Part 15

Kirjailija kutsui eteensä sen onnellisen päivän ennen joulua, jolloin hän oli maksanut viimeisen velkansa, tuntenut riippumattoman miehen voimaa ja nähnyt mielikuvituksensa lasten myllerryksen ympärillään. Hän palautti muistiinsa kaikki suuret aikeet, mitä hän silloin päätti toteuttaa, hiljaiset valat, jotka hän oli päättänyt pitää. Myöskin suuren romaaninsa näkemyksen manasi hän sielunsa silmien eteen. Eräänlaisen juhlallisen pelon vallassa asettui hän kirjoituspöytänsä ääreen, otti paperipinkan eteensä ja tarttui kynään.

Ne hapantuneet liuskat, joille hän tässä jokin aika sitten kirjoitti pari lausetta, ne ovat ensin hävitettävät ja sitten hän alkaa tykkänään toisella tavalla.

Hän nosti imupaperia, sai käsiinsä liuskat, nousi, repi ne kuumeisesti, heitti tuleen ja katseli kuinka paperi hehkui, sammui, värisi valkeana tomukudoksena ja haihtui. Hän seisoi ja tuijotti tuleen. Mitähän Annikki nyt tekee. Jos soittaisi hänelle ennenkuin uudelleen istuutuu työhön. Nyt ei enää ole kylmä, nyt täytyy saada tyttö tulemaan tänne. Mutta Ella ja vanha Annamar hoitavat tällä haavaa yksin taloutta, sillä Senjahan meni pois. Kummallinen asia se ihmisen hellyydenkaipuu — hän ei voinut elää ilman sitä kalpeaa nuorta poikaa, joka vanhempineen täältä muutti pois! Sydäntäsärkevää se oli, kun he, Helmisen perheen lähdettyä, astuivat talonmiehen tyhjään asuntoon ja siellä näkivät kaikki mitä oli jäljellä isäntäväen antamista joululahjoista, koottuna läjään oven eteen. Siinä oli ruostuneet luistimet, kuvakirjan lehtiä, lutistunut kumipallo ja harmaa villapaita — suuttumuksen vallassa nähtävästi oli Armaan isä kasannut siihen kaiken, minkä perheen jäsenet jouluaattona juhlamielen vallitessa olivat vastaanottaneet. Mutta vanha Senja lyyhistyi lattialle ja purskahti itkuun. Sairas hän oli. Ja eikö ollut sairautta koko maailman rakkaudenkaipuu? Se oli sen sairaus ja sen terveys, sen riemu ja sen kärsimys. Lumihiutaleet peittävät kerran hautausmaat...

Mitä hittoa — tässäkö hän seisoo ja märehtii asioita, jotka ovat vailla kaikkea uutuutta ja mielenkiintoa. Paras työaika liukuu ohitse, tämä hiljainen, keskittävä pimeä kestää vain luettuja viikkoja, paino hänen päässään suurenee suurenemistaan, levottomuus ottaa asuinsijakseen sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa. Sydämen raskaat, kiihkeät lyönnit tuntuvat aivoista sormenpäihin asti.

Jaakko Tyrni tempaisee auki oven, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos. Kahlaten lumessa menee hän vajaan, hakee lapion ja alkaa luoda auki teitä. Saattaahan olla niin, että hänen kirjallinen luomisaikansa jo on ohi. Mikäpä tätäkään ruumiillista työtä vaivaa. Helpompaa se itse asiassa on kuin se aivojen palo, jonka aikana taiteilija luo. Tällainen kaunis valkoinen tie tästä syntyy, reunat ovat kuin häikäiseviä pitsejä. Täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että tästäpuoleen on kiskottava toimeentulo tästä maapalstasta. No niin, mitäpä siitä sitten.

Mutta poltto päässä ei hellittänyt. Tottumuksestako Jaakko Tyrniä yhä ja yhä lienee vetänyt kirjoituspöydän ääreen. Hän kirjoitti päivässä vain yhden lauseen. Seuraavana päivänä hänen ehkä täytyi se pyyhkiä ja kirjoittaa uusi. Hän sai lievennystä jo tästäkin. Olisivatpa ihmiset aavistaneet — mutta hän vältteli heitä, ja valehteli heille puhelimessa. Hän sanoi voivansa hyvin, hiihtelevänsä, käyvänsä saunassa ja olevansa hyvällä tuulella. Kuitenkaan ei hän kehoittanut ketään tulemaan Tyrnilään nyt kun oli niin paljon lunta. No, oli sitä kauheasti, suorastaan se oli haudannut alleen asumukset täälläpäin.

* * * * *

Hangilla oli jo toinen väri ja tuulessa uusi tuntu, kun Jaakko Tyrni eräänä päivänä kuuli puhelimessa Paluksen äänen. Hän ilostui todenteolla ja pyysi Sihveriä heti istumaan junaan ja lähtemään Tyrnilään.

Kiitos, kiitos, sattui tässä olemaan niin hemmetinmoinen kiire. No, täytyi juosta pankeissa ja virastoissa, kaikkihan oli tehty niin monimutkaiseksi kuin suinkin. Mutta eikö Tyrnille sopinut lähteä kaupunkiin? Paluksella oli asiaa — no, tärkeänpuoleista. Se laina-asia piru vie, eihän se ollut luistanut niinkuin oli toivottu. Menikös täällä mikään nuottien mukaan. Jaakko Tyrnistä tuntui, että jos Palus tarvitsi häntä, niin hänen oli tultava Tyrnin luo eikä päinvastoin. Hän esteli siis, sanoi olevansa kovassa työssä ja toivoi, että Palus heti lähtisi tulemaan.

— No, mutta kun kuulet, ettei minun käy, sanoi Palus ja nauroi. — Minun täytyy iltajunassa lähteä kotiin. Luonnoneste, hemmetissä. Perheenlisäys — vai eikö se ole luonnoneste? Perhetapaus, iloinen perhetapaus, siksihän sitä taidetaan nimittää sivistyneessä kielessä. Siinä on nyt sellaisia erikoisia seikkoja tällä kertaa. Miksen minä voi sitä sanoakin — puhun omasta puhelimesta hotellihuoneessa. Siinä on ollut mustasukkaisuutta ja muita hullutuksia viime aikoina, murhayrityksiä ja muuta sellaista pirunmoista hauskaa. Ihan on mies monesti ollut kuin jalkapuussa. Hyvin se teki Rekola sen kuvan sinne sinun uloslämpiävääsi. Vieläkö se on siellä? Vai homehtunut niinkuin vanha fresko. Niin, se oli hauska ilta. Kyllä, kyllä minä kontrahdin muistan, totta kai. Minulla on romaani jo valmiina, tai miltei valmiina — on, on. Nimittäin ei se vielä ole paperilla, mutta päässä. Siihen tuli, niinkuin voit aavistaa, solmuja jos jonkinmoisia. Niin että perhetapaus tälläkertaa on pikkuisen kriitillinen... No, minä kuulen, ettet sinäkään ole ollut toimettomana. Kuulutte eläneen yhtä karnevaalia, sinä ja Rastaan Annikki siitä lähtien. Oikein se on, lapsi tarvitsee äidin, muuten tulee mateita... Karnevaalia se on ollut minunkin elämäni, en minä voi valittaa, että se olisi ollut paastonaikaa... Tässä astuu juuri sisään Leppiaho ja käskee sanoa, että... mitä sinä sanoit, Leppiaho? Että hänellä nyt on ehdolla kaksi nimeä eepostansa varten. Hemmetissä — kaksi! Enkö minä ennustanut, hitto vie, että kun kontrahtiaika on kulunut umpeen ja jokaisen pitää esittää huomattava aikaansaannoksensa, niin hän esittää eepoksensa nimen. Jos hän tosiaan jouluksi on kahdesta nimestä päässyt yhteen, niin se on kirjallinen ennätys... Niin, ja enkös minä siinäkin ennustanut oikein, että se oli penikkatautia koko se Punapurje, jota nyt on huudettu niin että navettapiiatkin siellä meidän puolessa katsovat ammattitaitoonsa kuuluvan, että osaavat esittää sitä ulkoa, kun karjakko tulee navettaan — mutta kuuleepas nyt kunniansa herra Kaunia. Ne ovat oikein rikkihapolla ja salpietarilla savustettuja nämä arvostelut tästä uudesta tekeleestä. Ettei se Jounakaan nyt ole vasikkaansa paimentanut, koska kerran otti sen suolaerämaahansa... No, ja vieläkö se sitten se Muusa siellä nauraa? Sano hänelle nyt, että kyllä minä taas tulen saunaan ja annan hyvät juomarahat, vaikkei teidän sauna mihinkään kelpaa... Ei, ei ole vielä valmiina se meidän sauna, naapurissa on käyty. Mutta kesällä se laitetaan ja sirkatkin tuodaan jostakin salotöllien saunoista... Mutta se asia, se asia siitä takuusta. Kuule, pane nyt aisoihin se lihava Polle — halkeaa se muuten. Ja lähde tulemaan tänne. Se on se takausjuttu. Ei mene nuottien mukaan, hiidessä, pitäisihän sinun se tietää. Itsehän suorastaan tarjouduit — en minä suinkaan olisi sinua pyytänyt. Mutta kun sinä tahdoit olla kaikkien kirjailijoiden isä ja suojelija ja vaikkapa paavi. Niin, ja kun minulla nyt on se perhetapaus. Ei ole mahdotonta, että tulee kaksoset. Hitto vie, tässä astuu Orelvakin sisään ovesta ja pyytelee viiniaamiaiselle. Lähde pois tulemaan: Orelva on nyt saanut sen tytön, sen korean Hilman, vai mikä se oli. Ja se nuori kirjailija, joka piteli sen Hilman hopeista käsilaukkua, se on mennyt pankkialalle. Ja Loila — sikamaista: ovat vieneet pojan hermosairaalaan. Mitä sinä sanoitkaan, Orelva — »oletkos hulluksi tullut Aprami!» Mutta eikös heti paikalla lähdetäkin sinne sairaalaan? Me otetaan Orelvan kanssa kuomivaunut ja haetaan poika aamiaiselle. Ei sitä nyt tytön takia hermosairaalaan mennä. Ne ovat kyllä niitä löylynheittäjiä ne tytöt. Nokkosilla ne vihtovat. Ja kun niitä yhtaikaa on kaksi, niin kyllä tietää mies saavansa! Mutta eihän nyt hermosairaalaankaan. Pane joutuin valjaisiin, Tyrni, pidetään sitsit ja puhutaan ne takuuasiat yksintein...

Jaakko Tyrni mainitsi tuhannet sarvipäät nimeltä ja läksi valmistautumaan kaupunginmatkaa varten. Se tässä vielä puuttuisi, että hän saisi maksaa Paluksen puolesta. Jos olisi edes ollut kysymyksessä pienempi summa. Mutta sellainen kauhea sitoumus. Kyllä hänkin, Tyrni, yhtäkaikki sinä iltana oli pähkähullu!

Matkalla hänelle selvisi, mikä häntä odotti. Paluksen puhe oli ollut täysin selvä. Hänen täytyy maksaa tuo suuri takuu. Hänen täytyy jälleen alkaa retkensä lempeiden leskirouvain ja muiden varallisten kansalaisten luo. Hänen täytyy taasen turvautua pankkiin, pitää mielessään korot ja niiden lankeamispäivät, taistella kotinsa puolesta. Hänen riippumattomuutensa, kaikki vapaan miehen unelmat ovat ollutta ja mennyttä!

Hänen täytyy nyt jouluksi pusertaa aivoistaan kirja, maksoi mitä maksoi. Hänen täytyy typistää suuri aiheensa ja julkaista se, vaikka hän tietää, että sellainen on synnintekoa. Jollei hän tahdo menettää kattoa päänsä päältä, niin hänen täytyy saada valmiiksi kirja jouluksi. Hän on liian vanha ruvetakseen tullaajaksi tai postivirkamieheksi. Hänen täytyy julkaista huono kirja, saada huonot arvostelut, alentua omissa silmissään ja muiden silmissä — ja juuri nyt, kun Annikki Rastas julkaisee hänestä esseen, jonka on määrä korottaa hänet huipuille! Annikin kirja on pian valmis. Mutta Jaakko Tyrni, jonka piti vastaanottaa suuren auringon valo ja heijastaa sitä maailmaan, hän pusertaa tyhjiin penseät, vastahakoiset aivonsa ja lähettää maailmaan usvaa auringon asemesta. Hänen piti nujertaa raukka itsessään ja tulla suureksi ja nyt vasta hän tietää mikä raukka on! Hänen piti kuvata voimaa ja voittoa ja tässä hän nyt makaa maassa.

Suhde Annikkiin muuttuu sekin kokonaan. Hänellä ei ole oikeutta enää ajatella häntä. Ja tuskinpa Annikki todenteolla on ajatellut luopumista vapaudestaan.

Vaan mitäpä tässä kaikesta. Hän menettäisi mielellään omaisuutensa, ihmiset, kaikki, kunhan hän vielä kerran saisi tuntea taiteellisen luomisen onnea. Vieköön Palus hänen kotinsa, vieköön Haunia Vuorinen hänen tyttärensä, vieköön Rekola hänen morsiamensa — hän pyytää vain yhtä: inspiration!

Mutta hän ei nähnyt missään valokohtaa. Kaikki oli kääntynyt kuolemaksi.

* * * * *

Eräänä huhtikuun aamuna seisoi Jaakko Tyrni kotinsa portilla ja teki rautalapiolla tietä kevätpuroille. Hän oli jo monena päivänä tehnyt tätä samaa työtä, mutta kun yöllä pakasti, kadottivat hänen kanavansa jälleen uomansa ja vesi kokoontui portin eteen lampareiksi.

Oli ihmeellisen kirkas päivä, ilma sininen ja täynnä leivosen liverrystä ja sulavien vesien solinaa. Auringonpaiste oli niin voimakas, että Jaakko Tyrni heitti puunoksalle takkinsa. Siinä hän sitten syvensi uomaa, katseli miten vesi kohisten syöksyi alaspäin ja tunsi päivän säteet kasvoillaan ja käsillään. Ne tuntuivat läpi vaatteenkin ja lämmittivät aina syvälle rintaan asti.

Ihmeellisen ihana päivä! Pitkästä aikaa oli hänen tänään helpompi olla. Paino päässä oli poissa ja hän ajatteli tilaansa alistuen ja rauhallisella mielellä. Vanha Annamar haravoi kuivia lehtiä matkan päässä ja katsahti häneen tuontuostakin. Ella ja Senja ilmestyivät vuoronperään portaille tomuttamaan jotakin. Senja oli palannut takaisin, hänen oli tullut heitä ikävä, he olivat kaikki siitä niin iloinneet.

Jaakko Tyrni ei tahtonut ajatella mitään. Hän saneli jotakin runonpätkää ja vanha vaimo hyräili samaa runonpätkää särisevällä äänellään. Sitä oli kestänyt jo hyvän aikaa, kun Jaakko Tyrni huomasi: sehän oli isoäidin virsi.

Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.

Niin, se oli koettu se.

Jaakko Tyrni seisoi liikkumatta, seuraten veden solinaa pienessä uomassa. Noin se vuotaa pois ihmisenkin elämä, pienessä, pienessä uomassaan. Hän sävähti, joku oli maininnut hänen nimensä.

— No, vanhaparka! Mitä sinä sanot?

— Lapskulta, sanoi vanha vaimo hymyillen ja pisti hänen käteensä pienen käärön, joka oli sidottu harmaalla villalangalla — ota, no ota! No, sitten näet, kun avaat. Mitäs minä tällä. Aioin antaa Ellalle. Mutta tällähän sinä maksat koko sen takuun! Etkös maksakin?

Jaakko Tyrni ymmärsi, että Annamar tarjosi hänelle ainoaa omaisuuttaan, pankkikirjaansa. Sellainen sydämen hyvyys tulvi tuon vanhuksen olennosta häntä vastaan, että hän seisoi kuin sokaistuna. Hän sai tuskin puhutuksi.

— Olet hyvä, vanhaparka. Vie talteen, vie talteen.

— Vien, vien! Ja sinä heität huolet mielestäsi.

Jaakko Tyrnin mielessä vallitsi suuri, kiitollinen rauha.

Yhtäkkiä huomasi hän naisen lähestyvän porttia. Kaikkien maailman naisten joukosta erotti hän heti tämän. Mutta kummallista — jokin viikko sitten olisi hän joutunut suunniltaan ilosta, nähdessään hänen lähestyvän kotiaan, ja nyt? Hän kävi hiukan levottomaksi, päästi kädestään lapion, otti ylleen takin ja läksi vastaan. Mitä hän nyt sanookaan Annikki Rastaalle...

Hänellä oli yllään sama valkotöyhtöinen hattu, jossa hän oli nähnyt hänet silloin kerran, rakastumisensa ensi hetkellä. Heidän kohtaamisensa oli nyt toisenlainen. He tekivät molemmat parastaan, he lausuivat toisilleen ystävällisiä sanoja.

— Oi, minä olen soittanut ja soittanut, puheli Annikki hymyillen, — mutta vastausta ei ole tullut. Katso tässä, tämä on sinun kappaleesi, erikoisesti sinua varten sidottu! — No, minun kirjaani tietysti. Sinä olet jo toista päivää kirjakauppojen ikkunoissa. Kaikkialla pitkä rivi aivan edessä — komeasti! Minun piti jo toissapäivänä tulla tänne ja sitten taas eilen, mutta en uskaltanut lähteä, ajattelin että olisit poissa. Tänään tulin näin varhain, jotta tapaisin sinut kotona. Niin, ja sitten minun pitää ennättää laivalle. Ulkomaalaisia, ulkomaalaisia! Niiden opastamiseen menee taas paljon aikaa... Mitähän sinä nyt tästä sanot. Kauheasti minua pelottaa.

Jaakko Tyrni asteli hänen vierellään oudon poissaolevana. Koko Annikin olemus tuntui hänestä unenomaiselta eikä hän tietänyt miten hän häntä lähestyisi. Jokin suunnaton tapahtuma oli tullut Jaakko Tyrnin ja koko maailman väliin, hän oli käynyt vieraaksi kaikelle eikä enää osannut suhtautua ihmisiin, ei Annikkiinkaan. Hän oli kuin matkamies, joka kauan on ollut poissa, jonka pitäisi ryhtyä johonkin tilintekoon ja joka ei tiedä mistä alkaa.

He astelivat rinnan, Annikki katseli ympärilleen ja ihaili kevään kauneutta. He tulivat sisään, asettuivat auringonpaisteeseen ja taasen Annikki lausui jotakin ystävällistä. Jaakko Tyrni pyyhki hikeä otsaltaan ja käsistään ja alkoi avata kääröä. Hän näki kirjan kansilehdellä oman kuvansa ja oman nimensä eikä keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin: kaunista, oikein kaunista. He istuivat kuin kaksi ihmistä, jotka ovat olleet ystävät, jotka yhä edelleen tahtoisivat sitä olla, mutta joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen.

Ella Tyrni ilmestyi huoneeseen kuin pelastus. Hän oli hänkin jollakin lailla muuttunut, hänen pukunsa ja kampauksensa oli ystävällisempi kuin tavallisesti ja antaessaan Annikki Rastaalle kättä, hän sanoi »tervetuloa». Sitten hän laski pöydälle pinkan kirjeitä, kääntyi poispäin ja valmistautui puhumaan.

Jaakko Tyrni näki auringon paistavan hänen niskaansa, hänen vaaleaan hiussykeröönsä ja poskelle, jolle kohosi puna. Vavistus puistatutti Jaakko Tyrniä: hän näki edessään jonkun, jonka hän oli luullut kuolleeksi! Ella painoi alas päänsä ja hypisteli jotakin.

— Minä vain sitä, sanoi hän, etsien sanoja, — että neiti Rastas tulee tänne vain vapaasti. Minä en ole enää tiellä. Isä, minä olen salannut sinulta, että minä tänä talvena olen... olen kirjoittanut kirjan. Minä otin sinun vanhat käsikirjoituksesi ja minä olen kirjoittanut yöllä ja varhain aamulla. Jouna setä luulee, että voin kirjoittaa. Vaan eihän sitä tiedä. Ja tänään Jouna setä tulee laivalla. Hän korjaa käsikirjoitukseni ja auttaa minua muutenkin. Niin että minä voin nyt ehkä elättää itseni. Ja minä toivotan onnea, oikein paljon onnea. Nämä kirjeet ovat Jouna sedältä. Minä en ole voinut niitä näyttää, olen aina salaa ottanut ne postista. Jouna setä on käskenyt sanoa terveisiä ja muutakin. Hänen uuden kirjansa nimi on »Öljypuunlehvä». Tässä ne ovat, että isä voi lukea. Tahtoisin että isä lukisi ne ennenkuin he tulevat.

Hänen päänsä painui vieläkin alemma, puna hänen kasvoillaan kävi vieläkin syvemmäksi.

Siinä hän oli, Helena Elisabet Tuura, ilmielävänä! Juuri tuollaisena hän seisoi seminaarin juhlasalissa, virsikirja käsissään ja odotti urkujensoiton loppuvan. Kuukausimääriä hän oli ollut poissa kirjailijan silmistä, hän oli huutanut häntä eteensä, hän oli rukoillut häntä lähestymään. Hän oli luullut hänet menettäneensä ja hänen mukanaan kirjailijan lahjan. Ja tuossa hän seisoi puhtaana ja punastuvana ja antoi Jaakko Tyrnille takaisin hänen uskonsa.

Ella oli jo lähtenyt huoneesta, mutta yhä säteili suuren kirjan sankaritar kirjailijan silmien edessä ja hänen sisässään pulppusi lähde, jonka hän oli luullut seisahtuneen ikiajoiksi.

Annikki Rastas oli pelännyt hänen estelevän nopeaa lähtöään — juna meni, hänen täytyi valitettavasti ehtiä laivalle! Mutta Jaakko ymmärsi hyvin, että hänen piti lähteä. Hänen kiitoksensa oli jonkin verran teennäinen ja poissaoleva. Ja astellessaan saattamaan Annikkia portille, huusi hän Ellan mukaansa. Hänen mieleensä muistui, että hänellä oli hallussaan kallisarvoinen pieni esine, jonka hän kerran oli ryöstänyt Annikilta. Mutta sen saattoi antaa pois jälkeenpäinkin. Ja kun Annikki Rastas, astellen yli kevätvesien valaman tien, eteni Tyrnilän portilta, seisoivat isä ja tytär rinnan ja liehuttivat hänelle kättä.

Jonkun askeleen kulkivat isä ja tytär vieretysten. He olivat kuin uudet ihmiset ja iloitsivat toistensa läheisyydestä. Ella jäi ulos panemaan kuntoon jotakin ja Jaakko Tyrni kiiruhti sisään.

— Helena Elisabet Tuura, äänteli hän itsekseen. — Että sinä tulit, että sinä tulit!

Hän asettui kirjoituspöytänsä ääreen ja hänen vanha kynänsä kiiti pitkin paperia. Eikä hän enää muistanut mitä oli ollut, missä hän oli ollut, ei edes kuka hän oli. Aurinkoinen ilo oli läpitunkenut hänet ja hän rakasti Jumalaa ja kaikkia ihmisiä. Kaikkia — mutta varsinkin Helena Elisabetia. Hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt hänet isoäitinään ja hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt hänet tyttärenään. Helena Elisabet oli mahtanut nuorena olla juuri sen näköinen kuin Ella nyt.

— Että sinä tulit, että sinä tulit!

Jaakko Tyrni kirjoitti eikä huomannut, että talossa liikuttiin tavallista hätäisemmin. Ei hän myöskään pannut merkille, että ateria viipyi. Ainoa minkä hän huomasi tehdä oli, että hän sulki ovensa. Valkeat liuskat täyttyivät hänen edessään ja luomisen ilo sykki hänessä kilpaa kevään kanssa, joka puhkesi ulkopuolella.

Yhtäkkiä seisoi hänen edessään ihmisiä, joista ei hän ensi hetkessä tietänyt, kuuluivatko he hänen romaaniinsa vaiko todellisuuteen. Sitten hän tunsi Jounan.

Jouna piteli korkealla kädessään jotakin — tietysti se oli hänen öljypuunlehvänsä! — ja katseli säteilevin silmin Tyrniin. Heidän katseensa leimahtivat toisiinsa kuin kaksi lieskaa.

— Isä, sanoi Ella ja talutti esiin vaaleaa nuorta miestä. — Isä...

Jaakko Tyrni tuijotti heihin ja käsitti vihdoinkin.

— Vai niin, sanoi hän, — vai niin, sinä olet siis jo ottanut hänet! Ja punapurjeellaan laskettaa hän suoraan työhuoneeseeni. No niin, lapset. No niin...

Jaakko Tyrni levitti käsivartensa ja sulki syliinsä heidät kaikki kolme.

— Ja sinä Jouna, sanoi hän sitten, — hyvä se oli se »opin sauna».

Jouna leyhytteli kuivunutta, varissutta koivunoksaa ikäänkuin se olisi ollut kukkea lehvä ja vastasi:

— Autuas aina.