Part 12

Se kyllä saattoi olla Ella. Jaakko Tyrni otti paperikerän ja aukaisi sitä. Mitä perhanaa: hänen vanhaa käsikirjoitustaan. Hän rutisti paperin kädessään ja viskasi maahan. Kunhan pääsisi täältä hiljaa sisään, etteivät heräisi. Mutta Ella ei nuku. Ne ovat hänen jälkiään, nämä tuoreet jäljet lumessa. Huomenna tulee kuuma päivä, pitää koettaa päästä nukkumaan.

Kirjailija pääsi sisään eikä talossa kuulunut luiskahdustakaan. Hän levitti märät tamineensa tuoleille eteisessä ja tuli siinä kolistelleeksi. Mutta ei kukaan herännyt, oli kuin kaikki olisivat nukkuneet ikuista unta. Viisaat ihmiset, jotka nukkuvat! Olisi kai pitänyt saada jotakin kuumaa juotavaa ennen maatapanoa, vaan nukkukoot. Ella ei nuku — ei tarvitse pelätäkään. Jos hän tulisi tänne nyt, niin pyytäisi häntä keittämään vettä. Hän ei tule, ei tarvitse ajatellakaan. Hän makaa sydän takoen ja hiipii puolen tunnin perästä talliin.

On sentään lämmitetty. Ja vuodepeittokin on kokoonkäärittynä nostettu tuolin selustalle. Ja onpa tässä ruokaakin kukkurallinen tarjotin, kirjoituspöydällä.

Suloinen onnentunne — se ainutlaatuinen, jolla ihminen lähestyy kotiaan, omaa vuodettaan, jokaista esinettä, jopa ilman makuakin tässä omassa pesässä — tämä onnentunne valtasi Jaakko Tyrnin niin että hän hetkeksi unohti kaiken, mitä oli tapahtunut viime kymmenenä päivänä.

Hän lämmitteli käsiään painamalla niitä uunia vasten, istuutui sitten kirjoitustuoliinsa ja teki voileivän. Oli saapunut pinkka postia, mutta jääköön se huomiseksi. Tuohon tulee sitten Annikin kuva, täytyy saada sille kaunis kehys. Annikki oli hyväillyt hänen vanhaa kynäänsä. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnille se tunne, että hänen tässä uudenvuoden ensi yönä täytyy panna alulle suuri teoksensa.

Hän jätti kaiken muun, nousi ja siirsi tarjottimen pöydältä. Vilun väreet kulkivat pitkin ruumista, pää oli raskas. Etteihän vain tauti olisi ollut hänen luissaan. Mutta ensimmäisen lauseen hän tahtoo kirjoittaa. Ja hän kumartui ottamaan laatikosta paperia — miten kummalla laatikko olikaan niin tyhjä? Hänhän oli syksyllä ostanut kokonaisen riisin kirjoituspaperia. Ja painetut käsikirjoitukset, koko hänen viimeinen romaaninsa, se oli sekin poissa. Taisikin olla siitä se liuska jonka hän tapasi tallissa. Ellako hänen käsikirjoituksiaan kuljetteli? Huomenna täytyy puhua tästäkin. Mutta nyt hän alkaa suuren työnsä... Ja mieli täynnä hetken vakavuutta, hakivat hänen kätensä vanhan puukon kirjoituspöydältä, missä kaikki oli kulunutta. Hän leikkasi paperiarkin neljään osaan, kuunteli paperin tuttua kahinaa ja kokosi ajatuksensa.

— Helena Elisabet Tuura, sinä esirukoilija naisten joukossa, — minä tahdon kuvata sinut suurena ja kirkkaana: »Aurinko» on sinun nimesi.

Kirjailija istuutui, tarttui kynään ja kirjoitti:

»Aamuhartaus oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa. Päät kumarassa seisoivat tytöt odottaen, että urkuharmonin loppusoitto vaikenisi. Aurinko paistoi...»

Hän laski kynän pöydälle.

No niin. Tästä se jo huomenna lähtee liikkeelle.

Jaakko Tyrni nousi, riisuutui, sukelsi kovaan kapeaan vuoteeseensa ja nukkui heti paikalla.

* * * * *

Harmaa uudenvuodenpäivä jo hämärsi ja naiset istuivat keittiössä kahvia juoden, kun Jaakko Tyrni, hiukan unisena ja hämillään avasi oven.

— No, hyvää uutta vuotta, sanoi hän silmiään siristäen: — Oikein hyvää uutta vuotta, toisti hän ja seisahtui pöydän ääreen. — Olen soittanut kotiin joka päivä, mutta täältä ei ole vastattu. Olin jo levoton, että jotakin olisi tapahtunut. Mutta en voinut päästä tulemaankaan. No, oli kokouksia ja kaikenlaista.

Hän oli pelännyt tyttärensä katsetta. Turhaan, sillä Ella ei nostanut katsettaan kahvikupista. Hänen edessään pöydällä oli tanakka miehen sateenvarjo ja vanhan Annamarin käsi lepäsi hellästi mustalla kankaalla. Senja ei hänkään katsonut isäntäänsä. Hän ompeli, silmälasit nenällä, napinläpiä harmaaseen takkiin. Annamar hymyili heidän kaikkien puolesta ja toivotti hyvää uutta vuotta.

— Kaikenlaista? sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli isäntänsä kättä kohti. — No, tuleeko siitä mitä valmista, kun niin kauan olitte? No, niinkuin ette nyt tietäisi. Me täällä olemme niin odottaneet ja odottaneet. Saunakin oli eilen — ja sellainen sauna! Paluksen herrankin olisi täytynyt myöntää, ettei sisäänlämpiävä eikä patenttisauna eikä opin sauna eikä selkäsauna siitä parane. Me odotimme myöhään — kahdeksan taisi jo olla, kun sanoimme, ettei se morsian päästä, tahtoo pitää yli pyhän siellä. Kas, kas, kun punastuu — no, joko siitä nyt sitten tosiaan tulee valmista? Kymmenen vuotta me siitä jo olemmekin puhuneet joka saunareisulla. Kun ei hän tullut saunaan viimein, se morsian. Eikö hän pidä saunasta? Taitaa olla niin kaupunkilainen, että tahtoo vain uida kuparikaukaloissa.

Senja laski ompeleensa pöydälle — Jaakko Tyrni oli tuntevinaan työvaatteensa, jotka olivat pienennetyt — otti silmälasit nenältään ja tuli hellan ääreen.

— Päivällinen on jäähtynyt, sanoi hän, — mutta laitan heti pöytään.

— Päivällinen? kysyi Jaakko Tyrni. — Olenko minä niin kauan nukkunut? No, minä olen sitten aivan sekaisin. Luulin vasta olevan aamun. Taskukello oli pysähtynyt ja herätyskello oli pysähtynyt. Olipa se.

Annamar nauroi.

— Aijai yhtäkaikki tuota poikaa! Nyt minä sen uskon. Mitä virkamiehiä hänen on ollut isänsä? Onko ollut pappi? Kyllä minä hänelle hyvän saunan lämmitän. Noin, noin hän punehtuu. Olet käynyt niin nuoren näköiseksikin.

Ella nousi pöydästä, otti sateenvarjon ja läksi sisään.

— Kertoisit, vanhaparka, mitä tänne kotiin kuuluu. Senja antaa nyt vain mitä on. Ei tarvitse tehdä tulta. Syön tässä.

— Me oltiin ajamassa Tapania, puhui Annamar, kasvot yhtenä hymynä. — Otettiin hevonen tuolta talosta. Ella tahtoi, koska oli luvattu Helmisen lapsille. Kaikki oltiin yhtaikaa reessä. Mutta ajettiin oikein hiljaa. Sinä olit kai ajamassa myöskin... hm... hm. Niin, Helminen on juonut yhteen kyytiin. Mutta eihän nyt ole niin väliäkään ollut, kun hevonen on ollut poissa. Ella on sitten ikävöinyt! Yökaudet hän on vartonut ja vartonut. Ja siellä tallissahan hän on vallan asunutkin... Niin, Ellalla on myöskin käynyt sulhasia. Kaunis nuoriherra se oli ja oikein kohtelias. Hyvänpäivän sanoi ja nosti lakkia. Toisena joulupäivänä hän tuli, juuri kun piti lähdettämän Tapania ajamaan. Ella jäi kotiin — ja taisi häntä odottaakin, koska niin oli pukenut ylleen mustan hameensa. Ja kauan vieras herra olikin. Istuivat puhumassa vielä kun tultiin. Kyllähän se Ella sanoi nimenkin, selvä suomalainen nimi, vaikken muista. Vuorinen — Senja, sanohan, eikö se niin ollut? Laulujen tekijäksi Ella sanoi. Vuorinen se oli. Kahden olivat koko talossa ja täällä kyökissä keittivät kahvit.

Jaakko Tyrnin hahmo oli oudosti muuttunut. Suu auki tuijotti hän vanhaan vaimoon.

— Vuorinen, sanoi hän vihdoin. — Ottiko Ella täällä vastaan sellaisen vieraan minun poissaollessani? Oletko varma, että se oli runoilija Vuorinen?

— No, mitä siitä suutahtaa? jatkoi Annamar. — Eihän se nuoriherra nyt mikään sulhanen ollut, vaikka leikillä sanoin. Leikillä sanoin Ellallekin, että sopisipa hyvin pitää häät yhtaikaa isälle ja tyttärelle.

— Tässä on ruokakin valmiina, sanoi Senja.

Jaakko Tyrni otti jotakin lautaselleen ja yritti syödä. Oli kuin olisi pureskellut puuta. Hänen päässään kohisi ja valtimon lyönnit olivat kuumat ja nopeat. Tämähän oli kuulumatonta! Hän pakotti itsensä hetkisen odottamaan, jotta pahin huimaus menisi ohitse. Annamar kysyi oliko hän kipeä. Hän sanoi vilustuneensa ja pyysi jotakin kuumaa juotavakseen. Annamar puhui sateenvarjosta, joka oli Ellalle niin rakas, että hän kuljetteli sitä perässään pitkin huoneita. Se olikin kaunis sateenvarjo. Ja kallis. Tiesipäs Annamar, mistä Ella piti. Ensi jouluksi Ellalle annetaan kalossit. Kunhan herrat vain ahkeraan kävisivät saunassa ja antaisivat juomarahaa. Senja huomautti, että aikooko Annamar vielä ensi joulun elää. Siihen Annamar nauroi ja sanoi, että kyllä hän niin kauan elää, että sekä kirjailijalle että hänen tyttärelleen lämmittää hääsaunan.

Isäntä heitti yhtäkkiä ruuan kesken, sanoi ettei tarvitse mitään ja toivotti hyvää yötä.

Hän löysi tyttärensä pienestä huoneesta salin takana, jossa Ella nukkui. Ei ollut vaikeaa huomata, että hän kätki jotakin pöytälaatikkoon. Muuten hän istui täydelleen tyynenä ja kylmänä, ikäänkuin hänellä olisi ollut täysin hyvä omatunto. Tämä kuohutti isää niin että hän vaivoin hillitsi itseään. Hän seisoi tyttärensä takana.

— No, alkoi hän, — Ellalla on täällä ollut vieraita, kuulen minä. Runoilija Vuorinen, Haunia Vuorinen, niinkö?

Hänen oli vaikea lausua vastenmielistä nimeä. Kun ei tytär vastannut, jatkoi hän:

— Olisin vain odottanut, että Ella olisi ottanut hänet vastaan minun ollessani kotona. Tuntuu kummalliselta, että Ella tuntikausia puhelee oudon nuoren herran kanssa ypöyksin talossa. Suoraan sanoen se on kuulumatonta. Näinkö uuden vuoden pitää alkaa? Näinkö Ella edistää isän työtä? Ja mitä ihmeellisiä tarinoita Ella on kertonut niille vieraille, jotka täällä kävivät, ihmisistä, joita Ella ja Senja muka ajavat pois meidän portilta? Tämän nuoren herran olisi Ella voinut ajaa. Mutta hänet Ella ottaa kauniisti vastaan. Ja sellaistakin Ella on kertonut, että te Senjan kanssa lähettelette pois vieraita käsikirjoituksia isän pöydältä. Eikö Ella ymmärrä mihin valoon se saattaa isän? Sehän on valhetta, silkkaa valhetta. Kuinka Ella voi sellaista sanoa!

Ella koetti muistaa, oliko hän kertonut tällaista. Sitten hän muisti sen tehneensä ja ihmetteli itsekin.

— Onko _hän_ kielinyt? lausui hän hiljaa, kääntymättä isäänsä päin.

— _Hän_ kielinyt! kiihtyi Jaakko Tyrni uudelleen. — Se on yhdentekevää mistä isä on sen kuullut. En olisi uskonut, että Ella valehtelee.

— No, ammattivalehtelijan tytär!

— Vai niin — se on huonoa leikkiä... Mutta että minun tyttäreni poissaollessani täällä ottaa vastaan runoilija Haunia Vuorisen, se on toki liikaa! Olitteko ehkä sopineet hänen tulonsa aikaisemmin? Istuitte ehkä minun huoneessani...! Pitääkö minun sitten pysytellä täällä kotona kuin portinvartija katsomassa ettei talooni päästetä vihamiehiäni. Kuulumatonta! Mitä tuleekaan vuodesta, joka alkaa tällä tavalla.

— Isä, sanoi Ella Tyrni ja kääntyi yhtäkkiä katsomaan suoraan kirjailijaan, — onko Haunia Vuorinen sinun vihamiehesi?

Jaakko Tyrni pysäytti vinhan kävelynsä edestakaisin permannolla. Vaikka jo oli hyvin hämärä, saattoivat isä ja tytär löytää toistensa kylmät, kipunoivat katseet.

— Vihamieheni — ei, ei tule kysymykseen. Vihamies on suuri herra. Vihamiehen takana täytyy olla persoonallisuus. Haunia Vuorinen on poikakloppi!

— Mitä hän sitten on sinulle tehnyt?

— Mitä hän olisi minulle tehnyt! Mitä Ella puhuu: mitä sellainen voisi tehdä Ellan isälle.

— Miksi sinä sitten olet hänelle suuttunut?

— Minä hänelle suuttunut! Ella, nämä kysymykset ovat tuulenpieksemistä. Minä en koskaan ole koko herraa nähnyt — mistä olisin hänelle suuttunut? Eläköön ja olkoon minun puolestani missä tahansa, kunhan ei tule minun kotiini.

Ella nousi ja asettui isänsä eteen.

— Hän on kirjoittanut kauniin kirjan. Niin, niin, kauniin kirjan.

Jaakko Tyrni astui pari askelta taaksepäin.

— Vai kauniin kirjan. Ja kuka Ellalle on sen sanonut?

— Olen itse lukenut.

— Mikä asiantuntijan lausunto!

— En koskaan ole lukenut niin kaunista kirjaa.

— Vai niin, vai niin, _todella_...

— Lukisit sinäkin. Sinullehan hän sen antoi. Ja sinua hän tuli tapaamaan. Hän ihailee _sinua_...

— Todella. Kuinka mairittelevaa! Vai niin, vai _niin_... Minun tyttäreni on ehkä maannut Punapurje päänsä alla ja osaa sen runot _ulkoa_...! Ja minä heitän ystävien seuran ja riennän kotiin. Ja täällä minua kohtaa tällaiset uutiset.

— Minä osaankin sieltä ulkoa jonkin runon. Minä luen sinulle...

— Ella — Ella näkyy pitävän kovin paljon tuosta nuoresta herrasta. Vai niin, vai niin, Pikku on saanut kilpailijan.

Ella pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti niitä isänsä edessä.

— Ja entä jos olisi saanut! sanoi hän. — Onhan sinullakin neiti Rastas! Jos minä olen liian nuori, niin ehkä sinä olet liian vanha! Hänen lauluistaan minä pidän. Minä pidän niistä niin etten voi nukkua!

— Ja tämän kaiken sinä kerroit hänelle!

— En!

— No, mistä herrasväki sitten puheli?

— Enhän minäkään kysy, mitä sinä puhut neiti Rastaan kanssa.

— No niin, Ella, koska tähän keskusteluun on jouduttu, niin ehkä yksintein on parasta, että Ella saa tietää, että isä on kihloissa Annikki Rastaan kanssa. Hän on hieno ihminen _ja_... saattaa paljon auttaa isää kirjallisessa työssä. Pitäähän isälläkin olla joku, kun ne nuoret tulevat täysin purjein... Annikki toivoo, että Ella ottaa vastaan hänen ystävyytensä ja antaa hänelle ystävyyttä. No, Ella, mitä Ella sanoi? _Ella_...

— En mitään.

— Sanoipa Ella jotakin.

— Luomisen savea, elämän leipää — jotain sellaista vain.

— Pitäähän Ellan käsittää, miten onnellista isälle on ollut löytää tämän kauniin hienon naisen ymmärtämys... Jos Ellalla olisi aavistus kirjallisesta työstä. Se vaatii innoitusta... Olenko minä käsittänyt Ellan oikein, kun olen uskonut Ellankin kärsivän siitä, että isä lasketaan »eturivin miehiin». Ja nyt tulevat kaikenlaiset nulikat ja käyvät yhtäkkiä suurista kirjailijoista. Sellaista ei ole lupa kärsiä, aivan yksinkertaisesti.

— Isä, sinä kadehdit Haunia Vuorista!

— Oo, että Jaakko Tyrni todella kadehtisi sitä tuntemattomien suuruuksien laumaa, joka tänäkin jouluna on saanut suosiollisen vastaanoton sekä yleisön että arvostelun puolelta! Kyllä he kaikki saavat laskettaa aurinkoista ulappaansa. Isäsi aikoo tehdä työtä, hän. Ja isä toivoisi, että Ella, niinkuin ennenkin, edistäisi isän työrauhaa.

Pimeys oli helpottanut isän ja tyttären vaikeita tunnustuksia. Pimeys oli lieventäen vaikuttanut sanoihin niinkuin vesi, joka vaimentaa lääkkeen karvautta. Isä oli puhuessaan tyyntynyt, hän näytti olevan tyytyväinen, että oli saanut asiansa ilmoitetuksi.

Tytär oli pysähtynyt ikkunan ääreen. Autius, jommoista ei hän ollut aavistanut löytyvän, oli ottanut hänet valtoihinsa. Vaikka tästä asiasta, nimittäin isän naimisesta, täällä oli puhuttu koko joulun, niin ei hän koskaan olisi uskonut sen saattavan tapahtua. Hänellä ei enää ollut isää, ei kotia, ei mitään. Hänen sydämensä tuntui olevan siekaleina, joista joka palanen oli säilyttänyt kipeän kärsimyskyvyn. Ei, näin yksin ei ole haaksirikkoinenkaan, joka on saanut käsiinsä laudankappaleen. Jos olisikin saanut lyyhistyä polvilleen ja itkeä!

Ja kuinka hän oli rakastanut tuota miestä tuossa! Ei kaikki muu yhteensä ollut hänelle ollut niin paljon kuin isä!

Jos kerran... tämän ainoan kerran saisi kiertää kädet hänen kaulaansa ja rukoilla häntä, että hän hiukkasen, hiukkasen välittäisi lapsestaan...

Kyyneleet kuohuivat esiin kuumista lähteistä rinnassa, tytön tuijottaessa pimeään.

— Onhan Ella kiltti ja järkevä tyttö, puhui isä hänen takanaan. — Ella ei tee tätä asiaa vaikeaksi, vaan auttaa isää. Ellalle itselleenkin siitä tulee hyötyä ja iloa...

Ellan kyyneleet pysähtyivät. Ehei, tuolle ei näytetä mitään. Ottakoon hän vain naisen taloon! Ella käänsi päänsä huoneeseen päin.

— Ei, sanoi hän, — mitäs minä. Tee niinkuin hyväksi näet. Jos tyydyt siihen, minkä muut ovat hyljänneet, niin oma asiasi. Minä teen minäkin mitä hyväksi näen. Jos tahdon ottaa vaikkapa Haunia Vuorisen, niin otan. Rakastan vastaiseksi vain hänen runojaan, mutta ei ole mahdotonta, etten voi rakastaa itse poikaa. Hän on kirjoittanut kauniita, kauniita lauluja. En ole saanut unta öisin, vaan olen itkenyt ja nauranut ilosta... Niin, niin, jos minä rakastun siihen poikaan, niin otan hänet, myrkky vie!

— Ella!

Jaakko Tyrni muisti Ellan äidin. Hän muisti myöskin, että hän oli kuollut tässä huoneessa ja että hänen ruumisarkkunsa oli seisonut tuossa peräseinällä.

Oli kuin kylmä käsi olisi pysähdyttänyt sen vihreän elämän, joka hänessä oli alkanut versoa. Puhuminen ei parantanut asioita, mutta hän puhui kuitenkin.

— Tällaiseksi en koskaan olisi uskonut Ellaa. Olen luullut Ellan olevan aran minun kunniastani ja nyt Ella menee minun vihamiesteni puolelle. Ja juuri nyt, kun isä on saanut velkansa maksetuiksi ja tahtoisi tehdä työtä. Alkaa suuren työn, sellaisen jota ei meillä ole kirjoitettu. Eikö Ellalla ole mitään sanomista isälle?

Ellalla olisi ollut. Kokonainen patoutuma katkeruutta ja ylenkatsottua hellyyttä, koko hänen lapsenkaipauksensa pyrki esiin. Mutta tottumuksesta painoi hän kaikki takaisin rintaansa, niinkuin oli tehnyt kymmenet kerrat. Isä kuuli hänen askeltensa kulkevan läpi salin — niinkuin poika olisi astunut. Sitten ne kuuluivat väliköstä ja vihdoin keittiöstä. Nyt hän ottaa lyhdyn, katsoo että kynttilä on kunnossa ja tulitikut paikoillaan ja menee talliin. Siellä hänellä on ystävänsä, hevonen. Jaakko Tyrnillä ei ole ketään. Hän on yksinäisempi, avuttomampi kuin koskaan. Ja juuri nyt, kun hän muistaa kaiken mihin hän on pyrkinyt. Mitä peliä onkaan tämä elämä? Ja mikä riepu onkaan ihminen?

Niin alkoi uusi vuosi.

* * * * *

Oli kuin maanvieremä olisi lohjennut Jaakko Tyrnin puutarhaan ja haudannut sen allensa. Se tosin ei ollut mikään loistopuutarha, mutta siihen oli pantu ahkeraa työtä ja siinä oli vallinnut hiljainen, vaatimaton ilonsa. Nyt oli sinne jostakin ylhäältä, maanvieremän mukana tullut ihmeellinen loistokasvi, joka vaati omaa ympäristöä, voidakseen viihtyä ja juurtua. Jaakko Tyrni näki tämän ja vaivasi päätään miettimällä, mitä olisi tehtävä.

Tämä vuosi saa mennä tällä tavalla. Kun hän on saanut valmiiksi kirjansa ja Annikki omansa, niin he menevät naimisiin ja matkustavat ulkomaille. Sillaikaa saa Jouna pitää huolta Ellasta — Jounahan aina on hellitellyt Ellaa. Jounan täytyy muuttaa tänne Tyrnilään, täällä täytyy kuitenkin olla jonkun, joka vähän katsoo. Ehkä tarvittavat korjaukset voivat tapahtua sillaikaa. Sitten — niin, sitten Ellan täytyy valita elämänura. Hänen täytyy oppia jotakin niin että hän voi elättää itsensä. Tuo juttu Punapurjeen tekijän naimisesta ehkä sentään on paljasta uhmaa. Eikä voikaan olla muuta. Kuka sentään Ellan tietää. Ja ehkä niin olisikin parasta.

Jaakko Tyrnin tytär naimisissa Haunia Vuorisen kanssa! Olisihan sekin jotakin! Oikeata hirtehisen leikinlaskua. Mutta sittenpähän olisi kummallakin omansa. Hänellä, Jaakko Tyrnillä ja hänen Annikillaan olisi työrauha.

Työrauha. Mitäpä kaikesta muusta, kunhan pääsisi kiinni työhön.

Mutta työ ei tahtonut lähteä liikkeelle. Kymmenen kertaa päivässä kirjailija istuutui työpöytänsä ääreen, tarttui kynään ja luki läpi ne pari lausetta, jotka olivat paperilla. Hän ei saanut vauhtia. Pitäisiköhän tässä ruveta polttamaan tupakkaa. Se oli kyllä aikoinaan tuntunut tehokkaalta. Moneen aikaan ei hän ollut tarvinnut sitä. Mummo vainaja — itse Helena Elisabet Tuura — oli vihannut tupakkaa. Olisi sentään ollut sopimatonta kutsua esiin hänen kuvaansa tällä keinoin. Eikähän hänen kuvaansa tarvinnut kutsua esiin keinotekoisesti, se oli ilmielävänä tyttärenpojan silmissä ja sydämessä.

Huoneessa tuntui kylmältä — täytyi pyytää tulta pesään. Tai kynä ei ollut kunnossa. Se oli sittenkin seisonut liian kauan. Tällaiset täytekynät ovat tunteellisia, oikullisia olentoja. Niissä on jotain viulun luonteesta. Ja tämä on jo niin vanha. Täytyy koettaa pestä se haalealla vedellä... Oli tässä taas tullut jokin käsikirjoituskin, jota pyydettiin lukemaan läpi. Se ei ollut suuri. Runoja. Miksi niitäkin lähetettiin hänelle, eihän hän ollut runoilija. Nuorten joukossahan oli mestareja tällä alalla...! Roskaa, jälkimakua sieltä ja täältä. No, tuo runo nyt oli hiukkasen parempi. Ehkä pinkka kuitenkin on luettava läpi... Olisikohan Annikki kotona?

Jokainen näistä syistä antoi aihetta nousta kirjoituspöydän äärestä ja viipyä kymmenen tai parikymmentä minuuttia. Ja joka kerta kun Jaakko Tyrni palasi paperiarkin luo, luki hän läpi pari lausettaan ja koetti uskoa, että hän luki ne ensi kerran ja että teksti nyt alkaisi jatkua itsestään.

Ei yhtään riviä tullut lisää. Ajatus karkasi luvattomille teille — tai jollei juuri luvattomillekaan, mutta turhille. Kaikki oli luvatonta ja turhaa tämän työn rinnalla. Annikki, hän istui kotona ja kirjoitti jotta helisi. Mutta hän ei tietänytkään mitään niistä huolista, jotka kiusasivat Jaakko Tyrniä. Sitä ei koskaan pitäisi tehdä, että kirjoittaa paperille pari lausetta. Se alku on aina niin hatara että se katkeaa. Paras alkaa uudestaan. No, nyt tuli posti.

Se ei ollut posti, vaan lasku. Että niillä nyt oli niin kiire saada rahojaan. Aikamoinen summa — joulu, joulu! Syntyi juoksua ja etsimistä ennenkuin tarvittavat pikkurahat saatiin kokoon. Annamariltakin kysyttiin ja häneltä saatiinkin viimeiset puuttuvat pennit. Hän kaivoi ne esiin sukanterästä, jota hän säilytti sänkynsä pohjalla, nauroi ja sanoi, että hyvä on, kun on talossa suuria rahoja eikä pieniä. Jaakko Tyrni seisoi omassa persoonassaan pihamaalla ja jutteli kauppiaan asiapojan kanssa sillaikaa kun naiset kokosivat rahat. Hän kyseli pitkältä ja laveaan pojan kotioloista ja tulevaisuudensuunnitelmista ja hämmästeli kaiken aikaa sitä, että seisoi tässä. Tällaiset asiat oli tavallisesti suoritettu portilla. Mutta nyt oli portti auki ja poika oli tullut suoraan keittiöön. Reipas poika. Täytyi antaa hänelle hiukkasen juomarahaa.

Jaakko Tyrni palasi kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli niitä molempia paperiliuskoja, joille hän oli alkanut kirjoittaa romaaniaan. Mikä niistä nyt oli parempi? Molemmille hän oli kirjoittanut sanasta sanaan samat lauseet. Sille liuskalle, jonka hän oli kirjoittanut viimeiseksi, oli tullut pari korjausta, tietenkin senvuoksi, että hän koneellisesti oli kirjoittanut lauseet sanasta sanaan ensimmäisestä paperista. Olipa tämä surkeaa. Hän näki itsensä ikäänkuin hän olisi seisonut ovella, siitä katsellut ja siinä nauranut kirjailijaa. Jospa lukijat tietäisivät! ajatteli se herra joka seisoi ovella ja katseli sitä joka istui kirjoituspöydän ääressä. Mutta pian ne sulivat yhteen ja tämä yksi silmäili ulos. Paperit olivat unohtuneet. Puistossa olikin paljon mieltäkiinnittävää. Oli myrsky. Puut kumartuivat syvään maata kohden. Ihme, etteivät taittuneet. Vesi oli noussut ja murtanut jään rajan niin että jää paikoittain kellahtavana, paikoittain mustana välähteli kohoveden alta. Kirjavan harmaa ulappa upposi harmaaseen taivaanrantaan, jonka laitoja pilvet viistivät kuin myrskylinnut. Jaakko Tyrnin sielu lepäsi tässä kuvassa niinkuin kehdossa, jonka pohjalla on kova, pistävä patja. Hänen sisimmässään pisti ja pakotti. Suuri aihemassa hänen aivoissaan läikkyi ja vyöryeli, etsien muotoa ja ulospääsyä. Kirjailija tuijotti paperiarkkiin ja kynä hänen kädessään odotti käskyä lähteä liikkeelle. Käskyä ei tullut, sydämen lyönnit tuntuivat koko ruumiissa kuin vasaran iskut. Hän istui voimatta liikahtaa paikalta. Tämä oli täyttä painajaista. Tuli pieni helpotus kun silmä sai aihetta kääntyä seuraamaan lintuparvea, joka juuri lensi puuhun. Pienet kauniit olennot, niillä on edessään kova aika. Kun keksisi laitteen, jotta niillä olisi suojaa pakkasella. Mutta ne eivät vaihda vapauttaan mihinkään hentoon keinotekoiseen kesään. Ne käyvät läpi nälän ja pakkasen, kuolevat viluun tai näkevät kevään. Ihminen etsii lievennystä... Lähtisikö tästä kävelemään, tai mitä tekisikään? Koko romaanin näkemys on painunut pohjaan kuin satukaupunki. Ei tornien viirejäkään näy, ei kirkonkellon kajahduskaan kuulu. Täysi pimeys, kuume aivoissa, pakotus päässä, levottomuus koko olennossa.

Posti tuli. Sai hiukkasen hengittää, oli lupa vähäksi aikaa unohtaa ja siirtyä muuhun. Oli pari uudenvuodentoivotusta. Täytyi lukea sanomalehti. Se oli laiha ja ohut näin joulunpyhien välillä. Jaakko Tyrni luki sen kannesta kanteen. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tiliä siitä mitä se sisälsi, niin ei hän olisi voinut tehdä sitä. Hän heitti lehden kädestään ja otti sen uudelleen käteensä. Missä Jouna nyt oli, kun ei häntä kuulunut? Hän ei edes soittanut. Ja Loila, joka oli pyytänyt saada tulla puhumaan asioistaan — missä hän sitten oli? Ja kaikki muut? Annikki ennen kaikkia? Olisiko hän soittanut sillaikaa kun Jaakko seisoi pihamaalla puhumassa pojan kanssa? Vai olisiko puhelin epäkunnossa? Tyrni päästi sanomalehden kädestään ja soitti keskukseen. Siellä ei tiedetty, että johdossa olisi ollut jotakin vikaa. Annikki oli ehkä saanut maalta vieraita. Niitä tuli hänelle aina jouluna. Jaakko Tyrni palasi huoneeseensa ja asteli edestakaisin. Portti oli auki eikä ketään kuitenkaan kuulunut. Hän olisi mielellään jutellut jonkun kanssa. Jos lähtisi kaupunkiin Annikkia tapaamaan. Mutta hänellähän on luonaan sukulaiset. Kun Jaakko Tyrni ajatteli esseetä, jota Annikki paraikaa kirjoitti, alkoi häntä harmittaa. Tuon mokoman kirjan vuoksi täytyi häitä siirtää epämääräiseen kaukaisuuteen. Puhekumppalia hän tarvitsi, seuraa tähän yksinäisyyteensä, lämpöä ja valoa tähän harmauteen! Jos Annikki nyt olisi ollut tässä, niin olisi saanut puhella Helena Elisabet Tuurasta ja aihe olisi ehkä selkeentynyt. Niin kauas se nyt oli kaikonnut, että peloitti. Kun vain ajatteli tuota nimeäkin, niin koski, aivan niinkuin koskee, jos mainitaan hyvin läheistä vainajaa. Oliko Helena Elisabet Tuura jo vainaja? Ja tässä hiljan hän oli säteillyt silmän edessä kuin aurinko ja täyttänyt koko Jaakko Tyrnin olemuksen. Kirjailija ei enää ikävöinyt rakastettuaan, ei ystäviään, ei ketään eikä mitään muuta kuin näkemystään. Hän tarttui sanomalehteen ja alkoi lukea ilmoituksia. Ehkä niissä saattoi olla jotakin varteen otettavaa. Niitä ei niitäkään ollut näin joulun jälkeen monta. Mutta hän luki ne kaikki. Ei, tällä tavalla ei synny taidetta. Mutta tämähän vielä onkin joululomaa. Kun pyhät ovat menneet, tulee varmaan työhalukin. Jaakko Tyrni meni kirjoituspöytänsä ääreen, otti molemmat liuskat, joille oli alkanut kirjoittaa ja pani ne imupaperin alle. Varmemmaksi vakuudeksi siitä että ne pysyvät siellä, otti hän kirjoituspöydän syrjältä eteensä pinkan joulukirjoja, päätti että lukee ne nyt — onhan sekin tehtävä! — ja kirjoittaa Annikille kirjeen. Kirjeessä voi puhua paremmin kuin puhelimitse.

Päivällinen oli valmis. Senja ilmoitti sen ovelta ja samalla kun Jaakko Tyrni omalta puoleltaan astui ruokasaliin, tuli Ella ulkoa, heitti joitakin vaatekappaleita välikön naulaan ja asettui ääneti paikalleen.

Hän istui ääneti sähkölampun alla, ajatteli jotakin ja eli siinä. Hetkisen hänen isänsä seurasi häntä salavihkaa ja koetti arvata missä hänen ajatuksensa oikeastaan olivat. Hän oli jollakin lailla uusi ja outo. Mitä hänelle oli tapahtunut? Missään tapauksessa ei mitään pahaa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrnille selveni: hän ajattelee Punapurjeen tekijää, se on selvää se! Hän rakastaa runoja ja odottaa tilaisuutta rakastua runoilijaan. Hänhän jo kerran on puhellut hänen kanssaan, täällä, kahdenkesken, tuntikausia! Ehkäpä hän on hänet kohdannut useamminkin. Ella ottaa vastaan tallissa. Mutta jos häneltä kysyy jotakin tästä asiasta, niin hän vastaa: enhän minäkään utele sinulta. Joka tapauksessa Ella ajatteli jotakin sovinnollista, jotain, joka antoi hänen piirteilleen kiinteän hohteen. Ketä kummaa hän muistuttaa? Jaakko Tyrni alkoi tarkata häntä. Hänellä oli siihen häiritsemätön tilaisuus, sillä Ellan katse kiintyi ongelmallisena esineihin, jotka eivät mitenkään voineet herättää mielenkiintoa. Hän katseli seinään ja näki varmaan jotain muuta, hänen silmänsä pysähtyi isän käteen, mutta siinä olisi epäilemättä yhtä kernaasti voinut olla vaikkapa... vaikkapa lintu. Jaakko Tyrni ei liikuttanut kättään, vaan katseli jännittyneenä tytärtään. Ehkäpä hän jo oli »ottanut» Haunia Vuorisen ja ajatteli rakastettuaan. Ella se on joka kerran miehensä ottaa, siinä suhteessa hän on Ellida-vainajan tytär. Ei ollut kummaa, että Palus toivoi häntä kirjansa äidiksi, Jaakko Tyrni ei ole lainkaan huomannut, että Ella saattaa olla tämän kaltainen.