Part 7

Kirjailijatar ei suuttunut. Hän alkoi päinvastoin jälleen harjoittaa emäntäänsä kohtaan tuota hyväntahtoisuutta, jota Ella Tyrni ei kärsinyt. Hän katseli Jaakko Tyrnin tytärtä ihailulla, milteipä kunnioittaen ja samalla huvitettuna. Seuratessaan hänen kasvonilmeittensä vaihtelua, ajatteli Ella: kyllä ne ovat tosia, mitä tuosta kerrotaan. Kyllä hän on ollut siippana joka kirjailijalla ja taiteilijalla — hyi! Mutta vaikka hän mielessään sanoi »hyi», tunsi hän jotain kaukaista kaunaa senjohdosta että Annikki Rastas taisi vetää ihmisiä puoleensa. Ella halusi vetää puoleensa vain yhden ihmisen vetää hänet niin, ettei hän tarvitsisi ketään muita, yksinään kuulla hänen lukevan käsikirjoituksensa, kuulla ne ennenkuin kukaan muu.

— Paljon te rakastatte isäänne, lausui ääni, joka oli lempeä kuin äidin.

Ella Tyrnin laiha nyrkki painautui punaista plyyshinukkaa vasten pöydällä ja hänen silmänsä kipunoivat.

— Se ei kuulu kehenkään.

Neiti Rastas upotti silmäteränsä Ella Tyrnin levottomaan katseeseen. Hetkisen he sillä lailla tuijottivat toisiinsa. Yhtäkkiä kirjailijatar vilkastui, hymyili ja etsi kädellään Ella Tyrnin kättä.

— Teidän isänne _voisi olla_ päätä pitempi muita, sanoi hän hiljaa ja salaperäisesti.

Ella Tyrni loittoni askeleen taaksepäin ja hänen käsivartensa riippuivat puisevan poistyöntävinä pitkin kupeita.

— Eikä ole? sanoi hän ja viluinen kalpeus jännitti hänen kasvojaan kireälle pingoitettua hiusrajaa myöten.

— Ei ole, kuiskasi neiti Rastas säälimättömästi.

Silloin ei Ella tietänyt, suuttuisiko hän ja syytäisi pahoja sanoja vasten puhujan kasvoja, vai jatkaisiko vielä kyselyään ja ottaisi kerran oikein perinpohjin selvän siitä, mitä arvostelijat, ne roistot, hänen isästään tahtoivat. Ella katsoi viekkaasti vieraaseensa.

— Kuka sitten on se suurin?

— Tasapäisiä.

— Mutta koska Jaakko Tyrni ei ole suurin, niin täytyyhän jonkun olla suurimman — kuka se on, sitä kysyn.

— Tjaa — vaikea sanoa.

— No, mitä sitten sanotte, ettei Jaakko Tyrni ole suurin? Kun ette tiedä kuka on hänen yläpuolellaan, niin mitä puhutte.

— Neiti Ella, olisi paljon viisaampaa, jos te ryhtyisitte tukemaan isäänne. Ei sillä tavalla, että te karkoitatte talosta kaiken elähyttävän seuran, että... Älkää pahastuko, te ette tiedä, mitä kirjallinen ja taiteellinen työ tarvitsevat. Jaakko Tyrnistä tulee suuri kirjailija, jos hän — niin, miten sanoisin — jos hän viettää rikkaampaa elämää, tuntee täyteläisemmin... Te olette viisas tyttö, Ella, kyllä te tämän ymmärrätte.

Eila Tyrni oli luonut katseensa maahan ja kuunteli, ohimojensa tykinnän säestäessä kirjailijattaren puhetta. No, joko se nyt loppuikin? Eiköhän häntä saisi jatkamaan, että oikein voisi tietää, mitä hän tarkoittaa.

— Rikkaampaa elämää? toisti Ella ja kosketti varpaallaan maton kuviota.

— Niin, teidän ei pitäisi estää isäänne vastaanottamasta vaikuttimia ulkoapäin — päinvastoin.

— Ulkoapäin — entäs sisältäpäin sitten?

— Kaikkialta, ulkoa ja sisältä ja joka taholta, niinsanottua kaunista ja niinsanottua rumaa, niinsanottua hyvää ja niinsanottua pahaa...

— Jaa-ah — tuleeko hänestä _sitten_ suurin kirjailija?

— Pikku neiti, sitä en voi sanoa. Ei ole mitään niin laskematonta kuin taiteellinen työ. Mutta ainakaan ei hänestä tule entistä enempää, jos hän jatkaa tätä porvarillisen hyvää elämää.

Ella kohotti nopeasti katseensa.

— Mitä porvarillisen hyvää elämää hän sitten elää? Me elämme säästäväisesti, luuletteko että täällä herkutellaan?

— Porvarillisen hyvää elämää, sanon minä! nauroi neiti Rastas. — Lihavaa, rasvaista elämää, yllinkyllin unta ja tyytyväisyyttä. Ei lankeemuksia eikä nousuja, ei epätoivoa eikä autuutta — sellaisessa maaperässä nousee tasapäistä viljaa. Koska sitten siitä kohonnee joku pää yli muiden. Isänne ystävä väittää, että yksi nyt on kohoamassa, yksi joka laskettaa punaisin purjein... Jaakko Tyrni voisi vielä paljon — jos hän uskaltaisi.

Ella Tyrni kysyi yhtäkkiä:

— Kuka on Haunia Vuorinen?

Annikki Rastas katsahti hämmästyneenä kirjailijan tyttäreen.

— Kuinka niin? Hän on nuori kirjailija.

— Mitä hän on tehnyt isälleni? jatkoi Ella ja hänen silmänsä tunkivat verestäen toisen silmiin.

— Onko hän tehnyt jotakin isällenne?

— Miksi isä sitten on hänelle suuttunut?

— Onko isänne häneen suuttunut?

— Ei, en tiedä, ajattelin vain. Kyllä hän on ollut hävytön isälleni.

— Vai niin. Hän on julkaissut hyvän kirjan.

— Paremman kuin isäni?

— No mutta, Ella...! En ole sitä lukenut vielä. Jouna sanoo että se on niin hyvä. Ella, tahtoisitteko että isänne kirja olisi parempi? Silloin — Ella, ettekö te tiedä mistä kirjailija elää? Samasta, mistä jokainen taiteilija ja oikeastaan jokainen ihminenkin, jollei hän kuolleena kulje tällä vihreän maan kamaralla. Ella, te suloinen lapsi — no, tiedättehän, mitä häneltä puuttuu.

Hän ojenteli käsivarsiaan Ellaa kohden ja puheli tavalla, jolla ei kukaan ollut häntä lähestynyt. Ella ei enää muistanut kuka hän oli, hän kuunteli ja tunsi kyynelten alkavan kohota syvällä rinnassaan.

— Olet suloinen pieni tyttö, Ella Tyrni, isäsi ylpeä tytär. Ettäkö sinä olisit ruma — ei, ole juuri sellainen kuin olet. Mutta älä kiellä isältäsi elämän leipää, luomisen savea...

Hänen kätensä lähestyivät Ellan kasvoja kuin kaksi viileää tuoksuvaa kukkaa, jotka lapsi on poiminut maasta ja joita se vaistomaisesti ikävöi ihoaan vasten.

Yhtäkkiä Ella Tyrni vavahti ja selittämätön vastenmielisyyden tunne puistatti häntä.

— Tehdään liitto, Ella, kuiskasi kirjailijatar. — Sinä ja minä! Isäsi tähden. Ja onpa ihme, jollei...

— Myrkky sentään, mikä te olette! Ei, menkää te muille markkinoille. Myrkky sentään!

Ella Tyrni oli joutunut sohvapöydän taakse ja hänen leppymätön kylmä katseensa seurasi kirjailijatarta.

Tämä lausui jotain vieraalla kielellä — varmaan runoa — puoliääneen ja nyökytti päätään.

— Lapsi parka, mitä te oikein pelkäätte?

— Minäkö? Mitä minä pelkäisin?

Ei suinkaan isä sentään ole niin hullu että ottaa tuota komeljanttaria, ajatteli Ella Tyrni itsekseen. Kuka meistä tässä voittaa, tuo vaiko minä? Myrkky sentään!

— Me voisimme yhdessä saada aikaan niin paljon, Ella Tyrni. Isästänne voisi tulla se suuri kirjailija, jota te toivotte. Ja minä myöskin.

— Ja tekö hänestä sen tekisitte? ilkkui Ella. — Sellaisiako ne suuret kirjailijat sitten ovat, että ne _tehdään_? Eivätkö ne itse tee itseään? Nainenko se heidät tekee?

— Ella Tyrni, olette kirjailijan tytär — tiedättekö niin vähän?

— Myrkky sentään, tästä ei koskaan tule loppua, tätä keskustelua tulee arkkikaupalla. Pian voivat herrat palata saunasta. Mihin kummaan minä paninkaan sen villaröijyni?

— Olisin niin mielelläni toiminut sovussa teidän kanssanne.

— No, en suinkaan minäkään riitaa tahdo, mutta mistä toiminnasta tässä oikeastaan olisi kysymys? Myrkky sentään, puhukaa selvästi, en minä ole mikään ajatustenlukija tai vatsastapuhuja. Missä toiminnassa minun pitäisi olla? Tekemässä isästäni kirjailijaa — sopiiko se teidän mielestänne ja luuletteko Jaakko Tyrnin suostuvan sellaiseen? Ahhahhahhah, nauraa täytyy.

Kirjailijatar ei nauranut. Kierrettyään huonetta oli hän ajautunut lähtökohtaansa sohvapöydän eteen ja selaili tietosanakirjaa, jonka hänen nuori emäntänsä oli asettanut pöydälle.

— Vahinko, sanoi hän ja höpisi taasen jotakin ranskankielellä.

Ella Tyrni erotti nyt kielen, kaksi vuotta oli häntä kiusattu sillä koulussa. Isä oli välttämättä tahtonut että hän lukisi ranskaa. Oli ehkä tullut puhuttua hiukan pahasti tuolle vieraalle — olisi ehkä nyt pitänyt vetäistä jäniksenkäpälällä. Mutta tehkööt herrat sen, kun tulevat — isä kyllä pitää siitä huolen, ettei kirjailijattarelle jää suuhun karvasta makua. Oma syynsä, mitä rupesi hakemaan riitaa. Kai sentään toinen puolustaa itseään, kun toinen kaikella väellä ja voimalla yhtäkkiä pyrkii äitipuoleksi taloon. Rakkaudesta siinä puhutaan tuossa hänen runossaankin — hän sanoo sen ranskaksi, se ei silloin muka kuulu niin pahalta, myrkky vieköön. Rakkaudesta ja kuolemastakin runossa puhutaan, olisipa hauskaa tietää, mikä runo se on. Ella Tyrni aikoi lähteä, mutta hänen teki samalla mieli jatkaa keskustelua. Mihin hän sen villatakin panikaan?

— Ne tulevat punapurjein, nuoret kirjailijat, sanoi neiti Rastas, silmälasiensa läpi katsellen jotakin kuvaa. — Niiden joukosta se kai kerran kohoaa se korkea pää.

Nyt oli Ella Tyrnin vuoro jäädä tuijottamaan suurin silmin. Hän alkoi aavistaa, että isää uhkasi todellinen vaara. Aikoiko tuo poika ajaa kumoon Jaakko Tyrnin? Jopa oli röyhkeä. Ja hänelle hän oli antanut luvan tulla Tyrnilään. Tiesikö isä Vuorisen häijyt aikeet? Sitävartenko isä oli hänelle suuttunut? Vai oliko hän tehnyt jotain muutakin? Tämä Rastas tahtoi suojella isää — olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä joihinkin sovitteluihin hänen kanssaan. Kun olisi tietänyt mitä tässä piti sanoa ja mitä olla sanomatta.

Olisipa ilta että pääsisi järveen ja unohtaisi kaikki! Eivät ikinä ne selviä nämä asiat. Elämän leipää ja luomisen savea — hahhah. Ehkäpä tästä sentään kelpaisi palvelustytöksi — siksihän se hänet arvosteli, herra Punapurje. Jos olisi poika, niin pyrkisi juoksupojaksi kirjakauppaan — mutta Pikku? Olisipa ilta että pääsisi avantoon!

Ella Tyrni tunsi rinnassaan huolten polttavan ja tykkivän, ikäänkuin ne olisivat olleet paisumia, täynnä kipua. Tällaista oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

No, mikä siellä nyt oli? Joku puhui ja piipatti heleällä äänellä. Tuliko vieraita lisää? Uusia ihailijattaria? Myrkky sentään, oliko isä heidätkin pyytänyt? Ti-ti-ti — nyt tapahtuu keittiössä räjähdys. Mitähän ihmisiä nuo ovatkaan? Nuoria rakastuneita, mitäpä ne muutakaan ovat — hän ei kärsi sellaisia. Nyt täytyy Armas Helmiselle luvata jotakin, muuten Senja halkeaa suuttumuksesta. Mutta miksi hän päästää heidät sisään? Eikö juuri sitä varten ole laitettu korkea aita ja portti ja lukko — pitääkö vielä hankkia koira, ja vihaisinta lajia?

— Me emme tietäneet, että oli kello, me pyydämme anteeksi, sitä ei voinut mitenkään nähdä pimeässä. Emme olleet löytää, asemalla näytettiin niin huonosti. Etteihän vain aita olisi mennyt rikki, kun me tulimme yli. Sinun täytyy katsoa, Aarre...

— Uusia vieraita! kuiskasi neiti Rastas ja nyökytti päätään.

Ella Tyrni ei vielä lähtenyt, vaan koetti kuuntelemalla saada selkoa siitä, miten monta heitä oli. Oudon piipatuksen rinnalla, joka kuului keittiöstä, tuntui neiti Rastas yhtäkkiä tutulta ja miellyttävältä. Mies ja nainen siellä oli.

Ella oli parilla askeleella keittiön ovella ja tempasi sen auki.

— Keitä täällä taas on?

Hän ei sanonut sitä ystävällisesti. Hänen edessään keskellä paistinkäryä seisoi nuori neiti ja nuori herra.

— Me vain! sanoi neiti ja tyrkytti kirjailijan tyttärelle kättä, ja sitten tuli kuin koskesta: — Me pyydämme anteeksi, mutta herra Tyrni oli niin äärettömän ystävällinen ja käski tulemaan. Tai mitä minä sanonkaan: hän antoi kirjeessä luvan, että saisimme tulla. Anteeksi — varmaan neiti Tyrni. Näimme teidän tänään ajavan, se oli suurenmoista. Ette suinkaan te nähneet meitä? Meitä seisoi aika liuta kadunkulmassa, te pistitte jalan ulos reestä — oi ettekö te nähnyt? Siinä oli melkein koko luokka, meidän kuuluisa kirjallinen luokkamme. Tai ei meitä sentään ole kuin kolme, jotka kirjoitamme, me kaksi ja eräs kolmas. Mutta enhän vielä ole sanonut nimiämmekään. Tämä on Aarre Salmensuu, julkaissut jouluksi runokokoelman. Ja minä olen Alma Kiviluoto. Varmaan tekin kirjoitatte, neiti Tyrni — se on hirveän hauskaa. Teille se mahtaa olla leikkiä vain, kun asutte juuri tässä mestarin läheisyydessä. Mutta me olemme mekin, herra Salmensuu ja minä, suuressa kiitollisuudenvelassa herra Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, neiti Rastas, te itse! Kuinka voinkaan teitä kiittää! Se oli aivan erinomainen arvostelu — viatkin! En ensinkään voinut suuttua, te sanoitte kaikki niin ystävällisesti. Ja kiitosta oli liikaakin. Minä olin sinä päivänä niin onnellinen että olisin suudellut koko maailmaa. Kutsuin heti parhaimmat ystäväni kahvilaan. Illalla kävelimme teidän asuntonne ulkopuolella — oli niin kauhea sade, te ette tullut ulos. Emme tietäneet missä kerroksessa te asutte. Toisessa kerroksessa syttyi lamppu, jota kuvittelimme teidän lampuksenne. Teidän arvostelunne antoi minulle siivet. Minulla on nyt teidän kuvanne edessäni pöydällä, kultakehyksessä. Olen lukenut kaikki teidän kirjanne — ah, te itse! Voi, hyvä isä minun hamettani — se meni kun me tulimme yli aidan. Me emme nähneet kelloa. Jos minä voisin saada pikkuisen neulaa ja lankaa — ehkä valkeaa mieluummin kuin mustaa. Niin, eihän tätä väriä ole varastossa, tämä on minun erikoinen värini. Mutta eikö herra Tyrni ole kotona? Oi saunassa — saunassa? Kuuletko, Aarre, saunassa! Me tulemme tuomaan hänelle kirjojamme. Tahdoimme mukaan Haunia Vuorista, mutta hän ei lähtenyt, sanoi jo lähettäneensä kirjansa. Oi, se on ihana kirja — hänestä tulee jotakin suurta. Minä olen itkenyt Punapurjeen ääressä. Hän on meidän luokkatoveri, istui Aarteen vieressä kahdeksan vuotta. Mutta hän ei tullut, hän on aina niin ujo — kielsi meitäkin lähtemästä. Mutta me otimme sen rohkeuden, sillä meidän täytyi omakätisesti saada ojentaa kirjamme Jaakko Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, ja tämä on Tyrnilä! Oi, neiti Tyrni — ja hän itse on saunassa. Ajattele, Aarre, me olemme täällä! Ja hän saunassa... Mitä te sanotte: muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita. Ajattele, Aarre: niin monta yhtaikaa. Leppiaho ja Loila ja Jouna — kaikki me saamme nähdä. Ah, Rekola — minä matkustin kerran junassa ja tutustuin häneen. Ei, minä en kerro enempää. Hän piirsi minun profiilini paperossikotelon kanteen. Olipa erinomaista... En ole nähnyt häntä sen jälkeen, olin silloin seitsemännellä luokalla. Ah, anteeksi — minä puhun niin äärettömän paljon, mutta tämä tuntuu niin juhlalliselta ja ihmeelliseltä. Ja koko matkan löi sydämeni — älä keskeytä minua, Aarre, sinä saat sitten puhua. Eihän hän vain... ettehän te vain kovin suutu minulle... meille, kun tulimme näin käskemättä. Mutta meillä oli lupa häneltä itseltänsä. Tuotan nyt neiti Tyrnille näin kauheasti vaivaa. Onhan sinulla käsilaukkuni, Aarre...?

Kirjailija Salmensuulla oli hallussaan käsilaukku. Hän seisoi keskellä lattiaa, polttaen paperossia, laukun keinuessa käsivarrella, ja seurasi Ella Tyrnin kättä, joka valkealla rullalangalla harsi kokoon tiilenväristä silkkikangasta. Ella Tyrni teki sitä kaukaa ja vastenmielisyyttään salaamatta, ikäänkuin hän olisi hoitanut jotakin tarttuvatautista.

Kirjailijoita ja kirjailijoita, ajatteli hän. Kuinkahan paljon niitä oikein tähän maahan mahtuu. Ja kaikki ne isälle kelpaavat, kaikki hän auttaa jaloilleen ja sitten ne tulevat punaisin purjein ja ajavat hänet kumoon. Mitähän nuokin olivat ja koskahan hän ne oli kutsunut. Olisi pitänyt järjestään hävittää kaikki vasta-alkajien käsikirjoitukset isän pöydältä. Pitääkö nuokin pyytää päivälliselle? Mitenkä heidät saa mahtumaan pöytään? Haunia Vuorinen — Haunia, Haunia, sitä nuo kaksi taasen kilpaa toistivat. Eilen ei täällä kukaan ollut tietänyt sen nimistä miestä löytyvänkään ja tänään hän jo oli suurin kirjailija, pois tieltä vain kaikki entiset! Kaiken tämän ikävän ja kiusallisen takana häämötti toki yö, talli, sauna avantoineen. Mutta se ei päättynyt siihen, vaan kaukaisuudessa kaiken takana oli isän naiminen. Ja tuossa istui morsian, huvitettuna seuraten nuoria kirjailijoita, valkea sormi kulkien pitkin tietosanakirjan kantta. Ella Tyrni veti pitkän langan vielä pari kertaa kankaan läpi, kumartui puremaan sitä poikki ja kuuli nuoren kirjailijattaren kaatavan niskaansa kiitosta ikäänkuin täydestä sankosesta. Ne olivat niin rakastuneet toisiinsa nuo molemmat, että rakkaus tippui heidän katseistaan ja liikkeistään kuin siirappi. Jahah — tätäkö se olikin!

— No, sanoi Ella Tyrni neiti Rastaalle ja hymyili, — nyt on kai yllin kyllin elämän leipää ja luomisen savea. Kai se suurin kirjailija sitten pian nostaa päänsä.

Liki piti, etteivät neiti Rastaan kuuluisat silmät pudonneet päästä. Hänen hymyssään oli jotakin muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisuutta, kun hän katseli ja kuunteli nuoria kirjailijoita.

— Niin, sanoi hän vihdoin, — ehkä lukisitte arvosteluni uudestaan. Ehkette ole ymmärtänyt sitä oikein. Teidän eteenne on sattunut kiitollinen tositapaus ja te olette kuvannut sen sellaisenaan. Tästä on vielä kappale matkaa luovan mielikuvituksen tuotteeseen.

Ella Tyrni oli kiitollinen neiti Rastaalle. Paljon enemmän kuin sanat, lausuivat kuitenkin hänen kasvonsa Antaisikin tuolle nenäkkäälle neidille, joka tuossa keikaili ihailijansa edessä! Herra Salmensuu riensi heti puolustamaan nuorta neitiä. Hän vakuutti neiti Kiviluodon kirjoittaneen konventin lehteen kertomuksia, joissa ei ollut siteeksikään totta — kaikkityynni mielikuvitusta! Neiti Kiviluoto itse seisoi hiukan masentuneena arvostelijattaren edessä ja vakuutti, ettei hän novellissaan ollut tarkoittanut ketään. Silloin herra Salmensuu katsoi häneen. Ella näki heidän lävitseen ikäänkuin heidän sielunsa olisivat olleet riisuttuina alasti hänen eteensä: neiti Kiviluoto oli novellissaan kuvannut opettajat ja toverinsa uskollisesti kuin valokuvauskone, ja herra Salmensuu oli kirjoittanut runonsa neiti Kiviluodosta. Junassa he olivat istuneet lähekkäin niin että kädet olivat koskettaneet toisiaan ja junasillalla oli Salmensuu suudellut neiti Kiviluotoa... Luomisen savea ja elämän leipää! Ella Tyrni kuumeni ja tunsi sekavasti, ettei ollut ketään, joka olisi tahtonut istua sillä lailla lähellä häntä. Olisipa joku uskaltanutkin! ärsytti hän itseään samassa. Pitäkööt vain seuraa toisilleen nuo kolme, puhukoot luomisen savesta ja elämän leivästä, mielikuvituksen luomista ja valokuvista — hän, Ella Tyrni, läkähtyy sellaisesta.

Teki hyvää tulla keittiöön, jossa ei ollut mitään kaunista, jossa kaikki oli vanhaa ja harmaata. Sekin tuntui mukavalta kun näki Senjan ja Helmisen Armaan äidin arkivaatteissa ja arkityössä. Ella Tyrni parani kuin taudista, kun Senja puhui poismenostaan — kolmetoista vuotta hän jo oli ollut, sai se riittää yhden talon osalle! Ella tarttui takaapäin hänen hartioihinsa, painoi hänen käsivarsiaan ja nauroi. Ja kun Senja suuttuneena vakuutti, ettei ollut mitään naurun syytä, niin Ella oli suuttuvinaan takaisin. Mutta häntä nauratti vastustamattomasti ja hän tunsi olevansa täysikasvanut ihminen. Hän näki itsensä tulevan keittiöön, näki molemmat naiset, heidän vaatteensa, kasvonsa ja omansa myöskin, näki tämän kaiken ikäänkuin hän olisi katsellut sitä seisoen tikapuilla ikkunan takana. Mitä he olivatkaan, nuo tuolla salissa? Nämä täällä olivat ihmisiä. Kyllä hän tästä vielä näyttää. Ei tähän ole neiti Annikki Rastaan niin helppoa päästä kuin hän luulee. Entistä paremmin hän varjelee tätä kotia tästäpuoleen. Senkin Punapurjeen hän toisena joulupäivänä vastaanottaa ilman verikoiran apua ja toivoo selviytyvänsä. Ja saadaanpa nähdä, eikö täällä kotona pystytä valmistamaan elämän leipää ja luomisen savea ilman vierasta apua. Isä kirjoittaa tästä vielä kirjoja niin että maailma hämmästyy. Hämähäkkikin kehrää itsestään — ei sille tuoda ulkoapäin mitään villatukkoja. Olisipa ihme, jos kirjailijalle oikealle suurelle kirjailijalle — pitäisi muualta kantaa eteen savet ja elämänleivät. Kyllä ne on hänellä sisäpuolella. Ja sieltä sitä rihmaa tulee. Parasta olla nuolematta ennenkuin tipahtaa. No, nyt saa Senja lakata torumasta. Ellaa huvitti jo etukäteen hänen tulevien sanojensa vaikutus.

— Katselin tässä juuri isän harmaita vaatteita, virkkoi hän välinpitämättömästi, — eiköhän niistä vielä tulisi Armaalle hyvä puku?

Oikein hän oli laskenut. Senja rupesi torumaan, että kaikki annetaan pois, vaikka kotonakin tarvittaisiin. Ella ei uskaltanut katsoa häneen, niin häntä huvitti. Hän meni ikkunaan, katseli siinä hetkisen ja huomautti, että mielelläänhän isä antaa vaatteet Armaalle, Armas kun on niin kunnon poika. Ja taas hän laski oikein: Senja pudotti halon lattiaan, puhalsi lieteen kunnes oli aivan tulipunainen ja pyyhkäisi sitten silmiään. Ella näki hänenkin sielunsa paljaana edessään eikä enää nauranut. Kovakouraisesti käsitellen pataa, joka oli tulella, huomautti uskollinen palvelijatar, että tarvittaisiin laakerinlehtiä. Aivan oikein, Ella lähti niitä hakemaan. Hän ei noutanut niitä mistään kaapista tai ruokasäiliöstä, vaan laakeriseppeleestä isänsä seinällä. He olivat Senjan kanssa taitavasti ottaneet lehtiä takaa — vielä ei voinut mitään huomata. Isähän oli syntymäpäiväkseen saanut uuden seppeleen, mitäpä tästä vanhasta oli väliä. Kun Ella palasi, oli mieliala keittiössä tykkänään muuttunut: aurinko paistoi. Toinen naisista huomautti, että ehkä tällä päivällisellä sentään elää herkkusuut kauppiaatkin, toinen siunaili vaatelahjaa. Molemmat liikkuivat liukkaasti.

Ella Tyrni näki tutun kotoisen arjen ikäänkuin hän olisi katsellut kuvaa. Mikä olikaan talonmiehen kivulloinen poika tälle vanhalle Senjalle? Myrkky sentään mikä oli ihminen?

* * * * *

Sillaikaa olivat herrat saunassa.

Tuntien joukkonsa tulleen hiukan kirjavaksi ja vaikeaksi johdattaa, koetti isäntä osoittaa kullekin vieraalle mukavaa paikkaa. Täällä oli ahdasta, sitä ei voinut kieltää. Eivätkä mielet tuntuneet olevan juuri siinä vireessä missä Tyrni olisi suonut niiden olevan, voidakseen esitellä kirjailijatovereille juhlapäivänsä ajatuksia. Jouna oli lupaa kysymättä ottanut haltuunsa sivupenkin likinnä kiuasta ja nostanut jalkansa kattopykäliin niinkuin niin monet kerrat ennen — hän ei lainkaan näyttänyt huomaavan, mitä hän tänään oli tehnyt. Orelvalle, liikemiehelle, oli Tyrni kohteliaasti luovuttanut oman paikkansa kattopykälineen päivineen. Muita pykäliä ei katossa ollutkaan, ajattelemattomasti Jaakko Tyrni kyllä tänään kaupungissa oli luvannut toimittaa niitä iltaan. Mutta siihen ei olisi ollut aikaa, eikähän täällä ollut tilaakaan. Kun kolme oli pitkänään, niin muiden täytyi istua. Kohteliaisuudesta istuivat nyt sekä Loila että Leppiaho ja Tyrni. Palusta ei saatu lauteille. Hän pysytteli jakkaralla muuripadan kyljessä, huitaisi silloin tällöin ympärilleen vihdalla ja sanoi lepyttävänsä vainajia. Rekola oli jäänyt pukuhuoneeseen, hänellä oli nuha. Ei auttanut, että muut vakuuttivat saunan, Suomen kansan vanhan lääkkeen toki juuri olevan kylmettymistä varten — Rekola jäi etuhuoneen penkille, keskelle vaateläjiä, jotka siellä edustivat kuutta saunassa olijaa. Nämä vaateläjät todella edustivat omistajiaan, sillä ne antoivat vääjäämättömän katsauksen kunkin sisimpään. Alpi Rekola napitti päällystakkinsa, painoi hattua syvemmälle päähänsä — hän käytti huopahattua kylmimmälläkin pakkasella, hän teki sen periaatteesta — ja sytytti paperossin.

Lystillistä kuunnella tuollaisia mykkiä inhimillisiä tunnustuksia. Ne ovat pelottavan rehellisiä, tuollaiset vaateläjät. Vaikkei ikinä olisi ihmistä nähnyt, niin voi tuollaisesta hänen jättämästään vaateläjästä päättää mikä hän on. Tällaisen näkemyksen johdosta saattaa suorastaan määrätä kuinka läheisiin tekemisiin hänen kanssaan on ryhdyttävä, kun kohtaa hänet. Yksi jättää ujostelematta näkyviin rääsynsä, sulloo paksut villasukat avokenkiin, joita neljän vuodenajan sateet ovat liuottaneet. Toinen kätkee kauniisti rikkinäisen kantapään takin alle, joka on huolellisesti käännetty kotikylän räätälillä. Kolmas levittää vihreät silkkisukkansa ja sinipunervat alusvaatteensa kaiken kansan nähtäväksi... Mutta miten he tuolla sisällä ovatkaan niin hiljaa? Vain kiuas sihisee ja kohisee. Ja kun sihinä hetkeksi on hiljennyt, niin pamahtaa uusi vesipanos jälleen tulikuumia kiviä vasten niin että ne ulisevat, vinkuvat ja vonkuvat. Sitä kuuntelee näin syrjästä päin kuin parhainta teatterimyrskyä.

Alpi Rekola imee paperossiaan, asettuu ikkunan ääreen ja katselee ulos. Onko tässä virtava kohta, vai miten on rannassa sulaa? Vai onko tuo tumma kohta jo jäässä? Onko siinä avanto? Toisella puolen järveä tuikkii tulia. Tähdet ovat suuret ja levottomat. Pakkanen kiristyy.

Omituista, että ihmisessä sittenkin aina jotain värähtää, kun hän kohtaa entisen rakastetun. Eipäs hän tahtonut jäädä sisään Annikin kanssa, vaikka siitä jo kohta oli kaksi vuotta ja vaikka he rauhallisesti olivat eronneet. Annikki oli nuortunut — hänellä oli kai jälleen edessään rakkauden kevät. Hän oli ehtymätön, hän. Muilta loppuivat keväät, hän kukki uudelleen ja uudelleen. Ketähän hän nyt katsoi, mitä noista vaateläjistä tuossa penkillä? Loila ei uskalla mitään. Leppiaho ei osaa mitään. Tyrni? Liian laiska porvari. Palus — liian hyvä boheemi. Orelva, kirjailijain ja taiteilijain mesenaatti? Hahnahah — tulee liiaksi räätäliltä ja hippodroomilta. Hän, Alpi Rekola, oli ammentanut loppuun Annikki Rastaan olemuksen, hänen kypsynein työkautensa oli täytetty tällä sisällöllä. Sellaisia käsiä ei ollut yhdelläkään naisella tämän leveysasteen mittaan, ei sellaisia silmiä, ei sellaista ruumista, ei sellaista sielua. Eikä ollut toista sellaista ymmärtäjää ja innostajaa. Mutta kaikella on loppunsa. Annikilta ei lähde kuitenkaan tuntunut kuivuneen — kun se yhdellä kulmalla tukittiin, niin se kumpusi esiin toisaalla. Oli helppoa nauraa häntä — kuitenkin kirveli, kun ajatteli, että hänen kätensä nyt puhuivat toiselle, nuo kummalliset liikuttavat kädet, joita kerran oli saanut tuntea silmillään, huulillaan, sydämellään. Kummallista ajatella ettei enää omistanut mitään osaa hänessä. Eikö ollutkin unta, että hänellä, Alpi Rekolalla on koti, johon ei Annikin jalka milloinkaan astu, että siellä hallitsee nainen, joka ei tunne Annikkia. Hän, Alpi Rekola ajattelee hellyydellä vaimoaan ja kotoista liettään. Hän rakastaa vaimoaan. Ja kuitenkin kirvelee mielessä kun ajattelee Annikkia, ja tekisi hyvää jos saisi iskeä nyrkkinsä vasten sen miehen kasvoja, joka vie silmilleen hänen kätensä. Mikä onkaan ihminen?

Alpi Rekola tuijotti jäälle, jonka yllä tähdet loistivat. Tähdet olivat tänä iltana todella levottomat, hän ei koskaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Annikki Rastas — kahden vuoden kuluttua?

Mutta nuo tuolla sisäpuolella, olivatko he menneet tajuttomiksi pelkästä saunahumalasta? Äänet, joita saattoi erottaa löylynheittojen lomassa, olisivat paremmin voineet lähteä jonkin eläimen suusta kuin ihmisen. Hullunkurista!

— Ööö... hööö...

— Pööh! Ph... ph... ph!

— Hhhhh... hhhh!

Ja taasen pihahtivat kivet, höyry syöksyi kattoon, ulisi ja vonkui ja kierteli pitkin huonetta. Ja nyt panivat vihdat lits-lits-lits ja taasen kuuluivat äskeiset mörähtelyt.

Alpi Rekolaa huvitti — sellaiselta se kuului tuo harras saunameno ulkoseurakuntalaisen korviin! Hän paiskasi paperossin maahan, polki pään sammuksiin ja tempaisi auki oven.

— Hohoi, oletteko kaikki kuolleet täällä?

He heräsivät ja vastailivat verkkaan varsin yksinkertaisilla totuuksilla, joita he nähtävästi pitivät neronleimauksina.

— Hengissä, hengissä ollaan.

— Jalo keksintö tämä sauna.

— Ihminen kuohuu täällä kuin savi. Nimittäin savi keväällä.

— Saveahan ihminen onkin.

— Ja sauna on suomalaisen saven kevät.

— No, savimöhkäleet, huusi Rekola, — joko kirjat ja kirjojen nimet ovat kuohuneet ulos teistä?

— Aina vähin, aina vähin.

— Jonkin tuuman eteenpäin, jaa-ah.

— Mutta tuletko sinä pakana tänne täysissä vaatteissa? Katsokaas, pojat, hän astuu tänne kaikkeinpyhimpään syntisissä riekaleissaan.

— Se on epäkansallista!

— Isänmaatonta.

— Tänne pitää ihmisen astua paljaana. Hattu pois!

— Savimöhkäleet, eikö teihin puhallettukaan elävää henkeä!

— Pois herjaaja!

— Löylyä, löylyä — karkoitetaan herjaaja löylyllä!

— Mikä tämä tässä on? sanoi Rekola ja viittasi mieheen, joka istui uunin kyljessä lauteiden alla.

— Sen selkään saa piirustaa Suomen kartan, huusi Loila ylhäältä. — Hän ei tiedä kuinka saunassa ollaan.

Mies uuninkyljessä nosti päätään.

— Sihveri Palus on nimeni. Piirrä selkääni vaikkapa Kiinan kartta, kyllä siinä on tilaa. Tai vielä paremmin naisen kartta. Etköpähän ulkomuistista osaa, vaikkapa sitä Annikkia sieltä. Joko sinä olet päässyt siitä tykkänään eroon? Piirrä hiidessä, tee jotakin. Minun on vilu. Ja ikävä. Olen suuttunut. Henget eivät vastaa, ovat poissa, ovat suuttuneet. Ei sirkkaa, ei savun makua eikä häkää. Lähdetään pois naisten luo. Sano suoraan, oletko jo ihan erossa Annikista?

Rekola laski kouransa Paluksen päälaelle ja taputti sitä.

— Ota sinä vain hänet minun puolestani.

— Ei silti, että sitä kysytään kenen on, jos ottaa tahdotaan, piru vie!

— Vanhaparka, anna löylyä.

Jaakko Tyrni sai vastenmielisen keskustelun loppumaan. Tuli löylyä ja kuuluivat jälleen entiset epämääräiset äänet. Saunaeukko puheli kauniisti Palukselle, kehoittaen häntä nousemaan lauteille. Olihan tämä sauna ennen kelvannut, kehunutkin herra Palus oli sitä ja antanut hyvät juomarahat. Palus ei liikahtanut.

— Muusa, Muusa, eivät laula sirkat sinun herrasi saunassa.

— Mitä sirkoista — minun herrani on itse täällä sirkkana.

— Oo!

— Jaa-ah!

— Sillä lailla, sillä lailla!