Part 13

Punapurje on tullut taloon ja huumannut tytön. Ei siinä kyllä, että se on ajamaisillaan kumoon kirjailijan, joka vuosikymmenet on tehnyt työtä — se riistää isältä hänen ainoan tyttärensä, tekee lapsen isänsä viholliseksi. Uusi kuohuva suuttumus kuumensi Jaakko Tyrnin olemusta. Se oli hänelle sitä hirvittävämpi, kun ei hän Ellasta saanut mitään osatoveria. Ella ei nähtävästi enää ottanut häntä lukuun. Hän nähtävästi ei edes tuntenut ulkonaista riippuvaisuuttaan isästään. Sillä hän istui siinä vapautuneena holhouksesta ja katseli eteensä silmin, jotka olivat niinkuin varhaiskevään päivä, jolloin jäät ovat lähteneet ja pilvet ensi kertaa kuvastuvat vesiin, mutta vihanta vielä viipyy nupuissaan. Jaakko Tyrni ajatteli jotain tapaa millä voisi halventaa poikanulkin tyttärensä silmissä. Sanomalehtiarvostelijat olivat hänet nyt korottaneet pilviin asti. Tietenkin hän tämän vuoden aikana saa kaikki mahdolliset kirjalliset palkinnot. Eikö nyt ole yhtään arvostelijaa, joka asettaisi tämän pylväspyhimyksen jälleen maan päälle? Joka antaisi hänelle vähän vitsaa. Annikki? Jaakko Tyrnille tuli pelko, että Punapurje olisi lumonnut Annikki Rastaan, niinkuin Jounankin. Leppiaho ehkei ollut yhtä helposti petettävissä. Jos saisi pojan tänne ja ajattelisi hänen kanssaan jotakin keinoa tämän luonnottoman yliarvioinnin asettamiseksi. Kenen, kenen kumman näköinen oli Ella? Jaakko Tyrniä kylmäsi, kun hän häneen katseli.

Niin istuivat isä ja tytär ääneti vastapäätä toisiaan ruokapöydässä, ojentelivat toisilleen vateja ja kuulivat astioiden kilahtelevan. Peittämättömän ikkunan takana vallitsi tiheä, myrskyn kansoittama pimeys. Myrsky teki puunoksasta sormen, joka ennustaen jotakin tulevaa asiaa, löi ruutuun, ja pilvestä hevosen, joka kiidätti rauhatonta vainajaa.

— No, sanoi Jaakko Tyrni vihdoin tunnustellen, — Ella on kovin mietteissään. Mitä Ella nyt niin ajattelee?

Ella punehtui hiukan. Sitä hän ei ilmaissut mitä hän ajatteli. Hän sanoi jotakin aivan toista. Kuitenkaan ei hän sanonut sitä epäystävällisesti.

— Helminen on taasen juovuksissa. Minun kai pitää huomenna lähteä hakemaan heiniä hevoselle. Ei sellaiselle voi hevosta uskoa.

Onnellisena siitä että he olivat tavanneet niin rauhallisen alueen millä saattoivat kohdata toisiaan, isä sanoi:

— Onneton mies. Ja kuinka minä olen koettanut sekä hyvällä että pahalla. Kyllä minä lähden noutamaan heiniä.

— Ei ole puitakaan hakattuina. Olemme hakanneet Senjan kanssa vuoronperään.

— No, miksette ole sanoneet minulle?

— Mitä se siitä olisi parantunut. Onhan... onhan muutakin tekemistä kuin hakata puita. Ja kun on mies sitä varten.

— Täytyy kai panna pois Helminen. Mitä Ella siihen sanoo?

— Jos hänet pannaan pois, niin menee Senjakin.

— Kuinka niin?

— No, hänhän on niin kiintynyt siihen kalpeaan Armaaseen.

— Pääseehän hän häntä katsomaan muuallekin.

— Hän on koko viikon — ei ollut ruuanlaittoa eikä muutakaan — neulonut Armaalle vaatteita vanhasta puvusta, jonka minä annoin siihen tarkoitukseen. Täytyyhän jokaisella olla joku.

— Onhan hänellä nyt muita. Me kaikki. Ella ei taida tietääkään, että Annamar on Senjan äiti. Niin on. Sitä on salattu. Aivan turhanpäiten. Helmisen perhehän on vasta hiljan tullut.

Puna kasvoilla sanoi Ella äkkiä ja ikäänkuin vahingossa:

— Nepä ovat, myrkky vie, kaikkein vaarallisimmat, ne jotka ovat hiljan tulleet!

Jaakko Tyrni ymmärsi hänen tähän lauseeseen sulkeneen sekä Haunia Vuorisen että Annikki Rastaan.

— Taitaa olla niin, sanoi hän ja kohtasi tyttärensä kuuman, nopean silmäyksen.

Huoneessa syntyi äänettömyys. Sormet pimeydestä löivät ikkunaruutuun. Ella alkoi hetken perästä:

— Siellähän on meidän saunan seinässä luettavana sellaisia suuria viisauksia.

— Mitä viisauksia?

— No, kai ne nyt muistaa. Siellähän on sellainen nerokas kuva ja teksti siihen. Tai onko teksti syntynyt ensin ja sitten saanut kuvituksen. No, kyllähän tuon nyt muistaa. Orelva sanoi, että Tyrnilän arvo nousi puolella sadalla tuhannella markalla tuon piirustuksen vuoksi. No, toinen on Jounan viisautta ja sen me olemme kuulleet moneen kertaan. Toinen on kauempaa: lakata rakastamasta ja olemasta rakastettava — se on sietämätön kuolema...! Me läksimme uudenvuodenaattona kaikki saunaan — kun ei ketään kuulunut kotiin — Senja ja Annamar ja minä. Ja Annamar tahtoi ensin hiekalla pestä pois koko kuvan. Se oli hänestä niin ruma ja sopimaton. Mutta kun minä mainitsin mitä Orelva oli sanonut, niin he molemmat tahtoivat tietää, mitä se vieraskielinen kirjoitus merkitsi. Ja minä selitin sen. Ja se oli heidän mielestään hyvin sanottu. Annamar selitti, että hän jo olisi kuollut, jollei olisi _ollut_... ollut hänen isäntäänsä ja myöskin muita. Senja ei sanonut mitään, vaan huokasi. Ja Annamar sanoi hänen puolestaan, että Senja olisi kuollut, jollei olisi ollut Helmisen Armasta. Mutta silloin suuttui Senja. Siitä minä kuitenkin sen tiedän, että Senja menee pois meiltä, jos Helmiset menevät. Hän ei nyt ole keittiössä, hän meni viemään vanhaa ruokaa Helmiselle — ehkä siinä meni uuttakin. Mutta täytyyhän hänelläkin olla joku, ettei hän kuolisi.

Jaakko Tyrni ei moniin aikoihin ollut kuullut tyttärensä puhuvan näin pitkältä ja näin avomielisesti. Ilma huoneessa keveni. Isän sydän sykähti toivovaa odotusta.

— Vai sellaisia keskusteluja teillä on ollut, sanoi hän, koettaen houkutella Ellaa jatkamaan. Kun ei jatkoa kuulunut, kysyi hän varovasti: — No, puhuitteko ehkä pitemmältäkin siitä?

— Puhuimmehan me. Siitä vain, että jokaisella pitää olla joku — jollei ihminen, niin kissa tai koira. Eivätkä ihmisten pitämiset aina tapahdu sillä lailla kuin luulisi, vaan kuinka sattuu.

Jaakko Tyrni pani merkille, ettei Ella enää sinutellut häntä. Mitähän sekin tiesi? Joka tapauksessa oli tämän aterian jälkeen keveämpi olla. Kirjailija otti hattunsa ja päällystakkinsa. Kun hän meni tallin ohi, näki hän, että siellä oli tulta. Ella vihelteli. Hänen olisi tehnyt mieli avata ovi ja katsoa mitä tyttö siellä oikeastaan askarteli. Mutta hän ei uskaltanut tällä kertaa pyrkiä edemmä. Hän päätti ensin käydä katsomassa talonmiestään ja sitten lähteä kävelemään. Teki hyvää taistella tuulta vastaan.

Rakastuneet ja hellyydenkipeät juoksevat sokkosilla kautta maan piirin. He pakenevat talvea ja etsivät lämpöä kohmettuville sydämilleen. Sidotuin silmin he tarttuvat siihen mikä vastaan sattuu. Lieneekö sitten elämäksi vaiko kuolemaksi. Opin saunassa se näytetään. Kuolemaa he pakenevat, sekä sydämen kuolemaa että elämän pakenemista tomumajastaan. Voiko heitä pelastaa? Edes päiviksi tai vuosiksi? Kun side otetaan silmiltä pois, niin minkä on sokkoparka löytänyt?

* * * * *

Jaakko Tyrni oli kaupungissa, kun Jouna saapui tuttuun taloon. Hän ihmetteli ensi työkseen, minne portti oli joutunut — oliko tarkoitus säästää nuorten kirjailijattarien silkkihameita?

— Ajattelin vain sitä Orelvan suojattia, sanoi hän ja painoi Ellan kättä. — Varmaan hän ensimmäisellä tekijäpalkkiollaan oli ostanut hameen.

Ella oli koonnut heinänrippeitä tallin edustalta. Hän ilostui tämän vieraan tulosta eikä salannut sitä.

— Vihdoinkin saatiin heiniä, puheli hän. — Sopiikin hyvin, että hän on poissa, niin saamme puhua.

— Kuka on poissa — isäkö? Ja minun olisi pitänyt tavata häntäkin.

— Mene sitten suoraan takaisin, Jouna setä, sanoi Ella. — Tunnin perästä lähtee juna.

Hän oli loukkaantunut, käänsi selkänsä ja asteli takaisin tallia kohden. Jouna tuli hymyillen, päällystakki auki, hänen perässään. Hänen katseensa etsivät ovenpieltä. Hän istuutui laatikolle, nyökytti päätään ja odotti että Ella tulisi sisään. Mutta tyttö vain kokosi heinänrippeitä.

— Ella, alkoi Jouna, — etkö jo valmistu? Minulla olisi sinulle paljon sanottavaa.

— Jaakko Tyrnillehän oli asiaa. Juna menee tunnin perästä. Johan sanoin, myrkky vie.

— Ella, sinä olet antanut kukkaseni olla paikoillaan. Olin pelännyt että se olisi kadottanut loiston silmissäsi.

— Mikä? Jaa, tuoko koivunvitsa tuolla? Se on unohtunut siihen. Kaikkia hullutuksia tässä vielä.

— Hullutuksia, Ella — eikö mitään muuta kuin hullutuksia?

— No, myrkky vie, kaikki olivat sinä iltana hullulla päällä, toiset viinasta, toiset rakkaudesta, toiset ties mistä.

— Älä ota pois oksaa. Minun silmissäni se yhä on merkillinen kukka.

— Oletpa sinä lapsellinen, Jouna setä!

— Mennäänkö sisään, vai jäädäänkö tänne?

— Etkö sinä sitten lähdekään?

— En. Kun minulla on puhuttavaa sinulle.

— Mennään sitten sisään. Eikö se ole komea ja kiiltävä tuo Pikku? Meidän talonmies on nykyään aina humalassa enkä minä enää päästä häntä sisään ovesta. Isäkin on jättänyt minut rauhaan. Mutta kyllä se oli siivossa tämä hevonen, kun se viimein tuli kotiin. Viisi päivää hän oli pitänyt sitä kaupungissa. Ja kuka lienee hoitanut sillaikaa kun nuoripari kuherteli. Kavioista minulla oli enin työ. Viisi päivää! Kaikkien käsiin annetaankin hevosia, myrkky vie!

He astelivat alas loivaa mäkeä ja varpuset pyrähtivät ilmaan heidän tieltään. Sulavat puroset siivilöityivät läpi hiekan askelten alla.

— On kuin kevät, sanoi Jouna ja katseli Ellaan.

— Mikä sinulle on tullut, Jouna-setä? kysyi Ella oudoksuen.

Jouna vaikeni.

— Älä vain sinä rupea kertomaan, että olet rakastunut tai kihloissa. Sillä silloin minä, myrkky vie, suutun. Täällä meillä tutkivat nykyään kaikki ranskalaista runoutta. No, molemmat Muusat, kukas muu. Saunan seinällähän nykyään on kuvitettua ranskalaista runoutta. Vanhempi Muusa on tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisella täytyy olla joku, josta hän pitää — muuten hän kuolee. Hän on hyvin mieltynyt tuohon ranskalaiseen runoon. Mutta kuvitus on hänestä sopimaton. Isä riippuu kiinni neiti Rastaassa, minä Pikussa, Senja Helminen Armaassa, Orelva neiti Kiviluodossa, Annamar minussa — se on oikeaa himphamppua, myrkky vie. Oletko sinäkin, Jouna-setä, tehnyt tyhmyyksiä? Istutaanko isän huoneessa vaiko salissa?

— Eikö mennä sinun huoneeseesi?

— Ei.

Ella huusi sen kimakasti ja juoksi sulkemaan ovea, joka oli lukossa ennestään.

— Ohoo, sanoi Jouma ja jäi tuijottamaan oveen. — Onko sinulla siellä kätkössä nuori luutnantti?

— On. No mennään sitten. No, saat tulla, myrkky vie, kun sanon. No, tule, tule!

— Minua pelottaa, sanoi Jouna. — Jos hän iskee minuun sapelinsa.

— Kyllä kai hän iskee!

— Sinä punastut niin kauniisti, pieni Ella, että minä todella pelkään. Mutta se kaupunginmatka meidän kuitenkin täytyy tehdä yhdessä, se jolloin me ostamme sinulle kauniita vaatteita.

Ella Tyrni avasi oven, astui itse edellä, kiiruhti pöydän luo ja laski kätensä paperien päälle, jotka olivat siinä levällään. Hänen kasvoillaan oli kuuma puna ja hän katseli ujosti kulmiensa alta, ikäänkuin hänet olisi yllätetty rakkauskohtauksessa.

Lauri Jounan kasvot pitenivät, suu tavoitti kysymystä, silmät tuijottivat suurina päässä. Sitten hän nyökkäsi päätään.

— Niin, kuiskasi Ella käheästi. — Mutta et saa sanoa mitään, et yhtään sanaa! Jos sinä avaat suusi ja kysyt jotakin, niin minä heti paikalla viskaan kaikki uuniin, myrkky vie. Luuletko että minä tahdon ruveta ihmisten pilkaksi. Jos minä kirjoitankin, niin silti ei ole sanottu, että sitä painatetaan. Ei, ei, ei yhtään kysymystä! Silloin minä suutun niin että lyön sinua. No, mene ulos täältä nyt, nyt olet kaikki nähnyt. Sellainen se on se luutnantti. Myrkky vie, kuinka minä inhoan sinua, Jouna setä. Kaikki sinä nuuskit ja urkit ja kaikki sinun pitää tietää. No, älä nyt mene. Istu tuohon — mikä hätä sinulla on siinä? Älä luulekaan, että minä siihen niin äkkiä kutsun vieraita. Tämä ovi suljetaan — sinä tiedät kuka on asunut tässä. Jos isä aikookin antaa tämän huoneen Rastaalle, niin minä poltan talon, sen olen päättänyt. Mutta vastaiseksi voit istua siinä. Sitten saat jotakin syötävää. Niin, kuule, minä katselin kauan sitä sinun kukkaasi ja ajattelin mitä sinä olit sanonut. Mutta koska minä vihaan kirjoja ja kirjailijoita, niin minä en tahtonut kirjoittaa. Kun isä sitten kertoi että hän on kihloissa, niin minä ajattelin, etten enää huoli isältä mitään. Ja etten sitten enää ole kotona. Jos minä kirjoitan — Jouna setä, älä katso minuun, katso poispäin, tuohon uuniin, käännä selkäsi minulle — pian! Jumaliste, jos minä kirjoitan, niin minä teen sen vain rahan tähden. Siksi etten huoli isältä mitään. Niitähän on hulluja ihmisiä, jotka maksavat kirjoista. Isäkin on saanut paljon rahaa kirjoistaan. Mutta en minä vielä ensinkään usko, että annan painaa tuota. Tai että siitä kukaan huolii. Mutta minä kirjoitan vain, koska se on hauskaa, myrkky vie niin, niin hauskaa! Onko tämä nyt hyvin hullua, Jouna setä? Sinä et sano mitään. Sinusta se on typerää, sinä ajattelet, etten osaa kirjoittaa. Sanoisit nyt suoraan vain. Voinhan minä ruveta palvelustytöksi — eräs nuori kirjailija, niin, juuri se sama, jota sinä niin kehuit, luulikin minua palvelijaksi.

Jouna kääntyi yhtäkkiä ja katsoi Ellaan.

— Mutta ei enää luule!

— Mistä sinä sen tiedät? Se ei kuulu kehenkään mitä sellainen luulee. Luulkoon minua vaikka... vaikka linnunpelättimeksi, niin se on minulle samantekevää.

— No niin, no niin, Ella. Minä katselen taas muuriin enkä muista, että sellaista kirjaa on maan päällä kuin Punapurje. Se on hyvin viisasta, että Ella ansaitsee rahaa — kyllä kirjoista saa rahaa, jos ne ovat hyvät ja ihmiset ostavat niitä.

— Sinä, Junkkari, Jouna setä! Mitä palttua sinä puhut, ettet muistaisi Punapurjetta. Sellainen kirja! Se se vasta on jotakin. Olen itkenyt ja nauranut, sitä lukiessani. Mutta tiedätkö, Jouna setä — no, käänny pois, käänny pois, katso muuriin... Niin, en voi sitä sanoa.

Ella Tyrni tuli Jounan eteen ja lyyhistyi maahan. Jouna ei uskaltanut liikahtaa, jottei säikähdyttäisi häntä. Tyttö laski kätensä Jounan polvelle.

— Katso, Jouna setä, kyllä se oli niinkuin sinä sanoit, että minä kirjoitin niitä kirjeitä, kun en ymmärtänyt että voisin kirjoittaa kirjoja. Mutta nyt — se on... se on... Ei sitä voi sanoin lausua... Kuule, minä olen noussut hyvin varhain ja mennyt talliin. Onneksi hän on ollut juovuksissa, tallimies, niin että kaikki ovat luulleet minun ruokkivan hevosta. Mutta minulla ei ollut paperia. Minun täytyi ottaa isän laatikosta. Otin sellaiset käsikirjoitukset, jotka jo ovat painetut. Pelkään vain, että isä sen huomaa. Jos hän vain minulta kysyy, niin minä valehtelen, etten tiedä niistä mitään. No niin, kello neljältä olen mennyt talliin ja kirjoittanut kauralaatikon kannella. Siellä on huono lamppu, ei tahdo nähdä. Mutta täytyyhän ne vielä sitten kirjoittaa moneen kertaan. Missä minä ne kirjoitan, myrkky vie? Sillä minä en tahdo, että isä tätä tietää. Tai kukaan muu. Jos sinä sen sanot jollekin... Jos sinä sen teet, niin minä vihaan sinua niin että minä... että minä... Minulla ei ole mitään lukittua paikkaa. Kauralaatikon takana on hiiriä. Mutta siellä minä pidän niitä, paitsi nyt kun isä on poissa. Kai hän viipyy taas monta päivää, vaikka hän sanoi tänään tulevansa. Kerran — minä olin rypistänyt kokoon liuskan, joka ei kelvannut. Ja ajattele: se oli jäänyt tallin lattialle! En tiedä, oliko isä sen huomannut. Niin, katso, sellaista tämä nyt on. Katso nyt minuun, Jouna setä. Vai oletko niin suuttunut, ettet tahdo minuun katsoa?

Jouna laski kätensä Ellan päälaelle ja silitti hänen hiuksiaan.

— Pieni rakas Ella!

Ella painoi pään hänen polveaan vasten. Hetken perästä hän sanoi:

— Nyt saat kuulla sen sitten... Mutta jos sinä naurat...

— En naura, pieni rakas Ella!

— Olen ollut niin onnellinen, Jouna setä, että olen itkenyt ja nauranut siinä kirjoittaessani! Se se oli. Nyt sinä sen tiedät. Nyt tiedät kaikki.

Lauri Jouna hillitsi väkivaltaisen halunsa sulkea syliinsä tyttösen ja piteli kättään hiljaa hänen poskeaan vasten.

— Sanon vain, että olen tästä hyvin onnellinen ja että uskon sinun menestyvän, sinä pieni ammattivalehtelija.

Ella nosti nopeasti päänsä ja sanoi hyvin vakavasti:

— Ei se ole valhetta, Jouna setä, koska se jo on tullut totuudeksi minussa. Eivät nekään kirjeet olleet valhetta. Nekin olivat tulleet totuudeksi.

— Oikein, lapsi, oikein. Ja katso, jos minäkin nyt hiukan kertoisin sinulle. Tahdotko kuulla? Voin tehdä sen hyvin lyhyesti. Teen sen oikeastaan vain jotta sinä tietäisit minun käsittävän sinut kokonaan. Tiedät, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Palus oli oikeassa kun nimitti minua suolaerämaaksi. Miten epätoivoissani olen ollut, sen sinä ehkä joskus ymmärrät, kun tulee niitä aikoja, jolloin ei voi kirjoittaa — sillä niitäkin tulee kirjailijan elämässä. Ja oikeastaan ei mikään muu onnettomuus voikaan häntä kohdata. Minä olen elänyt tässä onnettomuudessa, niinkuin kaikki tietävät, hyvin kauan. Mutta _nyt_...

Jouna vaikeni ja pyyhki otsaansa. Ella nousi polvilleen ja laski kätensä hänen polvilleen. Hänen avonaiset huulensa odottivat Jounan sanoja kuin jotain juomaa.

— Nyt minä kirjoitan, sanoi Jouna hiljaa.

Ella lyyhistyi takaisin maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Hetken he olivat ääneti. Sitten tyttö hypähti ylös, kiersi kätensä Jounan kaulaan ja puraisi häntä korvaan.

He nauroivat molemmat ja itkivät samalla.

— Kuinka on hauskaa elää! sanoi Ella.

— Ihanaa on elää, lausui Jouna.

Mutta Jouna sedän täytyi saada jotain syötävää ja Ellan sitä valmistaessa Jouna kertoi eteenpäin. Hänen täytyi nyt painua korpeen saadakseen tehdä työtä. Kaiken elämän vihollinen on hajottaminen, sitä hän oli tehnyt kaikki nämä monet vuodet. Hän oli muka katsonut tehtäväkseen auttaa muita — sellaista rumaa heikkoutta! Nyt hän tahtoi koota itsensä. Erämaa, jonne hän aikoi, oli suuri kivinen kaupunki, kaukana täältä — yhdentekevää mikä sen nimi oli.

Ellalta tuntui elämä pysähtyvän. Niin kauan kuin hän muisti taaksepäin oli Jouna setä käynyt talossa ja ollut täällä läheisyydessä. Miten saattoi elämä ensinkään kulkea eteenpäin, jos Jouna setä oli poissa. Hän oli niin rehellisesti suruissaan, että Jounan täytyi tehdä kaikkensa reipastuttaakseen häntä.

— Ja tiedätkö, Ella, kuka lähtee kanssani? Haunia Vuorinen. Hänen vanhempansa eivät tahdo, että hän lähtee yksin. He ovat pyytäneet minua seuraamaan poikaa. Hän julkaisee pian uuden kirjan. Siitäkin tulee hyvä.

Ella istui hetken aivan ääneti ja puri huultaan. Sitten hän rupesi torumaan ja soimaamaan Jouna setää. Mitä se oli yllyttää häntä, Ellaa, kirjoittamaan ja itse lähteä pois? Hän ei enää kirjoita, ei yhtä riviä! Kaikki hän hävittää. Hän on niin suuttunut, että myrkky vie! Ja mokoman nulikan kanssa — mitä sellainenkin tekee ulkomailla!

— Älähän soimaa häntä, sanoi Jouna hiljaa. — Olet tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

Silloin Ella molemmilla nyrkeillään löi Jouna setää olkapäihin, juoksi sitten pöydän ääreen, painoi pään käsikirjoituksia vasten ja purskahti itkuun.

Jaakko Tyrni palasi sinä päivänä kaupungista, vieläpä ennenkuin Jouna oli ennättänyt lähteä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiota oudon juhlalliseen mielialaan, missä hänen tyttärensä ja Jouna olivat. Kaupunginmatka ei ollut muodostunut huvimatkaksi, sen saattoi helposti todeta. Keskustelu ei tahtonut luistaa. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi siitä mitä ajateltiin. Talon asiat käytiin vielä kerran yhdessä läpi. Mitä oli tehtävä juopolle talonmiehelle, jota ei saatu järkiinsä? Sääli kävi hänen hentoa vaimoaan ja lapsiaan, jotka katselivat kurjuutta. Sauna-muusan ilo sateenvarjosta, jonka hän lahjoitti Ellalle, oli ollut rajaton. Hän ei voinut salata joululahjaansa iltaan asti, vaan näytti Ellalle käärön jo päivällä, kysellen, voisiko hän arvata mitä se sisälsi. Käärön muoto jo sellaisenaan olisi tehnyt arvaamisen verraten helpoksi, mutta mitään erehdystä ei voinut syntyä senkään tähden, että vanhus aikaisemmin oli kertonut Ellalle, mitä hän hänelle lahjoittaa, jahka juomarahoja on kertynyt tarpeeksi. Annamar ei kuitenkaan muistanut ilmaisseensa Ellalle salaisuutta eikä Ellakaan mitenkään ollut arvaavinaan, mitä sellainen pitkä käärö saattoi sisältää. Silloin Annamar punaisilla kankeilla sormillaan repi paperin auki keskikohdalta, jotta näkyi mustaa kangasta. Ella ei vieläkään arvannut ja saunaeukon ilo kohosi äärimmilleen. »Ensi jouluna Ella saa kalossit», kuiskasi hän. Puhuttiin oudon leudosta talvesta ja pakkasista, jotka varmaan tulisivat seuraamaan sitä. Tultiin joulukirjallisuuden menekkiin ja arvosteluihin. Punapurjetta oli myyty enimmän. Jouna lausui sen ajattelemattomasti ja huomasi liian myöhään kuinka sekä isä että tytär siitä ärtyivät.

Niin, tämä Punapurje, ivasi isä, siitä oli puhuttu talossa niin paljon, että se jo kummitteli. Se tuli pimeällä vastaan portaissa ja jos jollakin oli yöllä painajainen, niin ei hänen rintansa päällä maannut vuori, kuten painajaisessa tavallisesti, vaan purjevene, jonka punainen purje iloisesti lepatteli ja jonka kannella istui nuoriherra, kirjoitellen runoja. Niin, tästä nuorestaherrasta puhuttiin tänä jouluna kovaäänisesti ja nuoret tytöt nukkuivat hänen kirjansa tyynyn alla, niinkuin ennen katkismus, jotta läksy menisi päähän. Mutta kirjallisuushistoria ei vielä ollut sanonut hänestä viimeistä sanaansa. Päinvastoin oli havaittavissa voimakas oppositio Haunia Vuorista vastaan ja kirjoituksiakin oli tulossa lehtiin. Ja kyllä tämä runoilija sai olla hyvin varovainen tulevaan teokseensa nähden. Kun korkealta putoaa, niin saa pahat mustelmat. Ja hänet oli nyt asetettu niin ylös, että ei muuta kuin kumarra!

Jouna selitti, että jokaisen kirjallisuuden tosi ystävän oli syytä iloita tällaisesta ainutlaatuisesta debyytistä. Epäilemättä ilkeämieliset henkilöt saattoivat tuottaa pojalle jonkin unettoman yön. Mutta »opin sauna autuas aina». Vastukset ovat nekin niitä Paluksen piruja, joiden pitää kuumentaa kattiloiden alla. Tällä pojalla on niin voimakas runosuoni, ettei hätäpäivää. Jahka hän nyt pääsee ulkomaille — hän on tehnyt työtä liian kiivaasti, hänen aivonsa ovat luoneet kuumeisesti...

Jounan puhuessa Ella nousi, polki jalkaa maahan ja sanoi, että hänkin oli saanut tarpeekseen tästä herrasta eikä enää kärsinyt kuulla hänestä puhuttavan. Ja samassa läiskähti ovi kiinni hänen jälkeensä.

Tyrni ja Jouna, istuen kahdenpuolen sohvapöytää Tyrnilän salissa, katsahtivat toisiinsa.

— Hän näyttelee, sanoi Tyrni myrkyllisesti. — Hän valehtelee, suoraan sanoen. Sillä hän on rakastunut runoilijanuorukaiseen ja aikoo mennä hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän hänet ottaa, se nähdään tästä vielä. Hän on oikea hämähäkki, olkoon kärpänen vain varuillaan!

Jouna nauroi ja ajatteli omia ajatuksiaan.

— Muuten, jatkoi Tyrni, — olen hämmästyksekseni kuullut, että tyttö on ruvennut valehtelemaan. Olen suorastaan saanut hävetä. Hänen mielikuvituksensa ottaa oikein kamelikurjen askelia. Muutenkaan en tässä tiedä — tulit erittäin sopivalla hetkellä, sillä olin juuri aikonut kysyä sinulta neuvoa, mitä olisi paras tehdä. Ella oleskelee nykyään hevostallissa varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sellainen ei käy. Hänen täytyy jotakin oppia. En saa selville mitä hän haluaisi. Sinähän aina olet ollut niin hyvää pataa hänen kanssaan. Ota sinä haltuusi hänen kasvatuksensa — minä maksan tietysti kaikki. Mutta... olen tällä hetkellä joutunut kaikin puolin epämukavaan asemaan. Niinkuin ehkä olet arvannut ja Ellakin kai on kertonut, aion mennä naimisiin ja Ella on heti etukäteen asettunut niin vihamieliseen suhteeseen morsiameeni, ettei hän lainkaan tahdo tulla tänne käymään. Ella on yksinäisyydessä kasvanut ja saanut tehdä mitä on tahtonut. Minä ymmärrän Annikin — mutta se ei ole minulle hauskaa tämä ristiriita näiden kahden naisen välillä. Sano nyt, mitä olisi tehtävä.

Jouna katseli vanhaan ystäväänsä, pieni hymy huulilla, ja ravisti päätään.

— Neiti Rastas ei mene sinun kanssasi naimisiin!

Tyrnin kasvoille puhkesi se ilme, joka ihmiskasvoilla käy äänekkään naurun edellä. Mutta se jähmettyi siihen.

— Ettei hän mene minun kanssani naimisiin! huudahti Tyrni, oikea käsi heiluen Jounan edessä. — Mitä pirua sinä tarkoitat? Sinä olet aina ollut olevinasi niin viisas, että sinä ne ennustat olemattomatkin asiat. Suututtaa se sellainen, piru vie. Mitä sinä tiedät näistä minun asioistani? Millä oikeudella sinä tulet solvaamaan minua ja morsiantani? Ovea minun pitäisi sinulle näyttää.

Jouna istui ja rummutti pöytään.

— Neiti Rastas ei mene naimisiin. Se on hänen periaatteensa. Hän olisi jo voinut olla monen rouvana. Rekola ei koskaan unohda häntä, mutta hän ei tahtonut...

Jaakko Tyrnin nyrkki kolahti pöytään.

— Pidä sinä suu kiinni, sillä jumaliste minä en salli tällaista!

— Mutta veliseni, enhän sano pahaa sanaa teistä kummastakaan.

— Hyvääkö tämä ehkä sitten on olevinaan?

— Tosiasioita vain. Annikki Rastas tarvitsee yhä uusia keväitä. Eihän siinä ole mitään pahaa. Hänen täytyy elää jokaisen kirjallisen aiheensa kanssa niin läheisessä suhteessa, että se on eräänlaista rakastumista. Mutta sitähän jokainen aihe vaatii. Kirjailijan täytyy elää siihen rakkaussuhteessa...

— Hitto sinut vieköön — kuinka voitkaan tulla sanomaan minulle, ettei morsiameni rakasta minua!

— Enhän toki ole sitä sanonut. Olen vain sanonut, ettei hän mene kanssasi naimisiin. Ei kenenkään kanssa.

— Herra siunatkoon, sinä et _tiedä_... sinä et tiedä. Mutta minäpä sanon sinulle, että hän menee minun kanssani naimisiin. Jollei hän tahtoisikaan, niin tuon hänet köysissä. Ja silloin saavat täältä väistyä kaikki, jotka eivät ymmärrä mukautua — tietäkööt sen niin toiset kuin toisetkin. Mitä minä puhunkaan? Tässä tulee aivan mielipuoleksi, kun joka taholta ahdistetaan kuin metsän otusta. Mitä perhanaa minä olen teille tehnyt, kun tässä ärhentelette kuin koirat? Hiukan toista vuotta ja Annikki on minun.

Jouna ei tuntenut tyyntä, tasaista Jaakko Tyrniä eikä hän itsekään tuntenut itseään. Tällaista myrskyä ei toki Tyrnilässä oltu nähty sitten rouva-vainajan aikojen.

Hän sai tietää, että Jouna aikoi ulkomaille. Lähimmässä tulevaisuudessa. Ja tuon paljonpuhutun Haunia Vuorisen kanssa yhdessä! Silloin Jaakko Tyrni nauroi ääneensä ja sanoi, että hän nyt enää odottaa vain vedenpaisumusta, joka lähtee kuljettamaan tätä Tyrnilää Araratin vuorelle.

Ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänellä joka suhteessa olisi pitänyt olla hyvä. Miten se oli mahdollista?

Annikilla oli ollut vieraita. Ja Rekolakin oli todella siellä. Mutta kauan ei Jaakko Tyrni tätä kärsi. Ei suinkaan hän täältä asti lähde morsiamensa luo istuakseen niinkuin kuka tahansa nauttimassa vadelmahilloa ja joulutorttua. Hän sai Annikin senverran syrjään, että hän hänelle huomautti olevansa raivoissaan, että hän ei enää tule tänne, vaan hän vaatii Annikkia tulemaan Tyrnilään. Annikki painoi tuoksuvan kätensä hänen huulilleen ja sanoi, että hänen on mahdoton tulla niinkauan kuin Ella kohtelee häntä tällä tavalla. Mahdotonta!

Jaakko Tyrni kutsui sisään tyttärensä. Hän hillitsi itsensä vaivoin. Hänen äänensä salpautui.

— Tietääkö Ella, että tämä kaikki on Ellan syytä. Siitä täytyy tulla loppu. Ella on valehdellut. Ella on kohdellut ihmisiä kuin koira. Minulle läheisiä ihmisiä. On sellaisia, jotka sanovat, etteivät enää tule tänne senvuoksi, että heille täällä ollaan hävyttömiä. Ella tietää ketä minä tarkoitan. Ella saa katsoa, että siitä tulee loppu. Ella saa lähteä kaupunkiin pyytämään anteeksi.

Ella Tyrni seisoi liikkumatta ovella ja solmut hänen matalavartisissa rasvanahkakengissään törröttivät lyhyeksi käyneen hameen alta. Hänen kasvoissaankaan ei mikään liikahtanut. Vasta kun isä puhui anteeksipyytämisestä, hän hätkähti, avasi suunsa ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta ei sanonut, vaan tempasi kiivaasti auki oven ja läksi.

— Ella ei mene! huusi isä. — Minä en ole lopettanut. Tyttö...! Hän ei tottele. Nyt hän menee talliin, siitä saamme olla varmat, heittäytyy siellä permannolle ja iskee hampaat omiin nyrkkeihinsä. Mutta kerrankin tunnustaa olevansa syyllinen, nöyrtyä, sitä hän ei...

— Olevansa syyllinen? sanoi Jouna. — Mennään jokainen itseemme: kuka ei ole syyllinen!