Part 2

Viime sanat merkitsivät Jaakko Tyrnin kielessä entiselle hoitajattarelleen samaa kuin hyvästi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt menemään, vaikka jo oli kääntynyt selin saunamuoriin. Eikä Annamarkaan lähtenyt, vaan toisti sanan »vanhaparka» äänellä, jolla ehkä jokin toinen joskus oli puhunut. Molemmat olivat muistaneet sen isoisän, joka tänään ennemminkin oli liikkunut Jaakko Tyrnin mielessä. Hän oli ollut paljon vanhempi, mutta hän oli iloiselle Annamarille sanonut »vanhaparka».

Minä panen hänen tarinansa nimeksi »Pieni aurinko», ajatteli kirjailija, pisti kädet taskuunsa ja alkoi äskeisiä jälkiään myöten astua ylös mäkeä. Eukko jäi haarallaan puhumaan löylystä ja vihdoista ja siitä, että kyllä hän niin lämmittää, että lämmintä on, tuli keitä tuli.

No, tuossahan hevonen jo oli valmiina ja Senja latoi vällyjä rekeen. Mutta missä oli Ella? Sitoiko hän kengännauhojaan vai miksi hän oli noin kyykistyneenä reen taakse? Helmiseltäkin tulivat kaikki katsomaan lähtöä. Isommat lapset juoksivat paikalle silminnähtävästi toivoen pääsevänsä jalaksille, Hanna seisoi, pienin sylissään, portailla. Ehkä Hannalle pitäisi olla jotain muutakin kuin pumpulikangas, johtui Jaakko Tyrnin mieleen. Hanna oli niin hento lihavan lapsukaisensa taakan alla. Helminen itse astui ulos pitkänä, laihana ja äänettömänä, suunnaten askeleensa avaamaan porttia. Eikö hänelle nyt mistään saa työtä? ajatteli Jaakko Tyrni. Kesällä eivät vuorokauden neljäkolmatta tuntia riitä hänelle ja talvella hän työttömyyttään juo epätoivoissaan ja ikävissään. Senja sanoi lapsille, ettei saa nousta jalaksille, maali menee pilalle, jos niille noustaan. Silloin herra hymyili ja sanoi, että jahka otetaan toinen reki, niin lapset pääsevät ajelemaan. Tapaninpäivänä mennään. Tyttö jäi seisomaan, katsellen Senjan työtä, mutta poika löi yhteen kätensä ja hypähti varpusia kohden, joita oli kokoontunut tallin eteen.

Ella oikaisi itsensä suoraksi reen takaa, painoi lakin syvemmälle päähänsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen porttia kohden. Siinä hän pysäytti, odottaen että isä asettuisi rekeen.

— Ei suinkaan Ella noin tule, sanoi isä hymähtäen, kun huomasi tytön aikovan asettua etupenkille. — Kai Ella muuttaa paremmat vaatteet.

— Mitä sillä on väliä, sanoi Ella, pidellen hevosta ja yhä odottaen, että isä asettuisi rekeen.

Jaakko Tyrnin silmät seurasivat kaunista rekeä taljoineen ja vällyineen ja siirtyivät tyttäreen.

— Mutta kun nyt mennään näin jouluostoksille, sanoi hän, — ja kun mennään tällä omalla hevosella. Ja muutenkin tämä on... tämä on... hyvin kaunis päivä.

Hän aikoi ensin sanoa »juhlapäivä» ja sitten »erikoinen päivä». Mutta muisti samassa, ettei Ella olisi siitä ymmärtänyt mitään. Olisi voinut lähteä tuo Senjakin jo pois tuosta katsomasta, mutta hän näytti epäilevän että Helmisen lapset sittenkin asettuisivat jalaksille, jos hän vain kääntäisi selkänsä. Sentähden hän viipyi, poimi varisseita heinätukkoja maasta ja seurasi silmillään lapsia, jotka hyppivät ja raksuttivat. Senja suosi Helmisen vanhinta poikaa, sitä, jolla oli asiapojan toimi kauppiaalla, mutta ei sietänyt näitä pienempiä — mikähän siinäkin oli? — No niin, Senja oli kasvanut kiinni taloon omituisuuksineen päivineen. Ella, hän ei tietänyt mikä päivä tämä hänen isälleen oli — kieroa se mitä suurimmassa määrin oli, täytyy alkaa tästäpuoleen muistaa, että tyttö pian on täysikasvuinen. Jouna on aivan oikeassa: häntä on laiminlyöty. Nyt matkalla isä kertoo Ellalle, mikä tekee tämän päivän heille erikoiseksi, heille molemmille.

Puna poskilla Ella kumarsi päätään ja tarkasti asuaan. Kengissä oli kaksi suurta solmua. Kädet olisivat sietäneet pesun.

— Kuka minua näkee! sanoi hän sitten ja hypähti kuskin paikalle.

Jaakko Tyrni aikoi pyytää häntä viereensä. Hän aikoi myöskin huomauttaa, että kaikki toki tulisivat näkemään Ellan, kun he yhdessä ajavat läpi katujen. Mutta samassa hän ajatteli, että ehkä näin on mukavinta, hän saa tässä rauhassa ajatella. Ja hän tarttui vällyjen kulmaan — uusien mustien vällyjen, joiden pitkävillainen nahka liikutellessa välähteli — asettui rekeen, heilautti kättään kotiinjääville ja tunsi taljan pehmeästi soluvan suojelemaan jalkojaan ja kylkiään. Eihän ollut kylmäkään — ihmeellisen leuto ja aurinkoinen joulukuun aamu. Taitavaksipa Ella oli käynytkin, hyvin mentiin portista ja sitten oli edessä leveä tie läpi peltojen, joiden laidoilla lumiset puutarhat ympäröivät ihmisasuntoja. Ajettiin aseman raiteille kerääntyneiden tavaravaunujen ohi, mentiin ohi kauppapuutarhojen ansaririvien, joiden kaltevat lasikatot tihkuivat sulavaa lunta ja antoivat aavistaa, että niiden hikisen pinnan alla uhmattiin talvea. Rautatiekiskojen toisella puolella alkoi kujanne mitä erilaatuisinta rakennusta: asuinhuoneita, talleja, kauppapuoteja, leipuriliike, rukoushuone, kansakoulu, makkaratehdas, meijeri. Ja tämän kaupungin liepeelle pureutuneen asutuksen hetkeksi hellittäessä otteensa tultiin taasen avonaisille vainioille ja metsikköihin. Se mikä seurasi yli kattojen, yli vainioiden, läpi puunlatvojen, seurasi hellittämättä, oli sähkölankojen silta. Kuuraa varistellen alla ajavien päälaelle ja silloin tällöin värähtäen tuntuivat sähkölangat hymisevän kuiskauksia, jotka eri ilmansuunnilta niitä myöten etsivät tietä määräpaikkaansa.

Liike oli toista näin joulun edellä kuin varhemmin syksyllä. Ei siinä ehtinyt muuta kuin tarkkaan katsoa, ettei ajanut kiinni. Ylämäessä Ella vihdoin sai senverran aikaa, että nousi, asetti ohjat hampaittensa väliin ja kietaisi jalkojensa ympärille peitteen.

— Mutta Ella! huusi isä reen perästä. — Mitä Ella tekee?

Tytär huusi takaisin:

— Tuli vähän kylmä.

Isä rupesi nauramaan.

— Panee ohjakset suuhunsa.

— Uudet ohjakset.

— Sittenkin. Jahka päästään lähemmä kaupunkia, tulee Ella tänne isän viereen ja isä ajaa.

— Ei tarvitse, sanoi Ella, yhä kääntämättä päätään ja varustautui laskettamaan alas mäkeä.

— Kyllä, sanoi isä, lumen lennellessä korvien ympärillä.

Ella ei enää puhunut, piteli vain ohjaksia, jotka oli kietaissut nyrkkiensä ympärille ja päästeli huuliltaan pieniä vihellyksiä hevoselle.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui äkkiä: onko Jouna todella oikeassa, onko Ella jäänyt liian kauas yksinäisyyteen. No niin, hänet on nopeasti noudettava takaisin. Jo tällä matkalla. Kaikki on johtunut siitä, että isän aina on pitänyt rauhassa ajatella. Ja Ellalla on ennen kaikkia muita ihmisiä ollut se etu, että hänen seurassaan on saanut rauhassa ajatella. Hän ei ole häirinnyt. Ei lapsenakaan.

Niinkuin hän nyt istuu tuossa selinpäin ja siinä elää omaa elämäänsä, niin on hän aina ollut: likellä isää ja kuitenkin tykkänään muualla. Isän on täytynyt pitää ajatukset työssä. Mutta nyt hän voi suoda itselleen myöskin lepoa. Tänään koittaa velattomuus ja vapaus Jahka päästään vielä vähän matkaa eteenpäin, pyytää isä tytön tähän ja keskustelee hänen kanssaan. Nyt olisi oikeastaan ollut sopiva tilaisuus, alettiin nousta korkeinta ylämaata, mikä tällä matkalla oli. Miksei isä voinut pyytää Ellaa tähän nyt heti? Oliko hänkin ehtinyt painua liian kauas rauhaansa?

— Isä pysyy vain siinä! kuuli Jaakko Tyrni yhtäkkiä selkänsä takaa ja tytär tyrkkäsi peitettä toisella kädellään hänen olkapäänsä kohdalta syvemmälle rekityynyn alle, toisen pidellessä ohjaksia.

Pitkä laiha tytönkäsi oli hetkisen askarrellut Jaakko Tyrnin ympärillä ja kirjailija tunsi samassa hetkessä sen muiston läheisyyden, joka kaikista muistoista voimakkaimpana oli ravinnut häntä parin viime vuosikymmenen aikana.

Varmana siitä, että isä pysyy paikallaan eikä rupea vaatimaan mitään tyhmyyksiä, juoksi Ella hetkisen vielä reen rinnalla, istuutui sitten paikalleen, kiersi jalkojensa ympärille ohuen matonkappaleen ja puhutteli enää vain hevosta.

Isä pysyi todella paikallaan. Tänä aamuna, joka oli koituva hänelle voitoksi, hän määrätietoisesti antoi elämänsä väkevimmän muiston saapua, ikäänkuin sillä olisi luonnostaan ollut oikeus olla mukana hänen juhlassaan.

Muistot, totesi hän, — toiselta puolen muistot, toiselta puolen unelmat. Niistähän me elämme. Ne ovat sitä satua, jolle kokenut kärsinyt ihminen ei enää naura. Tule sinä vain, Ellida!

Ja Ellida tuli, tanssiaisten kuningatar, hän, jota maalaispoika oli nurkastaan seurannut kaiken iltaa. Keskeltä iloista humua valaistussa salissa hän tuli, työnsi tieltään tyhjiä tuoleja professorin kirjastohuoneessa ja löysi maalaispojan, joka säikähtyneenä koetti panna hyllylle kirjaa kädestään. Kirja ei löytänyt paikkaansa, hyllyt huojuivat, huone huojui, permanto huojui. Jokin outo tuoksu pyörrytti, kirja putosi lattialle, poika sai kiinni tuolin selkänojasta ja pysyi jaloillaan. Silloin ilmestyi hänen karkean kätensä viereen valkoinen hohtava käsi. Poika tunsi, että käsivarsi oli paljaana olkapäihin asti ja että sitten vieläkin oli jotakin hohtavaa ja paljasta... Samana yönä professorin pitäessä vierailleen puhetta ruokasalissa, sama valkoinen käsi laskeutui pojan leuan alle ja taivutti pään rintaa vasten joka sykki ja sytytti. Ensi kerran painui suudelma pojan huulille, ensi kerran hän kuuli, että häntä rakastettiin.

Niin hän oli tullut, Ellida. Ymmärtäisipä vielä tänäkään päivänä, mikä hänessä, kömpelössä maalaispojassa kiinnitti Ellidan huomiota. Juhlitun, kokeneen Ellidan! Myöhemmin, kun he olivat kihloissa ja Jaakko Tyrni sitä kysyi, hän vain sai vastaukseksi: tyhmä poika — ei sellaista saa kysyä eikä sanoa! Mitä olisi Jaakko Tyrnistä tullut, jos hän olisi joutunut naimisiin nuoren tytön kanssa? Ja kuinka olisi käynyt, jos Ellida olisi jäänyt elämään? Joka tapauksessa oli Ellidan muisto ravinnut Jaakko Tyrniä läpi vuosien. Joskus hänet kyllä oli vallannut kuuma kaipaus löytää nainen, joka ymmärtäisi häntä kirjailijana, jolle saisi lukea teoksensa, joka ottaisi osaa niiden syntymiseen ja kasvamiseen. Se tuotanto joka nyt kantoi Jaakko Tyrnin koottujen teosten nimeä, olisi ollut toinen — rikkaampi, kypsempi, jos hänellä olisi ollut vierellään ymmärtäjä, rakastettu, joka hedelmöitti hänen työtään.

Niin, mutta oliko se parempaa niilläkään, jotka rakastivat ja rakastelivat? Sihveri Palus väitti, ettei ilman uutta rakkautta syntynyt yhtään uutta kirjaa. Hänen oma tuotantonsa oli kuitenkin tuskin muuta kuin repaleita. Ja toiselta puolen: Jaakko Tyrnin tuotanto olisi varmaan ollut toinen, jos sen takana olisi ollut rakkaus — suuri rakkaus!

Jos olisi voinut rakastua. Ehkei ollut myöhäistä. Ehkä rakastuminen oli tarpeellista senkin tuotannon vuoksi, jonka hän tästäpuoleen tahtoi jättää jälkeensä — vapaan miehen. Ei puuttunut näköpiiristä naisia, jotka kaukaa kaartain haaveilivat Jaakko Tyrnistä. Joku oli kirjoittanut kirjeenkin, tosin nimeään mainitsematta. Joka tapauksessa hän tiesi, että rakastumisen mahdollisuus oli olemassa. Jos päästäisi jonkun haaveilijattarista lähemmäs. Jonkun kauniin, älykkään ja nuoren. Se täytyy tällä kertaa olla nuori, sillä nuorta rakkautta ei Jaakko Tyrni tunne. Todella ei. Ja se on köyhyyttä se. Tällä kertaa hän, mies, valloittaa naisensa, eikä niinkuin silloin. Ellida oli ehkä sittenkin onnettomuus, näin jälkeenpäin katsoen. Soisiko hän sen olleen toisin? Tuskinpa. Sillä Ellida oli kuitenkin voimakas, kaikki nielevä elämys hänen muuten niin yksitoikkoisessa raadannassaan.

Kuka oli käskenyt häntä raatamaan? Kuka oli sanonut, että kaikki nuo omaiset, sisaret ja sisarenlapset olivat hänen hoidettaviaan? Hänen oma porvarillinen omatuntonsa. Se se myöskin oli jossakin hänen sisimmässään leimannut uuden rakkauden ja toisen avioliiton rumuudeksi. Nerot eivät kysyneet sellaisia. Nerot kulkivat tietään, tallaten alleen kaiken mikä yritti pidättää. Neroilla oli yksi ainoa laki: oman itsensä toteuttaminen.

Ehkei hän sittenkään niin kokonaan ollut laiminlyönyt Ellaa. Pääasiallisesti Ellaa ajatellen ei hän ollut mennyt uusiin naimisiin.

Tyttö uhkasi kasvaa hyvin äitinsä kaltaiseksi. Näin hän tuli, laski kätensä reen selkämykselle ja määräsi: isä istuu vain kauniisti siinä. Jos yrittäisi päästä Ellaa lähemmäksi. Hän tuskin koskaan menee naimisiin. Ehkä hänestä tulisi isänsä ymmärtäjä ja ystävä. Hän toki sentään lukee isänsä kirjat. Kummallista ajatella, ettei Ellida, hänen äitinsä, milloinkaan ollut tutustunut siihen mitä hänen miehensä kirjoitti. Hänen ei pälkähtänyt päähänkään, että hänen olisi pitänyt olla huvitettu miehensä työstä. Ja kuitenkin hän yllytti häntä kirjoittamaan: kirjoita, kirjoita — katso että kirjoitat hyvin, ettei tässä tarvitse hävetä tähtesi!

Omituista sitä oli ajatella näin jälkeenpäin. Mutta vielä selvemmäksi kävi Tyrnille, että jos olisi omistanut naisen, joka seurasi ja rakasti miehensä työtä, niin tämä työ olisi ollut toista.

Täytyy päästää joku tulemaan lähelle ja valloittaa hänet. Miehen elämässä täytyy olla nuori rakkaus, muuten ei hän ole milloinkaan elänyt!

Mitä hullua — onhan Ella tuossa. Hän on aina ollut uskollinen pieni kotitonttu. Totta puhuen koti on koko hänen maailmansa. Ei seuraa hän kysy, ei huvituksia. Ja mitä on hänen hyväkseen tehty? Tuossa hän istuu haalistuneessa takissa, jalkojen ympärillä matonpätkä. Kotona on hänellä puhekumppalina vanhoja outoja ihmisiä, nimittäin ihmisiä, jotka eivät ole hänen sukuaan eikä heimoaan.

Jaakko Tyrni ei enää ajatellut säteilevää kauneutta ympärillä, hänen silmänsä riippuivat kiinni tyttäressä joka istui hänen edessään pitkänä ja hentona, jaksamatta kannattaa varhaista kasvuaan. Jaakko Tyrni veti kuumeisesti savua paperossistaan ikäänkuin saadakseen siitä selvänäköisyyttä, minkä avulla tunkea tyttärensä olemukseen. Hänen tyttärensä oli todella köyhästi puettu, ei mitään somistamassa hiuksia tai käsiä, niinkuin muilla siinä iässä. Nyt hänen täytyy saada kaunis joululahja, sormus tai kaulakoriste, tai... Ellidan omaiset ottivat kaikki, mikä oikeastaan olisi ollut tulevaa tälle lapselle muistona äidiltä. Mutta ei se mitään, isä antaa. Jaakko Tyrni mietti tätä kuumeisesti, sillä hän huomasi ajatelleensa vanhaa Annamaria ennen Ellaa. Hän otti itsensä kiinni kuin varkaan: eikö hän äsken ollutkin iloinnut siitä, että vanhus saisi pankkikirjan, mutta tämän nuoren, sen hän oli aikonut kuitata jollakin vähäpätöisellä. Kuka voisi auttaa häntä perusteellisesti läpikäymään Ellan pukuvaraston ja katsomaan, että se joutui kuntoon? Neiti Rastas. Hänhän oli kirjailijamaailman huomatuin, tai oikeammin sanoen ulkonaisesti edustavin nainen — sillä sitä hän oli, huolimatta kaikesta mitä hänestä puhuttiin. Aina hänestä oli puhuttu — miten paljon puheissa lienee ollut perää. Ehkäpä hän ottaisi auttaakseen tässä Ellan asiassa. Sitäpaitsi hänkin hiukkasen oli taitanut olla huvitettu Jaakko Tyrnistä. Mutta Annikki Rastas on jo vanha ihminen — kuinka monen kirjailijan ja taiteilijan ystävättärenä ja kuvaajana lieneekin jo ehtinyt olla! — nuori sen olla pitää, jonka Jaakko Tyrni valloittaa.

— Kuuleeko Ella! Kuulehan, isä tahtoisi vähän puhua Ellan kanssa! Ei sitä voi, kun Ella istuu siellä. Ella tulee tähän, onhan tässä tilaa. Eikä se muutenkaan sovi, että Ella istuu siinä ajamassa niinkuin renkipoika. Ellaa, Ellaa, kuuletko tyttö! Ei se sovi, että Ella istuu siinä ajamassa. Ella on nyt nuori neiti, Ella tulee tänne ja antaa isälle ohjakset.

Lumi sinkoili isän kasvoihin vastauksena Ellan puolesta ja tyttö naureskeli siinä itsekseen, huulten hiljalleen vihellellessä ja maiskutellessa hevoselle. Yhtäkkiä puukattiin häntä selkään.

— No? Mikä nyt on?

Isän ja tyttären niin erilaiset kasvot joutuivat vastatusten.

— Ella, veitikka, eikö Ella muka ole kuullut, mitä isä Ellalle on tässä puolen tuntia huutanut.

— Jaakko, junkkari, olen kuullut, myrkky vie! Mutta minä istun missä istun. Kun minä osaan ajaa. Paremmin osaan kuin sinä. Pikku ei pelkää, vaikka tulee autoja ja raitiovaunuja ja ratsastavia herroja. Ei sieltä takaa osaa ajaa...

— Ella kuuntelee nyt: isä tahtoisi puhella Ellan kanssa siitä mitä Ella tarvitsisi, mitä Ella haluaisi joululahjaksi.

— En mitään!

— Ohoh. Eikö Ella sitten ensinkään aio isältä kysyä, mitä isä toivoisi joululahjaksi.

— Voithan itsekin ostaa mitä toivot. Tai sanoa Rastaalle.

— Mitä Ella nyt? Koska isä on puhunut neiti Rastaalle meidän asioistamme.

— Ei isä, mutta hän.

Jaakko Tyrni oli jännittyneenä jäänyt etukumaraan. — Miten hän?

— Puhelimessa!

— Mutta eihän isä ole kuullut siitä mitään.

— Johan nyt olisi kannattanut tulla sinulle siitä kertomaan.

— Onko hän sitten kysynyt minua?

Ella naurahti.

— Monta kertaa.

— Mutta olisihan Ellan pitänyt tulla isälle sanomaan.

— Et olisi kirjoittanut ainoaa kirjaa, jos sinulle olisi tultu sanomaan niitä sellaisia.

— Mitä sellaisia?

— Mitä puhelimessa milloinkin pyydettiin sanomaan.

— Mutta olisi kuitenkin pitänyt.

— Olisimme kuolleet nälkään.

— Mutta onhan voinut jäädä vaikka kuinka tärkeitä asioita.

— Kulkeehan posti! huusi tyttö ja vaikeni senjälkeen, koska tienkäänteessä ilmaantui eteen olkikuorma, joka ei väistänyt.

Sillaikaa kuin tytär huudoilla herätteli kuorman päällä loikovaa miestä, ajatteli isä: tämähän on kummallista, minä teen itseni naurettavaksi ja annan tuon lapsen hallita aivan niinkuin hänen äitinsä teki. Miksen nouse, ota häneltä ohjia ja ryhdy toimeen? Hän nähtävästi ei pidä käsissään yksin tämän reen ohjaksia, vaan koko minun elämäni. Hullutuksia, miten se olisi mahdollista? Voinhan tehdä siitä lopun!

Mutta hän ei tehnyt siitä loppua, vaan jäi paikoilleen nähdäkseen, miten kävisi, mitä tyttö tekisi ohi päästyään ja mitä mies reen perässä. Hän tarkkasi heitä molempia ulkoapäin ja totesi olevansa samalla kertaa tarkkaaja ja tarkattava. Siinä oli isä ja tytär, joiden suhteesta alkoi keriytyä esiin jokin juonenpää, kaunokirjallisen kertomuksen alku. Jaakko Tyrnin katse asettui, kääntyi sisäänpäin, eikä enää nähnyt mitään ympärillä ulkomaailmassa, vaan näki pienen lapsen, tämän saman Ellan, jonka joku otti ja kantoi pois. Lapsi itki kaiken aikaa, niin että sen pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Sitten kokoontui ikäänkuin suureen pisaraan lapsen äiti, joka tuskastuneena paiskasi kiinni oven ja heittäytyi vuoteelle, joukko naisia, jotka häärivät sekä lapsen että äidin ympärillä, milloin joku laiha surullinen lapsentyttö, milloin vanha tiukka leskivaimo, yllään ankara harmaa sarsihame, milloin säätyläishenkilöitä — lapsen äidin omaisia. Tuohon pisaraan, joka vasta oli selkeentymätön vaistoaminen enemmän kuin näkemys, mahtui vielä suuri joukko elämän ituja, jotka lainehtivat jossain oudossa, maidonvalkeassa, aurinkoisessa valaistuksessa ja joiden elinvoimaisuus oli niin väkevä, että ne tahtoivat puhkaisemalla puhkoa itselleen tietä. Mutta kaikkien selkeämpien ja muodottomampien kerrostumien takana, jossakin pisaran äärellä, näkyivät isä ja tytär varttuneina ihmisinä, puhumassa toisilleen ankaria totuuksia. Tyttären silmät olivat suuret ja teräksenharmaat ja hän sanoi jotakin ilottomasta lapsuudesta ja lohduttomasta yksinäisyydestä. Tyttären yllä paloi selkeä valaistus, sellainen, joka teki hänet symbooliksi kaikkien hänen kaltaistensa esipuhujaksi. Mutta Jaakko Tyrnin sielussa värisi ja vapisi, kun hän tätä pisaraa katseli ja hänen sydämensä lyönti oli samalla suloinen ja tuskallinen.

Teki vihlaisevan kipeää, kun silmä sisäisestä näkemisestä siirtyi ulospäin ja kohtasi ulkomaailmaan kuuluvat ilmiöt. He ajoivat kauppapuodin ohi ja nuori tyttö tuli alas portaita, läkkikannu kädessä. Tämän todellisuuteen kuuluvan ilmiön siirtyminen mielikuvitusolentojen sijalle tuotti lyhyenä hetkenä sellaista kärsimystä, että hiki kihosi Jaakko Tyrnin otsalle.

Kirottu kaksoiselämä, mitä meikäläisen täytyy elää! ajatteli hän ja kokosi yhtäkkiä tahtonsa säikeet, ikäänkuin jotkut hajallaan olevat suortuvat kootaan muodostaakseen yksissä käsissä koko vyyhdin. Sitä se on tämä kirjailijan elämä: näkemyksiä ja kamppailuja niiden kanssa, niiden puolesta, niitä vastaan ja niiden kurissapitoa yötä ja päivää. Eivät ne tiedä, ne, jotka lukevat kirjoja, mitä se on tämä kirjojen teko. Mutta tänään hän tahtoo levon tältä kaikelta, nyt on joulu ja auringonpaiste. Ja tyttö tuossa täytyy saattaa järkiinsä. Ennenkuin on myöhäistä. Jaakko Tyrni naurahti, muisti rahat taskussaan, ajatteli menoaan pankkiin, näki raikkaan joulukuun aamun ympärillään ja lepäsi. Hetken perästä hän todenteolla alkaa puhua järkeä tytölle.

Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui: eikö Ellan ollutkin tapana sinutella isää, mutta isä, hän ei sinutellut Ellaa. Hän paiskasi jotakin kädestään — se oli päästään kytevä paperossi —, kiskaisi peitteen syrjään ja teki tyttärelleen tilaa vieressään.

— Anna tänne ohjakset, Ella. Nyt ajaa isä.

Toinen sanoi sen oudolla, hiljaisella kiinteydellä, ikäänkuin olisi ollut kysymys koko elämänkulun ohjaamisesta ja toisella oli vain ohjaspäät käsissään, kun hän huomasi menettäneensä vallan. Hetken Ella katseli isään ja hänen suupielensä värähtelivät. Sitten hän päästi ohjakset ja hyppäsi keskellä vauhtia maahan.

Hän sai iljankoisella tiellä tärähdyksen, joka tuntui koko ruumiissa, mutta se ei ollut mikään sen tärähdyksen rinnalla, jonka hän oli saanut sieluunsa. Että se tohti tuo, tuo mies...! Tulee salavihkaa ja ottaa ohjakset hänen käsistään. Kyllä hän hänelle vielä näyttää... Tulla ja ottaa häneltä ohjakset! Jos olisi edes puhunut, kysynyt — mutta tulla kuin varas! Kuka hevosen ruokki, kuka sen suki — eikö se saanut ajaakin! Ellan mieli oli raivon vallassa ja kulkusen helinä takanapäin nakutti kuin vasara vasten hänen aivojaan. Aivot olivat arat ja paljaina, sielu oli paljaana, teki kipeää. Siellä ne etenivät nuo molemmat. Ei mitään, ei mitään hänellä enää ollut. Yhdentekevää minne päin hän meni... Maailmassa ei enää ollut mitään, ainoastaan tämä tuska ja poltto. Mitä — huusiko joku? Niin, tottakin, siellähän ne olivat, Pikku ja se, joka Pikun omisti, joka sai ottaa ohjakset ja mennä. Menköön vaikkapa... vaikkapa hiiteen. Sellaista ei tarvitse kuunnella, joka tulee kuin varas ja ottaa ohjakset. Että hän saattoi, että hän tohti. Ja häntä olisi pitänyt sanoa isäksi! Myrkky sentään! Tyttö työnsi kiukkunsa kipunoita sydämeensä, ikäänkuin se olisi ollut jokin pätsi, jonka saattaa sulkea. Kipunat pyrkivät räiskyen ulos: että hän saattoi, että hän tohti! Ja hän oli isä. Kuka sai ajaa hevosta, se joka sen omisti, vaiko se joka sitä rakasti...?

Olisihan minun pitänyt tietää, ajatteli osaltaan Jaakko Tyrni, että Ellidan tytär tekee juuri näin. Hän ei vielä tunne hymynsä voimaa. Äiti olisi hymyillyt ja pitänyt ohjakset, tytär antaa ohjakset käsistään ja hylkää samalla koko pelin. Ella on mustasukkainen — hevosen vaiko isänsä tähden? Nuori tyttö, joka ei vielä koskaan ole rakastanut, jonka hellyys on kohdistunut kesyyn hiireen, varikseen, kissaan, ja vihdoin hevoseen... Jahka tämä tyttö kerran rakastuu, niin hän syöksyy suinpäin tuleen ja palaa hiilelle. Sillä sitä rakkautta, mitä hän antaa, ei hän milloinkaan tule löytämään... Taas oli Jaakko Tyrnin silmissä suuri, selkeentymätön pisara, joka sisälsi joitakin outoja, nuoren tytön sielunelämän alkuaineksia. Taasen tuntui se kivun pistos, minkä pisaran särkyminen aiheutti, kun hän huomasi nuoren tytön olevan oman tyttärensä. Kokonaan vasten hänen tahtoaan kiintyi huomio näin tuttuihin kotoisiin ilmiöihin. Hän ei milloinkaan tahtonut kirjoittaa niistä ja tavallisesti ne muodostivatkin oman maailmansa, joka ei sekaantunut hänen mielikuvitusmaailmaansa. Mutta tänään — tänään oli kaikki oudon paloarkaa, tänään syttyi kaikki, mihin katsoi... Ella kiukutteli syyttä suotta. Olisi kai kuulunut oikeaan kasvatukseen antaa hänen kiukutella niin kauan kuin halutti. Mutta hänenhän täytyi toimittaa suurin osa ostoksia, muunmuassa tarpeet tämäniltaiseen sauna-ateriaan. Ja kukapa sitäpaitsi tällaisena päivänä jaksoi kasvattaa ja rankaista! Jaakko Tyrni pysäytti hevosen ja katsoi jälkeensä.

Olipa lapsella sisua! Siellä hän jo meni mäessä asti ja aikoi nähtävästi jatkaa kotiin saakka. Isä korotti äänensä ja huusi. Olisi ollut mieltäkiinnittävää nähdä, miten kauas sovitteluja olisi pitänyt jatkaa ja olisivatko ne vieneet tuloksiin. Mutta olosuhteet kääntyivät isälle edullisiksi: alkoi kuulua kulkusia, tuli kanssamatkustajia. Ella joutui huomion alaiseksi ja sitä hän sieti vähemmän kaikesta. Isä tiesi, ettei hänen enää tarvitse huutaa Ellalle. Tyttö puree yhteen hampaansa, taittaa tiepuolesta varvun ja palaa reelle. Aivan oikein: Ellan askeleet narisevat jo aivan lähellä. Isä yritti juuri iloita voitostaan ja avasi hymyillen vällyt. Silloin näki hän kuuman punan Ellan poskilla, näki kuinka hän hypähti rekeen ja kätkeytyi äärimmäiseen kulmaan. Hän kävi pieneksi kuin arka sisilisko, hän hävisi koivunvitsan taakse, joka törrötti vällyjen päällä. Ujous vieraisiin ihmisiin nähden, joille ei hän ollut voinut näyttää kiihtyneitä kasvojaan, ujous oli ajanut hänet tänne isän luo — ei sydän. Sydän oli ylpeä ja uppiniskainen. Isä katui jo että oli ryhtynyt ottamaan ohjaksia, kun tyttö kerran nyt niin piti hevosesta. Puhuminen ei enää olisi parantanut asiaa.

Yksin jätetty, laiminlyöty lapsi! ajatteli Jaakko Tyrni ja hänen sielussaan liikahti kipeästi ja lämpimästi. Nyt täytyy puhua, nyt heti, ennenkuin tullaan kaupunkiin. Kotimatkalla ei se käy, sillä Jouna saattaa tulla mukaan. Heidän on määrä tavata kirjakaupassa. Mikä siinä oli ettei isän ja tyttären suhde ollut suora ja yksinkertainen? Isä viivytteli, hän sai itsensä kiinni tarkastelemasta vastaantulijan hevoslointa, joka antoi aihetta ajatella: onko se vanha, onko se arvokas, onko se ollut morsiusryijy, kenties siinä on morsiusryijyssä tavallinen miehen ja naisen kuvakin — onko siinä? Alkoi jo tuntua jotakin suuresta pirtistä, jonka ovenpuoleisen ikkunan ääressä kaksi naista, äiti ja tytär solmivat ryijyä. Sulhanen ei vielä ole äidin tiedossa, mutta tytär on hänet jo nähnyt, hän ei ole täältäpäin, hän on kaukaa. Hän kulki tästä kerran suvisena iltana ja tuli tupaan pyytämään juomista... Kaikki muut olivat poissa. Hän ei sanonut nimeään, mutta sanoi takaisin tulevansa. Sehän se juuri on niin outoa, ettei nimeä edes tiedä, ja asia on mielessä ja aina häntä odottaa... Seis, Jaakko Tyrni, hullutuksia! Puhu nyt, puhu nyt, pian tullaan kaupunkiin... Ensin täytyy sentään päästää ohi tämä joka täällä tulee. Näkyypä päältä, millä asioilla mies on ollut. Tai kaksikin niitä on — nukkuuko toinen? On tullut otettua hiukan liikaa. Lieneekö jäänyt muihin ostoksiin mitään. Ja niihin toi kuitenkin kotoa lähtiessä jokainen säästörahansa. Mantalle piti olla puserokangas ja Mikolle urheilupaita ja vaarille kaupungin tupakkaa ja Annille kirja — sehän Anni niin mielellään lukee, ei paljon muuta tekisi. Eilen illalla jo piti isän tulla kotiin kaupungista, ettei hän vain olisi saanut rekeensä joitakin tuttuja... Pitää taas käydä ulkona kuuntelemassa, eikö jo tulla... Tullaan, tullaan, hup ja hap, anna pullo tänne! Mikä se on poliisi? Nahkasäkki, joka narisee kun sitä potkii. Täällä tuleekin sellaisia poikia, jotka eivät pelkää. Ja se on tämä Tuima kantakirjoissa ja ottakaa kiinni vaan, jos saatte... Ja ristiäisviinat ne on makeita viinoja — täällä ne myllää miesten nahoissa. Mutta olikos se Odelviina, mikä piti pantaman lapsen nimeksi? Kukapa niitä uudenaikaisia nimiä muistaa. Niin saakelin pitkiäkin ovat. Odelviina, vai Ongelmiinako se oli? Kuules nyt naapuri, mitä ainetta se olikaan mitä piti keittää sen teidän uuden tyttölapsen kasteen juhlaksi? Sillä oli sillä aineellakin sellainen uudenaikainen nimi. Viskiäkö se oli...? Pois tieltä, mitä pakanoita te olette, kun ette tietä anna — me viedäänkin aineita ristiäisiin me, me ei pelätä sarvipäitä eikä nahkasäkkejä...

Sarvipäät ja nahkasäkit, ajatteli Jaakko Tyrni, tämä ei ole rehellistä kirjallista näkemystä, vaan jotain ilveilyä ja kunniallisen kirjailijan pilkkanapitoa! Koko ilveily johtuu nähtävästi siitä, että tässä on ahertanut yötä päivää saadakseen kirjansa joulumarkkinoille. Hyvät arvostelut ovat valaneet öljyä tuleen ja nyt tahtoo joka esine ja asia päästä mukaan kirjoihin. Vai tämä aurinkoko se valaisee jokaisen pullonsirpaleen tiepuolessa niin että luulee siinä olevan timantin. Pullonsirpaleita ne olivat nämä tällaiset aiheet, eivät mihinkään ne kelpaa... Onpa tuossa variksia. Olisiko siinä viisikymmentä? Vaiko sata? Kuuluvat elävän hyvin vanhoiksi ja pitävän käräjiä — todella jonkinlaisia kokouksia autioilla saarilla.