Part 1

language: Finnish

OPIN SAUNA

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Punapurje Opin sauna Ammattivalehtelijat

PUNAPURJE

Ei, ei milloinkaan Jaakko Tyrni ollut tuntenut olemuksessaan sellaista voimaa kuin tänä aamuhetkenä, seisoessaan kotinsa portailla odottamassa Ellaa, tytärtään, joka valjasti hevosta.

Nyt alkaa elämä. Nyt vasta. Tähän asti on elämä ollut vaivaa ja raadantaa — nyt seuraa vapaan miehen ilot ja surut. Ja ennen kaikkea työ.

Jaakko Tyrni olisi tahtonut huutaa tämän sanan kauas auringossa kimaltelevaan metsään ja antaa vuorten ja kukkulain toistaa sitä niin että se olisi täyttänyt koko tämän isänmaan. Työ — nyt se alkaa: vapaan miehen työ! Että toki tähän ajallisuuteen saattaa mahtua tällainen päivä. Maailma ei ole mikään surunlaakso, koska se joskus valmistaa tällaisen juhlan. Pitkä on valmistusaika ollut tätä päivää varten, puolen vuosisataa on ponnistusta kestänyt. Mutta nyt ollaan voiton puolella ja elämää on vielä jäljellä toinen puoli vuosisataa. Sinä aikana täytyy saada syntymään yhtä ja toista.

Jaakko Tyrni puhalsi rinnastaan pitkän hengähdyksen ja tavoitti laulunpätkää. Myöskin hän yhä uudelleen kouraisi yli rintansa löytääkseen napitetun turkin alta taskut. Sitten hän jälleen sieppasi kiinni laulunpätkästä, mutta kun ei hänessä ensinkään ollut laulajanvikaa, niin hän huulillaan äänteli laulunpätkän sanoja ja toivoi, että hän tällä hetkellä seisoisi suksilla vaaran harjalla, tai jossakin muualla korkealla.

Korkea oli tämä päivä, aivan lapseksi se teki ihmisen. Tällaista iloa ei täysikasvanut mies yleensä tuntenut, se oli naisten ja lasten etuoikeutta. Annettiinko sitä hänelle, Jaakko Tyrnille sentähden, että hän viime aikoina tuontuostakin oli ajatellut lapsia ja satuja ehkäpä myöskin naista. Hyvien satujen aikaansaannos se oli toki kaiken runouden äärimmäinen ennätys, sitä hän oli ajatellut. Hyviä satuja oli maailmankirjallisuudessa vähemmän kuin mitään muuta. Ja satu oli kuitenkin lähempänä totuutta kuin mikään muu kirjallisuuden laji. Sillä missä oli sadun ja todellisuuden raja? Mitä oli elämä muuta kuin satua, ja mitä sen vanhat itseviisaat ihmiset muuta kuin lapsia ikuisuuden edessä?

Kylläpä olikin maailmassa tänään kuuraa ja kimallusta. Ei mitään muuta ollut kuin huurteessa värähteleviä koivunoksia ja pieniä aurinkoja, jotka yltympärille heijastivat suuren auringon loistoa.

Juuri sitä oli ihminenkin: pieni aurinko, jonka tuli ympärilleen heijastaa suuren auringon valoa. Viisikymmentä vuotta oli ehtinyt kulua hänen, Jaakko Tyrnin elämästä, mutta toiset viisikymmentä ovat jäljellä ja sitä tulevat nämä hänen viimeiset vuosikymmenensä olemaan: suuren auringon heijastusta maailmaan. Tähän asti hän on kirjoittanut elääkseen. On täytynyt päästää julkisuuteen kypsymätöntä ja epävalmista. Mutta tästäpuoleen hän tulee olemaan vapaa mies ja kirjoittamaan ilokseen. Tottapa siinä on eroa, jos kirjoittaa pakosta tai vapaaehtoisesti. Saada olla pieni aurinko ja heijastaa suuren auringon valoa — sitä on hänen työnsä oleva.

Hän tiesi toistelevansa samoja asioita, hän tiesi, että jos tämän olisi kirjoittanut paperille, niin siitä olisi sanottu että se oli lapsellista ja imelää. Hän tiesi, että jos hän tässä mielialassa olisi kirjoittanut, niin siitä olisi pitänyt pyyhkiä joukottain atribuutteja, huudahdusmerkkejä ja sensemmoista. Mutta hänpä ei nyt kirjoittanutkaan, kynä makasi pöydällä tahriutuneen sinisen imupaperiarkin laidalla, ja hän, Jaakko Tyrni seisoi portaillaan ja mielessään huudahteli kuin nainen ja temmelsi kuin poikanen.

Mikä aamu tämä olikaan! Teki todella mieli leikkiä ja huutaa. Tai hypätä ylös tikapuita ja asettua hajareisin katonharjalle. Tai sitoa kelkka ohikiitävään rekeen ja mennä siinä. Vaikka oli tällainen äänetön aamu, niin oli ilmassa jokin vauhti, joka pani toivomaan siipiä. Tilhet, jättäessään pihlajan portin pielessä, kiidättivät kuin kimppu räiskyviä kipunoita toiseen pihlajaan ja niiden äänet soivat kuin punaiset kekäleet romahtaessaan läjään. Jotain tulen räiskeestä ja linnun viheltelystä oli Ellankin äänessä, joka kuului orapihlaja-aidan takaa, tytön valmistaessa hevosta kaupunginmatkaa varten. Kuin poika hän puhutteli hevosta, vihelteli sille, vuoroin käski, vuoroin tyynnytteli sitä.

Jaakko Tyrni tunsi siinä seisoessaan suurta hellyyttä tilhejä kohtaan, kaikkia taivaan lintuja, Ellaa, hevosta, Senjaa, talonmiestä ja hänen perhettään kohtaan, niin, ja Annamaria kohtaan tietysti ja kaikkia vieraitakin ihmisiä. Ah, kuinka hän toivoikin tälle luomakunnalle hyvää, sitä hyvää mistä enkelitervehdyksessä puhuttiin.

Näin tuntevat naiset ja lapset, totesi hän uudelleen, näin ei miehen ole lupa tuntea ja vielä vähemmän kirjoittaa. Mutta kynähän on siellä omalla paikallaan ja tämä heikkous tuntuu suloiselta näin joskus, joulun kynnyksellä.

Onnellinen minä olen, äänteli Jaakko Tyrni, vapaa minä olen! Ei juuri vielä, mutta tunnin perästä.

Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa

toisti hän samassa äskeistä säkeistöään ja hämmästyi itsekin huomatessaan, että hänen huulilleen oli tullut virrenpätkä. Eikä edes kappale jouluvirrestä, vaan katkelma vanhasta valitusvirrestä. Kummaa, mistä juuri se johtuikaan hänen mieleensä, keskellä talviaamun säteilyä, juuri kun hän oli lähdössä maksamaan viimeistä velkaansa ja tekemään jouluostoksia. »Pankkikirja Annamarille, musta leninkikangas Senjalle, villapaita Helmiselle, rukkaset Helmiselle, pumpulileninkikangas Helmisen Hannalle, potkukelkka, luistimet, kuvakirja, pallo, värikyniä, kuminen kissa tai koira lapsille» — tämän luettelon he eilen olivat tehneet yhdessä Ellan kanssa. Ellan ja isän lahjat luettelosta puuttuivat. Joulukuusen koristukset, kynttilät ja ruokatarpeet olivat kaikki Ellan huostassa. Joulu — ja tällainen säteilevä joulu, oliko ihme että se teki ihmisen iloiseksi, ikäänkuin hän olisi nauttinut makiaa viinaa!

Valehtelija, ajatteli Jaakko Tyrni samassa, ottaen itsensä kiinni itse vilpin teossa, et ole iloissasi joulun tähden, vaan sentähden, että kirjasi on saanut hyvän vastaanoton, että sitä on myyty kymmenentuhatta kappaletta ja että sinä niillä rahoilla menet maksamaan viimeistä velkaasi ja ostamaan joululahjoja. Ei, väitteli hän taasen itseään vastaan: minä ikävöin joulua, pahnoja saunan lattialle, haarakynttelejä, ihmisiä, jotka istuvat ympärilläni juhlavaatteissa ja joille luen joulun evankeliumia... Liikutus hersyi ylös lähteistään ja esti häntä jatkamasta ajatusten jaksoja. Jokin kaukainen muisto hiipi hänen mieleensä ja viipyi paikallaan kuin näky: hän oli poikanen ja tuli kirkkoon ja siellä oli kynttelejä ja Jeesus joka siunasi lapsia, ja urut, ja veisattiin ja koira tuli ihmisten joukkoon, hänen jalkojaan paleli, mummo otti hänet syliinsä ja veisasi suuresta kirjasta hänen korvaansa, musta mies tuli ylös portaita ja seisahtui kahden kynttilän väliin, se oli pappi. Hän rupesi puhumaan... Näky himmeni ja häipyi. Ympärillä oli kuurainen kirkkaus, tilhejä ja talitiaisia. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa — ehkäpä ei sittenkään ollut sattuma, että Jaakko Tyrni tänä voiton ja voiman aamunaan äänteli juuri näitä sanoja. Eräs läheinen ihminen hänen elämässään oli usein toistellut näitä sanoja, sama mummo, jonka olkapäätä vasten hän nukkui saarnan ajan ensimmäisessä joulukirkossaan. Olisipa mummo elänyt tällä hetkellä. Hänellä olisi ollut paljon toimittamista näin joulun edellä, vasullinen perunoita tai lanttuja kädessään hän ehkä juuri nyt olisi tullut kellarista, tai hän olisi ollut matkalla muuttamaan vettä lipeäkaloihin. Jaakko olisi pysäyttänyt hänet, ottanut hänen kantamuksensa ja, astuen hänen vierellään, sanonut: »tiedättekös mihin nyt ollaan menossa? Pankkiin. Viemään pois viimeistä rahaa. Sitten on kaikki omaa, maa jalkojen alla, rakennukset, eläimet. Mutta ei sitten ruveta laiskoina olemaan. Ei, vasta sitten aletaan tehdä työtä oikein ilossa ja riemussa. Kirjoja on pää täynnä. Toiset sanovat etteivät tiedä, mitä kirjoittaisivat. Minulla vain ei ole puutetta siitä mistä kirjoittaisin. Siellä päässä ne tälläkin hetkellä kuhisevat, kirjat, niin että oikein täytyy huutaa niille, niinkuin ylenannetuille lapsille: pysykää alallanne, kyllä se tulee teidänkin vuoronne!» Juuri silloin olisi vanhus hymyillyt, pyyhkinyt silmästä kyyneleen ja sanonut: vai jo se nyt sitten tulee maksetuksi viimeinen... vai jo tulee pois viimeinen. Ja sitten hän olisi lisännyt: Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.

Vanhus oli jo parikymmentä joulua ollut ylennettynä siellä kaikkein korkeimmassa. Mutta hän johtui tytärvainajansa pojan, kirjailija Jaakko Tyrnin mieleen aina, kun jotain ratkaisevaa oli tekeillä. Ja tämä viimeisen velan suoritus se oli oleva alku uuteen elämään. Millaiseen? Sitä hän ei voinut yksityiskohtaisesti määritellä. Mutta ainakin se siinä tuli olemaan, ettei kirjoittanut pakosta ja koronmaksujen ahdistuksessa, vaan ilokseen. Ja ettei julkaissut hätiköityä työtä, vaan valmista. Oli sitä oltu alennuksessa, oli jo aika päästä ylennykseenkin.

Jossakin oli sanottu — lieneekö ollut jossakin kirjassa, vaiko sanomalehdessä, vaiko... Valtiopäivillä olivat tainneet sen sanoa, ettei kirjailijoiden aineellista tilaa pidä parantaa, koska he silloin laiskistuvat ja lakkaavat kirjoittamasta. Mikä hulluus! Senpätähden se oli kirjallisuus enimmäkseen nälkätyötä. Missä olivat valmiit, aurinkoiset, tiiviit teokset, sellaiset, jotka elävät yli sen joulun, jolloin ne ovat ilmestyneet? Penseistä, vastahakoisista aivoista ne enimmäkseen olivat puserretut. Tai oli turhamaisuus ollut niiden isänä ja jokin satunnainen ja kiitollinen tapaus niiden äitinä. Mutta todelliset taideluomat, ne jotka ovat huumanneet tekijänsä sielun niinkuin ensimmäinen rakkauden uni, ne joiden täytyy syntyä samalla tavalla kuin sen lapsen joka on saanut alkunsa rakkaudessa, ne jotka panevat elämää liikkeelle jokaisessa sielussa, jonka kanssa ne joutuvat kosketuksiin, ne jotka löytävät lukijoita ja ymmärtäjiä vuosisatojen takana? Jumal'avita, vapaan miehen ilossa ja tuskassa täytyy niiden syntyä ja kehittyä niinkuin vilja kehittyy suotuisan suven auringossa.

Hänelle, Jaakko Tyrnille, tietääkö tämä outo voima uutta siunattua työkautta? Hänen nimensä oli poissa äskeisestä joululahjaluettelosta — olisiko hänelle varattu onni luoda jotakin todella aitoa ja pysyvää? Olisiko se luomakunnan Isän joululahja hänelle? Tähän saakka ei hän ollut luonut mitään todella pysyvää. Huolimatta kaikista ystävällisistä arvosteluista, huolimatta maineesta jota hän nautti — hän tiesi hyvin, mitä tiesi. Hän ei myöntänyt sitä kenellekään, ei edes Jounalle, lähimmälle ystävälleen, eikä hän olisi sietänyt, että muut olisivat tulleet hänelle sanomaan: olet pieni raukka vain nerojen rinnalla. Mutta itse hän sen tunsi tällä hetkellä ja halusi nujertaa raukan itsessään ja tulla suureksi.

Mikä oli ollut syynä siihen ettei hänestä vielä ollut tullut suurta kirjailijaa? Ulkonaisetko olot? Vaiko luovan neron puute?

Voiko neroa yleensä tukahduttaa? Eikö nerollisuus ole voima, joka puhkoo itselleen tien läpi vuorten? Niin paljon kuin puhutaankin kirjailijain ja taiteilijain huonosta asemasta ja niin paljon kuin siinä on perää — syntyykö neroja, jos kirjailijoille voidaan taata huoleton toimeentulo? Ja jos nero on syntynyt, niin eikö hän suorita luomistyötään vaikkapa luolan pimeydessä?

Jaakko Tyrnin silmät tuijottivat säteilevään maisemaan ja hänelle tuli tuskallinen tarve saada selvyys tästä kirjailijalle tärkeimmästä asiasta. Hän tahtoi tietää miten nerot saadaan esille ja miten heidän voimansa saadaan talletetuksi. Hän tahtoi tietää mitä oikeutta pikkukirjailijoilla on elämiseen ja missä määrin he voivat vaatia yhteiskunnan uhraavaisuutta. Ennen kaikkea hän tahtoi tietää, mihin lajiin kirjailijoita hän itse kuului. Mitä menettäisi isänmaa, jollei häntä olisi, häntä ja niin monia muita? Painajaisen piina kalvoi häntä, kun hän sanoi itselleen, että hän ja monet muut kirjailijaraukat ovat vain torajyviä pellolla, jonne toivotaan kerran nousevan korkeita täysinäisiä tähkäpäitä. Toivotaan — mutta koska ne tulevat? Jaakko Tyrni oli kerran epätoivon hetkellä taittanut kahtia kynänsä, kynän jolla hän oli kirjoittanut monta kirjaa. Sen tehtyään hän oli vaipunut kynän pirstaleiden ääreen ja kyyneleet olivat kirvelleet hänen rinnassaan. Yhtäkkiä hän tunsi, että hänen teki mieli taas taittaa kynänsä, se mikä hänellä nyt oli ollut monta vuotta. Mitä hän teki talonmiehellä? Parempi ryhtyä hänen työhönsä. Ehkä hän olikin omansa siihen.

Koko tämä mietiskely, jota oli kestänyt silmänräpäyksen, särkyi siitä, että kuuraa putosi kuusen oksalta. Kiteet valahtivat lumeen ja hajoittivat samalla Jaakko Tyrnin ajatukset. Hän näki jälleen koko säteilevän aamun.

Nero — ajatteli hän, jollei olekaan nero, niin voi olla kunnollinen kirjailija. Hän tahtoi ajatella, että ulkonaiset olosuhteet olivat painaneet häntä ja että hän nyt alkaisi luoda parastaan. Hän ei ollut tyhjä. Sillä, mikä hänessä oli, täytyi olla oikeutus.

Mikä myllerrys hänen aivoissaan! Oliko mahdollista, että kirjailijalle joskus saattoi tulla puute aiheista? Hänellä, Jaakko Tyrnillä, olisi ollut antaa niitä kuinka monelle tahansa. Tuossa aivan etualalla pyrki esiin Samuli Ässä, kuuromykkä kaupustelija, jonka Jaakko Tyrni jo vuosikausia oli työntänyt luotaan sentähden että aihe oli hänestä pieni ja tuntui ennen käytetyltä. Tuossa hän nyt oli kelkkoineen, villakoirineen, Samuli Ässä, nauroi isäänsä kirjailijaa vastaan ja iski silmää: eikös jo sopisi ruveta kirjoittamaan meistä — me olemme niin kauan odottaneet. Minä näen, minä näen, iski kirjailija silmää takaisin. Ehkei olisi hullumpaa. Ehkä Samuli Ässä sittenkin kelpasi romaanisankariksi, aina iloinen, mykkä Samuli, joka toimitti takamaitten kyliin kihlasormukset. Ei, ei sittenkään! Mene, mene Samuli parka, sinusta saattaa joskus tulla pieni novelli. Pane meidät kirjoihisi, ettet unohda! tuntuivat Samuli ja Piski vielä pyytävän. Ei, ette te unohdu, siitä olette jo vuosikausia pitäneet huolen, teistä ei pääse eroon, jollei teistä kirjoita... Tuskin oli Samuli jäänyt jäljelle, kun Jaakko Tyrnin silmien edessä pöyhisteli rehevä keski-ikäinen nainen, Eriikka Numberg, ruokarouva. — Hän astuu huoneeseen koputtamatta, kädessä lautasellinen piiraita. Hän pysähtyy ovelle, hymyilee ja veikeilee siinä: nuori mies ikkunan luona ei liikahda. Se on jumaluusopin ylioppilas. Hän lukee, tai ei oikeastaan voi lukea, hän istuu kädet painettuina ohimoja vasten, ikäänkuin hän tahtoisi hiljentää niiden tykintää. »Noo, eiköös se...» Niin, mikä pannaan ylioppilaan nimeksi? Eino, Heikki, Lauri, Armas, Aarne...? No, olkoonpa vaikka Eino, se sopii hiljaiselle, hyvänahkaiselle miehelle. »Noo, eikös se Eino nyt ensinkään malta hellittää, johan ne kirjatkin väsyvät, kun ei niille rauhaa anna. Minun siskontyttöni pieni Sirkka-Liisa sanoi, kun äiti häntä kovisti lukemaan katkismusläksyä, että: katkismus väsyi ja hyppäsi lattialle... Einoo... no, mutta Einoo, tässä olisi vähän lämpimäisiä, piiraita, kaalipiiraita, niistähän Eino pitää.» Eriikka astuu yli permannon — hänellä on liian pienet ja liian korkeakorkoiset kengät, lähestyy Einoa niinkuin niin monesti ennen, mutta Eino vain ei nosta päätään. Eriikan sydän pysähtyy: Martta on tullut meidän välillemme, maisterin sisar, joka täällä myötäänsä hyppää veljensä luona. Eriikka näkee juuri silmiensä alla Einon kiharan pään eikä saata pidättää kättään. Silittää. Ylioppilas karkaa ylös ikäänkuin kyy olisi häneen pistänyt. »No!» pääsee ruokarouvalta ja hänen käsivartensa piukoissa samettihihoissaan vapisevat. »Tästä täytyy tulia loppu!» kuiskaa ylioppilas huoneen toisesta päästä eikä katso silmiin. »Mutta Eino — minä olen Einoa syöttänyt ja vaatettanut ja puhdasta rahaakin antanut...» »Minä maksan kaikki viimeistä penniä myöten!» Ruokarouva nauraa. Hänen naurunsa vaihtuu vähitellen itkuksi. »Eino ei taida tietää, että... » Ruokarouvan ja Eino Ryttylän tarina lähtee lentoon kuin itsestään.

Mutta se ei ole se, mitä Jaakko Tyrni tällä haavaa haluaa kirjoittaa. Eikä mikään muukaan noista traagillisista aiheista, jotka parveilevat hänen ympärillään. Hän tahtoo kirjoittaa iloisen kirjan, joka kuvaa voimaa ja voittoa. Sellainen kirja onkin jo olemassa jossakin hänen aivojensa komeroissa. Mutta se on vielä möhkäle. Ei sentään aivan: Helena Elisabet Tuuran vaalea pää pistää esiin möhkäleestä kuin itu herneestä. Se ei kuitenkaan ole mikään kultakutrinen tytönpää: Helena Tuura on vanhanajan isoäiti, nainen, joka taisi iloisesti kantaa ihmisen kuorman. Ja Helena Tuuran ympärillä parveilee paljon ihmisiä, hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, nuoruudenystäviään, omaisiaan, hyviä ja pahoja, vanhoja ja nuoria. Tästä kirjasta voi tulla kokonainen eepos, hautaan painuvan aikakauden muistolaulu. Helena Elisabet Tuuran voimakas, valoisa olemus tekee kirjan iloiseksi. Entä sen nimi?

Pysähdys.

Kukaan ei uskoisi miten tärkeä nimi on. Suorastaan ratkaiseva on nimen merkitys. Hyvä nimi, joka putoaa kirjailijalle kuin pilvistä, voi kutsua esiin kokonaisen kirjan. Kun taas hyvät aiheet ajelehtivat, väljähtyvät ja joutuvat hukkaan, jollei niille löydä yhdistävää nimeä. Nimi se on, joka aitaa karkulaiset yhteen karsinaan. »Helena Elisabet Tuura.» »Ihminen ja hänen kuormansa.» Ei kelpaa. Täytyy vielä ajatella tätä nimeä.

— Tähän kirjaan minä ensinnä ryhdyn, ajattelee Jaakko Tyrni. — Ensin tarvitsen kuitenkin nimen. Ei hätää, nimi tulee, minulla ei koskaan ole ollut puutetta nimistä. Myöhemmin minä kirjoitan tämän sukupolven romaanin — sen joka taisteli isänmaalleen vapauden, sen joka keinottelee, polttaa viinaa ja salakuljettaa vanhaa kallisarvoista taidetta Rajajoen takaa. Eikö olekin kummallista, että vallankumous silloin tällöin tulee ja tekee tasajakoa ihmiskunnan korkeimmista saavutuksista, etteivät ne jäisi kenenkään yksinomaisuudeksi!... Mutta ensiksi Helena Tuura. Sitten joskus historiallinen näytelmä, tai ehkä mieluummin romaani. Sitten seikkailukertomus poikia varten, oikein jännittävä ja rohkeutta kasvattava juttu. Ja sitten satuja. Se on oleva minun viimeinen huvitteluni. Sitten kun kokemukset ovat saaneet sovituksen hohteen ja rajat niinsanotun elämän ja niinsanotun kuoleman välillä ovat hävinneet, sitten kun lapsen ja vanhuksen viisaus on tullut samaksi — sitten on iloisten satujen aika!

Mutta heidänhän piti lähteä kaupunkiin. Jounan oli määrä seurata heitä Tyrnilään. Joululahjat ja joulutarpeet olivat ostettavat? Missä kummassa viipyi Ella, miksei jo lähdetty? Hänen piti huutaa tyttärelle, mutta hän jäi katselemaan lintuparvea, joka laskeutui pihlajaan. Hän näki nuo pienet jumalanluomat niiden katoavassa kauneudessa tavalla, joka järkytti hänen mielensä pohjia myöten. Tänään ne ovat vapaat ja lentävät minne siipi vie. Eivätkä muista talvea eivätkä nälkää. Kaikki on vain sinistä korkeutta, keinuvaa puunoksaa ja punaista pihlajanmarjaa. Huomenna lentää lintu siipensä sähkölankaan ja makaa läähättäen maassa. Muut jatkavat matkaansa pihlajasta pihlajaan — hänelle ei ole enää ketään eikä mitään. Hän on tomuhiukkanen, jota ei kukaan kysy, hän, joka äsken oli itse kauneus ja vapaus. Katoavaisuus laulaa koko tässä kauneudessa joka tänään seisoo ja huomenna kuolee. Jaakko Tyrni näki luomakunnan sielun noissa lintusissa ja häntä vapisutti ilo ja tuska. Oliko hän enemmän kuin joku noista pienistä olennoista?

— Minä lienen sentään kirjailija, koska näen ja tunnen, päätteli hän. — Minun täytyy vain löytää muoto. Minä käyn kiinni Helena Elisabet Tuuraan ja kirja saa kantaa hänen nimeään. Täytyy pian alkaa, ettei laiskuus saa minussa valtaa. Kirjailijan pahin vihollinen on laiskuus. Kirjailija ei koskaan saisi pysäyttää kättänsä eikä aivojensa juoksua. Hän saa levätä, mutta vain niinkuin äiti nukahtaa rintalapsensa ääressä. Hänen kynänsä ei koskaan saa kuivua, siitä hän tietää milloin jälleen on alettava kirjoittaa, siitä, jos hänen kynänsä rupeaa kuivumaan. On vaikea saada ajatusta liikkeelle, jos se on päässyt pysähtymään. Helpompi on panna liikkeelle kivikuorma.

— Minä alan jo joulunpyhinä, päätteli hän ja ajatteli kynäänsä, jonka äsken juuri oli nähnyt tyhjällä pöydällään, siinä mihin oli sen jättänyt. — Surullisen näköinen on sellainen siisti tyhjä pöytä kuin minun tällä hetkellä. No niin, pian se taas täyttyy. Minä en anna kynäni kuivua enkä aivojeni kuivua. Sitä minä tahdon: kuvata, miten katoaviin hetkiin saadaan kauneus, miten työ tehdään iloksi, miten sielu lentää ennenkuin siipi katkeaa.

Lämmin onnentunne kävi hänen lävitseen ja hän olisi mieluimmin heittänyt turkin yltään ja mennyt kirjoituspöytänsä ääreen heti paikalla käydäkseen kiinni työhön.

— Huomenta! sanoi silloin ihmisääni, jonka Jaakko Tyrni lapsuudesta tunsi.

Sekä ihminen että hänen äänensä soveltuivat hyvin mielialaan, missä kirjailija tällä hetkellä oli. Annamar tuli. Hän lykkäsi halkokelkkaa. Hänen täytyi seurata pienessä juoksussa, sillä iljankoinen tie vietti. Mutta mikäpä siinä oli hätänä, hänellä oli jalassa tallukkaat. Hän teki niitä sekä itselleen että koko talon väelle.

— Huomenta! huusi hän isännälleen, sai vauhtinsa hiljenemään ja jatkoi samassa: — Ei suinkaan tämä vielä joulusauna ole? Tottakai sauna lämmitetään vasta aattona, niinkuin ennenkin. Sitähän minäkin, ettei kukaan jouluaattona kiuasta kylmäksi jätä — pahaa siitä tulisi koko talolle. Mutta sopiihan tänäänkin vihtoa. Montako herraa tulee, että mä tiedän vihdat varata? Ja ovatko hyvinkin löylyntuntevia? Ei silti, että kyllä siinä tarpeekseen saavat muutkin, missä meidän isännän pinta lämpiää. Kova sinä olet löylymies, älä mitään puhukaan. Mutta sinä oletkin pikkuisesta asti opetettu. Laitetaan vain tänään kirjailijoille hyvät löylyt, että kirjoittaa jaksavat. Tuleeko se Palus taas — hyvä herra, kaksi markkaa antoi juomarahaa, mutta ei sanonut kärsivänsä näitä uudenaikaisia uloslämpiäviä, nokisaunan lupasi itselleen rakentaa. Laitetaan vain kirjailijoille hyvät löylyt ja sitten kylvetään taas aattona, oikein pahnat lattialla... Jaa, ettei tule kuin yksi herra? Se Jouna taas — no mitäs siitä sitten, otat kenen tahdot, vaikka sellainen turha se on Jouna, aina puhuu niistä juomarahoista, vaikkei sellaisella mitään ole antaa. Eikähän hän kirjojakaan kirjoita, itse olet sanonut. Mutta hänestäpä enimmän pidät ja aina hänet tänne vedät. Vaan mitäpä se minuun kuuluu, oma asiasi. Ja kyllä Jouna taas saunan arvon tietää, lienee saunassa syntynytkin. »Opinsauna, opin sauna» sanoo, kun vihdalla lyödä ropsottelee kylkiään. Ja tottahan se on, että opin saunanlauteilla sitä ihminen vain tässä elämässä hikoilee. Niin että minä vien sitten vain vihdat kahdelle hengelle ja poltan kolme sylystä puita — kyllä sitä siinä on. Vai enemmänkö? Taitaa tulla muitakin?

Jaakko Tyrni katseli hymyillen eukkoa ja ajatteli hetkeä, jolloin hän saa käteensä tuhannen markan säästökirjan. Sata markkaa jo oli Annamarin mielestä huikea summa, sillä hän katseli sitä samalla silmällä kuin viisikymmentä vuotta sitten, saatikka sitten tuhat markkaa. Jaakko Tyrni tunsi liikutuksen aallon kulkevan lävitseen, kun hän ajatteli, että nyt todella saattaa tuolle uskolliselle ihmiselle antaa tämän rahalahjan. Annamarin uskollisuuteen nähden summa oli riittämätön, mutta siihen nähden ettei hän koskaan ollut omistanut rahaa ja vielä lisäksi sentähden, ettei hänellä ollut mitään tarpeita, tämä tuhat markkaa tuli tuntumaan hänestä käsittämättömän suurelta. Mihin eukko aikoi käyttää rahat — oli jännittävää saada nähdä se. Vaikeaa, suorastaan vaikeaa oli odottaa jouluaattoon asti ja säilyttää tätä salaisuutta. Lapsellista!

Mutta vielä lapsellisempaa oli, että Jaakko Tyrni käsittämättömällä kiintymyksellä riippui kiinni tuossa vanhassa vaimossa, joka veti halkoja hänen saunaansa. Annamar oli kappale hänen lapsuuttaan, osa hänen kotiturvettaan, jonka hän oli saanut mukaansa tänne kaupungin laidalle — ja ehkäpä kaikkien niiden akkojen perikuva, joita hänen kirjallinen tuotantonsa oli täynnä ja joita niin paljon oli kiitetty. Totta puhuen ne olisivat pysyneet syntymättöminä ilman Annamaria. Helena Elisabet Tuura kuului sivistyneistöön, mutta ei ollut mahdotonta, että jotakin Annamarin iloisesta olemuksesta oli tukevana pohjana hänenkin jalkojensa alla. Kuka oli osannut sillä lailla kantaa elämän taakkaa kuin Annamar — noin hän sitä kantoi, niinkuin tuota puukuormaa, hymysuin. Ei, ei kukaan aavistanut miten paljon Annamar oli merkinnyt Jaakko Tyrnille, jossakin se joskus oli lausuttava julki. Jouna nimitti häntä leikillä Jaakko Tyrnin runottareksi. Ja mikseikäs se saanutkin olla suomalaisen kirjailijan runotar, tuo tuollainen hauska ja iloinen saunaeukko!

— Yksi vieras vain tulee saunaan, Annamar, sanoi Jaakko Tyrni. — Herra Jouna. Mutta hänhän on niin hyvä mies, kaikkein paras kaikista. Kyllä hän olisi osannut kirjoittaa kirjoja, mutta hän on aina vain auttanut muita kirjoittamaan.

Tyrni astui alas portaita, tuli eukon luo ja auttoi häntä lykkäämään kelkkaa sannoitetulla tiellä. Annamar työnsi häntä olkapäähän, nauroi ja pisti juoksuksi tallukkaissaan, jotka tekivät hänen askeleensa äänettömiksi.

— Älä sinä tähän tule, lapskulta! sanoi hän. — En minä vielä niin huono ole, etten saisi puutaakkaa saunaan. Minun työni on tämä saunan lämmitys — sinä kirjoitat kirjoja. Sinulla pitää olla niitä sellainen sylys, että on niinkuin tämä halkokuorma. Ja oikein paksuja kirjoja. Kyllä me Ellan ja Senjan kanssa vahditaan ovet ja portit. Aijai, jollei meitä olisi ollut, niin et sinä niitä kaikkia olisi kirjoittanut. Tiedätkös kuinka niitä olisi ollut kimpussasi ihmisiä! »Viisi minuuttia, vain viisi minuuttia!» »Jaa-a, vai viisi minuuttia. Mutta tiedättekös mitä te sinä viitenä minuuttina teette: katkaisette kirjailijan ajatuksen langan. Ja se on vielä pahempi solmittava kuin kankaan loimilanka. Jos te kudotte kangasta ja lähdette siitä katsomaan kahvipannua, niin sukkula on siinä paikallaan, mihin sen jätitte. Mutta kun kirjailija lähtee viideksi minuutiksi puhumaan teidän kanssanne, niin hänen lankansa sillä aikaa on hämääntynyt niin ettei sen päätä löydä mistään.» Sellaisia saarnoja me olemme Ellan ja Senjan kanssa pitäneet niin että me jo olemme saaneet koiran nimen. Mutta sinä olet kirjoittanut kirjoja niin että olet suurin kirjailija maailmassa. Vaan mikäs se on Jouna — hänkö se taivaassa vastaa toisten asiat? Eikö siellä kysytä vain jokaisen omia? No, sinä rupeat nyt Jounaa puolustamaan. Jos vain Annamar antaisi suunvuoroa. Mutta eipäs anna. Osaakos Jouna nauraakaan? No, älä nyt... hyvä herrahan se on Jouna, vaikkei hänen juomarahoistaan koskaan mitään tule ja vaikkei hän nauraakaan osaa eikä kirjoja kirjoittaa. Kun hän on sinun ystäväsi, niin hän on hyvä. Mutta toisit taas muitakin. Aijai, vaikka kaikki saisit tuoda: sen Rekolan ja Loilan ja Leppiahon ja sen, joka pitää päivällisiä. Tämä on tämä uusi kiuas sellainen, että kyllä se löylyn antaa, vielä huomenna se antaa sellaisen löylyn ettei sitä heikko pää kestäkään. Tuo vain kaikki kirjailijat tänne, kyllä sitten taas jaksavat kirjoittaa — aijaijaijai!

Kelkan vauhti vei Jaakko Tyrniä nyt suoraan kaivoa kohti rantaan. Annamarilta loppui sanottava, hän jäi jäljelle ja tulla hölkötti perässä. Hengästyneenä ja intoa höyryten hän saavutti isäntänsä. He olivat tulleet koivikkoon, mistä ajotie läksi menemään jäälle ja polku vei saunaan. Siinä Jaakko Tyrni irroitti kätensä kelkan patsaista. Lahden toisella puolen hohtivat talojen punaiset katot ja kimmelsivät ikkunaruudut. Kuuran painamina kumartuivat rantakoivujen oksat maata kohden. Kuuraisten puiden kätköstä pilkoitti saunan punainen seinä ja valkoinen ovi. Saunan edessä oli lahti sulana. Varis nousi jostakin kiirettä pitämättä siivilleen ja asettui jonnekin toisaalle. Kuuraa putosi maahan. Sen saattoi kuulla aamun hiljaisuudessa. Mikä hartaus olikaan tässä kaikessa — ja sitä oli nyt kestänyt monta minuuttia.

Annamar puhui jotakin, josta Jaakko Tyrni ei ottanut selkoa. Kirjailijaa huvitti kun hän muisti mitä eukko tuossa taasen oli kertonut: että hän muka oli suojellut talon työrauhaa. Annamar, jonka ilo olivat vieraat ja kahvikestit, Annamar joka olisi johdattanut jokaisen haastattelijan suoraan Jaakko Tyrnin työpöydän ääreen! Tyrnilä olisi ollut täynnä vieraita aamusta iltaan, jos iloisella Annamarilla vain olisi ollut valta.

— Niin, vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — sinä ne olet ajanut pois, kaikki asiattomat, niin että minä olen saanut kirjoittaa rauhassa. Mahtaisitko sinä jaksaa tuossa kelkassa vetää kaikki kirjani?

Saunaeukko päästi suuren naurun.

— Saat kirjoittaa vielä toisen puolen. Mutta Senja on liiallisen kova. Ja Senja on opettanut Ellan. Ei uskoisi että Senjasta sellainen karhu tuli, mutta Senjalla oli isä eikä vain äiti.

— No vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — mene nyt ja kuumenna kiuas hyväksi. Ja laita oljet lattialle. Ehkä tuon muitakin. Ehkä tuon paljonkin herroja.

— Muitakin, huusi eukko ja koko hänen heleänvihreä villatakkinsa tuntui räiskähtävän nauramaan, — paljon herroja!

— Ole hiljaa, ole hiljaa — en minä varmaan tiedä. Jokos sinulta nuuska loppuu. No, sano sitten että tiedän tuoda. No niin, vanhaparka...!