Part 4

Siitä olisi saattanut hauskasti puhua lapsille, kuinka kuolleet kappaleetkin ottivat vastaan valoa ja lähettivät sitä edelleen. Ehkäpä arvokkain elämäntyö olisikin ollut lukukirjan kirjoittaminen lapsille. Ehkäpä vain jonkin turhan kunnianhimon takia hänkin, Jaakko Tyrni, kirjoitti romaaneja. Lukukirja lapsille — se oli ehkä lisäksi kaikkein tärkein. Ja kaikkein vaikein. Minkätähden hän, Jaakko Tyrni, yleensä jätti seminaarin ja rupesi lukemaan ylioppilaaksi? Kunnianhimostako? Hänen silmiensä eteen välähti yhtäkkiä mallikoulun luokka sellaisena kuin hän oli nähnyt sen uskontotunnilla kerran kirkkaana kevätpäivänä, jolloin linnunlaulu ulkoa tunki sisään niin voimakkaana että lasten oli vaikea seurata opetusta. Kuva värisi hänen edessään ja rinnassa tuntui pistos. Samassa oli kuva poissa ja hän tapasi itsensä ääneen lausumasta: lukukirja Suomen lapsille, varmaan se onkin tärkein. Hän seisoi näyteikkunan edessä, johon oli rakennettu kokonainen hiihtomäki pienine tyttöineen ja poikineen. Vai tonttujako ne olivatkin? Pienine suksineen ne tulivat alas pumpulia, joka oli sirotettu täyteen sokerinvärisiä hiutaleita. Sisältäpäin pistäytyi nyt keskelle maisemaa ihmiskäsi, korjatakseen jotakin. Käsi toi kelkkamäkeen huomattavan lisän: tontun, joka meni kumoon keskellä vauhtia. Se oli nerokas ajatus, koko kelkkamäki alkoi elää. Jaakko Tyrniä rupesi naurattamaan ja hän muisti samassa, ettei hän ikinä valmistu tästä hauskasta toimettomuuden tilasta. Hauskat ja keveät totisesti ovat nämä velattoman miehen askeleet! Minkähän kaltaiseksi tästäpuoleen muodostuu työ? Jos päästäisi peliin naisen... Ja taskukirjan — pitäisiköhän se hankkia ja panna muistiin kaikki villit päähänpistot? Toiset pitävät sitä niin tärkeänä. Jos lähtisi aamiaiselle Jounan kanssa. Tekisi mieli pyytää muitakin. Kaikki kirjailijat, mitä vastaan sattuu. Niitä on vielä paljon sellaisia jotka hikoilevat pankkien ulkopuolella ja suuntaavat kulkunsa lempeiden leskien ja luuvaloisten vanhainpoikien porteille. Täytyy tästäpuoleen ruveta tekemään jotakin heidän hyväkseen. Jos voisinkin olla heidän turvanaan... Kirjailija, jolla ei ole velkoja, hän on toki poikkeusasemassa ja niinmuodoin on hänellä poikkeukselliset velvollisuudet. Tyrnilän vinttikamari, sehän on tyhjänä. Jos vain korjaa muurin, niin saa mainion työhuoneen. Se on talon hiljaisin huone, näköala on suurenmoinen, katto alenee hauskasti räystästä kohden. Se on suuri huone. Siinä saattaa mietteissään astella edestakaisin. Ja ohimennen pistää puita pesään. Teettääpä sinne jonkinlaisen takantapaisen uunin.

Siihen saavat sitten tulla työtä tekemään! Vuoronperään kaikki, joilla ei ole kotona työrauhaa. Kyllä hän katsoo ettei heitä häiritä. Ei kenellekään hän ilmoita kuka hänen luonaan on. Ella osaa vartioida työrauhaa, Ella on siinä suhteessa voittamaton. Hän peloittaa pois vieraat kuin paha koira. Jospa syntyisikin sarja hyviä kirjallisia teoksia hänen, Jaakko Tyrnin katon alla. Ja hän saisi asianomaisten kirjailijain mukana elää läpi luomistyön tuskat ja ilot! Ehkäpä jonkin kirjan lopussa tavattaisiin päiväys »Tyrnilässä silloin ja silloin».

Outo makea tunne valahti läpi Jaakko Tyrnin olennon. Hän oli ajatellut jotakin varsin kaunista ja kuitenkin häntä hävetti. Mitä joutavia — hän oli tänään tuiki kelvottomalla ja holtittomalla mielellä. Mahtoiko ollakin niin, että velkakuorma oli se ankkuri, jonka varassa ihminen pysyi kurissa? Joukko ajatuksia temmelsi hänen päässään, ajatuksia todellisuudesta ja ajatuksia mielikuvitusmaailmasta, ja näiden ajamana hän suuntasi kulkunsa toiselle puolelle katua.

Kirjailija, jolla ei ole velkoja eikä karhuja, jolla on hevonen ja kahden hehtaarin maapaikka sekä lisäksi suuri lukijakunta ja päässä aiheita niin että kiehuu — tämän näköinen se on! Harvinaisuus totisesti, sellainen, jota sopii näyttää markkinoilla.

Mitä ihmettä hänen pitikään tehdä toisella puolella katua?

Käsi laskeutui keveänä hänen olkapäälleen ja Lauri Jounan tummat kasvot tulivat näkyviin. Tottakin: Jounaahan hänen oli pitänyt mennä tapaamaan kirjakaupan edustalle. Jouna ei sanonut mitään, katsoi vain ikäänkuin kätkien mielessään jotain erikoista. Iloa vaiko surua? Iloa. Tuo oli iloa. Jaakko Tyrnin sydän sykähti kiitollista vastailoa: Jouna oli kuin olikin hänelle läheisin kaikista, niinkuin hän ei kukaan ollut iloinnut Jaakko Tyrnin menestyksestä. Tyrni tunsi, että Jouna nytkin oli ajatellut häntä, seisonut ikkunassa ja katsellut hänen uutta kirjaansa ja sitten rientänyt häntä vastaan. Jaakko Tyrnille johtui mieleen, että hänen pitäisi sanoa Jounalle tämän eläessä mitä hän tunsi häntä kohtaan: loputonta kiitollisuutta. Jottei se jäisi siihen hetkeen, jolloin joko hänen suunsa oli ikuisesti sulkeutunut, tai Jounan korva lakannut kuulemasta. Hänen rinnassaan läikähti lämpimästi. Mutta ei mitään hän saanut huulilleen, seurasi vain ystävää yli kadun lumisohjon ikkunaa kohden, missä kirjaröykkiön selät toistivat hänen nimeään ja missä hänen kasvonsa marmoriin hakattuina kohosivat kirjojen keskeltä.

— Vai niin, vai niin, vai oikein noin, hymähti Tyrni, tuntien kuuman aallon kulkevan läpi ruumiinsa ja ohjaavan verta kasvoille. — Mitäs ne nyt noin, jatkoi hän ja kääntyi selin koko tuohon alttariin, joka oli pystytetty hänen kunniakseen.

Samassa hänen kuitenkin teki mieli nähdä, miltä kansilehti vaikutti, minkälaisia sidotut kappaleet olivat ja minkä vaikutuksen teki loistolaitos. Niin, ja entä jos olisi kuullut, mitä ihmiset sanoivat siinä seisoessaan. Hän kääntyi ja ahmaisi ylikantaan vaikutuksen tuotantonsa ulkoasusta — tuossahan ne olivat kootut teoksetkin nahkaselkäisenä laitoksena tämänjouluisen kirjan takana — mutta ei kehdannut jäädä pitemmältä katselemaan. Jouna ujostutti häntä pahemmin kuin vieraat ihmiset, Jouna näki läpi ihmisen. Hän puhutteli Jounaa, saadakseen hänestä irti jonkin sanan. Hän kysyi mitä kuuluu tai jotakin muuta turhanaikaista.

Mitä kummaa? Jounan kostea katse oli suunnattuna jonnekin aivan toisaalle kuin marmorikuvaan ikkunassa ja joulun luetuimpaan kirjaan. Tyrni seurasi katsetta ja tuli johonkin ikkunan äärimmäiseen kolkkaan, missä esikoisteokset epäluuloisina ja uppiniskaisina puolustivat paikkaansa kuin nahkapojat, jotka humalaisina saavuttuaan kasarmiin ensi kerran riviin asettuessa varustautuivat kaikkien mahdollisten konnamaisuuksien ja vääryyksien varalta. Olisiko Jouna tänään voinut ajatella jotakin muuta kuin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa, tai hänen rintakuvaansa tai jotain häntä koskevaa?

— Kuulehan, alkoi Tyrni, koettaen ottaa hänet haltuunsa, — tiedätkö mistä minä tulen? Tässä on oltu niinkuin hiukkasen pankkiasioissa. Ja muutenkin tämä on eriskummallinen päivä. Mutta mitä hittoa sinä katselet? Mitä sanot sellaisesta romaaninnimestä kuin »Pieni aurinko»? Minun mieleeni tuli tänään tuo nimi, kun seisoin Tyrnilän portailla ja pieniä aurinkoja oli minne vain katsoi. »Pieni aurinko», miten luulet sen menevän yleisöön? Tuotako sinä katselet tuota »Punapurjetta»? Sehän kuuluu lupaavalta. »Kertovainen runoelma» — vai niin, vai niin. »Haunia Vuorinen» — tunnetko tekijän? Mies, mikä sinun on?

Jouna tuijotti ruutuun ikäänkuin hänen edessään olisi ollut ilmestys, nyökkäsi eteensä ja kääntyi yhtäkkiä hymyillen ystävänsä puoleen.

— Kun minun ja sinun nimet kerran ovat vain kuolleita sanoja kirjallisuushistorian sivuilla, elää hän vielä ihmisten huulilla ja ihmisten sydämissä.

Jaakko Tyrni purskahti jo nauruun, ottaen sanat leikiksi, kun hän huomasi liikutuksen Jounan kasvoilla. Pari nuorta naista seisoi ikkunassa. »Mitähän se maksaa?» sanoi toinen. »Viisitoista markkaa», sanoi toinen. »Minä ostan aina Jaakko Tyrnin kirjat, vaikka mitä maksaisivat.» Ilon aalto kävi Jaakko Tyrnin olennon läpi, hän kääntyi nopeasti selin naisiin, kuuli heidän astuvan kirjakaupan portaille ja lyövän oven auki. Hänen teki yhtäkkiä mieli seurata heitä, nähdä kuinka he astuvat myymäläpöydän eteen ja kuulla heidän sanovan: saisinko minä Jaakko Tyrnin viimeisen kirjan. Hänen teki mieli tuntemattomana seisoa jossakin syrjässä ja seurata kirjojen menekkiä, tai suoraan sanoen laskea miten moni osti hänen uutta kirjaansa tai koottuja teoksiaan. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin otti itsensä kiinni kuin pahanteosta, häpesi, torui itseään ja tarttui Jounaa käsipuoleen.

— Mitä sinä äsken sanoitkaan? Ketä sinä tarkoitit? Sanoitko tosissasi että joku on niin etevä? Anna anteeksi, mutta epäilen jonkin verran. Kyllä sinun »Joutsenesi» elää yli yhden ja toisen uuden tulokkaan. Älä sinä puistele päätäsi. Ne ovat täydellisiä säkeitä. Eurooppalaisenkin mittapuun mukaan.

— Mutta kukaan ei lue niitä.

— Niiden aika on vasta tulossa.

— Älä viitsi. Tiedän niin erinomaisen hyvin tuon ainoan pienen kirjani arvon tai arvottomuuden.

— Sinun täytyy lakata ajattelemasta meidän muiden töitä ja jatkaa omaa työtäsi.

— Ei puhuta siitä, sanoi Jouna, pyrkien irti kiusallisesta keskustelusta.

— Siitä juuri puhutaan. Kaiken aamua olen sinua ajatellut. Ei olisi minua, jollei olisi sinua. Ja niin saisi sanoa moni muu kirjailija. Mutta nyt me jo saamme pysyä pystyssä omin voimin. Nyt on sinun aikasi tehdä omaa työtäsi. Tänään saunassa puhutaan siitä. On, on sauna. Annamar jo lämmittää. Olet meillä yötä. Kuule... niin, ja asetut kerrankin vinttikamariini ja kirjoitat siellä. Olen ajatellut, että nyt kun olen velaton mies, niin koetan, minäkin, tehdä jotain pientä muiden hyväksi. Niin — käväisin tänään pankissa, maksoin pois. On se mukavaa. Nyt voin ottaa sinne vinttikamariin ketä vain, tekemään työtä. Kuusitoistatuhatta. Niin, ja korot — mitä siitä nyt menikään?

Jouna pysähdytti hänet yhtäkkiä keskelle ajuririviä, reen ja sen takana olevan hevosen pään välille.

— Ota Haunia Vuorinen, sanoi hän ja katsoi kuumasti Jaakko Tyrniin. — Ota Haunia Vuorinen tekemään työtä Tyrnilän vinttikamariin.

— Senkö sen kertovaisen runoelman tekijän, sen Punapurjeen?

Jaakko Tyrni puhui äänellä, jolla puhutaan vihamiehestä. Ja ilman mitään järjellistä aihetta hän todella katsoikin tuota tuntematonta karsain silmin.

— Juuri hän, lämpeni Jouna puhumaan. — Hänestä se tulee kirjailija.

Jaakko Tyrni tulistui. Hän oli kysymäisillään, tiesikö Jouna sen niin varmasti ja oliko Jouna siitäkin varma että ehdottomasti oli hyödyllistä päästä ilman taisteluja noin vain valmiiseen vinttikamariin kirjoittamaan. Vaikka olisi koko Haunia Vuorisen runoileminen ollut jonkinlaista penikkatautia.

— Oletpa sinä ihmeellisen varma uudesta turvatistasi. Se on kai oikea ihmelapsi tuo Punapurje. Hauska kuulla, hauska kuulla. Olet taitanut tuntea hänet ehkä jo kauankin, tämän loistavan tähden. Olet ehkä ollut hänenkin neuvonantajanaan ja ohjaajanaan...

— En, keskeytti Jouna hämmästyneenä Tyrnin puheen.

— Vai et — no sitten — niin, miten sitten tyrkytät häntä minulle? Vaikka olisi penikkatautia koko runoilu, piru vie.

— En tiedä miehestä enempää kuin sinä. Olen ostanut kaikki mitä on ilmestynyt jouluksi ja tuosta joukosta löytänyt tämän yhden kirjan. En tiedä onko mies nuori vaiko vanha — teoksesta päättäen hän on kypsynyt ihminen.

— Et tiedä? sanoi Tyrni leppeämmin. — Mistä sitten tiedät, että hän tarvitsee minua ja minun vinttikamariani?

— Niin, enhän tiedäkään. Tulin vain ajatelleeksi että hänessä on jotain hyvin haurasta ja että häntä pitäisi vaalia, jotta hän jaksaisi antaa niin paljon kuin suinkin...

Herrat olivat ihmisvirran tyrkkiminä joutuneet katukäytävän alapuolelle ja pysyttelivät lyhtypylvään turvissa.

— »Löytänyt tämän kirjan», pani Jaakko Tyrni ja katsoi ystäväänsä ikäänkuin nähdäkseen hänen lävitsensä. — Tämän yhden kirjan, tämän Punapurjeen! jatkoi hän ja koetti naurahtaa.

— Niin, tämän yhden, toisti Jouna poissaolevana, mutta lisäsi samassa: — Tietysti en tarkoita näiden joukossa sinun kirjaasi.

— Sitä et pidä mainitsemisenkaan arvoisena, jatkoi Tyrni jonkin verran keventynein mielin ja saattoi jo nauraa. — Ja kuitenkin olen luottanut sinuun enemmän kuin kaikkiin arvostelijoihin yhteensä. Olen aina luottanut. Pitääkö minun ruveta varovaiseksi?

Jouna ymmärsi hänet yhtäkkiä, liikautti kättään ikäänkuin laskeakseen sen hänen olalleen, mutta huomasi samassa että he seisoivat keskellä ihmistulvaa ja että kirjakaupan kohdalla oli jokin ryhmä, joka tarkkasi heitä. Hän siis vain katsoi Tyrniin silmillään, joista ei tietänyt olivatko ne kosteat kyynelistä vaiko hymystä.

— Älä vain anna tuolle tunteelle sijaa, sanoi hän.

— Mille? ärtyi Tyrni.

— Ruosteelle, sanoi Jouna.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui, että joku filosofi — ranskalainen tietysti — väitti sisällisen naurun syntyvän, jos ihminen vain taivutti huulensa nauruasentoon. Hän teki tämän, huomasi filosofin olevan oikeassa ja huomautti iloisesti ystävälleen:

— Maalaat piruja seinälle. Mene puhumaan ruosteesta jollekin toiselle. Ainakin tänään. Olen ollut pelkkää päivänpaistetta, sillä minä olen nyt velaton mies. Olenhan juuri käynyt pankissa. Velaton, velaton, hoi mies, ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minä en ole ollut niitä, jotka keveästi jättävät raha-asiansa muiden hoitoon, minä olen kärsinyt niistä, ja nyt minä olen velaton. Puhu sinä ruosteesta jollakin toisella taholla. Minä olen tänään pelkkää aurinkoa. Etkö näe, että kaikkialla on aurinkoa?

Jaakko Tyrni pidätti sanatulvansa, sillä hän huomasi puhuvansa ulkopuolella itseään, jonkun olennon puolesta, joka mahdollisesti joskus tulisi elämään jossakin romaanissa. Tosiaan: Laukkanenhan se olikin. Hän oli jo julkaissutkin jutun Laukkasesta, joskus joululehdessä. Laukkanen oli siis jo hahmoiteltu. Laukkasen erikoisluonne ilmeni siinä, että hän kernaasti lisäsi lukuihin, joista hän puhui, sopivan määrän. Niinpä hän katsoessa lämpömittaria ja huomatessa että se osoitti kymmentä, sanoi: kaksitoista astetta. Tai jos hän oli ollut seurassa, missä oli kaksitoista henkeä, niin hän kertoi siellä olleen viisitoista. Myöskin hän vähensi luvuista, kun niiksi tuli. Jos kysyttiin mitä hän ansaitsi kuukaudessa, niin ansio siinä silmänräpäyksessä hänen tajunnassaan pieneni parilla sadalla, ja hetken harkittuaan hän ilmoitti pari sataa vähemmän. Ainoat tapaukset, jolloin luvut Laukkasella pitivät paikkansa, olivat kun tuli kysymykseen puhelinluettelo tai autojen tai ajurien numerot. Vaistomaisesti Laukkanen piti nämä numerot päässään järkkymättöminä. Ja ne tarttuivatkin hänen päähänsä ihmeteltävästi. Kerran etsittyään puhelinnumeron, hän muisti sen aina. Hän kääntyi joka ohikulkevan auton jälkeen ja teki illalla itselleen tiliä joka autonnumerosta, joka päivän kuluessa oli kiitänyt hänen ohitseen. Hän tiesi ulkoa ei yksin kaikkien tuttaviensa ja käyttämiensä liikkeiden numerot, vaan puolet koko kaupungin puhelinluetteloa. Kerran hän erehtyi, kun muuan tuttava kadulla pysäytti hänet ja kysyi erään agronomin numeroa huvilakaupungissa. Laukkanen muisti kaikki numeroon sisältyvät yksiköt, mutta pani ne väärään järjestykseen. Kun hän sittemmin sai tiedon, että oli erehtynyt, niin piti hän itseään sairaana ja meni lääkärille, valittaen hermojensa huonoa tilaa ja yleistä heikkoutta. Kun siis numerot näin muutamissa määrätyissä tapauksissa miltei ehdottomasti pitivät paikkansa Laukkasen sisäisessä näkemyksessä, niin ne toisissa tapauksissa — ja nimenomaan niissä, joitten asettelu riippui Laukkasesta itsestään — eivät koskaan pitäneet paikkaansa.

Jaakko Tyrni, olisitkohan sinä Laukkasen kaksoisveli? Tai olisikohan Laukkanen suorastaan sinun varjosi, joka milloin sulaa yhteen herransa kanssa, milloin pyrkii hänestä vapaaksi?

Nyt huomasi Jaakko Tyrni yhtäkkiä, että aurinko tykkänään oli poissa. Oliko päivä jo ennättänyt niin pitkälle? Ei mitään aavistusta hänellä ollut siitä mitä kello oli. Niin kaukana poissa hän oli ollut, että miltei tuntui siltä kuin hän olisi palannut ulkomaanmatkalta. Sekapäinen hän tänään oli. Missä hän oli ollut? Punapurje! Hänen edessään oli kuin rannaton ulappa, sininen ja unelias, ja juuri taivaanrannan laidalla näkyi pieni punainen piste. Siellä se tuli: laiva ja laivalla vaarallinen matkustaja. Jaakko Tyrni ei tuntenut häntä, mutta juuri häneen hän oli tähtäillyt niin että oli unohtanut ajan.

»Ole varuillasi!» kuiskasi joku ikäänkuin Jaakko Tyrnin olan takaa. »Ole varuillasi!»

»Sittenkin ruostetta!» vastasi Jaakko Tyrni ääneti ja puristi nyrkkiä taskussaan.

Samassa hän kuuli naurua. Nauru tuli toisesta maailmasta ja hän kääntyi sitä kohden.

Kolme herraa oli astunut kirjakaupasta, ajautunut näyteikkunaan, aikansa katsellut siinä ja seurasi nyt silmillään Tyrniä ja Jounaa, jotka näyttivät olevan peloittavan vakavassa keskustelussa — etteiväthän vain suorastaan riidassa. Jaakko Tyrni näki kolmet hymyilevät kasvot, heiluvan kepin ja uteliaita silmiä, jotka koettivat päästä tunkeutumaan hänen salaisuutensa läpi. Samassa kohosivat kädet hatun reunalle ja kolme hattua nousi. No, siinähän niitä nyt oli kirjailijoita: Palus, Loila ja Leppiaho. Jaakko Tyrni ilostui ja tunsi mielensä pääsevän painajaisesta. Sattuivatpa tulemaan otollisella hetkellä kaikki nuo hänelle myötämieliset kirjailijat. Jouna oli joutunut oudon kauas ja Jaakko Tyrni astui liioitellun ystävällisenä Palusta vastaan, joka käsi oikona tuli häntä kohden. Palus puolestaan puhui hiukan meluavalla äänellä — olisivatkohan pojat tulleet suoraan sitsistä, jotain sellaista remuavaa heidän olennoissaan tuntui olevan. Tyrni olisi ehkä jonakin edellisenä päivänä suhtautunut siihen kylmemmin, mutta tänään, velattomuutensa päivänä oli hänenkin mielensä irroillaan ja hänellä oli halu lyöttäytyä noiden kolmen seuraan, kuljeskella, seisoskella ja poiketa ravintoloihin ja kahviloihin. Palus pyyteli anteeksi ettei ollut vielä lähettänyt Jaakko Tyrnille uutta romaaniansa — nyt se kyllä jo oli lähetetty.

— Tänään se on Tyrnilässä — tänään, selitti hän, liikutellen roimasti keppiä niin että se heilui sinne ja tänne. — Tänään kirja tulee varmasti — varmasti! Olette kai menossa kirjakauppaan. Kannattaakin. Ei yhtä ihmistä — lyönpä vetoa, ettei yhtä ihmistä tule alas noita portaita, ilman että hänellä on kainalossa Jaakko Tyrnin uusi kirja. Jos minussa nyt olisi kateutta edes kotitarpeeksi — kotitarpeeksi vain, sanon — niin minä perhana vie, nyt kulkisin revolveri taskussa ja pyytäisin teitä kävelylle jonnekin kaupungin laidoille. Sillä kaikilta te meiltä viette leivän suusta — leivän suusta sanon, perhana vie! Mutta minulle ei ole annettu siteeksikään kateutta ja siitä olen aina ollut taivaan papalle kiukkuinen, perhana vie. Sillä jos minussa olisi ollut kateutta, tuota tarpeellista ryytiä, tuota ihmiselle niin perin tarpeellista ryytiä, sanon — niin olisin nyt kilpajuoksusilla Jaakko Tyrnin kanssa, perhana vie. Minä olisin myöskin ihmisten kainalossa, kun he astuvat ulos noita portaita. Joka toisella täytyisi olla Sihveri Palus, joka toisella Jaakko Tyrni. Tai molemmat. Ja vielä paketissakin minä tönisin Jaakko Tyrniä ja sanoisin: ole jo kirjoittamatta ja pidä suusi, sillä olet jo elänyt puolen vuosisataa ja sinulla on mainetta, ja talot ja tavarat ja tytär — niin, tytär, perhana vie. Mutta en välitä talosta enkä tavaroista enkä, perhana vie saunastannekaan, mutta tytär, tytär — eikö se jo ala olla täysi ihminen? Silloin kun oltiin siellä viimeksi saunassa, niin sehän silloin jo oli lopettanut koulun ja emännöi — perhana vie, koskas Tyrnilässä taas lämmitetäänkään sauna? Eikös tänään ole lauantai?

Jaakko Tyrni oli äsken närkästynyt Jounalle, mutta Palus sai puhua mitä tahansa. Tyrni tunsi, että hän puhui pötyä — siitäkin hän oli varma, ettei Palus ollut pannut kirjaansa postiin häntä varten, varmaan häneltä olivat vapaakappaleet aikaa sitten lopussa. Hauska poika joka tapauksessa, ajatteli Tyrni ja päätteli, että hän ehdottaa hänelle lähempää tuttavuutta ensi tilassa, hänelle ja kaikille noille muille. Hymyillen Jaakko Tyrni tervehti pientä rokonarpista Loilaa ja kalpeaa Leppiahoa — mitä mahtoikaan sanoa tuo Leppiahon pieni hymy, joka ei tapahtunut avaamalla huulia, vaan puristamalla ne kokoon? Kukaan ihminen ei hymyillyt sillä lailla kuin tuo Aatu Leppiaho. No, ykskaikki. Jaakko Tyrni hymähti omalla tavallaan, niin että terveet hampaat näkyivät ja puhui tyynellä iloisuudella, niinkuin se puhuu, joka luottaa onnensa kestävyyteen.

— Sauna siellä jo lämpiää ja Annamar, se minun »Muusani», toimittaa kai pian vihdat hautumaan. Niin että tervetuloa vain jo vaikka tänään. Ei, ihan totta, ei mitään häiriötä. Päinvastoin. Tänään on muutenkin vähän niinkuin merkkipäivä... Niin, no kirjankin tähden — niin, miksei arvostelujenkin ja menekinkin. Mutta muutenkin. Ja minun on tehnyt mielikin niinkuin näin vanhempana miehenä puhuakin nuorille kirjailijoille. Jos niinkuin voisi olla heille — kuinka sen sanoisin — joksikin avuksi. Niin että tervetuloa vain. Mennään ensin saunaan ja syödään sitten päivällinen. Ja eiköhän sitä yöksikin mahduta, jos niinkuin tyydytään siihen mitä talossa on. Se Annamar siinä huusikin lähtiessä, että sopii vain tuoda kirjailijat saunaan, kyllä hän toimittaa hyvät löylyt. »Opin sauna, opin sauna» — muisti se senkin se minun Muusani.

Jouna kääntyi ikkunasta, kuullessaan vaalilausettaan siteerattavan ja kokoontuneitten kirjailijain nauravan.

— Onpa oikein hauskaa, että Tyrnilän Muusa lupaa hyvät löylyt, sanoi hän ja lähestyi kirjakaupan portaita. — »Opin sauna autuas aina.»

— Se on jotain vanhaa renkutusta tuo — mitäs se onkaan? huusi Palus.

Leppiahon huulet vetäytyivät niin kokoon että ne tykkänään hukkuivat näkymättömiin. Hän valmisti jotain sanottavaa, mutta ei saanut sitä esiin, vaan hymyili sisäänpäin ja loi veitikkamaisia silmäyksiä Palukseen, joka oli tarttunut Loilaa käsipuoleen.

— Älä sinä siinä mulkoile, perhana vie, jatkoi Palus. — Kyllä minä nyt tiedän, että se on niitä kirjallisuutemme harmaita isiä. Mutta kuinkas olikaan, herra Tyrni, eikös teidän pitänyt korjata kiuastanne, sillä oli muistaakseni se vika, että se vei sauhun ulos. Mutta sauhusta se koko saunan makeus riippuu. Sauhua ei saa päästää ulos, vaan sen pitää kiertää ja myllertää saunan sisäpuolella ja asettua sitten minne sopii sisäpuolelle. Mutta ei ulos, hemmetissä. Maun pitää jäädä saunaan.

Jouna odotti herroja portaiden ääressä. Ovessa kulki ihmisiä ulos ja sisään. Leppiahon huulet, jotka vuoroin olivat ohentuneet, vuoroin laajentuneet ja ajoittain tykkänään pusertuneet näkymättömiin, avautuivat nyt.

— »Minne sopii sisäpuolelle», toisti hän hymähtäen. — Pitäisi kaiketi olla jonkinlainen savunimijä. Ehkäpä tätä virkaa saattaisi toimittaa joku hyvillä keuhkopalkeilla varustettu saunataiteilijakin.

— Sinä — miksei! sanoi Palus. — Siinä sinulla olisi aikaa ajatella nimeä lapsellesi. Ehkä kuumenisit niin että nimi hikoilisi ulos sinusta ja jälkeenpäin itse lapsi. Anna minun puhua, hiidessä Loila poika, anna minun puhua! Hänessä on nimitauti — ei voi kirjoittaa yhtä sanaa ennenkuin kirjalla on nimi. Herra Tyrni, palkatkaa hänet saunaan savunimijäksi, niin hän ehkä hikoilee esiin epopeansa.

— Jahka tästä nyt, jahka tästä nyt, yritti Loila ajautuen Paluksen käsivarren nojassa sinne tänne, — ehditään. — Kyllä minäkin tämän ymmärrän. Nimen pitää olla koko kirja. Kun on nimi, niin on kirjakin. Mutta kaiken pitää olla elettyä.

— No, sanoi Tyrni ja tunsi halua jättää kaikki ostokset ja lähteä kuljeskelemaan ja istumaan noiden hauskojen poikien kanssa, joita eivät velat näyttäneet painavan, vaikka heillä kaikilla niitä oli, — no, kyllä nimestä vielä on matkaa kirjan valmistumiseen. Ainakin minun tuotannossani.

Leppiaho valahti entistä kalpeammaksi ja raoitti nykähtelemällä huuliaan. Ihmisvirta tuuppasi häntä kirjakaupan näyteruutua kohden ja hän miltei litisti itsensä ikkunakomeroon, ikäänkuin olisi ollut jokin tähän tarkoitukseen kuuluva symboolinen veistos.

— Jaa-ah, sanoi hän ja iski kipunoivan silmäyksen kirjailijoiden ryhmään, — nimi on kirjan luonnos. Missä on se taiteilija, joka tekee taideteoksen ilman luonnosta.

— Tässä se on! huusi Palus ja päästi naurun. — Minä ristin lapsen vasta kun se on syntynyt. Enhän minä ennemmin voi tietää mikä nimi sille kuuluu. Luulette kai että kaikki pikkulapset ovat samanlaiset — ehei, ne ovat niin pirun erilaiset. Äiti on lapsella pääasia. Eikös se joku suuri herra — oliko se nyt Bismarck, vai Krupp, vai joku sellainen — niin, eikös se sanonut, että hän valitessaan miehiä toimiinsa, aina ensiksi ottaa selkoa niiden äideistä. Ja se on kirjanteossa myöskin pääasia, äiti, Muusa. Mitä sinä irvistelet, Loila? Olet pieni ja rokonarpinen kuin herne pappasi pellolla. Mitä sinä tiedät näistä asioista, sinä, joka et uskalla katsahtaa naista silmiinkään. Noo, mitä sinä siinä irvistelet?

Palus huomasi nyt itsekin, että hänen ympärilleen oli muodostunut kuulijakunta. Kolme veikeää koulutyttöä piiloitteli nauravia kasvojaan toinen toisensa selän taakse, rivi ylioppilaita oli pysähtynyt eikä näyteikkunan edessä kukaan enää katsellut kirjoja, vaan niiden isiä, jotka suurella äänellään näin veivät huomion lapsiltaan, joiden menekin ratkaisevat hetket juuri nyt olivat käsissä.

— Päästä irti, sanoi Loila hiljaa Palukselle. — En minä tahdo olla ihmisten silmätikkuna. Tämä on liikaa, päästä irti.

— Siinä sinä olet missä minäkin! sanoi Palus ja likisti häntä kainalossaan. — Tai saat tästä kepistä! Joka ei uskalla elää, ei se uskalla kirjoittaakaan.

— Vai en minä ole uskaltanut kirjoittaa, kuiskasi Loila Paluksen korvaan. — Te muut kirjoitatte musteella, minä kirjoitan sydänverelläni. Kyllä minä vielä naistakin silmiin katson, jahka tässä ehditään. Esittäkää te muut nyt tässä näytelmää »Kirjakaupan edustalla», minä menen, minä.

Hän ei kuitenkaan päässyt minnekään. Leppiaho irtaantui ikkunakomerosta ja puikkelehti ihmisvirran läpi.

— Mennään pois tästä, sanoi Jaakko Tyrnikin ja nousi päättäväisesti kirjakaupan aliportaalle.

Jouna aukaisi oven ja päästi hänet sisään, ja hänen silmäystään seuraten tulivat muutkin kirjailijat perässä ja olivat hetken kuluttua joululehtiosastossa, missä joulutontut, jouluporsaat, jouluenkelit ja joulukirkot suurilta kansilehdiltä kilpailivat yleisön suosiosta.

— Mautonta! sanoi Palus ja hävisi toisten pöytäin taakse.

— Se on nyt _sitä_ makua, lausui hänen perässään Loila, onnellisena siitä että hän taasen kulki vapaana.

— Pitää ostaa kotiin, puhui Tyrni ja valitsi kansilehden, missä oli valaistun joulukirkon kuva. — Täytyy olla jotain luettavaa, kun tullaan joulusaunasta. Mikähän nyt olisi sopivinta lapsille? Nämähän ovat niitä oman kustantajan lehtiä.

— Lapsille? huusi Palus pöydän toisesta päästä. Viina ja naisseura, siitä ne pitävät kirjailijan lapset.

— Puhun talonmiehen lapsista, hymähti Jaakko Tyrni — Mene kotiin, Palus, — kuiskasi Loila.

— Jaa-ah, pani Leppiaho ja siirtyi eteenpäin.

He ajelehtivat nyt ostavan yleisön mukana ohi pöytärivien, pysähtyen missä tila salli ja ottaen käsiinsä jonkin kirjan. Jaakko Tyrnin korva pyrki kotimaiselle osastolle päin ja tähysi erästä tuttua nimeä. Kotimaisen osaston myymäläpöytien ääreen töintuskin pääsi. Siinä tungeskeli herroja, erotellen itselleen pinkan korukantisia koottuja teoksia, ja naisia, jotka kokosivat läjään sitomattomia kirjoja. Myyjät palvelivat kalpeina ja ehkä jo jonkin verran väsyneinä yleisöä, vaikka kiireimmät päivät vasta olivat edessäpäin. Portaita yläkertaan kulki milloin yleisöä, milloin asiatyttöjä ja -poikia, viimeksimainitut kantaen kirjalajia. Yläkertaan vieviä portaita nousi jo Jounakin, puhutteli jotakuta tuttavaa ja pysähtyi sitten katselemaan alas.

Nämä kirjamarkkinat näin jouluna minä tästä kerran kuvaan, ajatteli Tyrni vielä alhaalla, ja pysähtyi katselemaan jotain kaunista kirjansidettä. Silloin hänen korvaansa sattuivat sanat: mitä maksaa Jaakko Tyrnin uusi kirja — saanko minä sen. Tyrni valahti kuumaksi ja rupesi selailemaan kirjaa kädessään, ajattelematta hetkeksikään, mikä kirja se oli, eikä edes minkä kielinen. Ja taas hän kuuli: saanko minä Tyrnin uuden kirjan. Ja hetken perästä: antakaa, olkaa hyvä, Tyrnin kirja, sidottuna. Silloin pudotti Jaakko Tyrni koruteoksen pöydälle ja läksi menemään Jounan perässä. Hänen oli hyvä ja lämmin ollaksensa. Vielä hän tällä hetkellä hallitsi kirjamarkkinoilla. Tuo, joka lasketti punapurjeellaan, se oli vielä kaukana. Joku tervehti häntä ja hän vastasi. Se oli kirjakauppa-apulainen, tuttu mies, jonka puoleen Tyrni aina oli tottunut kääntymään täällä käydessään. Hän ojensi hänelle kätensä ja nuori mies tervehti kunnioittavasti.

— No kuinka menee kaupat? kysyi Tyrni, vaikka häntä itse asiassa huvitti kuulla vain se, jonka hän jo tiesi: kuinka hänen omaa kirjaansa myytiin.

— Oikein hyvin, sanoi nuori mies ja rupesi, kiireestään huolimatta, selittämään kirjanmyynnin suhdetta viime vuonna menekkiin tällä hetkellä.

Jaakko Tyrni ei kuunnellut häntä, mutta ei myöskään kysynyt oman kirjansa kohtaloa. Myyjä — lieneekö pahus arvannut hänen ajatuksensa — alkoi itsestään puhua, että painos on loppumaisillaan. Kustantajalta tänään sanottiin, että vielä koetetaan ennen joulua saada kauppaan uusi painos.

— Kirja on mennyt kuin kuumille kiville, selitti myyjä hymyillen.

Jaakko Tyrni sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut kysyä erikoisesti mitään kirjaa, vaan menekkiä yleensä ja tunsi samalla hetkellä valehtelevansa. Miten turhamainen ja alhainen on ihmisen sydän, ajatteli hän ja näki kuin kuvassa sinisen ulapan ja kaukaisen purjeen, jonka oli määrä ajaa nurin hänen huono, kateellinen sydämensä. Hyi.