Part 5

— Mitenkä te voitte valvoa, ettei varasteta? sanoi hän, päästäkseen toiseen aiheeseen, tutulle myyjälle, jonka kanssa hän aina erikoisen mielellään oli ollut tekemisissä.

Ja myyjä alkoi matalalla äänellä selittää, että varastettiin — varastettiin kovasti. Hienosti pukeutuneet naiset ottivat silkkitakkiensa alle kokonaisia kantamuksia. Kleptomania oli yleisempää kuin saattoi aavistaa. Poliisin kautta oli monesti täytynyt noutaa pois kirjakauppojen omaisuutta.

Jaakko Tyrni ihmetteli ja valitteli ja tunsi tämän karkean inhimillisen huonouden jonkin verran lieventävän omaa huonouttaan.

Tuolla se tulee punapurjeella tuo tuntematon. Se on vielä kaukana, mutta se lähestyy nopeasti. Kuka on tuo Haunia?

Jaakko Tyrni ojensi kätensä myyjälle ja nousi portaita yläkertaan, missä Jouna äsken oli kulkenut. Hauskaa oli siellä seurata hyörinää kirjakaupassa. Taas siellä alhaalla kysyttiin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa. Tyrni näki Paluksen, Leppiahon ja Loilan seisovan tarkkaamassa mitä kirjoja ostettiin. Nyt kysyi joku: mitä maksaa »Punapurje». Ja heti senjälkeen valitti sama ääni: ai niin kallis. Siihen sanoi myyjä: mutta se on _hyvä_, eräs kiinantuntija tässä juuri sanoi, että se on joulun paras kirja.

Jaakko Tyrni kääntyi menemään. Oliko joku toinenkin sen sanonut paitsi Jouna? Vai Jounako toitotti sellaista huhua häntä vastaan — Jouna, hänen läheisin ystävänsä!

Seisoen portailla myymälässä, jossa kirjailijain yksinäisten hetkien tuotteet nyt olivat kaupan kuin kananmunat ja makkarat, Jaakko Tyrni, kirjailija, tunsi ajan pysähtyvän ja jonkin uuden, oudon asian alkavan. Hän muisti luonnottoman selvästi, että hän nyt on velaton mies, että hänellä on koti, tytär, hevonen, sauna ja kihisevä määrä aiheita, sanalla sanoen: kadehdittava mies! Hän on juuri päättänyt alkaa elämänsä hedelmällisimmän ja kriitillisimmän työkauden — onnellinen kirjailija! Hän on juuri päättänyt alkaa suojella muita kirjailijoita, lahjakkaita ihmisiä, jotka taistelevat suurissa vaikeuksissa — onnellinen ihminen! Mutta nyt saapuu kaukaa ja odottamatta outo, häntä onnellisempi kirjailija — onnellisempi siksi, että hän on etevä jo taipaleensa alkupäässä — ja heidän välillään tulee tapahtumaan taistelu elämästä ja kuolemasta. Jaakko Tyrnin mielikuvitus alkoi yhtäkkiä kuumeisesti punoa juonta: miten vanha kirjailija yhtaikaa iloiten ja peläten seuraa jokaista nuoren kehitysaskelta, missä jännityksessä hän odottaa joka joulua ja kevättä, miten hän häpeää omaa voimattomuuttaan ja huonouttaan, miten hän kamppailee nimensä ja vanhan maineensa puolesta. Ja miten nuoruus vihdoin armotta tallaa hänet alleen. Oliko tästä idusta syntyvä uusi kirja, vai oliko tämä tapahtuva niinsanotussa todellisuudessa? Mielikuvituksen ja todellisuuden maailmat olivat Jaakko Tyrnille tällä hetkellä kokonaan yhtä. Ja molempien päähenkilö, hän itse, kuului yhtä paljon toiseen kuin toiseenkin. Jaakko Tyrni tunsi koko olemuksessaan kaukaisia tuskan enteitä, sellaisia, joita ihminen tuntee, kun paise on hänen ruumiissaan alkuasteellaan.

Hän heräsi johonkin ääneen, joka lausui Jaakko Tyrnin nimen. Kuka oli Jaakko Tyrni? Joku, jonka hän kerran oli tuntenut. Mitä hullua: Jaakko Tyrnihän oli hän itse, hän eli vielä vahvasti.

Ja oli kirjakaupassa. Tuolla myydään hänen uutta kirjaansa. Tuolla ovat Loila, Palus ja Leppiaho. Kotona lämpiää sauna. Ella on ostoksilla ja he tapaavat kello kaksi. Hänen itsensä täytyy myöskin mennä ostoksille. Hän on maksanut viimeisen velkansa. Tänään!

— No mutta herra Tyrni, Jaakko Tyrni — ettekö te tulekaan? Herätkää toki!

Yläkerrasta kuului naisen ääni, valkotöyhtöinen hattu nyökytteli iloisesti ja hatun alta katsoivat silmät, jotka Jaakko Tyrni muisti nähneensä. Suuret haaveelliset silmät. Jaakko Tyrni havahtui kuin painajaisesta. Annikki Rastas oli täällä, olipa se kummallista, juuri nyt. Siinä oli tällä hetkellä suorastaan jotain kohtalokasta. Hämillään, ikäänkuin hänen olisi ollut astuttava kosimaan naista tuolla ylhäällä, Jaakko Tyrni nousi portaita eikä nähnyt mitään muuta kuin itsensä ja naisen. Kaikki muu oli kadonnut silmistä, kaikki muu oli kadonnut korvista. Naisen hymy ilakoi hänen edessään, silmien välke upposi silmiin, jokin tuoksu tulvi naisesta. Jaakko Tyrni tarttui vavisten käteen, joka ojentui hänelle. Rastas kyseli jotakin ja Tyrni vastasi. Se ei ollut minkään arvoista sen oleellisen rinnalla mitä tapahtui. Jaakko Tyrni oli yhdessä silmänräpäyksessä vastaanottanut neiti Rastaan koko olemuksen, ruumiin ja sielun ja tiesi rakastavansa häntä, tarvitsevansa häntä ja kuuluvansa hänelle.

Annikki Rastas, Annikki, Annikki!

Kysellessään sellaisia joutavia kuin mitä kuuluu ja onpa harvinaisen kaunis päivä, Jaakko Tyrni päätteli, että nainen annetaan hänelle juuri tällä hetkellä, jolloin tuntematon lähestyy, aikoen purjehtia hänet kumoon. Se on varmaan ollut niin, että nainen on häneltä puuttunut, tuo suuriääninen Palus tietää mitä hän sanoo: kirja tarvitsee innoittajansa, sanokoon hyvä porvarillinen yhteiskunta mitä tahansa.

— Minun on ollut teitä kauhean ikävä.

— No, miksi ette ole tullut?

— Oo, minä olen soittanut ja soittanut ja koettanut ja koettanut, mutta teillä seisoo Kerberus ei yksin portilla vaan puhelimenkin ääressä.

— Eihän!

Jaakko Tyrni piteli yhä Annikki Rastaan kättä.

Jouna seisoi pöydän ääressä selaillen jotain kirjaa. Muitakin ihmishaamuja liikkui siellä täällä. Valohämyn takana, joka täytti ilman, aavisti jossakin seiniä, jotka olivat kirjoista tehdyt. Tuolla kaikkialla oli alttareja täynnä kirjoja, pappeja liikkui toimittaen juhlamenoja ja palvelijat kulkivat kantaen kirjoja. Mutta jumalattarena täällä oli Annikki, Annikki Rastas. Hän oli myöskin morsian, kaikkien näiden kirjojen äiti. Ei, hänen yksin, Jaakko Tyrnin, kaikkien hänen tulevien kirjojensa äiti! Jokin mustasukkainen raivo valtasi Jaakko Tyrnin kun hän vain ajattelikin, että Annikki voisi antaa hitustakaan olemuksestaan toiselle. Hän ottaa hänet rekeensä ja vie hänet kotiin, olkoon Ella missä vain — heillä ja kirjoilla on kiire!

Ella — Jaakko Tyrni päästi irti neiti Rastaan ja painoi kätensä nyrkiksi niin että kynnet upposivat lihaan. Humalainen sika! ajatteli hän ja inhosi itseään. Onneksi eivät Jouna ja neiti Rastas olleet mitään huomanneet. He puhelivat niistä suomalaisista kirjoista, joita oli käännettyinä ulkomaalaisiin kieliin, valittelivat niiden perin huonoa ulkoasua ja niiden vähäistä lukumäärää.

— Niin, tässä se nyt on koko meidän edustuksemme maailmankirjallisuudessa, sanoi Jouna.

Hänen äänensä oli tuskallinen, ikäänkuin hän olisi puhunut mieskohtaisesta vajavaisuudestaan.

— Niin, tässä se on! sanoi neiti Rastas ja kohautti olkapäitään.

Jaakko Tyrni vavahti ja ajatteli: tule sinä vain omakseni, niin maailmankirjallisuus saa kirjoja. Palus on hiton oikeassa: lapsi tarvitsee äidin!

— Kymmenkunta kirjaa! sanoi Jouna.

— Eivätkä nekään aivan painavia, hymyili Rastas. — Miksi olette lakannut kirjoittamasta, te Jouna? Olen monesti raivonnut, kun olen teitä ajatellut. Mikä teihin oikeastaan meni?

Huone alkoi huojua Jaakko Tyrnin silmissä: tuostako Jounasta Annikki Rastas pitääkin? Ja ennen hän on pitänyt Rekolasta. Ja kirjoittanutkin hänestä. Samassa nuori nainen sanoi:

— Te, Jaakko Tyrni, olette saanut huonon kääntäjän. Hän ei ole valinnut parhaita kirjojanne eikä lainkaan saanut esille kielenne omalaatuisuutta. Minun täytyy lehdissä kirjoittaa näistä asioista.

— Oletteko lukenut Vuorisen pienen kirjan? sanoi Jouna.

— En. Se on kyllä pöydälläni, mutta on täytynyt ensiksi tutustua vanhempiin kirjailijoihin.

— Se on niitä kirjoja, joiden yllä Henki palaa.

— Henki?

— Minä näen sen sillä tavalla: kirjan yllä palaa liekki.

— Niin, niin.

Jouna lämpeni ja toisti kaikki mitä hän äsken oli Tyrnille sanonut: että se oli ainoa kirja, jonka hän oli löytänyt tämän joulun sadosta, että siinä oli nousemassa kirjailija eurooppalaisessa mielessä, että henkilöt olivat erinomaisen elävät, että kirjailijan koko laatu oli ihmeellisen tuore ja samalla taiteellinen. Palus, Loila ja Leppiaho tulivat hekin saartamaan pöytää, tervehtivät neiti Rastasta ja kävivät kukin kiinni kirjaansa pöydällä. Mutta Jouna ei lakannut saarnaamasta, vaan puhui ja ylisteli niin että tätä vähäpuheista miestä tuskin tunsi. Rastas hymyili ja pani tuontuostakin: todella... todella... sepä erinomaisen hauskaa. Vihdoin viimein hän väsyneenä keskeytti:

— Jos sadas osa siitä mitä sanotte pitää paikkansa, niin olen jo tyytyväinen.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho ja punnitsi kädessään karkealle paperille painettua kirjasta. — Se on alkua.

— Jahka tästä ehditään, huomautti puolestaan Loila.

Jaakko Tyrni avasi malttamattomana paria kirjaa, puhui huonosta paperista ja käsittämättömistä kansilehdistä, näki että Palus suuttuneesti paiskasi jonkin kirjan pöydälle, kuuli että Jouna taasen vakuutti Haunian olevan se _ille faciet_, jota odotettiin, ja tunsi Annikki Rastaan tuoksuvien käsien kauempaa kantavan jotakin, jonka ne asettivat sähkölampun alle niin että valo lankesi suoraan erääseen nimeen. Kaikkien muidenkin silmät kääntyivät kirjaa kohti, jota nuori nainen piteli. Jaakko Tyrni näki vain kädet.

— Ne ne osaavat, sanoi Loila.

— Roistomaista! ihaili Palus.

— Kyllä mekin tästä kerran, puhui Jouna, — opin sauna kun käydään, niin kyllä mekin. Meillä on juuri kirjailija nousemassa, olen sen jo sanonut ja sanon vielä...

— Jaa-a, pani Leppiaho, kaarrellen huuliaan sekä sisäänpäin että ulospäin, — pitää lukea, pitää lukea. Uskallan pysyä Tuomaana vastaiseksi. Lauri Jouna on oikeassa: opin sauna kun käydään. Ne ovat muut sen jo käyneet, niillä on kohta kiukaat kylminä. Tuollakin tuossa.

Hän viittasi kapealla laihalla kädellään, jonka päistä kynnet olivat pureskellut pieniksi, kirjaan neiti Rastaan kädessä. Sen nahkalla sidotusta selästä erottautui nimen ylä- ja alapuolella ohut kultainen viiva. Annikki Rastas katseli nimeen antaumuksella, ikäänkuin hän olisi aikonut pitää puhetta ja etsinyt lähtökohtaa.

— Voltaire, tavasi Jaakko Tyrni ja katsoi hämmästyneenä silmiin valkotöyhtöisen hatun alla. — Häntäkö te tässä kannatte käsillänne kaiken kansan nähtäväksi?

Annikki ei vastannut, hymyili ainoastaan ja jäi katsomaan puhujaan.

Kehuttiin kaunista nidettä, puhuttiin vanhan kulttuurin eduista ja uuden kulttuurin eduista, seulottiin missä määrin oli terveellistä ihailla vieraita esikuvia ja oppia niistä ilman että kävi vaaralliseksi omalle yksilöllisyydelle. Vihdoin nosti Annikki Rastas katseensa, huomautti, että Voltaire joka tapauksessa oli lausunut ajatuksia, jotka olivat syvällisintä ja elämän ytimeen osuvinta kaikesta mitä yleensä on lausuttu. Sitten hän siirtyi viemään kirjaa pöydälle, mistä oli sen ottanut. Kun hän palasi, puhui Palus kiihkeästi Jounalle, että on typerää panna vasta-alkajan päähän häkää, nimittäin itserakkautta. Eikö täällä kirjakaupassakin jo ole tarpeeksi oltu, eikö voida siirtyä jonnekin syömään. Ja tuleeko siitä saunasta tänä iltana Tyrnilässä mitään. Yhtäkkiä tehtiin kysymys, kuka tuo Haunia Vuorinen oikeastaan oli. Ylioppilas? Oliko hän joitakin tunnettuja Vuorisia, tehtailijan poika, vai ehkä senaattorin. Toiset keskustelivat paraikaa näistä asioista, kun neiti Rastas astui pari askelta lähemmäs Jaakko Tyrniä ja kysyi, eikö hänkin saisi tulla mukaan Tyrnilään, jos matkasta tulisi tosi.

— Minun on kauan tehnyt mieli käydä teillä. Ja suorastaan olisi ollut asiaakin. Mutta siellä vastataan aina, että »tekee työtä», »ei ole aikaa», »ei ota vastaan». Minä nimittäin tahtoisin kirjoittaa teistä. Esseen. Niin, oikein kirjan. Ja sitä varten tahtoisin saada oikeaa Tyrnilä-tunnelmaa. Teidän kirjoituspöytänne äärestä. Sanotaan, että toiset kirjailijat eivät halua yleisölle antaa muuta kuin teoksensa — heidän elämänsä on heidän omaa omaisuuttaan, mutta...

— Tervetuloa, sanoi Jaakko Tyrni kuin unessa. — Voitte vaikkapa viipyä, jos haluttaa, jonkin päivän. Minulla on siellä vinttikamari, jossa ei kukaan häiritse. Voimme saada sen lämpimäksi. Asumme kaikki alhaalla, tyttäreni ja palvelija... Oikein hauskaa...

Annikki oli taasen yksinään hänen kanssaan kesken ihmishumua. Ympärillä oli taasen temppeli, jonka seininä oli kirjoja ja alttarit olivat täynnä kirjoja. Jouna esiintyi kauheana tuomarina, mutta Palus nauroi ja sanoi, että teoriat ovat kuivia kantoja, kuivia kantoja, törkyä, säpäleitä — hyi! Vihreä on yksin elämän kultainen puu. Täällä oli pyörryttävän juhlallista — Jaakko Tyrni tiesi käyttäytyvänsä kuin humalainen. Hän ei kuitenkaan voinut — eikä tahtonut — olla toisin. Juuri näin, näin! Niinkuin lasten sadussa. Katosta riippui pieniä aurinkoja ja kattona oli itse taivas.

— Minä tulen, sanoi Annikki Rastas. — Ja sitten te kerrotte minulle. Kaikki.

— Minä kerron teille, lausuivat Jaakko Tyrnin huulet, mutta hänen sydämensä sanoi: ja sitten sinä olet minun omani. Kokonaan.

Temppelin seinät kokoontuivat samassa piirittämään rajoitettua alaa ja taivaanlaki oli vain kirjakaupan katto sähkölamppuineen, sillä neiti Rastas kertoi heti koko seurueelle, että hän tulee tänä iltana mukaan Tyrnilään.

— Ja saunaan myös! tarttui Palus puheeseen. — Vanhaan suomenkansan tapaan — hyvä! Jos siellä vain olisi kunnollinen sauna. Mutta sauna, jossa ei saa edes kylkiään nokeen. Mikä sauna se on!

— Se on hyvä sauna, puolustan minä vain sitä saunaa, puhui Loila punehtuneena ja tuntien Paluksen sanojen vaikutuksen vielä kiertävän suonissaan kuin tulen. — Pykälätkin on katossa.

— Joko... joko on useammalle kuin kahdelle jalkaparille? sanoi Leppiaho.

— Kyllä tulee illaksi, vakuutti Tyrni ja alkoi tehdä lähtöä.

Hän oli muistanut isännänvelvollisuutensa ja asiat jotka vielä olivat toimittamatta. Täytyi koettaa aikaisemmin tavata Ella, täytyi saada tarpeeksi tarjottavaa sekä syötävää että juotavaa. Ja useampia pykäliä saunan kattoon. Kunhan talonmies pystyisi ne tekemään.

Kirjailijat eivät kuitenkaan enää tahtoneet jäädä tänne. He lähtivät seuraamaan Tyrniä alas portaita pysähdyttivät hänet ihmisvilinään ja vaativat häntä kuuntelemaan kuinka hänen kirjaansa ostettiin. Yleisön joukosta liittyi heihin taiteilija Rekola, joka hänkin oli ostamassa Tyrnin kirjaa. Jouna kehoitti häntäkin, kuinkas muuten! tutustumaan Haunia Vuorisen uuteen kirjaan. Jaakko Tyrnin silmäys oli jääkylmä, kun hän tämän kuullessaan loi katseen ystäväänsä — entiseen ystäväänsä. Sillä tuskinpa hän enää saattoi kutsua häntä samaksi kuin ennen. Kirjailijat odottivat niin kauan että Rekola oli saanut ostoksensa — Jaakko Tyrni huomasi, että käärössä oli muutakin kuin hänen kirjansa —, sitten he läksivät kadulle. Varmaan Rekola oli ostanut Punapurjeen ja siinä ne nyt lepäsivät kylki kyljessä nuo molemmat kirjat. Kunpa olisi saanut tietää, mitä kirjoja Rekola oli ostanut. Ja oliko hän vielä lähemmissä väleissä Annikkiin? Jumaliste, mitenkä siitä saisi selvän...

Jaakko Tyrni ja neiti Rastas kulkivat edellä. Neiti Rastas kyseli Tyrnin uuden kirjan synnystä, miten hän oli saanut tuon omituisen aiheen, miten kauan hän tarvitsi sitä kypsyttääkseen ja mihin hän nyt aikoi ryhtyä. Kysymysten takana, jotka kuka tahansa olisi saattanut kuulla, tunsi Jaakko Tyrni kaiken aikaa jotakin, joka oli tarkoitettu yksin hänelle. Rekola oli Annikille vain pelkkää ilmaa! Nuoren naisen palvonta piti Tyrniä onnellisesti vangittuna ja tietoisesti päätti hän nyt yhtäkkiä itsekseen, että käytännöllisten asioiden hoito huoleti saa jäädä huomiseksi, kunhan tästä sieluntilasta vain pääsee selvyyteen. Ja niin he kaikki vaeltelivat pitkin katuja, joita ihmiset mittasivat jouluvalmistelut mielessä ja ohi ikkunoiden, joiden houkutus tuontuostakin pidätti heidän askeliaan. Aurinko oli painunut näkymättömiin, vain valojuova yli kadun, tai valkoinen läikkä kivimuurin kyljessä, tai loistava lasiruutu antoivat aavistaa sen vielä viipyvän jossain taivaanrannan tällä puolella. He olivat heittäytyneet rennon mielialan valtaan niinkuin pojat, jotka ovat menossa intiaaniretkelle. Se nainen joka oli mukana, silminnähden iloitsi siitä ettei hänen sukupuolensa pannut esteitä eteen. Loila, jota huomionherättäminen kaiken aikaa oli vaivannut ja joka yhä koetti huomauttaa, ettei puhuttaisi niin ääneen, saatiin helposti vaikenemaan. Palus hotaisi kepillään häntä kohden, sanoi että raukankin kerran täytyi suoristaa selkärankansa, muuten selkäydin tykkänään jäi kahdelle eri puolelle kanavaansa mätänemään, Leppiaho hymyili myrkyllisesti ja Rastas sanoi, että tällainen joskus oli hyvin terveellistä ja että hän suorastaan halusi pientä humalaa. Palus riemastui. Niin sitä piti! Helkkarin hemmetti sentään, taisikin olla itse Muusa heillä matkassa. Rastas peräytyi hiukkasen ja selitti, ettei hän tarkoittanut sellaista humalaa, vaan hengen humalaa: hän oli syyskuusta lähtien istunut sisällä ja kirjoittanut niin että luita pakotti ja tarvitsi nyt irtaantumista. Palus päästi Loilan käsipuolestaan niin kovakouraisesti että hän lensi seinää vasten ja tarttui Rastasta käsipuoleen.

Jaakko Tyrni, joka oli joutunut jälkijoukkoon Jounan rinnalle, tunsi halua lyödä hevospiiskalla jonnekin eteensä. Rastas — hän kulki siinä kaiken kansan nähden eikä irtaantunut. Tuo hieno nainen tuon humalaisen miehen käsipuolessa!

— Te, neiti Rastas, sanoi Palus ja taipui naista kohden niin että hatun töyhtö sitaisi kasvoja, — vai olette te tällainen! Ja minä kun olen pitänyt teitä kuivana sinisukkana, sellaisena, joka ei edes tule hieltä. Ja te olettekin _tällainen_!

— Olkaa siivolla, sanoi neiti Rastas, — likistätte sinelmille. Päästäkää irti — herrajesta, minä käytän lyhyitä hihoja, en tahdo että käsivarteni ovat sinelmillä. Kuulkaa, en tahdo käsikähmää. No mutta Palus, siunaa ja varjele, tulkaa järkiinne, kirjoitan kirjastanne hyvän arvostelun, tai ainakin aika hyvän, sillä kirja ei ole huono. Jos vain...

— Rastas, sanoi Palus ja haki huulillaan hänen korvaansa, — rupeapa kirjani äidiksi! Etsin äitiä, lapsi tarvitsee äidin. Sinä tuoksut myskiltä ja ambralta, perhana sentään — uusi kirjani tarvitsee äidin, ymmärrätkö!

— Roisto! jyrisi Jaakko Tyrni ja tunki kiilana heidän välilleen. — Vaikka nähtävästi yö onkin istuttu ja vahvasti istuttu, niin nyt on päivä, ja kaunis päivä lisäksi.

— Mennään jonnekin sisään! sanoi Loila. — Mennään juomaan kahvia. Saatte tarjota te, jotka olette saanut tekijäpalkkioita.

— Mennään, tarttui Tyrni kiitollisena ehdotukseen. — Saanko minä tarjota. Tässä onkin kahvila — vai mennäänkö muualle?

Rastas kulki silmät maahan luotuina, muistuttaen jotakin niistä kaikkein uudemman taiteen tauluista, joissa esitetään neitsyt Maariaa vastaanottamassa enkelin ilmoitusta. Tyrni oli hänen vierellään, tiesi hänen kalpeitten silmäluomiensa peittävän silmien salaisuuksia ja tunsi, hänkin, tuoksun hänen sulistaan ja harsoistaan.

— Vai niin! pani Palus ja kaiveli taskustaan esiin tulitikkuja, — vai niin, vai teidän lapsenne äidiksi hänen pitäisi tulla. Se on viisasta kyllä, että vihdoinkin haette äitiä! Sillä teidän lapsillanne ei koskaan ole ollut äitiä. Sentähden ne ovatkin sitä mitä ovat: mateita! Ne eivät ole kirjoja, vaan mateita! On sellaisia, jotka pitävät mateista. Minä kiitän niistä. Rakastukaa hemmetissä, mutta pitääkö sen juuri olla tämän, johon minäkin rakastun? Ei silti, että mitäpä minä, vaikka pidetään tämä Rastas yhdessä. Kyllä minun puolestani...

— Mennään jonnekin sisään, mennään hyvät ihmiset.

Rastas nosti yhtäkkiä päänsä ja otti käsiinsä johdon.

— Syödään yksintein aamiainen, sanoi hän. — Minun on nälkä. No, herra Loila, mihin tahdotte? Kyllä te nyt saatte hiukan kärsiä leikkiä. Tiedättehän mitä lajia lapsia kirjailijoiden lapset ovat: mustetta ja paperia ne ovat.

— Se oli valetta se! huusi Palus ja remahti nauruun, — vai mustetta ja paperia! Vai sellaisia lapsia te tuotattekin, Rastas. Ei perhana, toista minulle olla pitää. Ottakaa te, Tyrni, vain tämä Rastas. Antakaa minulle se tyttärenne. Sehän on täällä mukana. Eikös sitä saa nähdä? Sillä oli sellaiset perhananmoiset silmät. Eikä se ensinkään tietänyt mitä sillä oli. Ja sillä oli sellaiset perhananmoiset hampaat. Teki mieli ojentaa sille kieli ja käskeä puraisemaan. Hemmetissä, mitä mamsseleja te kaikki olettekaan, nyt te kaikki vaivutte maan alle siksi että minä olen puhunut vähän morakasti. Menkää Naantaliin, mamsselit.

Jaakko Tyrni katsahti havahtuen kelloaan. Se oli neljännestä vailla kaksi. Ja kahdelta oli Ellan määrä tavata hänet. Minne oli aika lentänyt? Käsittämätöntä minne. Nyt täytyy päästä hetkeksi irti koko joukosta ja saada keskustella Ellan kanssa päivällisistä. Jouna — niin, hänen oli määrä alunpitäen tulla mukaan. Mutta Jouna oli tehnyt jotakin, joka oli siirtänyt hänet loitolle. Hän oli puhunut siitä Punapurjeen tekijästä. Tuolla se saapui, haaksi, jossakin hyvin kaukana, purje pullistui ja aava ja kirkas oli ulappa. Aavistus sanoi Tyrnille, että Haunia Vuorinen aina tulisi kulkemaan tuollaista heleää ulappaa myöten.

Ja hän itse?

Hänen täytyi saada tavata Rastas!

Ja hän rupesi yhtäkkiä puhumaan suurella suulla, aivan vastoin luontoaan, ikäänkuin jotain Paluksen voimasta olisi siirtynyt hänelle.

— Minä en nyt ehdi, ikävä kyllä. Aika on mennyt hauskassa seurassa, liiankin pian. Ei, kyllä on parasta, että menen yksin. Täytyy ostaa yhtä ja toista jouluksi. Ei, kyllä minä teen sen yksin mieluummin. Mutta tehän kaikki tulette saunaan. No, se on valmis. Ja päivällinen syödään päälle. Viiden junalla. Ja pois pääsee ennen puoliyötä. Jollei tahdo jäädä Tyrnilään. Siellä vihdat jo hautuvat. Ja neiti Rastas tulee mukaan. No, se on oikein hauskaa se. Totta kai te tulette, Palus. Kyllä Annamar pitää huolen siitä että hikoilette. Tulette, tulette.

Palus huitoi keppiään ja käsiään ja moitti Tyrnilän saunaa kaikkein huonoimmaksi saunalaitokseksi mitä hän oli nähnyt — sellaiseksi, jossa ei saanut edes haiun makua kielelleen. Sellaiseen ei hän tule, ei kiitos, sen hän jo kerran on sanonut. Yhtäkkiä hän vihelsi hampaanraosta iloisen äänen ja sanoi:

— Mutta se Ella! Saako sitä nähdä?

Jaakko Tyrnille oli tuiki outoa, että hänen epäystävällistä tytärtään, joka ei ollut kauniskaan, näin kiivaasti kysyttiin eikä hän muuta voinut kuin siirtää Paluksen kiihkeän harrastuksen hänen erikoisen mielialansa laskuun. Ei kannattanut ottaa asiaa vakavasti. Hän naurahtikin sentähden ja toisti, että Ella tietysti on kotona, hän on vielä varsin lapsi eikä välitä mistään muusta kuin heidän hevosestaan.

— Vai, johtui hänen mieleensä, — olisiko tyttäreni ehkä ollut teille vähän epäkohtelias puhelimessa tai meidän portilla, tai...? Ja te haluaisitte häntä rangaista.

— Oikein osattu, perhana vie, — oikein osattu. Tulin kerran Tyrnilän portille eikä hän päästänyt minua sisään. Siinä minä juuri tarkkasin hänen hampaitaan — silmänruokaa, jumaliste. Jos minä tänään saan kihlata hänet, niin minä tulen — mutta sauna ei kelpaa mihinkään.

Kaikki nauroivat.

— Koettakaa onneanne, koettakaa, sanoi Tyrni, kiirehtien lyhentämään kohtausta. — Mutta älkää syyttäkö minua, jos tyttäreni läjäyttää kosijaa riimunperillä vasten naamaa. Hänellä on tempperamenttia, minun tyttärelläni... Mutta minä sanon nyt hyvästi, on vähän asioita. Kello viiden junalla siis — tervetuloa!

Jaakko Tyrnin puhuessa puhui Palus lakkaamatta iloisesti hirnuen, että sellaisen hän juuri tarvitseekin tätä kirjaa varten, sellaisen, joka puree ja potkii ja joka on vangittava niinkuin poro. Porohan se onkin Ella Tyrni, sellainen puoli villi eläin, jolla on itkevän kosteat silmät ja hampaat, joilla soisi hänen purevan vaikkapa... vaikkapa kuoliaaksi.

— Sauna ei kelpaa mihinkään, huusi hän Jaakko Tyrnin jälkeen, — mutta sen poron minä tänä yönä koppasen!

Seura jäi aukealle pronssisen patsaan ääreen, jota verhosi paikoittain varissut harmaa kuura. Jaakko Tyrni ja Jouna suuntasivat nopeasti askeleitaan keskikaupunkia kohden. He asettelivat läikkyvää mielialaansa tasapainoon, niinkuin ihmiset tekevät, kun he eivät hetkiseen ole piitanneet mitään kenestäkään eikä mistään, yhtäkkiä sanoi Tyrni, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että joku oli hänen seurassaan:

— Jaahah, vai tulit sinä mukaan.

— Eikö se ollut tarkoitus? vastasi Jouna mietteissään.

Torilla seisoivat »joulupadat» ja kaikkinaiset säästölaatikot, vartiattariensa astellessa edestakaisin. Tavaratalon ovesta tulvi keskeytymättä ostajien jono ja näyteikkunasta sädehtivät kristallimaljakot.

— Kuka nuoriherra Ellalle piti seuraa sillaikaa kun me olimme kirjakaupassa? kysyi Jouna.

Jaakko Tyrni havahtui, kääntyi astumaan kadun toiselle puolelle ja odotti että raitiovaunu menisi ohitse.

— Nuoriherra? huusi hän läpi raitiovaunun jyrinän, — ei hänellä pitäisi olla kenenkään nuorenherran kanssa mitään tekemistä.

Kirkonkello pamahti soimaan ja malmin voima sai koko ilman värisemään tässä tapulin juurella. Hautajaiset, panivat molemmat herrat merkille. Kello on tasan kaksi, ajatteli Jaakko Tyrni ja kiiruhti askeliaan.

— Joku pitkä vaalea nuorukainen käveli toisella puolen katua kaiken aikaa, kun me puhelimme kirjakaupan ikkunassa.

— Siellä käveli paljon kansaa, sekä tummia että vaaleita.

— Käveli kyllä, mutta tämän kanssa Ella puhui. He seisoivat portilla ja katselivat meitä.

— Olisit voinut sanoa sen silloin.

Jaakko Tyrni muisti samassa, että hän oli tavannut Rastaan vasta kirjakaupassa, ja rauhoittui. Jouna riisti häneltä kuitenkin heti hänen rauhansa.

— Ella tuli siihen juuri silloin, kun me kaikki lähdimme kirjakaupasta. Hänellä oli suuret kantamukset molemmissa käsissään. Olin suuttunut sille nuorelle herralle, joka siinä seisoi eikä auttanut. Mutta hän katsoi vain meihin. Ja minäkään en ennättänyt mennä, ennenkuin hän oli kadonnut porttikäytävään. Laiminlyöt tytärtäsi, olen sen ennenkin sanonut, sellaiset kantamukset eivät ole nuorta tyttöä varten. Mikä lieneekin ollut huonosti kasvatettu nuoriherra, joka ei auttanut.

— Etköhän sinä erehdy, ei Ella kärsi seurassaan mitään nuoria herroja. Se on Pikku ja aina vain Pikku.

— Hanki hänelle toki vaatteet.

— Olenko minä mikään muotikauppias, joka tiedän mitä naiselle pitää olla.

— Kun on isä niin pitää tietää.

— Lähetyssaarnaaja!

— Huono — sillä en saa pakanoita kääntymään.

— Hitto vie, kuinka ikäväksi sinä olet tullut. Sensijaan että olisit iloinnut kanssani tänään, kun olen saanut velkani maksetuksi, sinä vain... sinä vain...

Tuossahan se talo olikin, mistä hautaussaatto läksi. Täällä keskikaupungilla siis täälläkin kuoltiin, vieläpä kesken jouluhälinän. Ruumisvaunut olivat tulleet, asianomainen katselijakuntakin oli paikoillaan ja ajurien jono odotti saattajineen. Myöhästyvät. Tällaisissa tapauksissa pitäisi aina olla ehdottomasti täsmällinen. Niinkuin muutenkin. Jonkin minuutin Ella tulee odottaneeksi. Sillä tyttö on pienestä pitäen ollut hyvin täsmällinen. Ja suuttunut hän on, jos on saanut odottaa. Tällä kertaa hän lisäksi on nähnyt neiti Rastaan. Nyt raivasi poliisi tietä ja ruumiskuski veti ulos vaunujen pohjan. Jaakko Tyrni ja Jouna kiiruhtivat ohitse ja näkivät porttikäytävässä silinteripäiset kantajat ja niiden välissä mustan arkun. Kenenkään elävän silmissä ei näkynyt kyyneltä tämän vainajan poistuessa elävien joukosta. Yhteiskunta täytti kylmästi muotonsa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrni huomasi kulkevansa yksinään. Jouna seisoi paljastetuin päin keskellä huivipäisten muijain ja pikkutyttöjen joukkoa. Tyrnin täytyi odottaa.

— Tunsitko sinä hänet? sanoi hän.

— En.

— Ella odottaa.

He kävivät nopeasti pujotellen läpi kiirehtivien tai näyteikkunoissa viipyvien ihmisjoukkojen, ohi ramman miehen, joka kaupitteli kengännauhoja, ohi äitien, jotka kuljettivat kädestä pieniä lapsiaan, ja pääsivät pihamaalle.

Ella ei ollut siellä. Mitä nyt? Kivihiilisäkit, tyhjät reet, rautaromu, kaikki oli paikallaan, Ellaa vain ei näkynyt. Toki oli heidän rekensä tässä — niin, missäpä se olisi ollutkaan, sillä eihän tyttö toki olisi voinut lähteä ilman isää. Jaa, kuka senkään takasi? Ehkä hän on tallissa?

— Palokalusto, luki Jouna.

Jaakko Tyrni oli raivautunut tallin ovelle ja vastasi sieltä:

— Kiinni.

He katsahtivat ylöspäin ja huomasivat taivaan kalvenneen ja pihamaan olevan pian joutumassa lyhyen talvipäivän pimeään. Alemmissa ikkunoissa jo syttyi sähköjä ja vedettiin alas uutimia. Ylemmissä konttorihuoneistoissa vielä tehtiin työtä päivänvalolla.

Jaa-ah, sanoi Jaakko Tyrni, kukahan se on ollut se nuori herra: Ella myöhästyy! Ehtisiköhän tässä vielä koettaa käydä jollakin asialla? Minulla oli niitä paljonkin, mutta jääkööt huomiseksi. Olisi pitänyt olla jotakin hienompaa alkohoolia, jos nyt neiti Rastaskin tulee. Tietäisitkö sinä mistä hän pitäisi ja saisiko sitä mistä.

— Älähän toki sellaista ajattelekaan.

— Miten niin?

Ellan tutut nopeat ja kovakenkäiset askeleet kajahtelivat porttikäytävässä. Tyttö kantoi molemmissa käsissään verkkoa, joka täpötäynnä jotain painavaa tavaraa piti hänen hartioitaan alhaalla, niin että hän kulki kumarassa. Jouna kiirehti häntä vastaan ja otti, tervehtimättä, toisen verkon hänen kädestään. Jaakko Tyrni yritti tehdä samoin, mutta ei jostain syystä saanut tarvittavaa tarmoa ja ainoastaan yskähti.