Part 14

— Sinä olet aina pitänyt hänen puoliaan! huudahti Tyrni. — Sinä hänet juuri olet hemmotellut ja vieroittanut minusta. Sen olet tehnyt, piru vie. Sinä näet, etten löydä tietä hänen luokseen! Ota hänet haltuusi yksintein. Vie ulkomaille mukaasi ja naita Punapurjeelle. Sehän sopii hyvin. Ja minun pitäisi saada tehdä työtä! Olen aina pitänyt sinua lähimpänä ystävänäni ja näin...! Kaikki sinä minulta revit ja riistät — mutta hyvä on, että tiedän.

Huoneessa kuului vain Jaakko Tyrnin raskaat, kiihtyneet askeleet. Jouna istui ääneti, pää käsien varassa. Hän nosti pari kertaa päätään, aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi sanottavansa nähtävästi kelpaamattomaksi ja painui takaisin asentoonsa. Sitten hän katsoi kelloa, nousi ja tuli lähemmäksi Tyrniä.

— Sinä olet nyt löylyssä, sinä, sanoi hän. — Jokainen vuorostaan. Tämä on oikein sitä sisäänlämpiävää. Mutta kyllä se siitä selkeentyy, saat nähdä. Selkeentyy.

Jaakko Tyrni ei sanonut hänelle hyvästi. Hän seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Merenkäynti oli tuonut rannalle kaikkinaista törkyä, laudankappaleita, vanhaa kaislaa ja jonkin läkkitölkin. Vaahto oli jäänyt lumen alta paljastuneeseen nurmikkoon ikäänkuin sairas eläin olisi siihen kuolannut. Muutama suuri lintu asteli heinikossa, nokkien meren tuomia jätteitä. Ehkäpä myrsky oli tuonut mukanaan kaloja. Varikset viettivät juhlaa.

Niin, varikset viettävät juhlaa minunkin ympärilläni, ajatteli Jaakko Tyrni ja kaikki hänen tähänastiset saavutuksensa tuntuivat olevan kelvottomana törkynä myrskyn kuolaamalla rannalla. Hän ei enää nähnyt ympärillään mitään kuvia, mitään näkyjä. Missä olivat hänen mielikuvituksensa aurinkoiset lapset? Ne olivat mätänevää kaislaa routaisella maankamaralla.

* * * * *

Niin elivät Jaakko Tyrni ja hänen tyttärensä päivästä toiseen, löytämättä tietä yli kuilun joka heidät erotti. He eivät enää koettaneetkaan päästä lähemmäs toisiaan. Mistäpä he olisivat puhelleet keskenään? He olivat joka asiasta eri mieltä ja tiesivät sen. Heidän ainoa ponnistuksensa tarkoitti pääsemistä täydellisesti eroon toisistaan. Ella Tyrni näki pelastuksensa siinä että hän kirjoittaisi kirjan ja voisi alkaa sitä tietä ansaita leipänsä. Jaakko Tyrni näki niinikään välttämättömäksi ansaita, voidakseen kustantaa tyttärensä pois kotoa. Tytär ahersi hevostallissa kauralaatikon päällä, kirjoittaen tihruisen lampun valossa isänsä vanhojen käsikirjoitusten tyhjälle puolelle, jolla näkyivät latojien sormenjäljet. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä vastapäätä laakeriseppeltään, joka riippui seinällä, eikä saanut paperille yhtään riviä. Tytär eli tuskanhetkien lomassa hurmion silmänräpäyksiä, jolloin hän oli tuntevinaan kasvoillaan virvoituksen ikäänkuin kaukaisen, aavistetun armaan hengityksestä. Tai hän oli uivinaan vedessä, jonka rannoilla puhkesi kevät, ja hän huusi ilosta. Tai hän sitoi haavaa — hän ei tietänyt, oliko haavoittunut eläin vaiko ihminen — ja itki, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut koko luomakunnan kärsimys ja hän olisi palanut halusta panna itsensä alttiiksi sen edestä. Hänen sydämensä oli kuin ainoa palava liekki. Isän ympärillä oli tyhjyys. Hänen ajatuksensa lentelivät paikasta toiseen, asiasta asiaan, ihmisestä ihmiseen. Hän syytti kaikkia ja vihasi itseään. Hänen askeleensa veivät pitkin tuttuja pihoja ja huoneita. Kun hän oli sisällä, niin hän keksi jonkin asian, jonka takia täytyi mennä ulos ja kun hän oli ulkona, niin hänen täytyi palata sisään telefonoimaan tai kirjoittamaan kirjeitä. Tuskin hän oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, niin hänelle tuli halu vielä kerran katsoa läpi sanomalehti. Ja kun hän oli lukenut sen ilmoituksia myöten, niin hän alkoi odottaa jotakin vierasta, jonka hän aavisti tulevan. Kävi kaikenlaisia ihmisiä: köyhiä, jotka anoivat almua itselleen ja riippumattomia, jotka kuljettivat listaa hyviä tarkoituksia varten. Kävi nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka tarvitsivat neuvoa töitänsä varten ja kävi uteliaita, jotka tahtoivat tutustua kirjailijaan ja hänen kotiinsa. Kävi myöskin sairaalloisia naisia, jotka paljastivat sielunsa haavat ja toivoivat kirjailijan kuin minkäkin poppamiehen silmänräpäyksessä parantavan ne. Hetkittäin tulivat nämä vieraat ihmiset lievennyksenä tuskan mielialaan, joka täytti kirjailijan. Hetkittäin kirosi hän heidän tuloaan ja siirsi kykenemättömyytensä työhön heidän laskuunsa. Hän alkoi aavistaa, että Ella ja Senja olivat olleet hänen hyväntekijöitään, karkoittaessaan hänen portiltaan asiaankuulumattomat. Jos hänen ylpeytensä olisi sallinut, niin hän olisi nostanut portin paikoilleen ja varustanut sen uudella vahvalla lukolla. Mutta kun hän kerran itse oli määrännyt sen poistettavaksi, niin sen täytyi pysyä poissa.

Mitä oli sitten oikeastaan tapahtunut? Mikä oli syössyt hänet tähän outoon tilaan? Mikä oli vienyt hänen työilonsa, hänen työkykynsä, hänen mielikuvituksensa, hänen aiheensa, hänen näkemyksensä, hänen unensa — kaikki? Hänen silmissään oli tyhjyys, hänen aivoissaan pimeys, hänen ympärillään varjoja, jotka kohosivat kuin vuoret — miten tämä oli mahdollista? Kuinka hän oli tullut näin onnettomaksi, hän joka hiljan oli niin rikas?

Ruoste — olisi Jouna sanonut.

Kirjallisuudessa tehdään samoin kuin intiaanit kuuluvat tekevän Pohjois-Amerikan aarniometsissä: kun he ovat saavuttaneet täyden iän, niin he tappavat isänsä. Jaakko Tyrni muisti yhtäkkiä tämän ja koetti ajatella asiaa intiaani-isien kannalta: alistuvatko he vapaaehtoisesti tapettaviksi?

Jos tutustuisi tuohon kirjaseen, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimystä. Missä se olikaan, Punapurje? Ehkä se oli vaarattomampi kuin hän luuli. Ehkä aave saisi lihaa ja verta, jos siihen kävisi käsin kiinni. Jos hän lukee kirjan, niin hänellä itsellään on tilaisuutta arvostella, minkä arvoinen runoilija tuo kehuttu Haunia Vuorinen on. Senpä hän tekeekin — kuinka hän on ollut niin lapsellinen, ettei ole tullut ajatelleeksi tätä!

Tämän päätöksen tekeminen virkisti häntä ja antoi hänelle toimintakykyä. Hän etsi kirjaa. Sitä ei löytynyt mistään.

Se oli tietysti Ellalla! Hän säilytti sitä tietenkin pyhänä esineenä kätköissään. Eikä Jaakko Tyrni voinut kysyä sitä häneltä. Ei mistään hinnasta.

Hänen täytyy ostaa se kirjakaupasta. Hän lukee kuin lukeekin sen ja sitten hän tietää, miten hänen on suhtauduttava mieheen.

Tämä antoi oikeutetun syyn lähteä kaupunkiin. Hänen mielensä keveni, hänen huomionsa kiintyi ihmisiin ja esineihin, jotka sattuivat vastaan. Hän kuunteli keskusteluja rautatievaunussa ja ajatteli, että täytyy hankkia muistikirja, johon merkitsee mieltäkiinnittävät huomionsa, jotteivät unohdu. Ihmisvilinä asemalla huvitti häntä ja katuliike suorastaan virkisti. Hän katseli taloihin ja ikkunoihin kuin ystäviin, joiden luota kauan on ollut poissa, ja kirjakaupan ikkunaan seisahtuessa hypähti sydän ilosta, kun hän siellä keskikohdalla näki oman kirjansa. Mutta mitä hemmettiä — Punapurjeen vieressä! Oli se nyt ihmettä ja kummaa, että tuo kirja aina ja alituisesti tuli hänen tielleen. Miten asetettiinkaan hänen, vanhan kirjailijan kirja, tuon ensikertalaisen viereen! Punapurje oli joulun suosituin kirja — ehkä loppujen lopuksi Tyrni sai lukea itselleen kunniaksi tuon uuden tulokkaan naapuruuden! No, käydäänpäs ostamassa tuo merkillinen teos.

Tuntui oudolta pyytää kirjaa. Myyjä oli outo eikä huomannut mitään — tuskinpa tunsikaan Tyrniä. Ja niin Jaakko Tyrni astui kirjakaupasta, kädessään pieni käärö, joka sisälsi vastauksen erääseen hänelle kohtalokkaaseen kysymykseen.

Kas vain, ettei hän huomannut kirjakaupasta soittaa Annikille. No niin, hän menee suoraa päätä hänen luokseen, vaikka hän onkin vannonut, ettei käy siellä ennenkuin Annikin jouluvieraat ovat poissa. Mutta entä jos hän siellä kohtaa Rekolan. Kirottu Jouna, joka istutti häneen epäilyksen hengen! Hänpä yllättää heidät, Annikin ja tuon maalarin, tuon entisen ihailijan. Jaakko Tyrni nousi raitiovaunuun, seisoi sillalla, näki tutun pankin liukuvan ohitseen ja nosti lakkia jollekin, joka häntä tervehti. Hän ei edes pannut merkille, kuka se oli, niin askartelivat hänen ajatuksensa sen kysymyksen ympärillä, olisiko Rekola Annikin luona. Hänen sydämensä löi kuin kuumeessa ja hän juoksi ylös portaat.

Annikin sisar avasi. Hän hymyili merkitsevästi — tiesikö hän jotakin, vai aavistiko hän ainoastaan? ja selitti Jaakko Tyrnille, että talossa vain ajateltiin Jaakko Tyrniä ja puhuttiin hänestä. Ja kun Jaakko Tyrni tuli Annikin eteen, niin oli hänen nenällään suuret, pyöreät, hullunkuriset silmälasit, jotka tekivät hänet ankaran ja oppineen näköiseksi, ja pöydät olivat täynnä Jaakko Tyrnin kirjoja. Annikki suli iloiseen hymyyn, irroitti silmälasit ja selitti Jaakon tulleen kuin käskettynä. Juuri tällä hetkellä olisi työhön tullut seisahdus, jollei hän olisi saanut tarvittavia tietoja. Ja sitten hän taasen kävi oppineen näköiseksi, otti paperinsa ja rupesi kyselemään. Jaakko sanoi hänelle jotakin aivan toista kuin hän oli aikonut sanoa. Hän kehoitti häntä panemaan nenälleen nuo hullunkuriset pyöreät silmälasit — hänestä oli niin mukavaa kerran nähdä hänet sellaisena. Annikki kielsi jyrkästi. Niin rumana hän toki ei tahtonut näyttäytyä. Kirjailijatar tahtoi tietää, oliko eräs määrätty lause se itu, josta tämä teos oli lähtenyt liikkeelle. Oli se niin — Jaakko Tyrni ihmetteli, että Annikki monen sadan sivun paksuisesta teoksesta oli voinut löytää tuon pienen siemenen. Annikki iloitsi. He iloitsivat molemmat. Jaakko Tyrni olisi hävennyt äskeistä epäluuloaan, jollei hän edellä käyneen painajaisen tapaisen ajan jälkeen olisi ollut niin nöyrän onnellinen. Hänellä ei ollut tällä kertaa mitään itsekkäitä pyyteitä, hän tyytyi vastailemaan Annikin kysymyksiin ja vain katselemaan häntä. Nainen luki miehen ihastuneista katseista vilpittömän palvonnan ja punastueli kauniisti.

Kahviloman aikana pääsi keskustelu hiukan vapautumaan.

— Nyt sinä tulet hyvin pian Tyrnilään, sanoi Jaakko ja hänen katseensa lausui, miten erinomaisen tärkeä tämä asia hänelle oli. — Tulet varhain aamulla ja lähdet viimeisellä junalla, jollet tahdo olla yötä. Voisit hyvin olla — vinttikamari on tyhjänä.

Annikki kävi niin vakavaksi, että Jaakko Tyrni katui että oli tehnyt kysymyksen.

— Hän on minut niin pelottanut, tuo sinun ylpeä tyttäresi. Hän olisi voinut saada minusta niin hyvän ystävän. Mutta nyt pelkään, ettemme koskaan tule toisiamme ymmärtämään.

— Rakas, minä raivaan kaikki tieltäsi. Minä lähetän tytön pois niiksi päiviksi. Jos rakastat minua, niin tulethan. Tarvitsen sinua. Olen huonosti tehnyt työtä, olen liiaksi ikävöinyt sinua. Kohta minä alan vihata tuota kirjailijaa, joka tuossa levitteleikse sinun pöydilläsi ja anastaa sinun ajatuksesi.

Annikki nauroi ja antoi Jaakon vetää itsensä polvelleen.

— Se on hyvä kirjailija ja minä toivon voivani saattaa hänet kunniaan, joka hänelle kuuluu.

— Minä vähät hänestä ja hänen kunniastaan. Sinua minä tahdon. Kuule, rakastathan sinä minua? Tulethan vaimokseni niin pian kuin suinkin?

Annikki laski kätensä hänen huulilleen, hypähti alas hänen polveltaan ja lausui totisena:

— Ensin tämä työ, ensin tämä työ. Aijai, oletko sinä huonosti saanut tehdä työtä? Pelkään että ne Muusat ja ne ylpeät tyttäret sinua häiritsevät. Ja ehkä sinulta puuttuu virkistystäkin?

— Kyllä minä nyt taas, kun olen sinut nähnyt ja tiedän, että olet omani.

Näitä niin moniin kertoihin toisteltuja asioita he toistelivat uutuuden koko viehätyksellä, kunnes Annikin hirveät sukulaiset palasivat kaupungilta ja Jaakko Tyrnin täytyi tulla esitellyksi heille ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kohtelias sana.

— Kuinka kauan he viipyvät? kuiskasi hän eteisessä.

Annikki laski sormen huulilleen, ravisti päätään ja kävi surullisen näköiseksi. Jaakko ymmärsi sen merkitsevän: kauan, kauan, ja teki epätoivoisen eleen takaisin.

— Tiedätkö mikä minulla on täällä taskussa? sanoi hän, saatuaan ylleen päällystakkinsa.

Ja hän repäisi käärön kirjan ympäriltä ja näytti sen Annikille.

— Etkö vielä ole lukenut? sanoi Annikki. — Jos se poika pitää, mitä se lupaa, niin... Hyvä kirja, valoisa, voimakas kirja. Ei uskoisi sitä niin nuoren ihmisen kirjoittamaksi... Ja he ovat nyt matkalla Lauri Jounan kanssa? Epäilemättä hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan seurassa.

Jaakko Tyrni kuunteli mykkänä tätä puhetta. Häntä hullua, joka rupesi puhumaan tuosta kirjasta. Jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni, niin hän olisi päässyt lähtemään Annikin luota mitä toivorikkaimman mielialan vallassa.

Senjälkeen mitä Annikki sanoi, oli häneltä mennyt koko halu lukea Punapurje. Siihen olisi ollut hyvä tilaisuus junassa. Sellaisen pienen kirjan olisi ennättänyt lukea läpi. Mutta hänhän jo tiesi, että se oli _hyvä_ kirja, valoisa, voimakas kirja ja että jos se poika pitää mitä hän lupaa, niin... Ja vielä senkin, että hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan seurassa.

Epäilemättä! Siitä oli Jaakko Tyrni vakuutettu. Jouna oli vaikuttanut hyvää ei ainoastaan Jaakko Tyrnin omiin kirjoihin, vaan monen muunkin kirjailijan. Ja nyt hän kiinnitti koko huomionsa tuohon ihmelapseen, tuohon suureen lupaukseen kirjailijoiden joukossa...

Jaakko Tyrni istui kolmannen luokan penkillä, puoleksi nukkuneena veturin ryskeestä ja lumisten puunlatvojen tasaisesta liukumisesta silmien ohitse. Ei mikään kiinnittänyt hänen mieltään. Hän sanoi itselleen pari kertaa, että Annikki on hänen, hänen, hänen! Mutta samassa häntä taasen alkoi pelottaa, ettei hän voi kirjoittaa, kun pääsee pöytänsä ääreen. Tietysti ei hän voikaan, kun ei hänellä ole uskoa. Tämä kirjako häneltä taasen vie kaiken voiman ja luottamuksen? Jos heittäisi sen ulos ikkunasta. Ei, niin lapsellinen ei hän kuitenkaan ole. Hän lukee sen kerran, jahka ehtii.

Kun hän pääsi saliin ja sytytti sähkön, tuli Ella huoneestaan ja hänen kasvonsa olivat niin oudon elävät, että Jaakko Tyrni luuli jonkun vieraan olevan talossa. Jollei Haunia Vuorinen olisi ollut kaukana ulkomailla, niin hän olisi uskonut hänen juuri puhuneen hänen kanssaan.

— Kuka siellä on Ellan luona? sanoi isä.

— Kuka siellä olisi? vastasi tytär ja salasi voimiensa mukaan mielialaansa. — Ei täällä ole ketään.

— Eikö todella ole?

Ella punastui ja tempaisi auki oven. Huone oli pimeä ja salista lankeava valojuova näytti tyhjät istuimet.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä. Ketä hän muistutti? Missä hän oli nähnyt hänen kaksoiskuvansa? Hänen päähänsä koski, niin hän rasitti muistiaan. Ella ei lähtenyt pois eikä edes luonut katsettaan maahan. Hän alkoi puhua ja oli tyyni, miltei ystävällinen.

— Ei minulla ole mitään siihen sanomista jos neiti Rastas tahtoo tulla tänne. Se olisi hauskaa vain. Hänhän voi nukkua ylhäällä. Niin, kyllä minä niin ajattelen.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä suurin silmin. Mitä hänelle oli tapahtunut? Oliko hän saanut kirjeen Jounalta? Vai olisiko hän todella joutunut kihloihin, etäisyyksistä huolimatta, tuon paljonpuhutun nuorukaisen kanssa?

— No, se on oikein hauskaa, että Ella niin ajattelee, sanoi hän. — Oikein hauskaa.

Mitä oli Ellalle tapahtunut?

* * * * *

Myöhästynyt talvi tarttui kiinni kiukkuisin ottein. Keveä huurre peitti puut ja ne natisivat tuulenhengen käydessä ikäänkuin ne olisivat olleet taittumaisillaan. Lunta oli vastaiseksi vähän ja jokainen muren helisi kuin hiili, jos se sattui joutumaan liikkeelle tiellä. Auringonlaskut olivat hehkuvat, jää ulisi paksutessaan ja ihmisasuntojen ikkunaruudut peittyivät tähtikudokseen.

Jaakko Tyrnin täytyi itsensä hakata puita. Tuli myöskin hetki, jolloin hänen täytyi sanoa talonmiehelleen, ettei hän voinut tyytyä palvelijaan, joka ei edes ajatellut tehtäviensä täyttämistä. Vaikeitten kohtausten jälkeen saatettiin Helmisen perhe asemalle. Uskollinen Senja oli tämän jälkeen kuin järjiltään. Hän ei lähtenyt pois, vaikka hän monta kertaa päivässä uhkasi sitä tehdä, hän jäi, sillä hän oli kasvanut kiinni taloon. Mutta hän teki elämän vaikeaksi.

Kirjoittaa näissä oloissa — Jaakko Tyrni läksi hiihtämään ja viipyi poissa tuntikausia. Hän ajatteli lakkaamatta romaaniaan ja alkoikin saada kuria aineistomassoihin. Täytyi nähtävästi, teoksen laajuuden vuoksi, tehdä tarkka suunnitelma. Täytyy järjestää jaksot, täytyy sovittaa mittasuhteet. Tämä onkin ikävin työ. Jahka se on ohi, niin kirjoittaminen käy itsestään! Hän tekee suunnitelmat hiihtoretkillään ja kirjoittaa ne muistiin kotia päästyään. Tätä valmistavaa työtä saattoi tehdä puita hakatessakin. Meni paljon puita. Illalla oli väsynyt kuin pölkky ja nukkui heti. Myöhemmin täytyi ehkä kuitenkin ottaa talonmies, tai ainakin puunhakkaaja. Kun kirjailija ajatteli romaaninsa laajuutta, niin yksinpä sen paperillepaneminenkin tuntui pyörryttävältä aikaansaannokselta. Entä jollei se valmistuisikaan jouluksi...

No, tässähän on vielä paljon aikaa. Tätä työtä ei voi tehdä niinkuin puunhakkuuta. Se kypsyy niinkuin viljapelto. Siemenet ovat heitetyt maahan, täytyy antaa itää, kasvaa, kypsyä. Kuka se olikaan kirjailija, jolta on jäänyt yksi ainoa teos — koko ikänänsä hän ei muuta tehnyt kuin makaili ja loikoili ja syljeskeli kattoon. Mutta tuo hänen yksi teoksensa kestää läpi aikojen ja painaa enemmän kuin pivollinen keskinkertaisia teoksia. Hän, Jaakko Tyrni, teki tyhmyyden, kun hän tuona hauskana saunailtana suunnitteli seuran työkontrahdin yhtä vuotta varten. Oltiin sillä päällä, että puhuttiin vain kirjojen valmiiksisaamisesta eikä niiden kypsyttämisestä. Jos Helena Elisabet Tuura vaati pitemmän ajan, niin eipä kontrahdin rikkominen ole mikään kuolemansynti.

Helena Elisabet Tuura — Jaakko Tyrni oli kadottanut hänen olemuksensa silmistään. Se oli nähtävästi tapahtunut teoksen ulkonaisen rakentamisen aikana. Mutta menetettyään päähenkilön hahmon, oli hän samalla menettänyt valon, jonka avulla hän oli nähnyt tehdä tuota muutakin työtä. Hän saattoi vielä löytää Helena Elisabet Tuuran vanhana, mutta sitä nuorta tyttöä, joka seisoi seminaarin juhlasalissa hartaushetken päättyessä, sitä ei hän nähnyt. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi tämän menetyksen johdosta harmaa vilu, joka ajoittain leimahti kipeäksi ikäväksi, niinkuin kuumesairaalla vaihtelee viluttaminen ja kuumottaminen.

Täytyy odottaa, täytyy antaa kypsyä. Välillä voi tehdä jotakin pikkutyötä. Täytyy kirjoittaa jotakin sanomalehtiin, jotta saa rahaa jokapäiväisiin tarpeisiin. Yhtäkkiä tulee taasen se hetki, että täytyy lähteä pankkiin tekemään velkaa. Hevosen pitäminenkin maksaa. Ja tämä kirottu kylmyys vie puita niin että hirvittää. Eikä huoneessa saa lämmintä, vaikka polttaisi puita miten paljon. Ei tarkene istua paikallaan. Nämä talvipimeät ovat kyllä aina olleet hänen parhainta työaikaansa, mutta kunhan pääsisi näistä tulipalopakkasista.

Jaakko Tyrni kirjoitti muutamia pieniä tunnelmapalasia, lueskeli hyviä kirjoja, hakkasi puita, syötti talitiaisia ja kävi kaupungissa. Annikki oli luvannut tulla, jahka ilmat vähän lauhtuisivat.

Eräänä päivänä, ajaessaan kadulla, näki Jaakko Tyrni tutun miehen kirjakaupan ikkunassa. Hän pysäytti hevosensa, otti miehen rekeen ja ehdotti iloisesti, että paikalla lähdettäisiin Tyrnilään.

— Olipa hauskaa, oikein hauskaa, puheli hän pidellessään hevosta. — Minä olenkin kaivannut. Me niin komeasti päätettiin, että tavattaisiin usein, enkä yhtä ainoaa saunaseuran jäsentä ole _nähnyt_... No, mikä sinua pitelee täällä, lähde pois. Meillä on tänä iltana saunakin. Täytyi lähteä tätä hevosta juoksuttamaan, se lihoo niin ettei kohta pääse paikalta, olen jo ajatellut, että täytyy panna se tukkitöihin — ei, ei, leikkiähän minä. Mutta mikset sinä pääsisi, palaat illalla junassa, jollet tahdo jäädä yöksi. Emmekö jostakin saisi käsiimme Leppiahoa?

Loila oli ensin vastustellut, selittäen, että kyllä hän tästä tulee, jahka ennättää, hänelle ei nyt sovi. Mutta yhtäkkiä hän vaikeni ja antoi tahdottomasti kuljettaa itseään minne tahansa. Hevonen oli vallaton, sitä täytyi viihdytellä ja pitää lujilla. Jaakko Tyrni ennätti tehdä vain joitakin mitättömiä kysymyksiä. Metsään päästyä kävi kulku rauhallisemmaksi.

— Niin, sanoi Tyrni, — se on niin meidän tapaistamme: kukin murjottaa haarallaan, harvoin yhdytään eikä yhteistyöstä tahdo tulla mitään. Missäs te nyt kaikki olette olleet? Mutta onko sinun kylmä? Nyt onkin oikea helvetin pakkanen. Jos juoksisit vähän.

— Ei, sanoi Loila, — minä vain sitä, että kun ei kuitenkin pitäisi lähteä takaisin kaupunkiin. Täällähän on näitä asemia, jos voisin jäädä seuraavalle. Juniakin kulkee tiheään.

Jaakko Tyrnin ei ollut vaikea huomata, että Loilaa painoi jokin. Ja kun hän jokin aika sitten oli tehnyt lupauksen, että hän holhoaa nuorempia kirjailijatovereita ja kun ei siihen ollut nyt pitkän pakkaskauden kestäessä ilmaantunut tilaisuutta, niin hän jo etukäteen tunsi suurta tyydytystä siitä että saisi osoittaa Loilalle myötätuntoa. Ettei poika vain ollut suorastaan sairas? Hän istui silmät kiinni ja hänen päänsä tärähti joka kerta kun reki hytkähti. Jaakko Tyrni peitteli häntä ja, ymmärtäessään ettei tässä tiellä mitenkään voinut puhella, antoi hän hevosen juosta. Se höyrysi kuuraisena, kuurassa olivat vastaan tulevat ajopelit ihmisineen, puut, puhelinlangat, rakennusten seinät — ei siinä paksussa pehmeässä huurteessa, joka syntyy lauhalla säällä, vaan tulipalopakkasen hauraassa, karussa kuurassa, joka tuntuu ääntelevän kuin lasi jauhe.

— Oletko sinä sairas, Loila poika? sanoi Jaakko Tyrni. — Olet heikon näköinen. Ja laihtunutkin olet.

— Jahka saan vähän lämmintä, niin se menee ohi, sanoi Loila ja sulki silmänsä.

He ajoivat sisään Tyrnilän portista, joka oli avoinna. Loila horjui astuessaan reestä. Tyrnin täytyi jättää hevonen ja taluttaa häntä. Hän sai hänet huoneensa sohvalle ja lähti etsimään Ellaa. Tyttö karkasi huoneestaan, kasvoilla se sama oudon onnellinen ja punastuva ilme, jonka isä ennenkin oli nähnyt, yllättäessään hänet liian varhaisella kotiintulolla. Ja vaikka Loila oli sairaana talossa, valtasi Jaakko Tyrnin halu nähdä, oliko joku huoneessa. Hän sanoi siis lyhyesti tyttärelleen, että hevonen oli jäänyt valjaisiin, koska herra Loila oli sairastunut matkalla. Ja eksytettyään Ellan menemällä Loilaa hoitamaan, palasi Jaakko Tyrni nopeasti saliin ja suuntasi askeleensa Ellan ovea kohden.

Kenen kanssa hän seurustelee täällä isänsä poissaollessa? ajatteli hän ja häpeänsekainen suuttumus kuohui hänessä. Onko hänellä kätkössä joku salainen rakastettu — jonkun kanssa hänen täällä täytyy puhella, koska hän niin hämillään ja puna poskilla karkaa ulos.

Jaakko Tyrniä hävetti jonkin verran, kun hän tempasi oven auki ja valmistautui viskaamaan ulos jotakin nuortaherraa, joka täällä häpäisi hänen taloaan.

Ei ketään. Tuoli pienen pöydän ääressä vain oli kääntyneenä oveenpäin, ikäänkuin siitä olisi nopeasti noustu. Minne tyttö voi kätkeä hänet? ajatteli isä. Vai lukeeko hän täällä niin tulisia kirjeitä, että niiden hehku punaa hänen poskensa? Ei yhtään kirjettä Jouna ole kirjoittanut vanhalle ystävälleen. Ehkäpä Ella saa niitä molemmilta matkatovereilta. Tämähän olisi verraten viatonta. Varmemmaksi vakuudeksi kumartui isä katsomaan vuoteen alle. Häntä hävetti nyt todenperään ja hän sulki nopeasti oven.

Loila sai ruokaa ja juomaa, tointui ja nousi. Kävi selville, ettei hän ollut syönyt ja ettei hänellä ollut taskussa yhtään penniä. Tapaus nyt kyllä oli hyvin harvinainen. Sillä yleensähän ei tässä hyvässä kaupungissa nähty nälkää enemmän kuin janoakaan. Hän olisi kyllä voinut mennä Alman äidin luo, mutta hän ei tahtonut, erinäisistä syistä.

Puheltiin yhteisistä tuttavista. Palus oli käynyt kaupungissa järjestämässä asioitaan. Hän ei viipynyt kuin lyhyen ajan ja lupasi pian palata. Hän oli kuin olikin saanut uudelle kirjallensa äidin — tyttö palveli apulaisena kirjakaupassa ja kuului olevan kaunis ja valistunut. Mutta Sihveri oli pyytänyt ettei tästä puhuttaisi. Suhde oli kaikinpuolin ihanteellinen ja hieno. Leppiaho — hänhän se kuuluu olevan niiden vasta-arvostelujen tekijä, joissa polemisoidaan muutamien kirjojen — tai nimenomaan Punapurjeen yliarviointia vastaan. Rekola kuuluu kirjoittavan näytelmää — jos saa uskoa huhua. Tiedettiin sen olevan »huonoa Ibseniä». Ja Jouna, hänhän myi kaikki kapistuksensa ja lähti keveänä miehenä ulkomaille — kuka sitä olisi uskonut! Ei mitään hän silloin, tuona iltana, ilmaissut. Hänen holhokiltaan Vuoriselta kuuluu saapuneen kustantajalle pitempi kertomus. Niin, se kai nyt kuulee kunniansa.

Hämärässä, kun molemmat kirjailijat istuivat Tyrnin huoneessa takkavalkean ääressä odottaen saunaa, avasi Loila vihdoin sydämensä. Hän puhui pitkään ja katkonaisesti, Tyrnin silloin tällöin tehdessä pienen kysymyksen tai huomautuksen.

— Kas minullahan on kirja valmiina, vaikken ole siitä juuri kenellekään puhunut. Sen olisi pitänyt ilmestyä jouluksi. Mutta henkilöt ovat helposti tunnettavia. Palus on siinä päähenkilö, Orelva on siinä myöskin — eikä vain hänen housunsa ja hevosensa, vaan hänen itserakas ja rasvainen sielunsa. Veli on siinä myöskin, ja minä itse, ja Ylönen, toimittaja. Niin, juorumaailma voi tietenkin helposti käsittää kirjan avainromaaniksi. Herra siunatkoon, mistä minä kirjoitan, jollen elävistä ihmisistä — viidenkymmenen vuoden perästä, ehkä ennenkin, ovat he kaikki kuolleet. Mutta nyt ei kukaan kustanna kirjaa, vaikka kaikki sanovat, että se on hyvä! Ja minä kuolen nälkään... Ei, en ole tehnyt ketään huonommaksi kuin hän todellisuudessa on. Herra siunatkoon, eiväthän kirjailijoiden lapset saa olla mustetta ja paperia niinkuin Rastas sanoi, vaan lihaa ja verta.

Nyt minä kirjoitan uutta kirjaa — kirjoitan sydänverelläni. Mutta ei suinkaan sitäkään kukaan huoli. Tietysti se on todellisuudesta. Se tapahtuu joka päivä todellisuudessa ja minä kirjoitan yöllä kaiken minkä päivällä olen elänyt. Ja odotan jännityksellä kuinka käy ja kuinka romaanini päättyy. Se on rakkausromaani.

Kas, Alma rakastaa minua, köyhää saatanaa, ja minä häntä, mutta miten voimme mennä naimisiin? Mitä mahdollisuutta on kirjailijalla perustaa koti? Jos hän itse tyytyisikin sellaiseen pahanhajuiseen rotanpesään kuin minä, niin nainen, nainen haluaa kodin. Ja entä lapset? Me olemme ihmisiä emmekä voi vastata siitä kuinka paljon niitä tulee — Herra Jumala, mitä on minun tehtävä? Alma kärsii tästä kaikesta yhtä paljon kuin minä. Orelva ei ole heittänyt häntä mielestään, vaan kiertelee ja kaartelee. Alman pöydällä on usein kaunis kukkalaite tai suklaarasia — sellaisia en minä koskaan voi hänelle lähettää. Minä pelkään että ne ovat Orelvalta. Niitä ei seuraa nimikortti eikä kirje — ajatella sitäkin sikamaisuutta, ettei pane mukaan nimikorttia, vaan tahtoo antaa tietää, että tyttö kyllä tuntee kuka lähettäjä on! Kerran minä suutuin enkä voinut hillitä itseäni: viskasin suklaarasian seinään. Alman äiti kulki ja poimi namuset nurkista ja sanoi, että sellaiselle miehelle ei hän anna tytärtään. Miten päättyy romaani? Mille puolelle kallistuu tyttö — naiset ovat heikkoja ja äiti suosii rikasta kosijaa. Mitä on kirjailijan tehtävä? Pitääkö hänen heittää kirjailijan työ ja ruveta postivirkailijaksi tai tullaajaksi? Näitä molempia uria on minulle esitetty. Mutta minä kuolen, jollen saa kirjoittaa. Sydänverelläni minä kirjoitan. Herra Jumala, mitä minusta tulee, mitä, mitä?

Loila ei huolinut rahaa — hän ei ollut puhunut sitä varten. Kun hänellä kuitenkaan ei ollut edes matkarahaa, otti hän vastaan pienen summan ja lupasi maksaa niin pian kuin suinkin. Tekemään työtä Tyrnin vinttikamariin ei hän voinut jäädä — hänen täytyi pysytellä lähellä tyttöä, tavata häntä joka päivä ja illalla pitää päiväkirjaansa. Muutahan ei hän tehnytkään, ei voinut tehdä. Hän kuljeskeli kaduilla, seisoskeli ikkunoissa, vei panttilainastoon esineen toisensa perästä. Frakkipuvullaan hän vielä elää jonkin aikaa. Eivätköhän ne nyt sitten kuitenkin anna hänelle kirjallista palkintoa jostakin päin, niitähän on nyt niin monta. Mutta jollei niitäkään saa, niin sitten hän totisesti menee ja ryövää Orelvan!

Loila löi leikiksi, mutta kumpikaan ei tälle leikinlaskulle nauranut.

* * * * *

Pakkasia seurasi lumentulo. Kirjailija ei saattanut ajatella parempaa työaikaa. Kaikki luonnossa, mikä vaihtelevaisuudellaan oli omiaan johtamaan ajatuksia puoleensa, oli hävinnyt. Yksitoikkoisuus ympärillä ei antanut aihetta minkäänlaiseen huomiontekoon. Lumikentät olivat mittaamattomat, valkeat verhot puiden oksilla lepäsivät liikkumattomina. Lunta tuli yöt, päivät yhteen kyytiin. Hiutaleet olivat suuret ja kuivat, tuntui siltä kuin ne olisivat soineet. Ikkunan takana putosi loppumaton, jääkukkasista kudottu esirippu. Oli kuin se olisi erottanut maailman kirjailijan työhuoneesta, antaakseen hänelle mahdollisuuden keskittää itsensä.

Jaakko Tyrni tunsi, että hänellä nyt oli kaikki edellytykset todenteolla käydä kiinni suureen romaaniinsa. Hän varasi hyvän röykkiön koivuhalkoja uuninsa eteen, lukitsi ovet, teki tulen pesään ja alkoi koota ajatuksiaan. Jollei hän nyt voi kirjoittaa, niin ei koskaan. Kesällä hän ei milloinkaan ole tehnyt kirjallista työtä, hän elää silloin puutarhansa elämää. Nyt on tehtävä työtä, nyt on päästävä alkuun, sillä sitten tulee valoisa aika, joka hajoittaa kaikki ajatukset.