Part 9

— Sanokaa suoraan, huudahti Orelva keskelle hänen puhettaan, — onko täälläkin joukossa joku, joka on aikonut kuvata minua? En suutu, sanokaa pois. On vain hyvä olla varuillaan. Sinä, Loila, sinähän kuulut panneen kirjoihisi isän, äidin, veljen ja sisaren, ystävistä puhumattakaan — millaiseksi aiot kuvata minut? No, se on selvää — te kävitte kaikki niin äänettömiksi, olette kaikki taitaneet ajatella minua. Sanokaa pois: onko ketään, joka ei ole aikonut käyttää minua mallina. Tämähän on hemmetin hauskaa. Ei suututa, ei suututa, se on selvää se.

Taasen vikuroi mieliala pahankurisen varsan tavalla. Jaakko Tyrni isäntänä tunsi jälleen olevansa tuomittu käymään varsaa suitsista kiinni ja huusi nauraen alas permannolle:

— Annapas löylyä, vanhaparka. Jokos sinä, Jouna, sait tietää kellon. Kas, veli Orelva, sinä olet niin kokonainen persoonallisuus, ettei sinun pidä ihmetellä, jos jonkun tekisi mieli kuvata sinua...

— Niin, niin, vilkastui Loila, — sinä olet sellainen, että hyppysiä syhyy. Minä tunnustan, että jo sinun silkkisukkasi tuolla etuhuoneessa johdattivat minut kiusaukseen. Minä sanon suoraan, että kirjoitan elävistä ihmisistä, mistä sitten kirjoittaisin. Ja minusta saa myöskin kirjoittaa.

— Jaa-ah, sen aiheen olet jo itse tyhjentänyt! sanoi Leppiaho.

— Noh, jos kuvaatte minua ja teette työtä minun vinttikamarissani, puhui Orelva, — niin ei pitäisi olla paljon pyydetty, että panette kirjan loppuun: Saunasaaressa silloin ja silloin. Ei, ei, ei suututa, se on selvää se.

Orelva nauroi ja Jaakko Tyrni tunsi mielialan vapautuneen pahimmasta vaarastaan.

— Esikuviahan taiteilijalla täytyy olla, sanoi hän levollisena, — mallista on vain täytynyt tulla taideteos. »Dichtung und Wahrheit», runoa ja totta. Jouna, miten myöhäistä onkaan?

Jouna ei ollut vastannut, kun Orelva kääntyi hänen puoleensa.

— Herra Jouna, te kun ette enää kirjoita ja te kun ette ole ottanut osaa keskusteluun, sanokaa te: miltä se teistä näyttää, että kirjailija nauttii toisen ystävyyttä, käyttää häntä takaajanaan, ottaa häneltä rahaa ja sitten tekee hänet kirjassaan naurunalaiseksi?

Kaikki odottivat ääneti. Jouna oli mahtanut keskustelun kuluessa vakiinnuttaa mielipiteensä, koska hänen vastauksensa oli niin valmis.

— Pysyköön suutari lestissään ja ammattivalehtelija valheessaan.

— Ammattivalehtelija valheessaan! kuului kaikuna lauteilta.

Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— Se oli miehen sana, puhkesi Orelva ihastuneena puhumaan. — Sitähän minäkin, että sitten voi kuka hyvänsä kirjoittaa, jos kirjoittaa niinkuin asiat ovat. Minäkin kirjoitan sitten kirjoja ja kuvaan teidät kaikki, se on selvää se.

— Ei tule mitään, ei tule mitään, huusi Loila, — jollei ole todellisuuden pohjaa. Kuka lukee sellaista veretöntä roskaa. Totuutta, totuutta...!

— Ammattivalehtelija valheessaan! toisteli Palus naurulla, joka muistutti hirnuntaa. Lauri Jouna, »Joutsenten» runoilija, mikset enää kirjoita?

Jaakko Tyrni tiesi Paluksen viime sanoillaan koskettavan keskelle Jounan kipeintä kohtaa. Hän oli ollut suutuksissa Jounalle, mutta nyt hän olisi halunnut häntä säästää. Jouna oli sentään mies: hän laski leikkiä tästä keskeisimmästä surustaan.

— Valhe, sanoi hän, — kuka nimitti sitä paholaiseksi? Valhe on toki kirjailijan suojelusenkeli. Kirjailijahan tekee tyhjästä, jos hän on aitoa laatua. Siis ammattivalehtelija. Joka ei osaa tätä ammattia, se vaietkoon.

— Senkö tähden te olette vaiennut? sanoi Palus taasen armottomasti kuin lapsi.

Jouna ei enää vastannut, vaan avasi etuhuoneen oven ja hävisi sinne.

Hän kuuli takanaan Paluksen äänen, joka ilmaisi hyväksymistä, Loilan joka puolusti päinvastaista kantaansa kuin hengenhädässä, Tyrnin, joka koetti sovittaa ja Orelvan ja Leppiahon, jotka nauroivat. Lauri Jouna tunsi taasen vanhan arpensa avautuneen. »Te joka ette enää kirjoita», »senkötähden te olette vaiennut!» Niin he sanoivat eivätkä tietäneet mitä tekivät. Hukkaan mennyt elämä hän oli, »Joutsenten» runoilija. Hänellä oli kerran ollut usko luovaan voimaansa, silloin kun hän julkaisi kokoelmansa, ja senjälkeen: ei mitään! Hänelle tuli tukahduttavana se tunne, joka häntä jo vuosikausia oli vaivannut: että hänen suunsa oli täynnä multaa, ettei hänellä enää ollut sijaa elävien joukossa, että hänen oli mentävä yksinäisyyteen niinkuin kuolevat eläimet ja kaivauduttava maahan. Häntä vilutti. Silloin hän huomasi edessään miehen täysissä vaatteissa, hattu päässä — kirjoittiko hän seinään jotain tuomiota? Hän kirjoitti hiilellä ja hiilestä mureni kappaleita. Jouna sai jollakin lailla lievennystä hiilenmurusilta, joita putoili... Sehän olikin Rekola. Mitä hän olikaan tehnyt? Seinälle oli syntynyt kuva.

— Heh, sanoi maalari, — tässä on minun saunani. Tulet juuri parahiksi. Sanopa nyt, minkä moton antaisimme löylyjuhlalleni? Et taida saada selvää. Olen hiukan naamioinut saunaseuraamme.

Jouna sai hartioilleen lakanan ja katseli. Höyrypilvien takaa häämötti tuttu saunaseura, asetettuna lauteille samassa järjestyksessä jossa se vieläkin oli. Kasvoja vain oli kehitetty niin että niiden takana aavisti kukon, jalopeuran, aasin, pukin ja ketun piirteet. Alhaalla seisoi nainen, heittäen löylyä. Löylypilvet ympäröivät häntä. Hänet tunsi helposti — Annikki Rastas. Jouna nyökytti päätään ja hymyili. Joka uudelta piirteeltä, jonka hän käsitti, hän naurahti. Vihdoin hän täysin keventyneellä mielellä lausui:

— Erinomaista... erinomaista. Tiedän jo lauseenkin...

— Vai niin, sanoi Rekola huvitettuna ja taipui vielä kuvansa puoleen lisätäkseen muuripadan alle halkoja. — Minullakin on nyt lause.

— Kirjoita sinä vain ensin, sanoi Jouna.

— Kirjoitetaan sitten. Tämä on lause, jota neiti Rastas sopertaa unissaankin. Se on hänen elämänohjeensa.

Ja Rekola kirjoitti seinään:

On meurt deux fois, je le vois bien, Cesser d'aimer et d'être aimable C'est une mort insupportable — Cesser de vivre, ce n'est rien.

Jouna seisoi ääneti ja seurasi hiilen jälkeä värittömällä paperilla.

Mikä se oli? Nyt taasen!

Ikkunaan heitettiin lunta.

— Neiti Tyrni käskee sanoa, että kaksi tuntia on kulunut, ruoka jäähtyy ja naiset kuolevat ikävään.

— Mitä? huudettiin saunasta. — Kuka siellä on?

Nuori miehenääni toisti äskeisen lauseensa kuin ulkoläksyn.

Rekola veti esiin paperossilaatikkonsa, kurottautui kynttilän liekkiä kohden ja sanoi:

— Hyvä, minä olenkin jo saanut saunasta kaulaa myöten. Sano nyt lauseesi, sinä.

Jouna ravisti päätään ja alkoi pitää kiirettä.

— Ei tämä enää kaipaa mitään, sanoi hän. — Se on hyvä näin.

— Seuranpettäjä, sanoi Rekola, — sinun täytyy sanoa. »Ammattivalehtelijat helvetissään», sitäkö ajattelit?

— No, vaikkapa niinkin.

— Sinulla on jotain muuta mielessä.

Jouna otti lattialta hiilenkappaleen ja kirjoitti:

Opin sauna autuas aina.

Saunassa huutelivat herrat lähtölöylyä.

Tunnelma tuli, tuo kallisarvoinen hyvä olo, jonka lakeja on yhtä mahdoton määritellä kuin taiteellisen inspiration. Onnellinen mieliala oli tänään ollut vaarassa enemmän kuin kerran. Saunassakin olivat Paluksen purkaukset saattaneet sen horjumaan. Ja muutenkin oli usealla tavalla ollut havaittavissa taipumusta ärtyisyyteen. Sisään palatessa mieliala vielä yhtäkkiä kävi uhatuksi, neiti Kiviluoto ja hänen suojelijansa herra Orelva kun joutuivat vastatusten. Jo sinä aikana, jolloin neiti Kiviluoto punastuen piti puhettaan Jaakko Tyrnille, huudahtaen tuontuostakin: te itse! ja vakuuttaen, ettei hänen kirjansa ilman Jaakko Tyrnin apua koskaan olisi tullut julkisuuteen — jo sinä aikana osoitti Orelva peittelemättä paheksumistaan. Vai niin, tämä neitonen täällä! Ja ihka uusissa tamineissa — silkkiä ja hopeinen laukku! Olipa sitä soma katsella. Eikö Tyrnilän herra tietänyt kuka se oli, tuo herttainen siippa? Sehän oli se Alma, josta juuri saunassa oli puhuttu, se joka kirjoitti kirjoja tuttavistaan. Tahtoiko Jaakko Tyrni, että tästäkin illasta tulisi kirja — no, sitten oli oikea henkilö kutsuttu taloon. Mutta mitä pirua hänet, Valde Orelva, kutsuttiin yhtaikaa. Hän kiittää kunniasta. Mitä kello nyt onkaan? Koska ne junat menevätkään? Leppiaho, joka huvitettuna seurasi Orelvaa, livahti yhtäkkiä ulos, löysi helposti Orelvan päällystakin ja piilotti sen. Kun liikemies lähti sitä hakemaan ei sitä ollut missään. Hänen ei tarvinnut nähdä tätä vaatekappalettaan, ainoastaan saada käsiinsä sen silkkinen vuori. Kaiken aikaa hänen haeskellessaan kuului salista: »... meillä oli vastustamaton halu tänne. Haunia Vuorinen, joka on niin ujo... Hän sanoi lähettäneensä kirjansa. Hän on myöskin meidän luokalta, meitä on kolme, jotka julkaisimme jouluksi. Mutta ilman teitä, herra Tyrni — ah, te itse! Ajattele, Aarre, me olemme täällä...» Orelvan käsi ei tavannut mitä se haki ja liikemies palasi kiukkuisena saliin. Siinä he sitten joutuivat silmä silmää vastaan, nuori kirjailijatar ja hänen suojelijansa. Nuori neiti punastui ja hämääntyi, mutta kun hän oli kaunis ihmislapsi, niin se vain puki häntä ja hankki hänelle uusia suojelijoita. Loila seisoi pian hänen toisella puolellaan, toisella Leppiaho. Tuli ilmi muitakin vaikeita asianhaaroja. Tyrni oli lukenut läpi pahankurisen kirjan käsikirjoituksen ja Rastas oli arvostellut sen, antamatta neitoselle sitä nuuskaa mitä hän ansaitsi. Orelvan pilveileminen hukutettiin kuitenkin yleiseen iloisuuteen. Hän vakuutti panevansa tämän kepposen hampaankoloon ja vielä tarjoavansa kirjailijoille sellaisen löylyn että he sen muistavat. Ei siitä joukosta suotta varoitettu ihmistä. Jos he olisivatkin pysyneet lestissään, ammattivalehtelijoina, mutta ruveta kuvaamaan lähimmäistään niin että hänen housunsakin tunsi. Orelva jäi yksinään ja murjotteli turhaan. Kaikki muut olivat kauniin nuoren Alman puolella ja vakuuttivat kovaäänisesti, ettei kukaan ihminen, joka kirjan luki, tullut ajatelleeksi Valde Orelvaa. Ratsastajiahan oli niin paljon ja ristiruutuisia housuja oli myöskin paljon. Tyttökoululaiset, jotka olivat poimineet karamellit maasta — he pysyivät tyttökoulunsa seinien sisäpuolella. Hemmetissä, hehän olivat kaikki ylioppilaita nyt ja heillä oli yhtä hyvä supliiki kuin tällä tässä. Molemmin puolin neiti Kiviluotoa seisoi ritari, heilutellen sanan miekkaa ja vastaten hänen puolestaan niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin hymyillä puolelle ja toiselle. Hänen vanha ihailijansa, Salmensuu, seisoi hiukan hyljättynä, käsivarrella hopeinen laukku, ja kuunteli väittelyä. Tästä ryhmästä erosivat pian Tyrni, Jouna ja Rekola, siirtyäkseen Annikki Rastaan ympärille. He puhuivat kuvasta, jonka maalari oli tehnyt saunakamarin seinään. Nerokas kuva se oli. Siinä oli esitettynä luomakunta saunanlauteilla. Jokainen ihmiseläin tai eläin-ihminen puolusti paikkaansa löylyssä, ikäänkuin se olisi ollut uhattu valtaistuin. Nainen piti heidän saunaansa kuumana. Rekola koetti selvästi johtaa keskustelua siihen suuntaan, että olisi tullut ilmi kenen piirteet tälle Vestalle oli annettu, mutta Jaakko Tyrni johti puhetta toisaalle. Kuvalle oli annettu motto — saattoiko neiti Rastas arvata, mikä? Annikki oli lumoava, kun hän mietti. Jaakko Tyrni tunsi, että hänen vielä tänä iltana täytyy saada puhua hänen kanssaan kahden. Rekola seurasi hänen käsiensä tuttuja liikkeitä — ei kenelläkään ihmisellä ollut sellaisia käsiä! Vihdoin lausui kirjailijatar jonkin Goethen viisauden ja sanoi lähtevänsä katsomaan kuvaa. Hän sai nyt kuulla sekä ranskalaisen lauseen että suomalaisen. Nerokasta — todella sama asia, vaikka matkan päästä! Rekola tarjoutui rupeamaan oppaaksi läpi pimeän, mutta Tyrni pidätti taasen. Hän mietti kysymystä, ottaisiko pöytään ryypyn, vai eikö. Jos olisi tietänyt, miten Annikki suhtautui asiaan ja jollei Palus olisi ollut täällä. Niinikään häiritsivät molemmat nuorimmat kirjailijat, suorastaan saattoi hermostua siitä, että he olivat tulleet juuri tänään. Palus kulki edestakaisin huoneessa, ottaen lennosta kiinni jonkin äänekkäästi lausutun sanan ja toistaen sen. Hänen hiuksensa kaipasivat kampaa ja lieneekö hän ajatellut ryyppyäkin. Yhtäkkiä saattoi hän itsekseen purskahtaa nauruun ja sanoa: oletkos tullut hulluksi, Aprami? Jaakko Tyrni huomautti neiti Rastaalle, että tie saunaan oli jäänyt hiekoittamatta ja että päivällinen kai heti olisi valmis. Tekikö Annikin mieli jäädä kahdenkesken Rekolan kanssa? Hän vakuutti ennenkin selviytyneensä liukkaista teistä. Rekola katseli hänen käsiään. Hitto vie, mitä hänkin tarkoitti? Vieläkö heidän välillään oli jotakin? Jaakko Tyrni tunsi tarvitsevansa viinaa ja välittävänsä vähät siitä, mitä se vaikutti Orelvan kasvattityttäreen tai muihin. Hän läksi nopeasti ruokasaliin ja palasi hetkisen perästä kutsumaan aterialle.

Pöytään asettuessa puuttui sekä isännän että emännän ohjaus. Ainoa jolle isäntä osoitti paikan, oli neiti Rastas. Hän joutui Orelvan viereen ja Rekola asettui hänen toiselle puolelleen. Tekikö Rekola kiusaa? Jaakko Tyrni tarttui viinapulloon ja kaasi naapureilleen. Mutta missä oli neiti Tyrni? Sekä Palus että Jouna nousivat istuimiltaan ja sanoivat, etteivät nauti ainoaakaan palaa, jollei neiti Tyrni istu pöydässä.

— Minun vieressäni! huusi Palus. — Te, nuoriherra, saatte kunnian olla tarjoilijana, mutta älkää käykö liian itserakkaaksi!

Hän viittasi runoilija Salmensuulle, joka nopeasti nousi ja syöksyi sitä ovea kohden, jonka arveli vievän keittiöön. Ella Tyrnin harmaa olemus tuli sieltä häntä vastaan. Isäntä kehoitti tarttumaan laseihin, mutta vieraat vaativat ensin kirjailijan tytärtä pöytään.

— Tänne minun viereeni! toisti Palus.

Haettiin lautasia ja tuoli, Ella Tyrnin täytyi istuutua mukaan. Hän joutui entistä huonommalle tuulelle eikä salannut sitä. Lasit tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Mieliala nousi. Jokaisesta pienestä kommelluksesta, joka pöydässä sattui, tuli uusi rattoisuuden lisä. Kaikki maistui erinomaiselta, kyllä oli talossa hyvä keittäjätär. Pian oli pöytäkunta jakautunut ryhmiin, joissa kussakin oli oma keskipisteensä ja joissa keskusteltiin eri asioista. Annikki Rastaan ympärillä puhuttiin teatterista, näyttämöllepanosta, näytelmän ohjauksesta ja arvostelusta. Orelva sanoi kaikkiin neiti Rastaan huomautuksiin jaa ja aamen. Rekola pani kaikkea vastaan. Neiti Rastas ei ryhtynyt väittelyyn, kohautteli vain olkapäitään ja hymyili. Hän oli tuntenut vanhan ihailijansa pitkästä aikaa hakevan lähentelyä ja loi tuontuostakin silmäyksensä Orelvan ohitse Jaakko Tyrniin — Rekola sai sen nähdä, miksi hän oli mennyt naimisiin toisen kanssa! Yksikään näistä silmäyksistä ei jäänyt Ella Tyrniltä näkemättä. Vaikeaa oli päästä hänen kanssaan keskusteluun. Palus koetteli käydä kiinni eri aiheisiin, mutta aina hän vain tapasi itsensä keskustelemassa Jounan kanssa. Toisella puolen pöytää istui neiti Kiviluoto kysymysten ja vastausten ristitulessa, jota Loila ja Leppiaho ylläpitivät. Orelva saattoi nähdä turvattinsa verevän punastuksen, molempien kirjailijoiden suitsuttaessa ihailua hänen edessään. Loila on pikiintynyt, totesi liikemies, ja Leppiaho tekee hänelle kiusaa. Vai olisiko Leppiahokin rakastunut? Vähät minä, kunhan saa sellaisen, joka jaksaa hänet ja hänen äitinsä elättää! Kirjoittakoot nyt toisistaan, nuo kirjailijat, hyvä kun pääsee heistä eroon! Mutta tätä ajatellessa oli liikemies Orelvalla tarve antaa silkkiin puetun talonmiehentyttären nähdä, että hän voi saada vaikkapa tämän kuuluisan kirjailijattaren tästä, jos hän haluaa. Ja Valde Orelva ehdotti tarpeettoman suurella äänellä, että neiti Rastas ensi kauniina päivänä lähtisi hänen kanssaan ratsastamaan. Se oli erittäin terveellistä henkisen työn tekijöille. Orelva tiesi ehdottaa hevosenkin. Se oli paras hevonen koko kaupungissa, herkkä ja tunteellinen kuin vuorikauris. Kuinka se huulillaan otti sokeria — niitä oli naisia, jotka suutelivat sen turpaa, niin viehättävä se oli! Ja Orelva painoi suudelman omille sormilleen ja lähetti sen kaukaisuuteen, missä neiti Rastaan tuleva ratsu varmaan tällä hetkellä seisoi hyvin puhdistettuna ja peitettynä appeensa ääressä. Jonkin verran esteltyään löivät he »kättä päälle» ja neiti Rastas ryhtyi valloittamaan Jaakko Tyrniä mukaan ratsastusretkillä Eikö Pikku kelvannut ratsuksi? Silloin Ella Tyrnin silmät, jotka kaiken iltaa olivat kipunoineet ivaa sekä puolelle että toiselle, leimuten hakivat neiti Rastaan kasvoja. Sitten ne jäykkinä pysähtyivät isään. Jaakko Tyrni selitti, että he täällä vain hiihtävät, eivät he ratsastusta ajattele. Palus riemastui — olisihan hänen pitänyt tietää, miten Ella Tyrnin sai näyttämään sekä silmänsä että hampaansa. Hän aasi — tällaisten tyttöjen kanssa täytyy keskustella hevosista tai koirista. Ja hän rupesi moittimaan ratsastusta, kukaan kunnollinen ihminen ei pane hevostansa sellaiseen. Eikä kukaan säädyllinen ihminen ratsasta. Ne ovat elostelevat miehet ja puolimaailman naiset, jotka saattavat iskeä kannuksensa hevosen kylkeen. Tavallisesti hän oli ajatellut ja puhunut aivan toisin, nimittäin aivan päinvastoin. Mutta nyt hän oli astunut tälle tielle ja uskoi sitä kulkien pääsevänsä perille nopeammin. Joka voimalauseelta loi Ella Tyrni häneen lyhyen katseen. Hänen silmäyksensä olivat kuin kylmät salamat, jotka samassa hetkessä syttyvät ja sammuvat. Annikki Rastas paloi kuin suuri sähköliekki. Nuori Alma Kiviluoto muistutti juhannuskokkoa, jota kylän pojat sytyttävät ja joka ärsyttäen antaa heidän turhaan sytytellä. Tuontuostakin hyppeli keskustelu yli pöydän ja herätti yhteisen naurun. Kun Orelva rupesi neiti Rastaalle kertomaan rovastivainajan saarnoista, niin Palus yhtäkkiä ilman muuta vei sanat hänen suustaan, esitti kaikki mitä oli kuullut saunassa ja paljon lisää. Annikki Rastas nauroi menehtyäkseen, leikitellen käsillään, ikäänkuin joillakin valkeilla kukkasilla, joita vei suunsa eteen.

— Arkki seisoi siinä Punaisenmeren rannassa, puhui Palus, katsellen yli pöytäkunnan, — ja Noa hääräsi kannella. Oli siinä kapteenilla työtä katsoa, että kaikki pariskunnat tulivat mukaan. Hevoset astuivat kaikista ensinnä — Noa oli viisas mies ja tiesi arvojärjestykset. Sitten tulivat suuret lempeät puhvelit ja puhvelittaret. »Ihmiset ja apinat ovat tarkastettavat»! huusi Noa matruuseilleen. »Muuten he tuovat mukanaan kokaiinia, nikotiinia, alkoholia ja sensellaista. Tarkastakaa, pojat, Aatami ja Eeva!» Ja rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin laitaan niin että kirjanalustasta lensi kappale mummon päähän, joka istui penkissä keskellä kirkkoa, sylissään pieni Jaakko Tyrni.

Kaikelle sitä nauretaankin! sanoi Ella Tyrni ja iski kämmenensä pöytään.

Hän oli ymmällä tästä valehtelemisesta.

Kaikki nauroivat todella. Jounakin. Ja isä — kaikelle roskalle kannattikin.

— Minä voin lahjoittaa asianomaisen saarnatuolin kappaleen veli Palukselle, sanoi isä. — Tietysti se on minulla perhemuseossa. Varmaan siinä on talismaanin voima.

— Mutta kun se ei ole totta, sanoi kirjailijan tytär. — Jouna-setä, sano heille, että hän valehtelee. Ei isällä ole mitään sellaista kappaletta.

Orelva lakkasi nauramasta ja kiinnitti huomionsa tyttöön, joka keskellä yleistä iloisuutta istui suuttumusta leimuten.

— Niin sitä pitää! huudahti hän. — Palus tekee aivan oikein, se on selvää se. Hän on todellinen ammattivalehtelija. Kun hän joskus panee meidät kirjoihinsa, niin neiti Tyrni on rillisilmäinen kotiopettajatar ja minä olen puotipoika. Ei kukaan pääse nostamaan naamiota ja sanomaan: se henkilö tarkoittaa sitä ja sitä.

Orelvan silmäys sattui Alma Kiviluotoon kuin oikein tähdätty nuoli ja pakotti hänet esiintymään.

— Mutta Haunia Vuorisenkin runoelmassa tunnetaan ihmiset! sanoi hän kuumin poskin ja painui samassa Loilan ja Leppiahon väliin.

Jaakko Tyrniltä meni lukkoon ajatus, jonka hän juuri oli aikonut lausua. Tuo nuori neiti näytti tulleen tänne oikein hänen vastuksekseen, pilaamaan hänen iltaansa. Nyt näki Annikki mitä hän ajatteli. Ja Jouna näki sen myöskin. Ruostetta, ajatteli tietysti Jouna. Onneksi sanoi joku juuri tällä hetkellä lauseen, johon Tyrni saattoi käydä kiinni. Leppiaho se oli. Jaakko Tyrni tuijotti häneen ja hän uudisti:

— Muusa ei minusta tänä iltana ollut oikein vireessä.

— Oltiin ehkä hiukan vallattomia, vastasi Tyrni.

Puhuttiin paholaisista ja savimöhkäleistä ja katkismuksesta. Muusa on vanhanajan ihmisiä. Mutta ehkä minä saankin käyttää hyväkseni tilaisuutta ja...

Sillä hetkellä näki kirjailija edessään pöytäseuran jossakin loitossa epämääräisyydessä ja yhden joka seisoi pitämässä puhetta. »Kaiken iltaa oli häntä vaivannut eräänlainen epävarmuus, nyt hän yhtäkkiä löysi oikean otteen ja tunsi hallitsevansa. Vielä hänen kädessänsä oli peräsin, vielä hänen purtensa oli valmis uhmaamaan myrskyä. Sinä Punapurje kaukana taivaanrannalla, tässä on vielä edessä kareja ja matalikkoja...» Jaakko Tyrni puhui vierailleen siitä mitä hän aamulla oli ajatellut, mutta hänen silmänsä näkivät toisia lauseita, ikäänkuin ne olisivat olleet kirjoitettuina hänen omalla käsialallaan hänen eteensä. Ja jota kauniimmista asioista hänen suunsa puhui, sitä katkerimpia sanoja näkivät hänen silmänsä.

— Sitä minä olen ajatellut, sanoivat hänen huulensa, — että tahtoisin olla arvoisille tovereilleni joksikin avuksi, minä kun nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on tämä koti. Ja toivoisin että tapaisimme useammin ja keskustelisimme siitä miten voisimme korottaa työtehoamme ja...

Haunia Vuorinen, Haunia Vuorinen, lukivat silmät, minä en tule tuntemaan sääliä. Minä tulen murskaamaan sinut. Sinä luulet, että noin vain tullaan ja ajetaan kumoon toinen. Tiedä sinä, että minä olen uhrannut öitteni unen ja minun selkäni on kyyristynyt työpöydän ääressä...

Iloisen humun ja kiitosten kaikuessa noustiin pöydästä ja hajaannuttiin pitkin taloa. Suurin osa joutui kirjailijan työhuoneeseen ja siellä kuului Jaakko Tyrni kertovan laakeriseppeleistään ja Rastas keskeyttelevän häntä huudahduksillaan.

— Ne ovat taas käyneet täällä ottamassa lehtiä, kuului Jaakko Tyrnin ääni. — No, ryydiksi keittoihinsa, mihinkä muuhun.

— Käytetäänkö teidän laakeriseppeleitänne keittiössä? sanoi neiti Rastas.

Nousi äänekäs melu.

— Eräänlaisena ryytinähän ne ovat annetutkin, selitti Jaakko Tyrni nauraen. — Ella ei pane arvoa ulkonaisille asioille.

— Mikä tyttö! huusi Palus, — pistää isänsä laakeriseppeleet pataan pippurin ja sipulin sekaan! Neiti Tyrni, missä te olette?

Ella kuuli tämän kaiken ruokasaliin ja työnsi nopeasti käsivarrellaan auki keittiön oven. Siellä laski hän suuren kantamuksen pöydälle, jonka ääressä Helmisen kalpea Armas ja vanha Annamar istuivat. Ellasta tuntui taasen hyvältä, ikäänkuin hän olisi päässyt hullujenhuoneesta viisaitten ihmisten joukkoon. Pitkän hennon pojan edessä oli annos jotakin hyvää ja Senja koetti kääntää Ellan huomion toisaalle. Annamar auttoi häntä. Herrat olivat antaneet hyvästi juomarahaa, Jounakin oli antanut. Eukko nauroi.

— Ella saa jotakin! kuiskasi hän ja tönäisi Ellaa käsivarteen. — Jouluksi Ella saa. No, sitävartenhan minä olen pannut talteen rahat. Tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit.

Senjan toruessa vanhusta siitä että hän ennen aikaa ilmaisi joulusalaisuuden, näki Ella yhtäkkiä jotakin, jota ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi: Annamar rakasti häntä. Ellaa! Hänen vanhoista ryppyisistä kasvoistaan loisti onnellinen hellyys, kun hän hiljaa lausui sanat: tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit? Siinä paloi sydän kuin liekillä — Ella oli nähnyt jossakin kuvassa sydämen, josta nousi liekki. Se oli kai esittänyt Kristuksen sydäntä. Mutta liekki nousi jokaisesta sydämestä. Tuolla takana paloi harmaan Senjan sydän kalpealle pojalle, joka tässä istui vanhuksen vieressä. Ja tuolla sisällä, isän meluavassa vierasjoukossa hakivat sydämet toisiaan kuin lapset, jotka leikkivät sokkosilla. Kenen sydäntä haki hänen, Ellan sydän? Myrkky sentään, mitä hän ajatteli! Isän ja Rastaan sydämet hakivat toisiaan...

— Eihän avanto vielä ole jäätynyt? kysyi hän Annamarilta.

Ja taasen katsoi vanha vaimo häneen iloisella hellyydellä ja kosketti hänen kättään.

Mitä tämä oli? Ellaa kammotti omituisesti. Hän oli satoja kertoja nähnyt vanhan Annamarin. Mutta ei koskaan sillä lailla kuin nyt. Tänään hän näki paljaita palavia sydämiä. Myrkky vie! Sellaista se oli kun oli hullujen kanssa: tuli itse hulluksi.

— Särje jää, vanhaparka, kuiskasi hän, — minun täytyy päästä uimaan. Särje jää, anna se joululahja. Minä en tarvitse sateenvarjoa enkä kalosseja.

Hän vei sisään kahvitarjottimen ja tunsi, ettei hän pitänyt isän vanhasta hoitajattaresta sillä tavalla kuin tämä hänestä. Hänen sydämensä ikävöi talliin, hevosen luo. Ja sinne hän menee, jahka tästä saa sisään kaikki. Ei kai sydämiä kuitenkaan voi erottaa — mitä ihmettä, oliko hän näin väsynyt? Ehei, ei sittenkään hän huoli tänne mitään äitipuolta! Isä saa tulla toimeen niinkuin ennenkin. On tässä eletty ilman Rastastakin.

Haunia Vuorinen!

Kun Ella muisti tämän nimen, oli kuin hänen olisi pitänyt tehdä Rastaan kanssa liitto isän suojelemiseksi. Myrkky sentään, mikä hitto hänen tänään oli?

Salin punaisessa sohvassa istui neiti Kiviluoto, hypistellen valkoista langanpäätä, joka oli irtaantunut äskeisestä ompeleesta. Loila hikoili hänen edessään, etsien sanoja. Leppiaho kuljeskeli kynsiään pureskellen ja katseli heihin salaa. Jopa katsoi Loila naista silmiin, jopa oli joutunut onkeen kuin hauki! Nuoret eivät kuulleet, kun Ella pyysi heitä juomaan kahvia. Hän päätti tuoda kahvin tänne heidän eteensä, jotta he tulisivat järkiinsä. Tämä oli käsittämätöntä: lähdettyään heidän luotaan, näki hän heidät kolmena sydämenä, jotka paloivat värisevällä liekillä. Hullujen joukossa tulee hulluksi!

Isän sohvassa istui Palus, edessään tyhjä konjakkilasi ja rukoili Jounalta jotakin. Oliko Jouna-setä kipeä? Kun Ella astui huoneeseen, nousi hän, otti Ellaa ranteesta ja sanoi hiljaa jotakin. Ella ei kuullut, sillä hän huomasi samassa hetkessä isän kirjoitustuolissaan ja Rastaan kumartuneena pöytää vasten, valkoiset kädet imupaperilla, joka oli haaltunut ja täynnä mustetahroja. Hän piteli sormissaan isän kynää ja pani siihen kaiken hellyyden, jota ei hän vielä kehdannut osoittaa isälle. Luuliko hän voivansa salata sen?

— Älä tule tänne, lausui ääni Ellan vierellä ja käsi pyrki johdattamaan häntä pois.

— Miksei hän saisi tulla? sanoi Palus ja alkoi tehdä tilaa sohvassa. — Kirjailijan tytär, kirjailijan tytär, olet tänään ynseästi työntänyt luotasi kirjailijan, joka on etsinyt lapselleen äitiä. Hemmetissä, Jouna, antakaa minun puhua. En ole juovuksissa, jumaliste en ole. Ella, sinä sorja porovasikka, mikset tule tänne — menkää hiiteen Jouna, minä en ole humalassa, se on kirkas totuus! Ella Tyrni, mikset rupea minun uuden kirjani enkeliksi? Etkö sinä ymmärrä, tyttö, että tarjoan sinulle jalointa mitä elämässä on.

— Mene, Ella, mene, pyyteli Jouna. — Juodaanpa nyt kahvi. Kello on jo paljon, ettemme vain myöhästy junasta.

Ella ei liikahtanut paikalta. Paluksen sanat eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin jos permannolle olisi viskattu herneitä. Hänen silmänsä riippuivat kiinni ryhmässä kirjoituspöydän ääressä.

— Vastaa, tyttö, sanoi Palus ja tuijotti Ella Tyrniin hellittämättä.

— Mitä? sanoi Ella.

— Mikset rupea uuden kirjani enkeliksi, tai perkeleeksi — kuinka vain tahdot. Mutta minä tarvitsen sinua nyt! Mene tiehesi siitä, sinä sammunut tulivuori, sinä joka olet hedelmätön kuin suolaerämaa, sinä Lauri Jouna, joka kirjoitit yhden hyvän kirjan etkä senjälkeen ole jaksanut panna kokoon kahta säettä. Minä vimmastun — mitä sinulla on tässä sanomista! Minä en aio muuttua suolakorveksi, tytön minä otan hyvällä tai pahalla ja suutelen ja halaan ja kirjoitan hänen kunniakseen. _Ella_...

— Entä rouva Palus? sanoi Ella Tyrni kylmästi.

— Rouva Palus!

Sihveri Palus rupesi nauramaan niin äänekkäästi, että neiti Rastas päästi kädestään kynän ja kääntyi. Tyrnikin näki nyt tyttärensä.

— Rouva Palus on rouva Palus! huusi kirjailija. — Hän istuu kotona lasten kanssa, mikä hätä hänellä on? Rakennan huvilan, jahka saan takaajat. Minulla on jo maa ja hirret. Tyrni, sinä saatkin taata! Tuohon käteen! No, viehän se rahaa, rakentaminen, mutta sinähän olet rikas mies... Rouva Palus — mitä hän tähän kuuluu. Hän antaa isänmaalle ihmisvesat — pitäisikö hänen vielä kirjatkin antaa?

Ella Tyrniä vapisutti outo inhon tunne ja hänen kuivasta kurkustaan läksi vaivoin ääni:

— Jos minä olisin kirjailija, niin minä kehräisin niinkuin hämähäkki.

— Hyvä, hyvä!

Neiti Rastaan kädet laskeutuivat takaapäin Ella Tyrnin hartioille. Ella puisteli olkapäitään ikäänkuin Kummallekin olisi asettunut sammakko, kääntyi puhujattaren puoleen ja sanoi:

— Minun isäni kehrää myöskin ja kirjoittaa omasta voimastaan.

Menivätpä noloiksi molemmat. Toinen jäi seisomaan, kädet riipuksissa, toinen lyyhistyi tuolille. Ellaa nauratti. Palus ajoi kädet hiustensa läpi ja puhui suu vaahdossa.