Part 8

— Ja Ella on tämän saunan sirkka — ja siinä se vasta sirkka onkin!

— Oikein, vanhaparka! huusi Tyrnilän isäntä. — Oikein! Mutta annapa löylyä lisää, että herra Palus lämpiää. Rekola, minne sinä menit, tule pois tänne, täällä paranee, jos missä.

Jaakko Tyrni ei olisi sallinut Rekolan lähteä sisään. Hän pelkäsi tosissaan, että Rekola aikoi vallata takaisin Annikki Rastaan. Oli vastenmielistä ajatella, että heidän välillään joskus oli vallinnut ystävyyssuhde. Tosin Rekola nyt oli naimisissa — kaikinpuolin onnellisissa —, mutta kuka taiteilijat tiesi. Jaakko Tyrni rauhoittui vasta, kun Rekola etuhuoneesta vastasi hänen huutoonsa ja sanoi odottavansa heitä täällä.

Rekola seisoi pienen hyllyn luona, oikoen tulitikun avulla kynttilän sydäntä. Sellainen vaivainen sydän oli tällä kynttilällä, että se vain ritisi ja rätisi. Olikin kosteaa. Hänelle selveni silmänräpäyksessä, että Tyrni oli iskenyt silmänsä Annikki Rastaaseen ja hänen teki mieli lyödä Tyrniä kasvoihin. Mokomakin vanha savimöhkäle haki vielä elämää ja henkeä. Sitten hän ajatteli Maija-Liisaa, vaimoaan, jolle hän oli sanonut lähtevänsä kokoukseen ja viipyvänsä myöhään. Miksei hän ollut sanonut lähtevänsä Tyrnin luo — Maija-Liisa ei olisi tietänyt neiti Rastaan olevan siellä mukana. Totta puhuen hän kai oli lähtenyt Tyrnin luo juuri neiti Rastaan tähden. Mitä hittoa ihminen oikeastaan olikaan? Nyt murskautui jotakin hänen jalkansa alla? Sammunut kekäle, musta hiili. Hän kumartui ja otti käteensä hiilen.

Vuoden minä kohta olen ollut naimisissa, ajatteli hän. Onnellisissa naimisissa. Olen vienyt rouvaani vieraisiin, olemme ottaneet vastaan vieraita. Ei mitään myrskyjä, ei mitään häiriöitä. Mutta työni? Tuleeko tätä näin jatkumaan? Me elämme hyvin — rouvan rahoilla. Mutta en suinkaan minä voi asettaa näytteille omaa vaimoani, en suinkaan voi pitää häntä mallinani. Mitä siis?

Hän seisoi ja piirteli seinään.

Jaakko Tyrni puolestaan ajatteli: pari vuotta kai hän nyt on ollut naimisissa eikä hän ole asettanut näytteille mitään. Hän tarvitsee Annikki Rastasta! Ja näiden ajatusten kaivautuessa mieleensä, niinkuin näveri kiertyy puuhun, Jaakko Tyrni piti pitkää puhetta saunastaan ja kiukaansa tarkoituksenmukaisuudesta.

— Niin, kyllä minusta tämä sauna on aika onnistunut, sanoi hän, — vaikka muutamat eivät sitä hyväksy. Esi-isien henget eivät ole minulle ilmaisseet mitään tyytymättömyyttä, vaan ovat varmaan iloinneet siitä, että heidän saunansa perusmuotoa on kehitetty edelleen. Teimme Jounan kanssa piirustukset ja senpätähden hänellä tuossa on omat kattopykälänsä, vaikkei hän aina — no niin, se ei kuulu tähän. Kiukaasta sitten oli paljonkin puhetta. Nykyään tehdään kaikenlaisia torvia ja johtoja lämmön säilyttämiseksi. Mutta ne ovat sittenkin kokeiluja. Minä annoin muitta mutkitta tehdä samanlaisen kiukaan, jommoinen oli nimismies Promssi-vainajalla siellä kotipuolessa. Hän oli suuri saunantuntija ja metsämies — kymmenen jahtikoiraa aina pihamaalla. Ja kotipuolesta oli kotoisin sekin muurari, joka tämän kiukaan teki. Paljonkos sinä oletkaan polttanut täällä puita, vanhaparka?

Saunaeukko ilmoitti puumäärän ja puhui jotain muutakin. Annikki ei välitä Rekolasta, päätteli Jaakko Tyrni. Koko viime kevättalven hän soitteli tänne, vaikka Ella esti häntä tulemasta. Täytyy päästä eroon Ellan holhouksesta, se on toki liikaa sellainen. Ei suinkaan kirjailija voi panna alttiiksi kirjallista työtään tyttärensä tähden, eikä edes vaimonsa tähden. Mutta jos sattuisi niin onnellisesti, että saisi vaimoksi työtoverin. Jaakko Tyrni näki Annikki Rastaan solakan, valuvaan silkkiin ja harsoihin verhotun olennon niin elävänä edessään, että hän miltei ojensi kätensä koskettaaksensa hänen olkapäitään. Hän toivoi koko tämän saunatoimituksen loppuvan päästäkseen nopeasti Annikin luo. Koko hänen elämänsä tuntui tällä hetkellä olevan Annikin käsissä Jaakko Tyrnille kuului johtoasema kirjallisuudessa tästäpuoleen. Ja siinä tarvittiin juuri tätä naista. Rekola oli vielä etuhuoneessa, kuului siellä yskähtelevän. Mitä sanoikaan Orelva? Täytyi varoa, etteivät nuo toiset huomaisi mitään. Kukaties Annikki väikkyi heidänkin silmissään.

— Se on selvää se, että sauna on hyvä, puheli Orelva. — Eikä vie paljon puitakaan. Mutta mitenkäs on sen asian laita: vieläkö tässä huomenna kylvetään?

Jaakko Tyrni käänsi päätään ja näki hikivirtojen kiirivän alas hänen sileiksi ajettuja rypyttömiä kasvojaan. Valde Orelva oli herkullisen näköinen. Jaakko Tyrnin mielikuvitus tarttui häneen niinkuin kehrääjättären kädet täysinäiseen kuontaloon. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa sanoessaan:

— Mitenkä niin huomenna? Emme ole kylpeneet kuin kerran viikossa, kun puut ovat niin kalliit. Paitsi kiireellisinä työaikoina.

— Jaa, sanoi liikemies hymyillen ja läiskytteli laiskasti vihtaansa, — kylvettääkö muori meitä vielä huomenna samalla puupanoksella? Olkaapas vähän hiljaa, pojat, että muori kuulee, taitaa olla vanhuuttaan kuuro. Kysypäs sinä Palus, joka siinä seurustelet henkien ja sirkkojen kanssa, vieläkö tämä saunahenki huomenna kiskoo kiukaastaan yhtä hyvän löylyn kuin tänään. Nimittäin samalla puupanoksella, se on huomattava se.

Muori, jolle ei ilta ollut antanut tilaisuutta puheluun ja jolle aika senjohdosta oli käynyt pitkäksi, lasketti tulemaan yhteen kyytiin:

— Jos yhden tai kaksi sylystä polttaa, niin kyllä taas kaikki saatte tulla huomenna. Ja huomenna löyly onkin sellaista, ettei Paluksen herra ensinkään erota sisäänlämpiävän löylyn mausta. Kun tässä joulun edellä lämmitettiin useammin, niin kyllä oli löyly kuin silkkiä! Eikös ollutkin, meidän herra? Ja paksu kirja tuli, sellainen oikea riihipölkky.

Nousi yleinen nauru.

— Riihipölkky! sanoi Palus kuin kaiku ja löi kädet polviaan vasten.

Ei ollut vaikeaa ymmärtää, että hän jätti jotakin sanomatta. Jotakin joka epäilemättä oli epäedullista.

— Se on selvää, keskeytti liikemies hiljaisuuden. — Mutta siinä juuri on niksi: uusia puita, uusia plootuja! Minä olen ollut saunassa, joka lämmitetään kerran viikossa — kerran viikossa, huomatkaa! ja joka ilta ja päivätkin, jos ketä haluttaa, saa kylpeä sillä lämmityksellä. Ja löyly ensiluokkaista! Sisäänlämpiävän löyly ei lähitulkoonkaan niin ytimekästä ja puoleensavetävää. Jaa, minä puhun totta, se on selvää. Se hikikin jonka se kiskoo ihmisen ruumiista, on kuin sadan prosentin väkiviinaa. Selvää tappavaa myrkkyä. Älkää te... Ensi keväänä saatte kaikki kylpeä sellaisessa saunassa. Minä rakennan sellaisen. Tervetuloa vain kaikki, muori myöskin. Viikoksi kutsun kaikki. Kas, minä olen ostanut saaren — ei kenelläkään ole sinne asiaa ja sinne minä rakennan patenttisaunani. Se on selvää se.

Orelva vaikeni, laski jalat alas pykälistä ja kohosi istumaan.

— Jaa-a, sanoi Leppiaho, oikaisihe suoraksi hänkin ja jäi pää kallellaan katsomaan puhujaan.

— Tässä istuu Tuomas, sanoi Loila ja rupesi vihtomaan umpimähkään eteensä.

— Älähän veikkonen, alkoi Tyrni — anteeksi, tuli tässä kiireessä sinuteltua, tai sitähän minä olen aikonut pitkin iltaa ehdottaakin, että pantaisiin tittelit pois summamutikassa, on sillä tavalla hauskempaa liikkua... Kiitos vain... ei kestä, ei kestä. Niin, mitäs minun pitikään? Niin, veikkonen, mikä sauna se sellainen on? Sanoitko, että viikon saa kylpeä samalla puupanoksella?

Saunaeukko, joka vihdoinkin näytti ymmärtäneen mistä oli kysymys, rupesi nauramaan.

— Ja mikseikäs vuotta! sanoi hän. — On niitä sellaisiakin saunoja, ettei tuli ensinkään lopu. Siellä tämän meidän herran kotipuolessa — me oltiin kirkossa vanhan rouvan kanssa ja tämä Jaakkokin oli mukana, niin rovasti kuvasi saunaa, josta ei tuli koskaan lopu...

— Jaa-ah! sanoi Leppiaho, — vai sillä lailla.

— No, siihen saunaan ehtii kukin aikoinaan, säesti Loila. — Ja taitaa olla siellä tilaa itsekullekin. Niin ettei ehkä ole syytä rakentaa sitä saareen ensi kesäksi.

— En minä tarkoita niitä saunoja, puhui Orelva malttamattomana, — puhukoot rovastit niistä. Minä tarkoitan oikeaa käytännöllistä saunaa, se on selvää se, sellaista, jota on kehitetty esi-isien perusmuodon pohjalla. Ai yhtäkaikki, jos minä olisin keksinyt sen saunan, niin ottaisin sille patentin ja lakkaisin köyhtymästä. Mutta sen on jokin toinen perhana keksinyt. Eikä se perhana ymmärrä edes siitä rikastua. No, minä tietenkin ryhtyisin yhteistyöhön sen miehen kanssa, mutta kun ei kukaan tiedä hänen nimeänsä eikä asuinpaikkaansa. Jokin kiertävä konehtööri, mikä lienee ollut.

— Jaa-a, ja teki sellaisen saunan.

— Teki. Ja vain yksi sellainen niitä on täällä Suomessa ja minä laitan saareeni toisen. Ja saaren nimeksikin panen Saunasaari. Se on kaikki valmiiksi ajateltu, se on selvää se.

— No, kerrohan, veikkonen, miten se kiuas on rakennettu... Olisihan se kansantaloudellinen säästö, jos keksittäisiin sellainen kiuas.

— Niin, naureskeli vuorostaan Loila, — ja entäpäs sellainen ihminen, joka syötettäisiin täyteen ja joka ei viikkoon söisi.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — esimerkiksi kirjailija. Ei enää riippuvaisuutta valtiovaroista, yleisöstä, arvostelusta...

— Eikä nimistä! jatkoi Loila. — Tulivat nimet tai olivat tulematta, julkaisit kirjan vuoden tai kymmenen perästä, et kuolisi nälkään...

— Vanhaparka, näytäpä nyt kelpaako tämä meidän saunamme mihinkään, huusi Jaakko Tyrni alas kiukaalta. — Tämä minun naapurini tässä, tämä suuri liikemies, tietää sellaisen saunan, joka pitää lämpimänsä koko viikon. Mitä sinä, vanhaparka, siitä sanot? Mitä sinä siellä teetkään — taidat hieroa Paluksen herran niskasuonia. Loukkaus se on meidän saunaa kohtaan, ettei hän tule tänne ylös. Onhan tämä sauna hänelle ennen kelvannut.

Saunaeukko nauroi, likisti työnsä päätteeksi hiukkasen kovakouraisemmin kirjailija Paluksen hartioita ja läksi tallustelemaan vesisaavia kohden.

Ei se ole mikään käsillä tehty sauna, sanoi eukko, avasi luukun ja tyhjensi vesikipollisen kiukaan mustaan kitaan. — Minä jo sen saunan nimitin. Se oli niin pieni tämä meidän Jaakko ja nukkui mummonsa syliin, mutta se heräsi, kun rovasti vainaja nyrkillään löi saarnatuolin laitaan ja huusi, että siellä palaa tuli yötä päivää muuripadan alla ja padan höyryssä saavat syntiset nähdä sen kuta he himoinneet ovat. Siellä näytetään ylensyömäreille sianlihaa ja uunipuuroa ja pannukakkua ja käsivarren paksuisia makkaroita, mutta eivät saa koskea. Ja juomareille näytetään olutta ja viinaa ja höyry nostaa tuopin juuri käden kohdalle, mutta ei saa koskea siihen, ja jos kuka on ottanut toiselta rahaa tai parin saappaita, tai hopeakellon tai muun tavaran, niin sen hän näkee höyryssä ja hikoilee ja huutaa, mutta ei voi koskea. Eikä tuli koskaan sammu eikä löyly lopu. Pirut vain kohentelevat kekäleitä. Sentähden kavahtakaat teitänne! — silloin tämä Jaakko heräsi ja huusi ja mummonsa täytyi nousta ylös ja viedä lapsi kotiin. Mutta aina hän kuitenkin toi hänet kirkkoon, että hän tottuisi Herran huoneeseen. Ja monta saarnaa lapsi kuunteli ja ymmärsi niin että niistä kotonakin puhuttiin. Ne Eliaksenkin vaunut... Muistatkos, kuinka sinä huusit keskellä saarnaa: Jaakko tattoo noutta taivaateen tulitilla vaunuilla! — ei osannut ässää sanoa silloin vielä. Mukavasti se rovasti kertoi. Vaunujen pyörät olivat puhdasta kultaa niin että kun ne yösydännä menivät kylän läpi, niin matalissa majoissakin oli niinkuin auringonpaiste ja kukot heräsivät ja rupesivat laulamaan ja lapset nousivat istumaan ja sanoivat äidille, että äiti antaa leipäkeittoa — kas, siihen aikaan ei ollut kahvia niin viljalti kuin nyt, vaan syötettiin lapsille leipäkeittoa. Ja kyllä sinä sen muistat, kun rovasti puhui Apramista ja Saarasta... Heillä oli sellainen leveä kahdenmaattava sänky niinkuin pappilassakin ja taloissa. Niin yhtenä aamuna Aprami sanoo Saaralle, että kuule Saara, minä olen aikonut uhrata Herralle tuon Iisakin, tuon meidän esikoisen — mitä sinä siihen sanot? Niin Saara kääntyy toiselle kyljelleen ja katsoo Apramiin ja sanoo: uhrata, tuon meidän esikoisen — oletkos hulluksi tullut, Aprami? Ja Iisakin sänky oli siinä samassa huoneessa ja Iisakkikin heräsi ja kuuli isänsä puheen ja rupesi itkemään Mutta minun piti panna käteni tämän meidän Jaakon suun eteen, sillä hänen kävi kovin surko Iisakkia. Ja vielä illalla, kun hän jo makasi pikku-veikon vieressä niin hän sanoi, että entä jos Aprami tulee ja tahtoo hänetkin uhrata...

Eukon ääni hukkui nauruun ja huutoihin. Ei toki enempää löylyä tällä hetkellä! Toiset herroista huusivat pintansa palavan, toiset väittivät tukkansa syttyvän tuleen. Jaakko Tyrni itse sanoi, ettei näitä asioita pitänyt kertoa, hän aikoo panna ne kaikki kirjaan, jota hän pian alkaa kirjoittaa. Silloin Orelva yhtäkkiä kysyi, joko tuo rovasti on kuollut. Hän sai kuulla rovastin jo maanneen haudassa kolmekymmentä vuotta ja mummon myöskin. Silloin hän huomautti, että kirjailijat saattavat olla vaarallisia: kaikki eivät odota ihmisen kuolemaa, vaan panevat hänet kirjoihinsa ilmielävänä.

— Sellainen hengen jättiläinen! huusi Palus ja nousi pitkin pituuttaan seisomaan. — Katso vain, Tyrni, ettet pilaa sitä aihetta.

Mitä se tarkoittaa tuo Palus? ajatteli Jaakko Tyrni ja muisti taasen, että hän on isäntä ja Palus hänen vieraansa.

— Koetetaan, koetetaan, sanoi hän jotakin sanoakseen.

— Sellainen mielikuvitusihminen! jatkoi Palus.

— Niin, sanoi Orelva, — kun te pysyisittekin mielikuvituksen alalla, tai kuvaisitte ihmisiä vasta kun ovat ennättäneet maatua. Mutta kun te kuvaatte elävät ihmiset hevosineen, koirineen päivineen. Niin, niin, sillä lailla te teette, se on selvää se. No, voin todistaa, älkää kännätkö vastaan.

Palus viittasi eukolle, että hän heittäisi löylyä, nauroi ja puheli:

— »Oletkos tullut hulluksi, Aprami!» Ja sellaisia saarnoja sinä Tyrni olet lapsena kuunnellut! Sellainen saarnamies! Mutta se onkin niin, että hänen saunansa se on se perisauna, se, jossa Kain ja Aapeli ensi kerran näkivät päivän paistavan... Hoo... hoo... noo, lyö löylyä, Muusa! Lähdenkin tästä ylös, koska tällä saunalla on niin erinomainen sirkka kuin... Onko kukaan koskaan nähnyt saunan sirkkaa? Se on arka ja ujo kuin poro... Eikö sieltä ylhäältä jo joku jouda pois, että mies mahtuisi sinne perusasentoonsa? Patenttisaunaan saa lähteä ja ensi kesänä hikoilla saaressaan loput synnit nahastaan. Kyllä siellä on syntejä, se on selvää se! Lyö löylyä, Muusa. Ehkäpä tässäkin vaivaisessa viheliäisessä saunassa saa nähdä näkyjä, kun huutaa kunnon rovastin henkeä avukseen. _Se_ oli se perisauna. Aatami rakensi sen seeteripuista, jotka kantoi hartioillaan, silloin kun enkeli oli läiskäyttänyt kiinni paratiisin portit. Tuu-tuu — Eeva lauleli siellä kehtolauluja Kainille ja Aapelille. Kain jo silloin tuupiskeli Aapelia ja potki häntä vatsaan, kun pojat leikittelivät saunan permannolla. Se kateuden kyykäärme oli luikerrellut ulos paratiisista — suurenko raon se tarvitsee. _Se_ oli se perisauna, herra Valde Orelva, ja tästä on jokainen kansa Baabelin sekoituksesta lähtien alkanut kehittää omaa saunatyyppiä, mikä bambupuusta, mikä koivusta, mikä petäjästä, mikä mistäkin. Sisäänlämpiävä on Suomen kansan hengen tulos ja se on isänmaaton ja petturi, joka sitä rupeaa sorkkimaan ja parantelemaan. Ja sen sanon vielä veli Jaakko Tyrnille, että siksi sinusta ei ole tullut sen enempää, kun olet nuhjannut itseäsi tällaisessa saunassa — mikä tämä on: pahanpäiväinen, viheljäinen kaljakuurina! Taiteilija tarvitsee helvettiä, piruja jotka kääntelevät kekäleitä hänen allaan yötä ja päivää. Muuten ei tule mitään. Tai tulee mateita — öh! Piru numero yksi on Rakkaus, piru numero kaksi on Kateus, piru numero kolme — mikä sen nimi onkaan? Sanokaa pian nyt, jos tiedätte! Olet kuunnellut sellaista opettajaa, sinä Jaakko Tyrni, kuin kunnon rovasti ja olet kuitenkin rakentanut kuurinan, missä kirjailijoita laiskasti käännellään ja imellytetään kuin maltaita. Anna kivistäsi kaikki kiukku mikä niissä on, sinä Jaakko Tyrnin Muusa, muuten minä mätänen tuohon paikkaan.

— Soh, soh, soh! huudettiin ylhäältä.

Saunaeukko tähtäsi nyt kiukaan nurkkiin, alkaen koillisesta kulmasta ja kuljettaen vesikippoaan järjestyksessä luoteiseen asti, ja joka kerta paukahti panos sillä tuoreella voimalla, mikä vedellä on, kun se kohtaa vielä koskemattomat kivet...

— Ööö... phöööö... öh!

— Phhh! Phhh! Phhh!

Kukaan lauteilla ei uskaltanut liikahtaa ennenkuin tulisimmat löylypilvet olivat vaipuneet lattiaa kohden.

Vähitellen kohosi varovasti jokin vihta, sitten toinen ja kolmas ja vihdoin täyttivät läiskähtelyt koko huoneen.

— Veli Palus on tänäpänä melko ankara, sanoi Jaakko Tyrni, koettaen kohteliaalla äänenpainolla tylsentää okaa joka pyrki pistämään esiin hänen sanoistaan. — Kyllähän tässä itsekukin taitaa tuntea puutteensa ja vaillinaisuutensa, mutta toinen asia on...

— Lapsi tarvitsee äidin, onhan se selvää, helkkarissa! sanoi Palus.

— Uskaltaisin olla hiukan toisella kannalla, väitti Tyrni tällä kertaa vasten parempaa tietoaan. — Kirjailijan taloudellinen asema määrää usein, mitä hän päästää julkisuuteen. Mutta minä palaan näihin asioihin myöhemmin, kun neiti Rastaskin on saapuvilla. Meidänhän piti saada kuulla Saunasaaren patenttisaunasta.

— Kyllä minä, sanoi liikemies, — kyllä minä, se on selvää. Mutta myöhemmin pyydän, minäkin, kysyä teiltä mielikuvitusihmisiltä jotakin...

— Mikä on meidän kirjailijoiden piru numero kolme? huusi Palus ja lähestyi, vihta kädessä, lauteiden nousua.

Jouna teki hänelle tilaa, liukui hiljaa alas paikaltaan ja astui hikoilevien toveriensa ohitse. Palus tuli ylös, löysi Jounan kattopykälät ja vaikeni.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — vai sarvipäitä sinä usutat meidän kimppuumme. Jos sisäänlämpiävä sauna herättää taiteilijan, niin pitäisi meillä olla taiteilijoita kuin kirjavia kissoja, sillä niitä saunoja on vielä...

— No eikös sitten ole taiteilijoita — anna löylyä Muusa kulta!

— Kaikki kymmenen käskyn synnit ovat kai meidän niinkuin kaikkien muidenkin ihmisten piruja, hymähti Jaakko Tyrni.

— Ehei, sanoi Palus, — meillä on erikoiset hiilenkohentajamme. Rakkaus on numero yksi, siitä ei sovi kiistellä ja Kateus on numero kaksi. Mutta mitä tulee sitten? Muusa, lyö löylyä — tuossa on poika, jonka täytyy hikoilla esiin kirjan nimi.

— Minäkin sanoisin nyt jotakin, alkoi Orelva. — Muori ei nyt heittäisi löylyä. Otetaanko ensin se sauna-asia vaiko se toinen? No, arvatkaa nyt sitten ensin, millä lailla se minun patenttisaunani on rakennettu. Jos yksikin arvaa oikein, niin kutsun kaikki hienoille päivällisille. No, koettakaapas, pojat! Viinipäivällisille, se on selvää se!

— Sinun kattilaasi kuumentavat ne pirut, jotka alkavat kuudennen käskyn jälkeen, sanoi Palus. — Ne seuraavat sinua epäilemättä saareesi ja saunaasi. Ne edelliset ovat hienompaa väkeä. Mutta jos yksikin arvaa, mitä kirjailijan on tehtävä saadakseen ulos sen mikä hänessä palaa, niin minä kutsun teidät kaikki häihini.

Jaakko Tyrni tunsi oikean aidon saunamielialan tänään olevan miltei menetetyn. Häntä kiusasi vanhan Annamarinkin tähden. Mikä Palusta tänään vaivasi? Oliko hän juovuksissa? Oli miltei liikaa useampaan kertaan antaa isännän huomata, että hän katsoi häntä toisarvoiseksi kirjailijaksi. Ja puhua häistään, kun oli naimisissa ja useamman lapsen isä. Ja sitten tämä ihmeellinen pirukeskustelu. Jaakko Tyrni ei uskaltanut katsoa olevansa suorastaan uskonnollinen mies, mutta tämä ei ollut sopivaa. Ja kaikkein vähimmin saunassa. Mahtoiko käydä vaaralliseksi myöhemmin ottaa esiin väkeviä? Jos olisi ollut paljaita herroja, mutta _Annikki_... Tätä kaikkea ajatellessaan Jaakko Tyrni jatkuvasti puhui saunoista. Mahtoivatko hänen lauseensa pysyä koossa?

— Ei ole sanottu, etten minäkin joskus rakentaisi sisäänlämpiävää saunaa, sanoi hän, pakottaen äänensä sävyä leikilliseksi, — jos rahat riittävät. Kyllä me tunnemme sisäänlämpiävän saunan arvon, Annamar ja minä. Mutta me kunnioitamme muitakin saunoja, eikös niin, vanhaparka. Joko minä kerroinkaan: jossakin on käytetty kanuunankuulia kivien asemesta. Ajan merkkejä, ajan merkkejä!

— Kanuunankuulia! kävi kohinana yli lauteiden.

Orelva toisteli innostuneena sanaa.

— No, sehän tuli lähelle minun saunaani. Kas, minun patenttisaunani on sekin kohonnut sodan pohjalta. Minun mukaani on tehty — no, eikö nyt kukaan arvaa, eikö nyt kenenkään tee mieli juhlapäivällisiä, oletteko te kaikki nyt niin syötetyt. Kanuunankuulia, hehhehheh se kuuluu joltakin se. No, minä tarjoan päivälliset joka tapauksessa, se on selvää se. No, se patenttikiuas se tehdään miinasta — oikeasta räjähtävästä helvetinkojeesta, tietysti kun siltä on sisu otettu pois. Ja näin se tehdään. Katsokaas nyt: jos nyt tässä on sauna — älähän sinä räjähdä, Palus, otat tässä vielä monet makeat löylyt. Vai tekisinkö piirustukset vasta alhaalla, että tuo Jonnakin ne näkisi, koska hän on asiantuntija.

Jouna istui jakkaralla ja saunaeukko valeli lämpimällä vedellä hänen selkäänsä.

— En mitenkään ansaitse sellaista nimitystä, kiirehti hän sanomaan. — Tehkää vain piirustus siellä.

— No niin, no, jatkoi Orelva, — kuinka vain, se on selvää se. Ajattelin vain, että asia voisi huvittaa. Sillä saunassani tulee käymään enemmän kirjailijoita ja taiteilijoita kuin liikemiehiä. Minulla on vanha veto siihen suuntaan, vaikka kirjailijat kyllä ovat valmistaneet minulle pienen yllätyksen ja voivat valmistaa useampiakin.

— Mitäs veli nyt, sanoi Tyrni kohteliaasti. — Olen useamman kerran tänä iltana ollut kuulevinani viittauksia, joita en ole ymmärtänyt.

— Kuka teidät tietää! naurahti liikemies. — Joka tapauksessa: tervetuloa Saunasaareen! Siellä sopii kalastella ja kirjoitella. Sauna pysyy aina kuumana, milloin vain haluttaa pistäytyä. No, jos nyt tässä on sauna...

Hän oli puhunut hyvän aikaa ja piirustellut sormellaan polvelleen, kun hän yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä sanotte, pojat?

Kun ei kukaan pitkään aikaan vastannut, ryhtyi isäntä puhumaan.

— Erinomaista... eriskummallista. Ei se ollut tyhmä mies, joka sen keksi. Niitä on sellaisia, niinkuin esimerkiksi se joka keksi pyörän — kukaan ei tiedä niiden nimiä. Tuleepa olemaan hauskaa koettaa sitä kiuasta. Ja kokoontua saunaasi. Muuten minä sattumalta olen ajatellut juuri samoja asioita kuin veli Orelva. Olen aikonut niistä tänään puhuakin. Me kirjailijat olemme liian yksiksemme, meidän pitäisi tavata useammin. Voisimme kokoontua tänne meille. Ja mikseikäs sinne saareenkin. Minähän nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on vinttikamarikin vapaana — hyvin rauhallinen huone...

— No, minulle tulee niitä piirustusten mukaan kaksikin, keskeytti Orelva, — ja niissä saatte huoleti olla ja kirjoittaa. Enkä minä muuta tahdo kuin että panette romaanien ja eeposten perään: Saunasaaressa silloin ja silloin.

Palus purskahti suureen nauruun ja pudotti kattopykälistä jalkansa penkille.

— Saunasaaren kirjatehtaalla silloin ja silloin! huusi hän.

Kaikki vaikenivat. Tyrni tunsi, että nyt pitäisi kiireesti käydä sovittelemaan. Mutta ennenkuin hän ehti avata suutaan, sanoi Orelva:

— Häh, mitenkä »Saunasaaren kirjatehtaalla»? Teidän hyväännehän tässä ajatellaan, sitä, että saisitte tehdä työtä ja ansaita rahaa.

— Sitähän se ajatteli entinen Faraokin, kun taotti kultaiset kahleet ja panetti hovirunoilijansa jalastaan kiinni niihin — hahhahhah! Hyväntekeväisyyttä on monenlaista, hitto vie!

— Älähän nyt, Palus, koetti Tyrni välittää, — eikö nyt olisi mukavaa useammin tavata, vaihtaa ajatuksia, puhua huolistaan...

— Näytellä uloslämpiävää saunaa, patenttisaunaa, höyrykaappia — kokoontukaa te vain ja lämmittäkää saunanne vaikkapa huolillanne. Minä menen korpeen ja rakennan sinne saunani ja sisään sen pitää lämmetä, niinkuin minun omien ajatustenikin. Sinne kutsun ympärilleni hiljaisia vieraita, sellaisia kuin vanha rovasti.

— Jaa-ah, naurahti Leppiaho, — kukahan täällä on pitänyt suurinta suuta. Tiedätkös sinä, että joka ei täällä ole siivolla, se saa lähteä täältä tiehensä. Täälläkin halutaan hiljaisia vieraita.

Jaakko Tyrni tunsi mielialan entisestäänkin laskevan eikä käsittänyt mikä siihen oikeastaan oli syynä. Paluksen kanssa oli ennen ollut varsin mukavaa. Tänä iltana hän oli oudon ärtynyt. Jouna oli sentään voittamaton saunatoveri, ei kenenkään kanssa ollut niin turvallista kuin hänen kanssaan. Isäntänä katsoi hän olevansa velvollinen vielä tekemään viimeisen ponnistuksen.

— Epäilemättä saunan salaisuutta täytyy vastaanottaa hiljaisuudessa. Saunaan on kätketty salaisuus ja lähinnä se viihtyy juuri vanhassa suomalaisessa saunassa. Jos olen ymmärtänyt Sihveri Paluksen oikein, niin hän tässä sisäänlämpiävässä suorastaan näkee kirjailijan ja taiteilijan symboolin. Hän vihaa kaikkea valhetta, kaikkea ulkopuolista. Kaikkea... helppohintaista. Taide syntyy kovan puserruksen alla. Niinkuin saunan salaisuus selkeentyy tulen ja sauhun myllerryksestä, ilman ulospääsyn helpotusta.

Märkä vihta läiskähti permannolle Jaakko Tyrnin eteen.

— Äh, sanoi Palus, nousi, haroi vettävuotavia hiuksiaan ja astui kumartuen Jaakko Tyrnin eteen. — Vihaanko minä valhetta?

Jaakko Tyrni otti vihdan maasta ja ojensi sen vieraalleen.

— Edellytän sitä.

— Sanoit sanan, Jaakko Tyrni! huudahti Palus. — Se kolmas piru, jota äsken kaipasin luettelostani, se on juuri Valhe. Se se kohentelee lieskaa meidän kirjailijoiden helvetissä. Rakkaus, Kateus, Valhe... Järjestys on hiukan toinen kuin katkesmuksessa.

Orelva purskahti nauruun.

— Antakaahan kun sanon! puhui hän ja nauroi taasen: — Kunhan aina valehtelisitte! Mutta kun te pyritte kuvaamaan miehen hevosineen, housuineen päivineen sellaisena kuin hän astuu kadulla.

— Missä käskyssä valhe on kielletty? sanoi Palus, varjellen päätään kolahtamasta kattoon.

Kaikki vaikenivat ja kävivät ajatuksissaan läpi käskysanoja.

— Antakaahan kun sanon, keskeytti yhtäkkiä liikemies Orelva. — Edellytetään että on tällainen tapaus. Tai ei tarvitse edellyttääkään koska se on totta. Eräs kirjailija on tänä jouluna pannut minut kirjaansa. Hän on kuvannut kuinka minä ratsastan, hattuni, puskani, housuni — kaikki hän on kuvannut. Mitä se on se sellainen?

Ihmettelyn ja pahoittelun melu nousi joka taholla. Kysyttiin, kuka kirjailija niin oli tehnyt ja mikä oli kirjan nimi.

— No, se on nyt sama se, jatkoi Orelva, — mutta tahtoisin vain kysyä teiltä, aiotteko tekin panna minut kirjoihinne.

Jaakko Tyrni vakuutti miltei närkästyneenä, ettei kukaan todellinen kirjailija valokuvaa. Leppiaho sanoi, että kaikki on sallittua, kunhan se vain on taitavasti tehtyä. Loila puolusti sitä kantaa, että kaikella kuvattavalla täytyy olla todellisuuden pohja.

— Taitaa olla viisainta tehdä teistä ero, puheli Orelva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. — Sekin neitonen, no niin, tuli vahingossa sanottua, että se on neitonen! Hän on vuosikausia kilpaa äitinsä kanssa juoksennellut luonani pyytämässä apua. Ja minä olen auttanut. Ja nyt hän kuvaa kuinka minä ratsastan läpi puiston, jossa tyttökoululaiset kulkevat välitunnilla, ja heittelen taskustani makeisia.

— Jaa-ah, onko veli sitten tehnyt sillä tavalla? sanoi Leppiaho.

— No, se on selvää se — juuri sen tytön tähden, sen Alman, jonka mielestä se oli niin hauskaa. Mutta että se painatettaisiin kirjaan, se ei ole minusta niin hauskaa.

Jaakko Tyrni oli mykistynyt. Hän tunsi aiheen, ensi hetkellä ei hän päässyt selville siitä, missä oli sen lukenut. Vihdoin hän muisti sen sisältyneen erääseen niistä lukuisista käsikirjoituksista, joita vasta-alkajien oli tapana lähettää hänen arvosteltavilleen. Aivan oikein, hän oli joskus käynyt läpi kouluromaanin, jossa todellisuudentuntu oli varsin paljas. Siinä kuvattiin varaton ja tietenkin kaunis koulutyttö, johon sekä hänen historianopettajansa että hänen auttajansa, vanhapoika rakastuivat. Tekijättären ristinimi taisi todella olla Alma — ja olikin. Jaakko Tyrni ei ollut häntä koskaan nähnyt. Hän oli kirjoittanut hänelle ystävällisen kirjeen, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta että siinä kuvattiin Orelvaa, sitä ei hän ollut tietänyt, ja oikeastaanhan hän vasta viime kesänä oli tutustunutkin tähän taiteilijoiden ystävään. Nyt täytyi koettaa päästä irti ikävästä asiasta.

— Minä luulen, alkoi hän kesken kaiken, — että tyttäreni siellä kohta saa ruuan valmiiksi. Sanopa sinäkin Jouna, jotakin, muuten luulemme sinun punovan pauloja ja panevan meidät kaikki kirjoihisi. Kysypä sentään ensin Rekolalta, mitä kello jo onkaan.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Taitaa olla kenenkään johtamatta tämä joukko, ajatteli hän. Kunhan saisi sovitetuksi Orelvan. Mukava mies monessa suhteessa.

— Jaa-ah, korotti Leppiaho äänensä ja äänestä saattoi kuulla, että huulet voimakkaasti kääntyivät sisäänpäin — minä sanon spartalaisten kanssa: kaikkea saa tehdä kun ei joudu kiinni. Neitonen on joutunut kiinni, siis hän on tehnyt tyhmyyden.