Part 10

— Tätä todellista elämää minä kuvaan niin että pölyää enkä tarvitse enkelin henkäystä. Mutta siihen jumalalliseen valehtelemiseen — siihen, siihen. Herra siunaa, ettekö te ymmärrä? Tuo Tyrni, joka lapsena kuunteli sellaista jättiläissaarnaajaa — ja mikä hänestä on tullut? Mutta jos hän nyt ottaa tuon Rastaan, niin sitten nähdään... Kas ne ovat kauheita hetkiä ne, jolloin ei ihmissielusta lähde liikkeelle luomisen henki. Minä kestän huonoa saunaa ja uloslämpiäviä ihmisiä ja vaikka mitä mieluummin kuin sitä... Onko siellä pullossa jäljellä jotakin? Ja takaathan sinä minulle, Tyrni? Rouva Palus — laitan hänelle huvilan, siellä hän saa kylvää perunoita ja kasvattaa kakaroitaan. Mutta minä poika, minä teen mitä minun pitää: minä _elän_, minä, ja ravitsen itseäni hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmillä. Haa — se oli hyvästi sanottu, vaikka itse sen sanoin. Juuri ne, eikä mikään muu, ovat taiteilijan ruoka!

Jaakko Tyrni haki pullon, silminnähtävästi kiitollisena siitä että sai aiheen lähteä liikkeelle.

— Pääasia, että tulee hyviä kirjoja, sanoi Palus ja löi nyrkkinsä pöytään. — Vai eikö se niin ole? Hyviä kirjoja, hyviä kirjoja!

Lauri Jouna nousi. Hän oli harvinaisen kalpea ja hänen takkinsa kuluneisuus näkyi oudosti. Ella tunsi olevansa vanha ihminen ja haluavansa puolustaa Jouna setää.

— Ja naisten ja pullojen avullako niitä tulee? sanoi hän. — Luomisen savea ja elämän leipää! Tämän illan perästä kai nyt sitten syntyy kirjoja koko pinollinen.

— Lapsi tarvitsee äidin, sanoi Palus yksinkertaisesti.

Ella Tyrni vaikeni. Hiljainen vastaus kaiken melun jälkeen hiljensi hänen mielenkuohunsa ja pakotti hänet ajattelemaan. Myrkky sentään, mitä hän oli ruvennut puhumaan humalaisten kanssa. Täällä olivat kaikki humalassa, paitsi Jouna setä. Isä oli kääntänyt puheen toisaanne ja ehdotti innostuneesti, että tänä iltana päätettäisiin oikein todenteolla ryhtyä työhön. Kuinka olisi, jos määrättäisiin aika, jolloin kirjan pitää olla valmiina. Vuoden perästä, mitä sanottiin siitä? Jokaisen pitää kirjoittaa kirja. Ja hyvä kirja.

Seurue alkoi liikkua ja siirtyi saliin pohtimaan kysymystä, jonka isäntä vasta oli herättänyt. Jouna kumartui ottamaan paria lehteä, jotka olivat pudonneet kuivasta laakeriseppeleestä.

— Jouna setä, sanoi Ella hiljaa, — etteivät he vain unohtaisi junaa. Sano sinä isälle.

— Luulen että isä aikoo pitää vieraat täällä aamujunaan asti, hän sanoi kai äsken niin.

Ella polki jalan permantoon ja kiristi yhteen hampaansa.

— Minä... minä... jos hän sen tekee — myrkky sentään! Hyvää yötä.

Kuivuneet laakerinlehdet murtuivat Jounan käsissä. Hartiat kumarassa katsoi hän Ellaan ja pidätti häntä silmillään.

— Mene sinne, sanoi Ella ärtyisänä.

— Minne? vastasi Lauri Jouna ja hymyili.

— Muiden kirjailijoiden luo.

— Muiden — enhän minä kirjoita.

— Sinä olet ainoa, joka kirjoitat.

— Minä — mitä Ella nyt sanoo.

— No, en minä tiedä, mutta kirjoitathan sinä. Heidän kaikkien kirjat. Kaikki mitä niissä on hyvää. Ja sitten sinä vielä kirjoitat toisella tavalla. Niinkuin juuri nyt minuun. Myrkky sentään, älä katsele minuun. Noin sinä kirjoitat niinkuin naskalilla. Minä menen nyt, tulkaa toimeen kuinka tahdotte.

— Etkö juuri äsken sanonut, että kirjailija luo omasta itsestään, ilman naista ja viinaa?

— Sanoin. Naura sinä vain. Mutta ethän sinä ole nainen etkä sinä ole viina. Naura sinä. No, anna minun nyt mennä.

— Mikä minä sitten olen? sanoi Jouna ja piteli kiinni Ellan hihasta.

— Mikä lienet. Mitä minä tiedän teidän kirjallisista asioistanne. Vihaan teitä kaikkia. Isääkin. Eikö päivällinen ollut hyvä ilman emäntää? Ja eikö hän kuitenkin tuossa kuherrellut naisen kanssa aivan niinkuin se hupsu nuoripari joka jokin tunti sitten hyppäsi meidän aidan yli. En koskaan enää lue kirjoja. En kärsi niitä, en isänkään kirjoja. Viinaa ja rakkautta, sitä ne ovat ahtaneet itseensä kaiken iltaa, nuo kirjailijat, aivan niinkuin tuomaskuonaa ajetaan pelloille — hyi! Mikä siitä nyt sitten vuoden kuluessa kasvaa, tuleepa olemaan hauskaa nähdä. Loila kuvaa itsensä ja Leppiaho kuvaa Alman ja Loilan ja isä kuvaa Rastaan ja Rastas kuvaa isän. Ja Palus kuvaa Noan arkin. Kuka siitä kostuu, myrkky vie. Mitä kirjoilla yleensä tehdään? Mitäkö kukkasilla? Jouna setä, mikä sinun on? Noin, siitä ne puhuvat, miten ne nyt saisivat itsestään irti kirjoja. Kuule nyt tuota. Valtion pitää avustaa... Heidän pitää auttaa toisiaan... tukea toisiaan — tukeeko toinen hämähäkki toista? No, nyt ne huutavat sinua, mene ja anna minun mennä. Myrkky sentään, revit hihani! Sano heille, että kanoille annetaan luita ja kalkkia, jotta ne munisivat. Mutta lihoa ne eivät saa. Niiden täytyy aina olla työssä. Olen juuri lukenut hyvän kanakirjan. Ai tuota Palusta, kalossillani antaisin häntä korville. Mitä hän siellä itkee, mikä ihmeen hetki se on, jota hän pelkää? Se hetki, jolloin hikoaa ja hikoaa eikä saa esille mitään. Menköön silloin pellolle luomaan ojaa, niin tulee oja! Eipä isä koskaan hikoile — aina hän on kirjoittanut ja kirjoja on tullut. Tule sinä mukaan, niin puhutaan. Tai mene, mene, ne huutavat sinua.

Jaakko Tyrnin tytär juoksi pakastavassa illassa polkua saunaa kohti. Tähdet tuntuivat riippuvan mäntyjen latvoissa, ikäänkuin luonto jo olisi tähdittänyt joulupuunsa.

Sillaikaa keskusteltiin Tyrnilän salissa kirjailijan tehtävästä ja hänen työtehonsa edistämisestä. Tiedettiin tapauksia, jolloin rikas mies ylhäisessä yhteiskunnallisessa asemassa oli luonut nerokkaita teoksia. Tiedettiin myöskin tapauksia, jolloin nälän kanssa taisteleva kirjailija oli päässyt samoihin aikaansaannoksiin — olisiko hän tehnyt vielä enemmän, jos hän olisi ollut vapaa huolista? Sitä ei tiedetty, mutta otaksuttiin, että niin olisi käynyt. Oli tapauksia, jolloin apuraha oli auttanut kirjailijaa työtehoon, oli myöskin tapauksia, jolloin hän oli hävittänyt rahat, tekemättä työtä. Oli niinikään tapauksia, jolloin kirjailija oli lakannut luomasta ja jolloin eivät mitkään rahalliset avustukset auttaneet häntä.

Mistä riippui syvimmältä olemukseltaan taiteellinen luomistyö?

Tupakansavun autereessa nojailivat kirjailijat ja taiteilijat Tyrnilän salin punaisilla plyyshisohvilla ja tuoleilla, ääneti tuijottaen eteensä.

— Lapsi tarvitsee isän ja äidin! huusi Palus yhtäkkiä ja teki molemmin käsin ikäänkuin rukoilevan liikkeen korkeutta kohden. — Täysi vapaus joka suuntaan, kunhan vain tulee hyviä kirjoja.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, innokkaasti nakerrellen oikean kätensä peukalon kynttä, — mikä on hyvä kirja? Pyydän kysyä.

Loila liikuskeli levottomana tuolillaan, hankasi hiestyneitä käsiään tuolin plyyshiä vasten ja irroitti kuuman katseensa neiti Kiviluodon hehkuvista kasvoista.

— Hyvä kirja, sanoi hän, — hyvä kirja on tietysti hyvä kirja. Rehellinen kirja. Sellainen, jonka on täytynyt päästä esiin, tarkoitan: joita ei ole voinut pidättää tulemasta.

— Topp, topp! huudahti Orelva, — mitä sanoitkaan poika: rehellinen? Ammattivalehtelija hoi, muistapas kutsumuksesi! Se on selvää se.

— Rakkautta, viinaa ja rahaa! sanoi Rekola, katsellen neiti Rastaaseen. — Arpapeliä sittenkin kaikki tyynni. Tässä on juuri puhuttu kirjoista, jotka eivät mitenkään tahdo päästä esiin.

Annikki Rastaan kädet lepäsivät ärsyttävän liikkumattomina punaisella kankaalla. Totta on, että ne olisivat olleet yhtä ärsyttävät, jos hän olisi liikutellut niitä.

— Sellainen kirja, sanoi Loila, — sellainen kirja saa jäädä sinne. Se on juuri huono kirja. Hyvä kirja... hyvä kirja...

— No? huomautti Annikki Rastas.

— Jahka tästä ehditään... Hyvä kirja puhkeaa esiin kuin hiki. Tuskan hiki.

Annikki Rastas purskahti nauruun.

— Tuskan hiki! toisti Palus. — Se sattui naulanpäähän. Tai riemun hiki. Yhtä ne ovat, riemu ja tuska, jumaliste!

— Jouna, herra Jouna, tänne puhumaan vähän järkeä!

Annikki Rastas houkutteli Jounan saliin, sai keskustelun käyntiin ja siirtyi, taitavasti pysähtyellen katselemaan kuvia ja astellen edestakaisin, eteiseen sekä sieltä Jaakko Tyrnin työhuoneeseen. Kirjailija istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti nopeasti suurelle paperiarkille. Se ei ollut vakavaa työtä, kirjailija hymyili sitä tehdessään. Hän lakkasi heti, kuullessaan tulijan askeleet ja jäi häntä odottamaan.

— Vihdoinkin! lausui hän, kun Annikki seisoi hänen vieressään, ja tarttui valkoiseen käteen. — Minun pitäisi saada puhua kanssanne.

— Ja minun teidän kanssanne!

He eivät kuitenkaan puhuneet, ainoastaan katselivat toisiinsa.

— Annikki, minä tarvitsen teitä.

— Minä olen jo kauan tarvinnut teitä.

— No niin, _Annikki_...

— Oi, tiedättekö, minä en voita tytärtänne. Hän ei kärsi minua.

— Hänen täytyy tulla järkiinsä.

— Hän ei koskaan tule kärsimään minua.

— Annikki, minun työni tähden!

— Oi, minä en tiedä.

— Mutta minä tiedän. Minä raivaan pois kaikki esteet.

— Te ette tiedä kuinka paljon on esteitä.

— Mitä te tarkoitatte?

— Kukaan tässä talossa ei kärsi minua.

— Keitä täällä sitten on?

— Sellaisia, jotka ovat olleet kauan.

— Palvelijatko?

— Muusat...

— Muusat? Mutta sehän on ollut Jounan leikkiä.

— Ella on kertonut. Heillä on täällä kaikilla suuri valta.

— Joutavia!

— Te luette heille yksinpä käsikirjoituksenne.

— Minä? Käsikirjoitukseni? Mitä hullua!

— Ettekö sitten lue heille käsikirjoituksianne?

— En. Ei johdu mieleenikään.

— Mutta niin tyttärenne kertoi.

— Omituista.

— Ja kuinka he palvelijoiden kanssa karkoittavat täältä ihailijat ja ihailijattaret ja...

— Jonkun he kai ovat karkoittaneet, kun minulla on ollut hyvin kiire, mutta se on tapahtunut niin ani harvoin.

— Kerrankin joku neitonen odotti ulkopuolella nähdäkseen kuuluisan kirjailijan ja saadakseen hänen nimensä muistikirjaansa. Muusa nouti silloin saunasta lehden teidän saunavihdastanne ja Ella kirjoitti muistikirjaan runon ja oman nimensä...

— Kirjoittiko Ella runon? Ei, tämä kaikki ei voi olla totta.

— He lähettelevät pois vasta-alkajien käsikirjoituksia teidän pöydältänne tai hävittävät niitä parhaan harkintansa mukaan.

— Tämän kaiken on Ella teille kertonut?

— Niin. Ja paljon muuta.

Jaakko Tyrni ravisti päätään.

— Tämä ei voi olla näin. Te näette joka tapauksessa Annikki, miten yksin minä olen.

— Ja minä!

— Kun minä voisin lähettää pois kaikki nuo muut

— Teidän työtänne minä ajattelen. Te olette suuri. Mutta te voisitte olla paljon suurempi!

— Olen juuri tänään ajatellut töitäni. Aiheita on niin paljon, etten tiedä mihin ensin tarttuisin. Elän jossakin kuumassa keväässä. Tahtoisin tästäpuoleen saada aikaan jotain kunnollista... vakavaa... Tahtoisin antaa ihmisille elämän leipää.

— Elämän leipää — oi! Siinähän se on, mitä ne tuolla sisällä turhaan kyselevät. Elämän leipää...

— Valoa... rohkeutta elämiseen... voimaa pää pystyssä kantamaan elämän taakkaa. Iloisella mielellä...

— Ah!

— Minä tarvitsen ystävää.

— Minä tahdon olla ystävänne.

— Meidän täytyy pian tavata. Puhun vielä tänä iltana Ellan kanssa.

— Oi, hän ei tahdo. Hän rakastaa teitä.

— No, jos hän rakastaa isäänsä, niin hän tietää mitä hänen isänsä tarvitsee. Ja hän itsekin. Jouna sanoo että olen laiminlyönyt hänet. Hän on huonosti kasvatettu, se on totta. Hän ei ole ensinkään kasvatettu, oikeammin sanoen. Minä olen aina tehnyt työtä, en ole ennättänyt.

— Poika parka...

— Anna kätesi olla siinä. Oi, anna kätesi olla siinä otsallani. Kuinka se tuntuu hyvältä. Niin, olen tehnyt työtä. Ja kuitenkin olen tänään useampaan kertaan kuullut vierailtani, että... että olen saanut aikaan vain toisarvoista. Se tuntuu hiukan katkeralta. Mutta toiselta puolen: minun on aina täytynyt päästää käsistäni keskeneräistä. Tästäpuoleen tahtoisin tehdä vain hyvää työtä... Annikki, ehkä sinäkin olet samaa mieltä kuin nuo muut? Sano... sano suoraan, vaikka se tuntuisi kuinka kovalta...

— Olen jo sanonut: Jaakko Tyrni on suuri, mutta hän ei vielä ole saanut esiin koko voimaansa, ei läheskään.

— Onko se totta? Ajatteletko todella mitä sanot? Sinä painat kättäni. Niin, minä tiedän, että meidän täytyy mennä muiden joukkoon. Mutta sitä ennen, Annikki, minä en tyydy olemaan »eturivin mies», en yksi ensimmäisiä — minä tahdon olla ensimmäinen. Ymmärrätkö minut? Sano, sano...

— Ymmärrän. Sinun pitää tulla siksi.

Jaakko Tyrni painoi suunsa kädelle, joka nojasi hänen kirjoituspöytäänsä. Nainen seisoi hänen edessään kuin liekkien keskellä. Hän sekä poltti että valaisi.

— Muusa! pääsi kirjailijalta ja uudestaan painoi hän huulensa Annikki Rastaan käsille.

He koettivat salata mitä oli tapahtunut. Jaakko Tyrni tuli paperiarkkeineen työhuoneestaan ja Annikki Rastas astui vasta hetkisen perästä eteisestä, josta hän oli ottanut hartioilleen huivin. Jouna näki heti, että heidän silmissään oli outo loiste. Jaakko Tyrni yskähti leikillisesti, astui pöydän ääreen, levitti lampun alla paperin ja alkoi lukea.

»Sitoumus.

Me allekirjoittaneet, kokoontuneina Tyrnilässä, sitoudumme täten vuoden ja vuorokauden kuluessa suorittamaan kukin alaltamme jonkin huomattavan työn sekä tässä samassa Tyrnilässä juhlimaan aikaansaannoksemme johdosta. Joka rikkoo ystävyyssitoumuksen, vitsottakoon hyvällä vihdalla saunalöylyssä.»

— No, mitä sanotte?

— Hyvä juttu, huusi Palus, — mutta mitä tarkoitat, veli Tyrni, huomattavalla työllä? Jos minä siksi olen löytänyt sen naisen, jota haen ja tarvitsen, niin meneekö se huomattavasta työstä? Tai jos Loila on nainut tuon korean Alman tuolta? Tai Leppiaho hikoillut esiin epopeansa nimen, tai...?

Joka taholla huudettiin: ei! Aikaansaannos piti olla kaunokirjallinen teos, suorasanainen, tai runomuotoinen tai kirjallishistoriallinen. Rekolan oli lupa maalata suuri taulu — vaikkapa se, jonka luonnoksen hän oli tehnyt tuolla alhaalla. No, se »Opin sauna».

— Ja minä rakennan patenttisaunan! sanoi Orelva — Se on selvää se. Mutta älkää te vain panko kirjoihinne minun housujani! Silloin saatte nuuskaa!

— Jaa-ah, vuosi, mitä vuodessa ehtii? huomautti Leppiaho.

— Pitää panna höyryä alle! huusi Palus.

Kaikki kävivät nyt allekirjoittamaan paperia. Jouna — missä Jouna oli? No niin, hänhän ei ollut julkaissut mitään niin moneen aikaan. Surullista kyllä. Elikö hän nyt ainoastaan sillä pienellä toimella, mikä hänellä oli kirjastossa? Mutta entä jos hänet tällaisella kontrahdilla olisi voinut ravistaa ylös saamattomuudestaan? Jouna hoi! Mitä ne sanoivat tuolla nuo kaksi, jotka oikeastaan aivan liian varhain olivat joutuneet tähän seuraan?

— Minä vain, sanoi kirjailija Salmensuu, — tässä ajattelen meidän toveriamme Haunia Vuorista. Ettei hän kuitenkin tullut. Hän olisi hyvällä syyllä voinut allekirjoittaa kontrahdin. Hänellä on tekeillä monta kirjaa.

Palus vastasi tähän juopuneen naurulla. Sitä nimeä täällä tänä iltana oli mainittu niin että ällötti. Saattoi olla penikkatautia, kaikki tyynni. Jaakko Tyrni oli hänelle kiitollinen. Mutta punapurjeella laskettava nuori kirjailija välähti taasen hirvittävällä selvyydellä hänen silmiensä eteen. Purjehtija oli kaukaa taivaanrannalta ennättänyt aivan lähelle ja Jaakko Tyrnin haaksi läikkyi pahasti aalloilla. Jaakko Tyrni katseli tätä kuin kuvaa ja hänen sydämessään raivosi kiukku ja hätä.

— Jouna, sinä suolainen erämaa, huusi Palus, — tule, niin vilvoitamme sinut!

Jouna kuljeskeli Tyrnilän puistossa ja tuijotti taivaan tähtiin. Hänen oli ikävä pientä tyttöä, Ellaa, jota hän kerran oli kantanut käsivarrellaan ja kiikuttanut polvellaan. Ei niin, että hän itseään varten olisi toivonut häneltä jotakin. Hän vain tiesi lapsen nyt olevan yksin ja hyljättynä ja hän olisi tahtonut sanoa hänelle, että hän ajatteli häntä, että hän vaikkapa oli valmis kirjoittamaan kirjan, jos se Ellasta oli jollakin lailla hauskaa.

_Hän_ kirjoittamaan kirjan!

Taivaan tähdet, siitä oli kauan! Tämä oli toinen ihminen, joka nyt loi katseensa korkeihin valoihin. Tämä oli kaljupää ukko. Kuinka kauan siitä olikaan?

Ei Ella kirjaa tahtonut, ei hän halunnut olla Muusa tai ystävätär. Hän vain pyysi saada elää kodissaan ja tehdä siellä yksinkertaista työtä. Ja nyt oli äitipuoli tulossa taloon. Jos Ellalla olisi ollut mahdollisuuksia suunnata askeleensa jonnekin muualle, mutta hänen jalkansa olivat niin syvällä tässä kodin mullassa, että hänen varmaan kävisi niinkuin tuon korkean männyn tuossa, jos sitä yritettäisiin nostaa maasta. Kuinka käy Ellan? Ellalla ei nyt ole ketään. Totta totisesti, hän, Lauri Jouna, voisi kirjoittaa kirjan, jos siitä olisi Ellalle vähänkin iloa. Entäpä jos hän voisikin ryhtyä pitämään huolta lapsesta! Antaa hänelle vaatteet, kodin, kunnes hän olisi löytänyt uransa?

Varmaan tyttönen nyt saunassa katselee ihmeellistä kuvaa, joka on ilmaantunut seinälle ja tavaa siihen liitettyjä tekstejä. Ehkäpä hän saa selvän setä Voltairestakin. »Cesser d'aimer et d'être aimable c'est une mort insupportable...»

Suolaerämaa — miten se oli tapahtunut? Sitenkö, että hänen nuoruutensa rakkaus jäi tyydyttämättä? Se ei ole mikään syy. Sillä jos ihmisen oma lähde on tarpeeksi syvä, niin hän mielikuvituksellaan voi hankkia itselleen kaikki mitä hän haluaa. Mutta särvin ja leipä ja räystäs, jonka alle pakenee sateella...? Vastakohdat: hyvä ja paha, valhe ja totuus, taivas ja helvetti, niiden varassa kaikki seisoo. Häneltä, Lauri Jounalta, on puuttunut mielikuvitus. Se on hänet kaatanut, se on hänestä tehnyt köyhän miehen.

Mitä? Astuiko joku saunasta laiturille? Mitä ne siellä tekevätkään? Hakkaavat. Hakkaavat jäätä. Ella — mitä Ella aikoo? Eihän lapsi vain... Mutta hän ei kärsi, että hänet yllätetään. Hän ajaa tahtonsa perille kaikesta huolimatta. Onko hän näin onneton? No niin, jokaisella elävällä olennolla on edessänsä kovat hetkensä, hetket, jolloin hänet piestään verille. Pieni Ella, joka vasta on alkanut elämänsä — ja huomenna ei häntä enää olisi? Lauri Jouna tukahutti huudot, joita hän olisi halunnut korottaa. Hän pidätti askeleet, joita hän tahtoi ottaa. Hänen sielussaan katkeili jotakin niin että veri vuoti ja hänen päänsä oli ylen raskas, niinkuin hänen askeleensakin. Mutta nyt nousi joku ylös saunalaiturin portaita. Saunan ovi avattiin ja suljettiin.

Jos hän, tyttö, on jäänyt elämään, niin Jouna pitää hänestä huolen! Hän rakastaa häntä. Hän tuntee että maailma on ihana ja elämä rikas, jos pienen Ellan askel polkee sen kamaraa. Vaikka kuinka kaukana, vaikkei häntä koskaan näkisi — kun vain tietää, että hänen on hyvä.

Lauri Jouna seisoi lumessa ja hellyys täytti hänen olentonsa. Kun olisi ollut varma siitä, että askeleet tuolla olivat Ellan! Mistä hän on saanut tämän kukkasen? Maasta hän sen otti. Onko se puhjennut lumesta vai onko se pudonnut taivaalta? Joka tapauksessa se on Ellaa varten. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Ellaa varten. Tämä saattaa olla öljypuun lehvä!

Vanha mies kantoi varoen kukkaa kädessään ja astui polkua ylös rannasta. Oli liukasta. Tulet ikkunoista valaisivat hänen askeliaan ja hän löysi pihamaalle. Siitä hän astui eteenpäin, varmana suunnasta, jota hänen oli kuljettava. Maailman Vapahtajakin syntyi tallissa, ajatteli hän ja hänen olennossaan tapahtui yhä se sama ihmeellinen kuin äsken. Sitä kesti näin kauan. Suolaerämaa kukki.

Hän näki nyt kaiken, minkä piti tapahtua: kuinka hän otti avaimen ylhäältä ovenpielestä, astui talliin, tunsi elävän olennon lämmön ja kuuli sen kavioiden töminän; kuinka hän sitten istuutui johonkin nurkkaan, varjeli siinä lehväänsä ja odotti Ellaa. Ja Ella tuli, hänen askeleensa kopisivat iljankoisella tiellä, hän haki avainta paikaltaan, löysi sen ovesta ja päästi malttamattoman huudon. Sitten aukeni ovi ja hän sai käsiinsä tulitikut. »Jouna-setä — mitä sinä täällä teet? Mene tiehesi, mene niiden muiden luo. Eikö minulla pidä olla yhtään nurkkaa itseäni varten. En tahdo sinua, myrkky vie!» »Ella, tuon sinulle tämän lehvän. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Pieni Ella, älä ole pahoillasi, vanha setäsi tahtoo vain sanoa sinulle, että jos sinä joskus olisit pahalla päällä, niin tule hänen luoksensa suututtelemaan. Se on hänestä hauskaa.» »Mene tiehesi, myrkky vie!» »Mutta tämä kukka...» »Sehän on vanha kuiva oksa, mitä sillä tekee.» »Minä panen sen kuitenkin tänne ovenpieleen. Se on kukkinut minulle tämän yösydämen.»

Hän oli todella nähnyt oikein. Melkein juuri sillä tavalla tapahtui. Ella tuli ja torui melkein sanasta sanaan niinkuin Jouna oli arvannut. Mutta kukkasestaan ei Jouna uskaltanut puhua mitään, vaan pisti sen ainoastaan korkealle ovenpieleen. Ja näki itse, että se yhtaikaa oli kuihtunut koivun vihta ja samalla öljypuunlehvä, joka oli alkanut viheriöidä ihmeen hetkellä. Hän istui ääneti ja iloitsi. Ella oli täällä, hän eli, eikä enää torunutkaan. Hän askarteli kotoisesti kuin omassa makuuhuoneessaan, pöyhien olkia läjään.

— No, sanoi hän, — sinä kai tahtoisit olla täällä yötä? Jos vain molemmat mahdumme. Sillä minä aion olla täällä, minä. Juoksen hakemassa takkini. Sinua kai viluttaa sinuakin. No, Jouna setä, isä kai aikoo naimisiin nyt? Kyllä Rastas hänet löylyttää, myrkky vie... Et sano mitään, mutta mitä sanoisitkaan.

— Kaikki on hyvin, lausui Jouna, — »öljypuunlehvä.»

Ella juoksi ulos pimeyteen. Jouna käsitti, että hän oli taistellut ja jonkin verran rauhoittunut. Jouna ei liikahtanut paikalta, hänen sielunsa kiitos kohosi kuin lintu korkeuksiin. Hän uskoi tällä hetkellä Jumalaan ja enkeleihin. Hänen sydämensä makasi maassa Jeesuksen Kristuksen edessä. Hän tiesi, ettei mikään ole mahdotonta Jumalan edessä. Ihme on Isän lahja ihmiselle. »Öljypuunlehvä», se on kaunis kirjannimi.

Ikäänkuin joku olisi vienyt hänen kättään, pisti hän yhtäkkiä sormensa hirrenrakoon peltilaatikon takana, missä kaurat säilytettiin. Hänen käteensä tuli käärö. Paperi oli sidottu karkealla nyörillä. Siellä oli jotakin kirjoitettua. Mitättömille paperipalasille. Ellan käsialaa.

Kenelle olivat kirjeet? Ajattelematta, että tässä oli kysymys jostakin salaisesta, alkoi Jouna selailla paperipalasia ja lukea niitä. Valaistus oli huono ja kirjeet kirjoitettu lyijykynällä. Mitä kummaa tämä oli? Kenelle oli Ella kirjoittanut? Keneen hän oli rakastunut? Kulkiko hän todella kuutamossa kohtaamassa rakastettuaan? Tämä epäystävällinen kylmä Ella, jonka tähden vanha Lauri Jouna jokin hetki sitten oli vavissut? Ella ei siis ollutkaan yksin. Hänellä oli salainen ystävä. Häntä, hupsua vanhusta, joka oli kuvitellut tytön olevan tuen ja huolenpidon tarpeessa. No niin, täytyi tointua hämmästyksestään, täytyi koettaa pudota taivaasta maan päälle niin vähillä vammoilla kuin mahdollista. Ehkä mies ei ollut niin huono. Tuskinpa puhdas, ylpeä Ella mitään huonoa olisi sietänyt. Käsittämätöntä tämä oli. Nyt tyttö tietenkin suuttuu, kun näkee salaisuutensa tulleen ilmi. Mutta kun se on joutunut hänen tietoonsa, niin saakoon Ella yksintein nähdä kirjelaput siinä levällään. Jounan sydän, joka äsken niin riemullisena oli laulanut sinisen taivaan alla, löi suuria hitaita lyöntejä tytön askelten lähestyessä tallia.

Eila tuli syli täynnä vaatteita ja paiskasi kauralaatikolle Jounan eteen Haunia Vuorisen pienen esikoisteoksen. Hän aikoi nähtävästi kysyä jotakin sen johdosta. Jounan samalla avonainen ja syyllinen katse pysähdytti hänet. Hän tunsi heti paikalla kirjepinkan.

Hän syöksyi paperien kimppuun ja kuiskasi katkonaisia sanoja. Hän repi ja runteli. Hän kävi hampain kiinni palasiin ja pusersi nyrkkejään Jounan edessä. Olisi ollut helpotus tarttua suonenvedossa sätkyviin käsiin, olisi ollut onnellisinta lausua jotakin. Mutta Jouna ei liikkunut eikä puhunut, odotti vain, että tyttö purkaisi ulos tuskansa. Vihdoin viimein Ella saattoi alkaa hirveät syytöksensä.

— Että sinä sen teitkin... En olisi uskonut koskaan... Isästä olisin, mutta en sinusta. Nyt ei enää ole ketään... Myrkky vie, kuinka minä vihaan sinua. Mene pois, en tahdo sinua nähdä — ei ketään, ei ketään enää. Tuo hevonenkaan ei ole minun...!

Ella Tyrnin väkivaltaisten nyyhkytysten keskelle lankesi nyt Lauri Jounan hiljainen ääni, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.

— Mutta Ella, sinullahan on hän, hän, josta puhut näissä kirjeissä.

Ella hyökkäsi suunniltaan Jounan eteen ja pani kätensä hänen suunsa eteen.

— Jollet sinä ole hiljaa nyt, niin menen avantoon. Myrkky vie, jos olisin tietänyt tämän äsken, kun olin uimassa...

— Mutta Ella, älä noin lyö, tekee kipeää. Tuleehan se kuitenkin ilmi.

— Mikä tulee ilmi? Jos sinä vielä puhut, niin minä isken puukolla.

— No niin, Ella, pidä salaisuutesi, heitetään hiukkasen pitkäksemme. Minuakin väsyttää.

— Mikä salaisuus? kivahti Ella ja iski nyrkkinsä kauralaatikon laitaan.

Hänen käteensä sattui ja hän vaikeni. Jouna hymähti, nousi, otti peitteen ja levitti sen pahnaläjälle.

— Saanko olla tässä?

Hän oli hetkisen ollut pitkänään, kun Ella asettui polvilleen hänen eteensä ja alkoi nyrkillään iskeä häntä käsivarteen.

— Etkö sinä ymmärrä, ettei ole ketään! No niin, ei ole, ei ole, ei ole!

Jouna nousi istumaan.

— Mutta Ella...

— Etkö kuule: ei ole ketään, jollet sinä minua usko, niin se on hirveää, myrkky vie.

— Tietysti minä uskon, Ella. Mutta en oikein käsitä... Kai sinä sentään jollekin ihmiselle olet kirjoittanut nuo kirjeet...

— Minä vihaan sinua, en koskaan olisi uskonut, että sinä voit olla niin paha, ja tyhmä... Kenelle minä olisin kirjoittanut!

— Mistä minä tiedän. Eihän se ole kuin aivan luonnollista, että nuori tyttö...

— Mutta nyt minä suutun niin etten koskaan, en koskaan, en koskaan lepy! Kun nyt ei ole ketään, ei yhtään ketään... En minä tiedä miksi olen kirjoittanut...

— Etkö sitten todella ole tavannut ketään, kun »kuutamo on valanut hopeitaan»...

— Suu kiinni, sanon minä. Valehdellut minä olen. Valhetta, valhetta kaikki tyynni! No, nyt sinä sen tiedät, sinä ilkeä Jouna setä. Mene nyt ja kerro isälle, että minä olen valehtelija...

— Valehtelija!

Lauri Jouna oli käynyt äänettömäksi ja katseli sormea liikuttamatta kuinka tyttö väänteli tuskissaan. Hänen päässään risteili muutamia muistoja ja kysymyksiä. Koko äskeinen keskustelu kirjailijoiden kesken uudistui hänen mielessään sekin. Hän tarttui kädellään seinähirteen ja nousi pahnaläjältä. Yhtäkkiä näki hän polvistuvan tytön läpi, ikäänkuin hän olisi ollut läpikuultava.

— Kuulehan nyt, lapsi kulta, minä tiedän jo. Tulehan tänne, olen hyvin onnellinen. Ella... tiedätkö mitä: sinä olet saanut taiteilijan lahjan, sinun mielikuvituksesi vaatii oikeutensa. Siksi sinä olet kirjoittanut. Sinun täytyy saada ruveta kirjoittamaan oikein kirjoja, tulla kirjailijaksi... Mutta ethän sinä siitä suutu, sehän on suuri, suuri onni. Et ole koskaan yksin, et koskaan köyhä... Rakennat linnoja, rakastat prinssejä, näet ihmisten ja eläinten sydämiin, opit nauramaan, opit itkemään... Ella, pieni onnellinen tyttö!

— Mutta minä en tahdo kirjoittaa, minä vihaan kirjailijoita, en enää lue yhtä kirjaa. Enkä kirjoita yhtä kirjettä, vaikka siihen paikkaan menehtyisin, myrkky vie...!

Lauri Jouna seisoi ja pudisteli päätään, kasvot hymyssä.

— Tiedätkö Ella, olen nyt hyvin onnellinen. Niin monen kirjailijan työstä olen iloinnut, mutta en koskaan niinkuin nyt. Äsken tuolla alhaalla, kun sinä olit kylpemässä... olin hyvin levoton tähtesi... Pelkäsin että olisit kovin yksin ja surullinen. Silloin yhtäkkiä tunsin, että kädessäni oli kukkanen. Tai en tiedä, oliko se tähti. Tai vihreä lehvä. Se oli puhjennut esiin hellyydestäni, tai pudonnut taivaalta. Tai lähetetty minulle yli aavojen vesien. Toin sen varovasti tänne. Mutta kun sinä tulit ja otit valkeaa, pelkäsin ettet näkisikään mikä ihmeellinen kukka se oli. Katso tuossa se on. Ihmiset näkevät vain kuivan oksan. Mutta minä, jonka käteen se ihmeen hetkellä annettiin, minä näen siinä tähden. Se on sinua varten, pieni ammattivalehtelija, onnellinen pikku Ella. Ymmärrätkö minua?

Ella Tyrni nosti päätään ja katsoi Jounaa silmiin. Ja pusertaen ristityt kätensä rintaansa vasten hän sanoi:

— Öljypuun lehvä!

OPIN SAUNA

— Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi, puheli Jaakko Tyrni itsekseen, aamuyöstä lähetessään kotiaan uudenvuoden ensi tunneilla. — Joka voisi nähdä tulevaisuuteen ja tietää, onko tämä elämäksi vaiko kuolemaksi!