteliasta väkeä. Suurin osa heistä oli opiskellut Ranskassa.

"Larissa oli sinne saapuessamme niin täpötäynnä väkeä, ettei ollut kyyhkysen pesääkään joutilasta meille kortteeriksi. Upseerit makasivat käytävissä ja sotamiehet turkkilaisten tuvissa — Larissa on hyvin turkkilainen kaupunki. Kaupungin ulkopuolella on tosin kasarmi, johon mahtuu noin 80,000 miestä, mutta se oli niin kaukana kaupungista, että meitä ei haluttanut sinne lähteä — eikä muitakaan.

"Alkoi sitten pitkä, yksitoikkoinen odotus, tulisiko siitä sotaa, vai eikö. Aamusta iltaan pelattiin korttia ja juotiin 'usua' (rahvaan nimi mastikaliköörille). Ruoka oli perin huonoa — keitettyä lampaanlihaa öljyssä ja öljyä keitetyssä lampaanlihassa, siihen ajan pitkään kyllästyy.

"Ja ravintoloihin oli yhtä turha yrittää, kuin väkirynnäköllä valloittaa taivasta. Ja ne, jotka sisään pääsivät, eivät näkyneet siitä paljoakaan kostuneen.

"Eräänä iltapäivänä vihdoin kuului omituista kuisketta siitä, että sota alkaisi. Kaikki katsoimme toisiimme, mutta ei kukaan tiennyt sen enempää. Sinä iltana huudettiin tavallista enemmän 'zito polemosta' (eläköön sota). Kreikkalaiset sotamiehet olivat humalassa aamusta iltaan. Edhem pasha kuuluu sittemmin lausuneen, että kolmesta vangitusta kreikkalaisesta oli aina kaksi humalassa.

"Ennustus ei ollut väärä. Mutta sota alkoi siitä huolimatta niin, ettei sitä kukaan aavistanut. Turkkilaiset kävivät rajan poikki kreikkalaiselle alueelle ja alkoivat luoda varustusta. Euzonit (kreikkalainen kansalliskaartti) olivat silloin vahdissa, ja heidän mielestään oli tämä toki hieman kummallista. He kiinnittivät painetit kivääreihinsä ja käskivät vieraita tiehensä. Kun turkkilaiset eivät käskyä totelleet, niin antoivat euzonit heille äkkilähdön, ja sota oli alkanut. Kreikkalaiset riemuitsivat. Mutta Edhem pasha lupasi juovansa ensi kahvit Larissassa ja toiset Akropoliilla Atheenassa. Mutta kreikkalaiset luulivat, että tämä pikku voitto pelottaisi Edhem pashan ja saisi hänet tuumansa sikseen heittämään.

"Jo ani varhain seuraavana aamuna marssi yhdestoista jalkaväkirykmentti Turnavoon, ja päivän kuluessa seurasi sitä rykmentti toisensa perästä. Myrskyisellä riemulla tervehdittiin Konstantinon rykmenttiä, lieneekö sitten syynä innostukseen ollut sen sotainen kunto, vaiko se seikka, että se oli ainoa, jolla oli — soittokunta etunenässä. Illalla saapui uusia rykmenttejä Volosta, ja nämä marssivat suoraa päätä Trikkalaan, josta ne seuraavana aamuna saivat palata, marssien viisitoista tuntia yhtä mittaa, lepäämättä. Ei kukaan näet tiennyt, minne heidän oikeastaan oli määrä mennä. Meistä alkoi tämä tuntua vähän kummalta, kun ei tietty minne ensimmäiset rykmentit sijoitettaisiin. Kahdeksan tuntia levättyään saivat ne marssia Turnavoon.

"Seuraavana aamuna kuului kummia. Taivas oli selkeä, mutta etäältä kuului ukkosen jyrinää. Olimme silloin vielä Larissassa. Kiiruhdimme valleille katsomaan. Tuolla Matin luona alkoi leikki.

"Ensimmäisten joukossa, jotka rajalle lähtivät, oli muukalaislegiona, jonka etupäässä reippaat skandinaavit, uljaan tanskalaisen luutnantti Langen komentamina, marssivat.

"Tykkien jyrinää kuului nyt lakkaamatta. Minä olin jäänyt muukalaislegionasta jäljelle Larissaan. Torstaiaamuna lähdin muutamain toverien kanssa matkaan Larissasta ambulanssivaunuilla, ja meillä oli ilo 10 minuutia kuluttua kaatua kaikkinemme päivinemme syvään hautaan — kuskimme kelvottomuuden vuoksi. Kuski oli kreikkalainen lääketieteen kandidaatti, joka oli opiskellut Wienissä. Olimme liian hartaasti keskustelleet hänen kanssaan iloisesta wieniläiselämästä. Kuperkeikassa yksi hevonen taittoi jalkansa, ja me olimme vähällä henkemme menettää.

"Tultiin sitten Turnavoon, jonne juuri kannettiin 26 haavoitettua. Siellä tapasin tanskalaisen kirjeenvaihtajan, joka edusti 'Kristligt Dagbladia'. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, mutta ei rohkeutensa puolesta. Lähdimme heti paikalla yhden osaston kanssa Mätiin, jossa paraillaan taisteltiin. Muut jäivät erään pienen talonpoikaistalon viereen, jonne haavoitetut tuotiin suojaan. Minä hain joukon vapaaehtoisia, jotka olivat asettuneet eräälle vuorenharjanteelle Matin luoteiselle puolelle. Allamme oli kreikkalaisia jalkaväkirykmenttejä vuoriston rinteillä. Illalla turkkilainen ratsuväki teki kolme epäonnistunutta yritystä murtaa kreikkalaisen rintaman, mutta surkeasti heidät ajettiin peräytymään.

"Turkkilaisen ratsuväen peräydyttyä hälveni taistelu. Ei tapahtunut mitään kummempaa. Seuraavana päivänä alkoi ammunta jo k:lo 1/2 4 aikaan aamulla. Kreikkalainen tykistö ampui erinomaisen tarkkaan ja kiivaasti. Päivän kuluessa se tukki kolmen turkkilaisen patterin suun, erään yhdellä ainoalla granaatilla, joka räjähti keskellä turkkilaista patteria ja hävitti ympäriltään kaikki. Patterin miehistöstä ei kukaan hengissä pelastunut. Puolipäivän aikaan kuljin toisen kerran taistelulinjan poikki. Silloin toin mukanani toisella puolella oleville ystävilleni hyvän lelun — olin Turnavosta löytänyt ison pullon konjakkia, joka nyt veljellisesti jaettiin.

"Meitä oli käsketty käymään seuraavana aamuna k:lo 7 aikaan turkkilaisten patterien kimppuun. Tuli sitten ruokakäsky, ja tuokiossa olimme kaikki kuppinemme jalkeilla, saadaksemme osamme tuosta öljyssä keitetystä lampaanlihasta. Mutta meidän siinä seistessä alkoi kuulua ihmeellistä mutinaa, ja siellä täällä voimakkaampi ikäänkuin harmin ilmaus. Se läheni, kulki rivistä riviin: God damn! Diavolo! Parbleu! Donnerwetter! ja viimeksi Fanden! Perhana! — nyt olemme saaneet käskyn kiiruumman kautta marssia tiehemme. Ei edes jouduttu syömään, vielä vähemmin juomaan. Kreikkalaiset väittivät, että turkkilaiset olivat pestanneet venäläistä ratsuväkeä, pitivät muuta samanlaista hurjaa puhetta, pelottelivat toisiaan miehestä mieheen."

[Kuva: Kreikkalainen saarilta.]

"Me muukalaiset olimme peräydyttäissä takajoukkona. Lange komensi: 'Eteenpäin ja pitäkää suu kiinni!' Liikkeelle lähtö oli niin kaikin puolin mallikelpoinen ja sotilaille sopiva, kuin suinkin.

"Liikkeelle oli vaan lähdettävä, yön pimeyteen Thessalian rajattomalle lakeudelle, jota palavat kylät valaisivat hohteellaan. Pitkät, mustat jonot pyrkivät mutkaillen Turnavoa kohti. Marssi kävi yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi. Edellämme kulkivat italialaiset. He alkoivat jo väsyä. Luutnantti Lange kantoi jo kahta heikäläistä kivääriä olallaan ja ajoi väsyneitä edellään. Ei kukaan silloin aavistanut, mitä se yö vielä oli mukanaan tuova. Väsymys oli muuttuva epätoivoksi.

"Turnavossa jo paloi muuan talo. Eräs vanha ämmä oli kuullut, että turkkilaiset olivat tulossa, hän oli päättänyt sytyttää rakennuksen jo heille valmiiksi ja riensi nyt kiiruumman kautta pakoon valkeansa äärestä.

"Erosin muista kuivuneen virran yli vievän sillan luona, kulkeakseni kentän poikki sairashuoneelle, mutta sieltä olivat jo kaikki matkaan lähteneet. Ainoastaan sairashuoneen vanha päällikkö ja eräs nuori lääkäri oli jäänyt jäljelle. Eräästä huoneesta kuului kuitenkin kolinaa, ja kun lupaa kysymättä astuin sisään, niin näin siellä syötävän illallista kaikessa rauhassa. Siellä istui tanskalainen korpraali Jörgensen, eräs punanenäinen tanskalainen kirjeenvaihtaja, 'Kristligt Dagbladin' kirjeenvaihtaja, eräs ranskalainen kirjeenvaihtaja, joka oli saanut ilkeitä ratsastushaavoja, sekä makasi kuumetta sairastaen lattialla. Suuressa viheriäisessä damashanissa oli vielä vähän viiniä, huolimatta siitä, että nuo herrat olivat parhaan kykynsä mukaan koettaneet sitä tyhjentää. Tähteet joutuivat minun osakseni, ynnä yksi kovaksi keitetty muna ja leivän kannikka."

[Kuva: Maisema pohjois-Thessaliasta.]

"Sattumalta kävin ulkona ja keksin pihassa vaunut, jotka juuri olivat lähtemäisillään. Ne heti otin haltuumme, ja nyt tuli vaan siitä tenä, miten ne keskenään jakaisimme. Kirjeenvaihtajat kuljettivat tapansa mukaan kerallaan kapsäkkejä ja paljon kaikenlaisia kamsuja, joiden nyt piti ajaa herroiksi vaunuissa. Minä sitä sadattelin, mutta mitä se auttoi. Lopulta sanoin: 'Ellette nyt heti nouse vaunuihin, niin saatte, hitto vieköön, käydä jalan Larissaan.' Se tepsi!! Ulos hyökkäsi 'Kristligt Dagblad', punanenä, laahaten perässään suurta iljettävää keltaista kohverttia, jonka hän pönkitti kuskipukille, ja viimeiseksi linkutti mäelle ratsastushaavoja saanut ranskalainen. Jörgensen ja punanenä päättivät ratsain pyrkiä Larissaan, muut nousimme vaunuihin, ja sitten lähdettiin matkaan. Mutta pian temmattiin vaunujen ovi auki, ja eräs majuri kiipesi sisään, sekä komensi kuskia kiirehtimään. Mutta helpompi oli käskeä, kuin kiiruhtaa, sillä nyt oli maantielle keräytynyt kosolta kuormastovaunuja, pakolaisten kalustovaunuja, aaseja ja karjaa, jota paitsi rykmenttien piti sitä myöden kulkea. Verkalleen, askel askeleelta pääsimme etenemään. Mutta äkkiä alkoi ankara ammunta- 'Turkkilainen ratsuväki hyökkää päälle', huudettiin. Ulos vaunuista hyppäsimme aika kyytiä, ensinnä majuri, joka oli ennättänyt kadota, ennenkun vielä sain nokkaanikaan ulos ovesta. Pistin patruunan kivääriin ja aprikoin, mikä tästä tästä lopulta tulisi. Ei näkynyt mitään muuta kuin joka taholla kiväärien tulta, joka valaisi yön pimeyden. Tomua oli tiellä polvia myöten, pöly ja savu lensivät kurkkuun, niin että olimme vähällä tukehtua. Melu oli kerrassaan huumaavaa. Naiset ja lapset huusivat, tuhannet lampaat, aasit ja hevoset äänsivät, kuului kirouksia ja haavoitettujen hätähuutoja, kaikki oli yhtenä suunnattomana sekamelskana. Ratsastajat lensivät hevostensa selästä metriä korkealle ilmaan.

"Tykistö pyrki jalkaväen ohi. Sekasorto oli täydellinen ja kauhistuttava. Inhimillistä tunnetta ei ollut rahtuakaan. Kaikki ryntäsivät eteenpäin kuin villipedot. Talonpojat käyttivät ahkerasti puukkoa. Vaunuja kaatui, ja ne jotka alle joutuivat, olivat kuoleman omat. Tuolla pisti käsivarsi esille pyöräin välistä, täällä sääri. Apu oli mahdoton. Tungoksessa ei ollut sitä ajatteleminenkaan. Usein liikkui eteenpäin pitkiä matkoja tuntematta maata jalkainsa alla. Ja kesken kaikkea jatkui ammuntaa taukoomatta. Rykmentit olivat kerrassaan hajallaan. Trumpetinpuhaltajat torahuttelivat kokoontumissignaalia, ja kutsumusta totteli noin 400 miestä, joiden joukossa oli jos jotakin aselajia. Tuntikauden seurasin tämän ryhmän mukana. Ei ketään ollut, joka olisi komentanut. Alakuloisina marssimme silloin eteenpäin pitkin lakeutta, ei kukaan ajatellut edemmä kuin seuraavaa silmänräpäystä.

"Alkoi sitten kuulua ammuntaa kaukaa edestä päin, ja luulimme, että turkkilainen ratsuväki oli meidät kaikki piirittänyt. Vihdoin saavuimme toki Larissan luo pieneen kaupunginpuistoon, mutta ei kenkään uskaltanut kulkea sen läpi vievää oikotietä, puistossahan saattoi turkkilainen ratsuväki lymytä, hyökätäkseen pimeän suojassa kimppuumme. Kuljettiin mieluummin ahdingon mukana jotakin valtatietä. Kauhistus oli nyt vähän pienempi, kun tuli tiedoksi, että tie Larissaan vielä oli auki. Astuimme alas suureen hautaan, joka erottaa äkseerauskentän kaupunginpuistosta, ja sitä pitkin marssimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Jos olisimme turkkilaisia tavanneet, niin olisimme ampuneet luodin heidän päänsä läpi, sitten saivat meille tehdä, mitä tahtoivat, s.o. olisimme kallistuneet viimeiseen lepoon, ja se olisi ollut melkein suloista kaiken tämän kurjuuden perästä. Sillan poikki päästiin paremmin kuin olimme voineet toivoakaan. Tungos ei ollut niin kamala, kuin olimme odottaneet. Mutta syynä siihen lienee ollut, että talonpojat oli pakotettu pysähtymään sillan taakse kamsuineen, karjoineen. Nyt tuli selville, että se ei ollutkaan turkkilainen ratsuväki, joka oli meitä takaa ajanut, vaan pakeneva kreikkalainen ratsuväki, jota kreikkalainen jalkaväki oli ampunut. Heitä oli kolme kertaa käsketty pysähtymään, mutta kun vastausta ei saatu, niin ammunta alkoi."

[Kuva: Kuorma-aaseja.]

"Kaikki ihmiset olivat menehtymäisillään uupumuksesta. Sotamiehet makasivat katukivillä ja nukkuivat. Upseerit olivat kahviloissa, ja heitä makasi niin taajassa, kuin silakoita tynnyrissä. Torilla tapasin pari tanskalaista, joiden kera läksimme erääseen kahvilaan. Kahvilassa istui pari muukalaislegionan miestä, jotka olivat tungoksessa vammoja saaneet. He olivat koettaneet päästä sairashuoneeseen, mutta heitä ei otettu vastaan, sillä yön kuluessa piti sairaalat siirrettämän Voloon. Minkä vuoksi? Ei kukaan sitä arvannut. Saatoin heidät erääseen sairashuoneeseen, jonka lääkärit tunsin. Mutta siellä oli juuri saatu kaikki valmiiksi lähtöä varten. Lattialla makasi kaksi äsken haavoitettua, joiden luona lääkärit puuhasivat. Muut sairaat oli jo viety asemalle. Mitä merkitsi tämä kuumeentapainen kiire!? Larissaahan oli puolustettava viimeiseen mieheen. Rautatietähän saatettiin kaikessa rauhassa kuljettaa sairaat meren rannalle. Kysellen ja kummastellen jätimme toverit lääkärien haltuun. K:lo oli silloin 1/2 5 aamulla; lähdimme kortteeriini. Se oli aivan täpösen täynnä sairaita y.m., jotka hirmupaosta pelastuttuaan nyt makasivat lattialla ja valittivat. Laskeusimme ääneti levolle muiden joukkoon ja makasimme kaksi tuntia. Herätessämme oli tupa tyhjä, kaikki olivat lentäneet tiehensä, mutta vasten tavallisuutta vallitsi kaikkialla epäjärjestys. Arkut, kapsäkit, kannet selällään, vaatteita hujan hajan joka puolella. Joka sorkka oli mennyt matkoihinsa. Sitten astui sisään luutnantti Certos, joka muutoin aina oli niin iloinen, heitti lakkinsa tuolille ja päästi syvän huokauksen. Turha oli häntä nyt puhutella. Nousin ylös, herätin toverini, ja lähdimme yhdessä kaupungille. Hän astui kasarmille, minä taas läksin etsimään erästä toveriani, josta edellisenä iltana olin eronnut. Mutta häntä oli mahdoton löytää. Syyn sain kuulla Volossa. Hän oli henkensä menettänyt. Luoti oli lopettanut tuon iloisen, kelpo pojan. Mutta sodassa ei se ole merkillinen tapaus, eikö niin? Läksin turhan etsimiseni jälkeen vanhan ystävämme Paterran luo, joka oli väkijuomain kauppias. Siellä ei ollut ketään ihmistä. Löysin perunasäkin, pistin sen pääni alle ja laskeusin rauhallisesti nukkumaan. Tuskin olin ennättänyt nukahtaa, ennenkuin Paterra suurella melulla ja elämällä hyökkäsi sisään. Kädessä hänellä oli säkki. Hän avasi rahakaappinsa ja alkoi tulisella kiireellä kaappia kokoon maallista omaisuuttaan, sekä rupesi sen tehtyään vietävästi potkimaan sääriäni. Karjasin hänelle 'Diavolo', mutta se ei auttanut. Mitäs muuta neuvoksi, tartuin kivääriini ja juoksin hänen kanssaan ulos kadulle. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kaikki puodit olivat kiinni. Lyhyt pieni Paterra ukko juoksi niin, että rahat helisivät säkissä. Oikein täytyi nauraa, sillä muutoin hän oli kaikista laiskoista laiskin. Ja niin tulin pääkadulle. Siellä ei näkynyt kuin viisi aliupseeria, Kysyin heiltä, mikä nyt oikeastaan koko maailmaa riivasi, ja vaikka minä en osannut kreikkaa, eivätkä he taas mitään muuta, niin sen verran kuitenkin ymmärsin, että kreikkalainen armeija oli lähtenyt Larissasta, ja että meidän täytyi kiirehtiä asemalle. Ei kukaan ihminen käsittänyt, miten oikeastaan kaikki oli tapahtunut. Kaikki oli ollut ikäänkuin kamalaa unta vaan.

"Kävelin pitkin autioita katuja. Eräässä kadunkulmassa seisoi viiden pienen lapsen kera nainen, joka itki. He olivat Turnavosta. Nainen ei osannut asemalle, lapset eivät jaksaneet kävellä. Ja lisäksi vaimo riepu tahtoi kuljettaa talouskapineensakin kanssaan. Minä kyllä en osannut kreikkaa, mutta koetin kuitenkin parhaan taitoni mukaan hänelle huomauttaa, että oli kerrassaan mahdotonta laahata mukanaan tuommoista kalukuormaa. Pistin hänelle kainaloon tyynyn ja kaksi peitettä, sekä annoin rattaille semmoisen potkun, että ne lensivät nurin. Otin sitten kolme lapsista hoitooni, kaksi käsivarrelle, ja kolmas, poika sai juosta sivullani. Ämmä huuti ja tahtoi rattaatkin mukaan, mutta minä en siitä välittänyt, vaan astuin edellä. Hänellä ei silloin ollut muuta neuvoa, kuin tulla perässä kahden jäljelle jääneen lapsensa kera, mutta hiton äkäinen hän oli kiitokseksi ja ulvoi kuin susi. Kun olimme tulleet niin lähelle asemaa, että saatoin sen hänelle näyttää, niin jätin hänet oman onnensa nojaan, viiden lapsen kera, saatettuani heidät ensinnä odottavain pakolaisten joukkoon. Minä läksin edellä tuolle surullisen kuuluisaksi tulleelle Larissan asemalle. Siellä vallitsi hirveä sekasorto. Pakolaisia oli tuhansittain, ja he toivat mukanaan jos jonkinlaista kalua, joka tietysti oli kaikki muka saatava matkaan. Eräs vanha ruma akka raahasi kanssaan peiliä, joka oli kaksi kertaa pitempi, kuin hän itse. Mutta äkkiä vihlasi kerrassaan läpi sydämen. Muuan halvautunut miesparka koetti raahata itseään asemalle. Hän oli lisäksi kuuromykkä. Kun kauhu alkoi hänet kokonaan vallata, niin kieritteli hän itseänsä eteenpäin pitkin hiekkaa, päästäen mitä kamalimpia tuskan huutoja. Mitä tehdä? Auttaa emme voineet, emme millään keinolla.

"Asemalla oli sekamelska hirveä. Upseerit vetivät sotamiehiä ulos vaunuista, sotamiehet vuorostaan vaimoja ja lapsia. Se oli inhottava taistelu, se näytti pelkurimaisuuden peittelemättömimmässä muodossaan, ja voi niitä, jotka siitä kerran saavat vastata!

"Yksi vaunu oli vielä tyhjä. Siihenhän sopivat naiset ja lapset. Mitä vielä! Kapsäkit ja jalkaväen upseerit olivat tärkeämmät pelastettavat. Syntyi katkera viha, joka myöhemmin junan kulkiessa tuli näkyviin.

"Uupuneina, väsyneinä aloimme vaikean marssimme Velestinoon, itkeviä, rukoilevia naisia ja lapsia ympärillämme, jota vastoin pelkurimaiset upseerit, joiden olisi pitänyt viimeisinä lähteä, hyvinvoinnista loistaen istuivat junassa, eivätkä vielä olleet haistaneetkaan ruudinsavua. Ihanaa oli nähdä, kun eräs vanha kreikkalainen majuri astui alas junasta, antaen paikkansa vaimolle ja kolmelle lapselle, sekä itse lähti jalan astumaan. Nostimme kunnioittaen lakkiamme tälle vanhukselle, ja jos turkkilaiset olisivat tulleet, niin paremman toverin kanssa emme olisi voineet kuolla. Aurinko paahtoi polttavana pilvettömältä taivaalta, pöly pyrysi kinoksiksi. Syrjäteiltä alkoivat talonpojat meitä sitten ampua, ja ne kahdeksan tuntia, jotka tiemme kävi rinnan tuon toisen tien kanssa, kuljimme alituisessa tulessa. Tuskin olimme astuneet kolmea kilometriä, ennenkuin pieneltä seitsenvuotiaalta pojalta, jota äiti kädestä talutti, luoti lävisti pään, ja hän vaipui kuolleena äitinsä viereen, jonka valtasi mielipuolen epätoivo. Tämmöiset kohtaukset seurasivat toinen toistaan, niinkuin seuraavasta näkyy.

"Larissa oli perin siveellinen yhteiskunta, ja irstaus kukoisti siellä mitä vähimmässä määrin. Yksi niitä harvoja sulottaria, joita siellä oli, oli myös lähtenyt alas asemalle, pelastaakseen henkirievun ja lisäksi vähän maallistakin hyvyyttä. Juna oli täynnä hänen entisiä ihailijoitaan, mutta näistä ei kukaan tahtonut hänelle luovuttaa tuumaakaan anastamastaan paikasta, saattaakseen oman kalliin henkensä vaaran alaiseksi. Hänen täytyi lähteä jalan astumaan. Eräs kreikkalainen herra muutti hänelle kilometrit kreikkalaisiksi mitoiksi, ja kun hän sai tulokset kuulla, niin vihastui hän siitä niin kovasti, että upotti kyntensä juureen saakka hänen kasvoihinsa. Tämä taas ei herran mielestä ollut ensinkään hauskaa, ja hän antoi naiselle semmoisen tönäyksen, jotta hän lensi nurin. Sitten syntyi taistelu, jota ei voi sanoin kuvata, mutta varmaa on, että se oli enemmän koomillista kuin surullista katsella.

"Ja sitten jälleen lähdettiin rannattomalle thessalialaiselle lakeudelle.

"Tulipa tuossa tyttö mukanaan pieni koira, jonka kanssa hän varsin lapsellisesti leikki, aavistamatta mitään vaaraa. Mutta sitten tuli tuo kuuluisa 'sankarijuna'; kaikki ihmiset juoksivat alas ratavallilta, mutta huolimatta kutsumisesta ei koira tahtonut tulla alas. Juna sen katkasi keskeltä, ja tyttöriepu oli hyvin onneton, juoksi kuollutta päätä silittelemään.

"Kreikkalainen luonne on itsessään vastenmielinen, mutta varsinkin tällä surullisella pakoretkellä sen ilettävyys oikein selvästi tuli näkyviin. Eräälle niistä korkeista silloista, jotka veivät maantien poikki, oli paljon naisia sulloutunut. Äkkiä alkoivat sotamiehet huutaa: Turkkilaiset tulevat! Sillalla tietysti heti syntyi kauhea tungos, ja naisia putoili, saaden pahoja vammoja. Ei kellään ollut aikaa, eikä halua toistaan auttaa, jokainen sai itseään auttaa parhaan taitonsa mukaan. Eteenpäin vaan tahtoi kukin. Kiväärit vaakasuorassa asennossa täytyi meidän ajaa naisia edellämme. He tahtoivat jättää lapset, laahatakseen mukanaan vanhoja matrasseja.

"Kahdeksan tuntia yhtä mittaa marssittuamme tulimme Zagliin lähelle Velestinoa. Silloin olivat voimamme lopussa. Vettä ei ollut missään, ja rievulla pyyhkimme suusta, jopa kurkusta saakka tomua ja hiekkaa, joka uhkasi tukehuttaa meidät. Ne olivat surullisia aikoja. Asetuimme ratavallille ja odotimme junaa, viimeistä, jonka kreikkalaiset lähettivät turkkilaisten käsiin joutuneesta Larissasta. Vihdoin tuli juna. Se oli täpötäynnä. Katot uhkasivat painua lysään, väkeä seisoi puhverteilla, istui höyrypannullakin — vaikka kuuma siinä lienee ollut — mutta mukaan meidän piti päästä, ja mukaan me pääsimmekin." [Kuva: Kruununprinssi Konstantin.]

"Kun saavuimme Volon lähellä olevaan vuoristoon, niin kone ei jaksanut vetää mäen päälle, vaan juna läksi takaperin mennä huristamaan keskellä yön pimeyttä. Tämä tietysti antoi aihetta uuteen peljästykseen. Saimme sitten tuntikauden istua ja odottaa, kunnes apukone ennätti saapua ja viedä meidät Voloon.

"Volossa oli tungos sietämätön. Huonetta ei ollut missään saatavana. Makasin yötä eräässä puutarhassa vapaaehtoisten kanssa. Kaikki odottivat turkkilaisia, ja makasimme kiväärit kädessä. K:lo 1/2 5 aikaan oli taas joka mies jalkeilla, ja puhuttiin, niin että ilma oli aivan täynnä lorua. Kerrottiin mitä ihmeellisimpiä juttuja edellisten päiväin tapauksista ja valehdeltiin oikein kreikkalaiseen tapaan. Väki hurrasi vielä tulevain voittojen kunniaksi. Suuri syy oli kreikkalaisilla sanomalehdillä, jotka eivät ilmaisseet, miten epätoivoinen asema tosiaan oli, vaan yhä puhuivat kultaisista voitoista.

"Legiona oli nyt hajaantunut joka taholle. Minä olin joutunut yhteen erään itävaltalaisen, belgiläisen ja kahden englantilaisen kanssa. Lange oli saanut tanskalaisensa mukanaan Parsalaan. Jalat olivat 115 kilometriä pitkästä marssista niin rikki menneet, että nahka lohkeili mukaan vetäissämme sukkia jalasta, kengät olivat veriset ja hikiset, sekä selkämme kuin piesty. Kävimme aamulla uimassa, ja se hieman virkisti voimiamme. Kaikki mitä olimme 54 viime tunnin kuluessa eläneet, pyöri yhtenä sekamelskana päässä ja esti unta saamasta. Odotimme turkkilaisia kaiken päivää, mutta heitä ei kuulunut, Sain kuulla, että seuraavana päivänä lähtisi laiva Atheenaan k:lo 1 j.pp. Olin jo k:lo 9 aamulla rannassa, ja silloin oli laiva jo niin täpötäysi, ettei kannellakaan enää ollut makuusijaa saatavana. Pääsinhän kuitenkin kyökkiin ja sain istua siellä sohvalla. Synkkää oli ajatella, että pitäisi istua 33 tuntia tässä ahdingossa, ilman ruokaa ja taukoomattomassa melussa ja lasten huudossa. Meri oli kauan ollut tyvenenä, mutta nyt Herra vielä kurjuuden lisäksi päästi myrskyn valloilleen. Oli sekä surkeata että hullunkurista katsella nuoria neitosia, kun he niin elegantisti kuin suinkin koettivat maksaa pikkuveronsa kaloille. Ponnistus puserti kyyneliä monenkin silmistä, ja nyyhkytykset ilmaisivat, että hyvinvointi ei ollut oikein kiitettävä. Laattioilla, kannella, kaikkialla makasi rahvasta. Tuon tuostakin vihlasi varottava huuto läpi ilman, ja muut, jotka olivat onnellisemmassa tilassa, säestivät sitä naurullaan. Salongin pöytä oli kaikkien bebeitten, pikkulapsien yhteinen vuode, ja minulle on kerrassaan arvoitus, miten asianomaiset mammat saivat pikku vesansa loukkaantumatta ja vaihtumatta pelastetuksi tästä muurahaispesästä. Minä seisoin ja makasin kiväärini nojalla. Sohvani olin luovuttanut eräälle naiselle, joka oli niin sairas, että Jobin kärsimykset olivat lapsenleikkiä sen rinnalla, mitä hän sai kestää. Uimatta ollen koetimme vedellä ja konjakkitilkalla lohdutella itseämme joka kerta, kun joku asettui istumaan marssin väsyttämäin jalkainime päälle.

"Riemastuksella tervehdimme seuraavaa aamua tämän tuskallisen yön jälkeen, ja pian olimme kiivenneet erääseen pelastusveneistä, johon rauhassa tungokselta valmistimme itsellemme oikean pikku paratiisin. Seuralaisena meillä oli eräs ranskalainen tai italialainen lääketieteen kandidaatti, joka oli sodassa käynyt Charlottan nimellä. Hän oli oikea pilantekijä parasta laatua. Huvikseen hän teki kiusaa kaikille saksalaisille laulamalla parodiaa 'Wacht am Kheinistä', eikä hän koskaaan laiminlyönyt tilaisuutta, milloin vaan saattoi esittää sitä jollekin "Das grosse Vaterlandin" asukkaalle. Näiden viimeksi mainittujen luona hän sen vuoksi oli vähemmässä suosiossa.

"K:lo 1/2 7 illalla löi pelastuksen hetki. Saavuimme Piraioon, ja olimme onneksi ensimmäisiä, jotka saimme veneen ja pääsimme maihin. Kreikkalaisparat, joita heidän omat lehtensä ovat niin surkeasti petelleet, olivat repiä vaatteet paältämme kuullakseen uutisia. Minä olin niin sairas, että minut vietiin Evangelismos hospitaliin, jossa jonkun aikaa makasin. H.M. Kuningatar kävi sairashuoneessa ja voitti hienolla yksinkertaisuudellaan ja ystävällisyydellään sairaiden sydämet. Hän on siunaus Kreikalle, ja saakoon hän vielä kauan harjoittaa siunausta tuottavaa hyvyyttään. Eräänä päivänä astui sairashuoneeseeni herra, puhui ruotsia, oli hiton ystävällinen, sekä teki viineillä, sikareilla ja ystävällisellä kohtelulla elämäni valoisemmaksi. Kertomukseni on nyt lopussa, ja kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin."