Part 6

— No, sanoi hän, — Ella vähän viipyi. Ei, ei mitenkään muuten, mutta... on ollut tapana tulla tasan. Ja täältä... niin täältä lähtee meille vieraita viiden junassa. Muitakin kuin Jouna setä.

Oliko Ella sen arvannut? Tavanmukaista vastaväittelyä ei tullut. Ella ei sanonut mitään, ei edes katsahtanut molempiin herroihin, laski vain verkon tavaroineen tyhjän reen pohjalle. Mitähän ihmeen seuraa hänellä oli ollut? Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tallin ovi avattiin, hevonen hirnahti, sille tuli silat selkään ja suitset suuhun. Jouna kantoi vällyt ja asetti ne paikalleen.

— No, Ella, koskas me kahden lähdemme ostoksille, yritti Jouna. — Huomenna, sopiiko? Pidetään mekin kerran hauskaa, eikö niin, Ella? Kuule, minä tosiaan kerran tahtoisin olla kahden sinun kanssasi kaupungilla...

Jaakko Tyrni totesi: hän on pahalla päällä, ei mitään hän vastaa. Etteihän olisi neiti Rastaalle kovin hävytön. Minä olen tohvelisankari, oman tyttäreni tohvelisankari auttamattomasti. Täytyy tulla muutos. Mitenkä nyt saisi tänään kaikki hyvin menemään. On se onnetonta kun lapselta kuolee äiti... Äiti mikä hyvänsä on kuitenkin äiti.

Hän ei yrittänytkään ottaa ohjaksia. Ella valjasti asetti monet käärönsä ja laukkunsa kuskilaudan alle, peitti kaikki loimella ja ajoi ulos portista. Siinä hän päin kääntymättä odotti että herrat asettuisivat paikalleen ja hyppäsi itse laudalleen. Hevonen oli nuori ja odotus oli tehnyt sen villiksi. Ellalla oli täysi työ. Pikku pelästyeli ja tahtoi laukata. Vasta kun oli päästy raitiovaunuista se alkoi kuunnella järkevää puhetta ja antoi ajajalleen rauhan.

Oltiin jo metsässä, kun Jouna huusi:

— En ensinkään tietänyt, että olet näin taitava ajaja.

— Tämä on niin helläsuinen, että tämän pitelee vaikka lapsi!

— Ohoh.

Jaakko Tyrni ymmärsi Ellan lauhtuneen ja huomautti:

— Ella ajaa melkein yhtä hyvin kuin hänen isänsä.

Ella päästi pienen äänen, joka sanoi, että hän toki ajaa paremmin. Auringon viime säteet heijastuivat kylän ikkunaruutuihin ja hevoset kauppapuotien edustalla kuopivat malttamattomasti maata. Ella ajoi rämisevien maitorattaiden ohitse ja puhui jotakin.

— Mitä Ella sanoo? kysyi isä.

— Sanoitko jotakin? toisti Jouna.

— Tulevat kaikenlaiset häiritsemään. Juuri kun pitää toimittaa asioita tulevat kyselemään ja tiedustelemaan. »Koska hän on kotona? Koska häntä voi tavata? Vastaako hän kirjeisiin?» Runoilijat saisi kaikki panna rautoihin.

— Kuka sinut nyt on niin suututtanut? sanoi Jouna.

— Kun ne ovat pusertaneet näpeistään kirjan, niin ei sitä tiedetä miten se saataisiin arvostelijain ja oikeain kirjailijain tietoon. Runoilijat ovat juuri niinkuin pikkulapset.

— Onko joku käynyt minua kysymässä? Ella oli kai taas epäkohtelias.

— Olisi kai pitänyt käskeä häntä istumaan — talliin, vaiko reenlaidalle, vai minne? Tai ehkä kahvilaan. »Esikoisteos, esikoisteos. Runoteos.» Tuossa se on jahka saan taskustani. Kävi, kävi hän isää kysymässä ja kulki kuin noiduttu ja katseli teitä kaikkia. Teki mieli joukkoon, mutta ei toki uskaltanut lähteä. Ei olisi uskaltanut antaa minulle tätä kirjaakaan. Minä jo sanoin: pelkäättekö, että syön sen. Mieluummin syön onkimatoja. Se on tuossa taskussa. Ota, Jouna setä. Nyt niitä taas tulee taloon, esikoisteoksia. Tämä joulun-aika se niitä tuottaa. Ja kaikki lähettävät Jaakko Tyrnille ja Jaakko Tyrni lukee. Tuossa, tuossa taskussa.

Jouna veti tytön taskusta esiin kirjan ja ojensi sen Tyrnille.

— Kun sinä tulet kaupunkiin, Ella, niin ostamme sinulle uuden päällystakin.

— »Punapurje», luki Jaakko Tyrni ja laski ohuen kirjan vällyille.

Kansilehti kuvasi sinistä ulappaa, jonka äärellä pieni punertava purje ponnisteli eteenpäin.

— Kuka se on sellainen Haunia Vuorinen? huusi Ella, päätään kääntämättä.

Hän ei saanut vastausta.

AMMATTIVALEHTELIJAT

Illansuussa seisoi Ella Tyrni saunan ovella, ojennellen käsivarreltaan liinavaatetta vanhalle vaimolle, joka iloisesti pinosi kääröt käsivarrelleen ja valmistautui viemään niitä pukuhuoneeseen. Hän oli peittänyt permannot oljilla ja kohosi niistä kuin pilvistä, hautuvien koivunvihtojen tuoksun ja kiukaan hien lainehtiessa ympärillä. Kahdeksankymmenvuotias eukko odotteli siinä suurinta iloaan, löylyjuhlaa ja kyseli vielä yhtä ja toista tytöltä, joka seisoi talvi-illan pimeässä, tuijottaen eteensä järvelle.

Ella ei ollut hyvällä mielellä — lieneekö jotakin tapahtunut. Hän tuskin vastasi kysymyksiin eikä kuitenkaan lähtenyt poiskaan — siellä oli kai sellaisia vieraita, joista ei Ella pitänyt, niitä olikin vähän, joita hän sieti. Muori kyseli ja uteli. Hänelle oli tärkeää tietää, keitä oli saapunut. Kaikki eivät olleet saunassa yhtä mukavia.

Ella Tyrni kierteli ajatustensa köyttä, josta ei tullut valmista. Tuskastuneena päätteli hän: tuossa on vesi vielä sulana — kunhan ei vain jäätyisi, että pääsen uimaan. Pakastaa. Mutta minä rikon seipäällä jään, sillä minä tahdon veteen!

Ja hän katseli saunan nurkkauksen takaa laiturille, missä eilen oli virutettu vaatteita ja missä tumma vedenpinta erottautui lumesta. Myöskin hän pani merkille, minne Annamar oli laskenut käsistään hangon, jolla oli kohentanut saunanpesää.

Jahka otan oikein tulisen löylyn ja sitten menen järveen, niin eiköhän pää selvene! Myrkky sentään, mitä piti tapahtua. Mitä oli tuo pitkä nuoriherra, tuo alotteleva sälli, tuo Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Niin viattomalta hän oli näyttänyt, että oikein täytyi uskoa häntä kiltiksi ja nöyräksi mieheksi — ja hän oli kuitenkin tehnyt Jaakko Tyrnille, suurelle Jaakko Tyrnille jotakin sellaista, ettei hän tahtonut edes pitää hänen kirjaansa kädessään, vaan paiskasi sen eteensä rekipeitteelle. Siitä oli Jouna setä sen ottanut ja pistänyt takaisin Ellan taskuun. Täytyypä kaikessa hiljaisuudessa toimittaa tuleen koko kirja. Mutta mitä olikaan Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Kuka oli Haunia Vuorinen? Ja mikä hitto johtui hänen, Ellan mieleen, kun hän hänelle sanoi, että sopii tulla heillä käymään, ja vielä päivänkin määräsi, toisen joulupäivän! Nyt ei joulusta tule yhtään mitään, kun täytyy odottaa tuota vastenmielistä ihmistä kuin mitäkin joululahjaa. Jos kirjoittaisi hänelle ja peruuttaisi hänen tulonsa. Mutta kukaties ei hän saisi kirjettä ja saapuisi kuitenkin kuljeskelemaan aidan takana tuntikausia. Toisena joulupäivänähän isä oli luvannut lapset ajelemaan. Myrkky sentään. Mutta tulkoon nyt, koska kerran tahtoo. Koetetaanpa toimittaa nuorelle kirjailijalle hänen arvonsa mukainen vastaanotto.

Mitä tuo Annamar puhuikaan joululahjasta? Hyvää hän tarkoitti, vanhaparka, mutta hän ei tietänyt, mikä joululahja heille oli tulossa. Isä oli aina ollut kaikille vasta-alkajille myötämielinen — mitähän tämä olikaan hänelle saattanut tehdä? Ellan mieli oli ilkeässä hämmennyksessä kun hän ajatteli, että oli ystävällisesti puhutellut sellaista ihmistä. Lisäksi tuli vielä, että talossa oli neiti, jonka isä aikoi naida. Kyyneleet kiersivät syvällä Ellan rinnassa. Mikään muu ei sittenkään ollut mitään isään verrattuna, ei Jouna setä eikä Pikku eikä mikään. Mutta isä ei vähääkään välittänyt Ellasta!

— Jäätyyköhän tuo vesi? sanoi hän yhtäkkiä.

Vanha vaimo vakuutti sen jo olevan jäässä. Eihän Ella toki ajatellut uimista, oliko nyt uimisen aika. Hän irroitti toisen kätensä liinavaatteiden ympäriltä ja piteli vanhoja karkeita sormiaan tytön edessä ikäänkuin suojellakseen häntä. Samalla puheli hän hänelle kuiskaten ja koettaen johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Eikö Ella nyt kuullut — Ella saa joululahjan.

— Kyllä kai! sanoi tyttö takaisin. — Sinä et tiedä...

— Tiedän minä, vakuutteli saunaeukko ja hymyili niin että kasvot olivat täynnä iloisia ryppyjä. — Kunhan nyt tänään tulisi sellaisia, jotka hyvästi antavat juomarahoja.

— Onko sinulla meillä puutetta? tulistui Ella. — Kyllä isä antaa sinulle rahaa. Nuuskako nyt on lopussa?

— Ei. Mutta... alkoi saunaeukko ja katsoi yhä iloisesti tyttöön.

— Eikö sinua hävetä ottaa rahaa vierailta! Jos olisit puutteessa, mutta kun sinulle annetaan kaikki talosta — myrkky sentään.

— Niin, mutta saunassa pitää olla juomarahat. Huono mies se on, joka ei sitä ymmärrä. Kun tänään antaisivatkin hyvästi.

— Hävettää minua, sanoi Ella, ja hänen nuoret kasvonsa menivät nekin ryppyihin. — Mitä sinä rahalla teet? No, tee mitä teet, mutta älä tänään pidä herroja kauan. Heitä löylyä niin että joku heikkonahkaisempi palaa. Isä on tuonut sinne sellaisen neidin, jota minä en kärsi. Minä en rupea pitämään hänelle seuraa. Kaksi tuntia — mitä sinä puhut! Mutta jos minä sanon sinulle, että isä aikoo naida hänet!

Vanha vaimo nauroi. Naimisesta oli herran kanssa ollut puhetta joka saunareisulla yli kymmenen vuoden aikana eikä siitä ollut tullut sen valmiimpaa. Sensijaan eukko vieläkin kysyi, montako vierasta oli ja olivatko tuttuja, vai oliko outojakin. Ella kuuli eteisen oven työntyvän auki, vastasi nopeasti että useimmat olivat tuttuja, mutta kaksi oli tuntematonta: muuan rikas kauppias ja muuan maalintöhrijä. Samalla hän työnsi kätensä syvälle villaröijyn taskuihin ja läksi juoksemaan. Hän juoksi ohi veneen, samaa tietä, josta eukko aamupäivällä oli kuljettanut halkoja, ja näki seitsemän varjon, paperossit hampaissa, päärakennuksesta liukuvan saunaa kohden. Pääsisipä sisään heidän näkemättään ja olisipa keittiössä niin paljon työtä, ettei ennättäisi pitämään seuraa neiti Rastaalle. Jollei Helmisen Hannaa ole otettu avuksi, niin häntä välttämättä tarvitaan. Hän ei missään tapauksessa mene pitämään seuraa kirjailijattarelle. Nyt hän tietää: hän vie hänen eteensä pinkan kirjoja, isän pöydällä niitä on koko joukko, aivan uusi osa tietosanakirjaakin tuli juuri kotiin — lukekoon niitä!

Jaa — ah, se tässä vielä puuttui: salin ikkunasta oli uudin vedetty ylös ja siellä seisoi neiti Rastas, kasvot ruutua vasten ja nyökytti päätään. Kiehuva kiukku valtasi Ellan. Aivan niinkuin kotonaan kirjailijatar siellä veteli uudinta ylös ja alas: täytyi sanoa herroille hyvästi, kun niin pitkäksi aikaa tuli ero. Kyllä kai hän olisi mennyt mukaan saunaankin, jos vain olisi kehdannut. Sellainen — sellainen! Ja hän uskaltaa tavoitella Jaakko Tyrniä! Ja Jounakin, joka sanoo olevansa Ellan ystävä, sallii hänen tulla tänne Tyrnilään. Taas hän nyökkää. Tällä kertaa se kai tarkoittaa Ellaa. Hän kai katsoo tarpeelliseksi päästä hyviin väleihin tulevan tytärpuolensa kanssa. Että isä saattaakin! Päivää, päivää, meille tulee hauskaa, jahka tässä kaksi tuntia keskustelemme. Ehkäpä meillä todella voi olla jotakin puhuttavaa. Ja onkin! Ellan mieleen johtui, että hän todella haluaa puhua neiti Rastaan kanssa. Ehkäpä asiat vielä saattavat saada toisen käänteen. Ja kirjailijan tytär naureskeli ja keksi keksimistään uutta sanottavaa. Myrkky vie, jahka neiti Rastas kuulee tämän kaiken, niin ehkei hänen tee ensinkään mieli tänne. Ei tänne ole hyvä tulla, tämä on ampiaisen pesä.

Nyt astuivat herrat saunaan ja Palus kuului huutavan: se on isänmaaton, joka rakentaa tällaisen saunan!

Miksei kirjailijatar ota Palusta? Palus taitaa olla naimisissa — niinkuin hän onkin. Ja tosiaan: monta lastakin hänellä on. Mutta entä kauppias, Orelva, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suojelija — hänhän olisi neiti Rastaalle omansa. Rekolan kanssahan he olivat kihloissa, kaikissa Rekolan tauluissa on Annikki Rastaan kasvot, mutta nyt on Rekolalla oikea rouva ja lapsiakin taitaa olla. Ovatko Loila ja Leppiaho liian nuoria? No, olisihan muita kirjailijoita ja taiteilijoita. Mutta neiti Rastas on kunnianhimoinen — tietysti se pitää olla itse Jaakko Tyrni! Tietäisiköhän tuo neiti, mitä Vuorinen on tehnyt isälle? Ehkäpä hän tuntee isän asioita. Jos kysyisi. Ella Tyrni näki yhtäkkiä silmissään Haunia Vuorisen pitkänä, hoikkana, vaaleana. Ensin hän oli kuullut vain askeleet ja sitten äänen. Kuinka hän olisi tehnyt isälle jotakin pahaa, hänhän puhui isästä suurella ihastuksella ja kunnioituksella. Ja kuljeskeli sitten edestakaisin toisella puolen katua, katsellen kirjailijoita, jotka seisoivat kirjakaupan ikkunassa — ei uskaltanut poloinen lähteä heidän joukkoonsa. Ella oli hakenut tavaraa kaupungilta tuonut toisen verkollisen toisen jälkeen — Vuorinen yhä vain käveli ja katseli ja katseli. Vihdoin hän sitten kysyi, oliko neiti herra Jaakko Tyrnin palvelustyttö. Ella valahti kuumaksi ja sanoi olevansa. Silloin nuoriherra hellitti aarteestaan ja pyysi antamaan sen kirjailijalle.

Ella vihasi isää sinä hetkenä, jolloin nuoriherra kysyi oliko hän heillä palvelustyttönä. Hän inhosi myöskin kirjailijaa, joka teki kysymyksen ja sitten ojensi hänelle laihan esikoisensa. Punapurje — siellä se litistyi hänen vanhan takkinsa taskussa.

Haunia Vuorinen — runoilija. Kaikki ne luulevat olevansa runoilijoita. Kun keksitään, että »marja» ja »karja», tai »pukki» ja »rukki» kalskahtavat yhteen, niin silloin ollaan runoilijoita. Ja se on kahta hienompaa vielä kuin proosakirjailijana olo. Myrkky sentään!

Juostessaan ylös mäkeä Ella yhtaikaa seurasi herrojen ilonpitoa saunassa, neiti Rastaan nyökytyksiä ikkunassa, ja omia ajatuksiaan päivän tapahtumien johdosta. Kaikki oli yhtä ikävää. Jos olisi saanut lähteä talliin ja olla siellä koko yön. Mutta uimaan hän ainakin menee, niin paksuksi ei jää tule, ettei hän saa sitä puhki.

Jaakko Tyrnin tytär ei milloinkaan ollut tuntenut huolestumista ruuan tai juoman vuoksi, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että jos päivällinen epäonnistuu, niin isä saa uuden syyn miettiä naimista. Miehet ovat sellaisia: tie miehen sydämeen kulkee vatsan läpi, niin sanottiin jossakin kirjassa. Mutta olisiko neiti Rastas ymmärtänyt ruuanlaittoa? Ei hän siltä näyttänyt. Joka tapauksessa täytyi päivällisen tänään onnistua.

Ella seisoi lieden luona ja puheli vanhalle palvelijalle. Hän selitti, että täällä on tänään sellaisia erikoisia vieraita, jotka tuntevat ruuan maun. Niinkuin se kauppiaskin, joka pitää hienoja päivällisiä kirjailijoille ja taiteilijoille. Isäkin on ollut kutsuttuna niihin, mutta kauppias on ensi kertaa täällä Tyrnilässä. Ella puhui kuiskaten ja lämmitteli käsiään. Hän tuli uskollisen pienen naisen luo ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Hän puheli hänelle joulusta ja kuinka he joulunpyhinä istuvat ja juttelevat, niinkuin niin monesti ennen. Senja oli tänään mahdoton. Kaikki oli hänestä nurin päin, puut märät, liha huonoa ja hyvää ruokaa piti olla. Miksei edeltäpäin sanottu, että tulee tällaiset määrät vieraita. Viimeinen valtti oli Ellalla vielä käyttämättä. Jollei mikään muu auta, niin hän rupeaa puhumaan Helmisen Armaasta. Jos Helmisen Armaalle antaa lahjan, niin Senja tekee mitä tahansa. Se on niin hullunkurista.

Ella ei vielä ollut ennättänyt ryhtyä tähän keinoon, vaan odotti otollista hetkeä, kun neiti Rastas, yllään kaikki hepenensä, seisoi keittiön kynnyksellä. Vanha palvelijatar vaikeni, Ella vaikeni ja vieras sai vaivoin sanat suustaan.

— Enkö... enkö minä voisi auttaa? Osaan hiukkasen taloustöitäkin. Kun tulee näin paljon vieraita, niin... Minä kovin mielelläni...

Ella tunsi yhtäkkiä olevansa vanha ihminen ja otti käsiinsä asiain johdon. Hän riisui villatakkinsa, viskasi sen puulaatikon kannelle ja astui narskahtelevin, rasvanahkaisin kengin ovea kohti ja ikäänkuin puhalsi neiti Rastaan edellä sisään. Ohoh, osasiko hän noin nolostua, neiti Rastas? Hän oli totisesti nolo. Ja säikähtynyt. Ei enää kysellyt mitään isästä ja hänen töistään, vaan rupesi kysymään aivan toista. Hän uteli, oliko tuo palvelija usein noin pahalla tuulella ja oliko hän jo ollut kauankin talossa. Hyvinpä kävi, totisesti hyvin. Ellaa nauratti niin että hänen täytyi koettaa sitä salata. Ja hän maalasi suurella sudilla mustaa väriä ja selitti, että Senja aina oli pahalla tuulella, mutta että hän oli ollut talossa hyvin kauan, niin, tämä oli kolmastoista vuosi, ja ettei voitu tulla toimeen ilman häntä.

— Mutta kuka tuollaista jaksaa kuunnella? kuiskasi vieras, katse vieläkin suunnattuna sinne päin, missä keittiön ovi oli. — En minä vain jaksaisi päivääkään.

Ella kuvasi vuolaasti:

— Isä ei tule toimeen päivääkään ilman Senjaa. Minusta ei ole väliä eikä kenestäkään muustakaan, mutta Senja on välttämätön. Senja tietää kaikki isän tavat, kaikki mistä hän pitää ja mitä hän ei siedä. Senjalle isä sanoo, että nyt hän tekee työtä ja Senja on nyt koirana. Ja Senja on uskollinen eikä päästä ketään lähellekään. Ja Senjallehan isä lukee kirjansakin nimittäin ei tietysti kaikkia, mutta paljon.

Neiti Rastas vaikeni ja piteli käsiä rinnallaan aivan niinkuin eräässä Rekolan taulussa, joka oli ollut liitekuvana joululehdessä.

— Mitä te nyt sanotte: lukeeko isänne kirjansa tuolle pienelle vihaiselle ihmiselle?

— Lukee, sanoi Ella.

— Mutta eihän se ole mahdollista.

— On, toisti kirjailijan tytär painolla.

— No mutta eikö herra Jouna ole Jaakko Tyrnin ystävä ja neuvonantaja kirjallisissa asioissa?

— Tjaa, on kyllä. Ja tietysti aina kun isä kuvaa säätyhenkilöiden elämää. Mutta eihän Jouna sitäpaitsi aina ole täällä saatavissa.

— Tuolle kauhealle raa'alle ihmiselle!

Sydän hyppeli Ellan rinnassa iloisesti.

— Niin, hän on vanha talossa eikä lähde täältä enempää kuin tuo sauna tuolla. Hän tekee täällä kaikki, keittää, pesee vaatteet, paikkaa ja korjaa. Ennen hän hakkasi puutkin, mutta nyt on talonmies. Isä ei voisi ajatella elämää ilman Senjaa.

— Niin, paikatkoon ja parsikoon hän kernaasti, mutta mitä hän kirjallisuudesta tietää!

— Hänellä on hyvin terävä luonnollinen äly, sanoo isä. Niin, kuten sanottu, isä tulee usein käsikirjoituksineen kyökkiin ja lukee meille. Se on hyvin hauskaa.

Neiti Rastas seisoi sohvapöydän ääressä, tuijotti uutimeen, jonka takana pimeydessä sauna oli, ja hypisteli pöytäliinan plyyshitupsua. Hän puhui matalaan ja nyökäytti päätään:

— Vai tällainen se nyt on se »Muusa», josta kaupungilla puhutaan.

— Muusa, sanoi Ella, — ei tämä ole se Muusa. Tämä on Senja ja Annamar on Muusa. Annamar on tullut sieltä kaukaa maalta mistä isäkin, Annamar oli jo isän äidin äidillä. Hän on kahdeksankymmenen vanha ja lämmittää saunan ja kitkee maat.

Neiti Rastas tuijotti taasen Ellaa suoraan kasvoihin. — Onko niitä sitten kaksi?

— Voi sanoa, että niitä on kaksi. Kuinka ei olisi. Sillä Annamar ei enää jaksa niin paljon. Senja vielä jaksaa. Vaikka hän aina toruu.

— Toruuko hän aina?

— Kyllä hän toruu. Tämä tänään ei ollut mitään.

— Kuinka te sitten jaksatte sitä kuunnella?

— No, siihen on totuttu. »Mitä pakanaa», sanoo Senja ja uhkaa lähteä pois — joka päivä miltei hän sanoo lähtevänsä pois. Mutta mihinpä hän kodistaan lähtee? Hän pitää meistä. »Myrkky sentään», sanoo Senja, mutta me annamme hänen sanoa, me pidämme hänestä. Ja jollemme me Senjan kanssa olisi vartioineet portteja — jaa, isä olisi silloin tyhjä mies. Eikä hän olisi kirjoittanut yhtään kirjaa. Mutta nyt isä...

Ella Tyrni oli sanomaisillaan jotain varsin varomatonta, nimittäin, että isä nyt on velaton mies — kyllä pitääkin olla hölmö! Hän käänsi siis nopeasti puheensa toisaanne päin, varmaan ei neiti Rastas ollut huomannut mitään. — Niin, nyt isä on kirjoittanut kirjoja ja toimeenkin me tulemme, vaikka... Niin, Senja on säästäväinen, niinkuin meillä täytyy olla. Oi voi, jollemme me — kas, isällä on paljon ihailijoita ja ihailijattaria!

Ella vilkutti silmää ja naureskeli, lausuessaan viime sanoja. Neiti Rastaan silmäterä yhä laajeni, hänen siinä pyöritellessään pöytäliinan tupsua ja tuijottaessaan Ellaan.

— Tulevatko ne sitten tänne nuo ihailijat ja ihailijattaret?

— Kuinkas muuten! huudahti kirjailijan tytär, nojaten hartiansa valkeaa kaakeliuunia vasten ja tämän nojan varassa liikutellen milloin kättä, milloin jalkaa korosteeksi sanoilleen. — Kävelevät tässä ulkopuolella ja odottavat, milloin näkisivät vilahduksen kirjailijasta. Eivät välitä sateesta eivätkä pyrystä, kun sille päälle joutuvat. Yksikin kun kerran käveli ja käveli, eikä hänellä ollut sateenvarjoa ja vettä tuli kaatamalla, niin me pidimme neuvottelua, että mitä sille tehdään. Muusa — nimittäin se vanha — olisi tahtonut päästää sen sisään ja tarjota kahvia. Senja sitten menee portille. Hetken perästä hän palaa, kainalossaan muistikirja — se oli ihkasen uusi kirja, kannessa kauniita orvokin kuvia. »No, se on matkustavainen eikä se tahdo lähteä ennenkuin Jaakko Tyrni on kirjoittanut tähän nimensä ja jonkin värsyn. Mutta yhtä hyvä on, jos Ella kirjoittaa ei sitä niin vain mennä häiritsemään kirjailijaa, kun hän on työssä.» Kyllä me pidimme iloa! Ei, en minä sentään isän nimeä väärentänyt, mutta jotakinhan siihen täytyi kirjoittaa. En minä viitsi sanoa, mitä siihen tuli — värsy se oli ja minun tekemäni. Mutta Muusa hölkötti saunaan ja tempaisi vanhasta vihdasta lehvän ja kaikki tämä vietiin odottavalle neitoselle ja hän oli erittäin tyytyväinen... Kerran jouduin minä portille ja silloin siinä oli sellainen, joka tahtoi tavata kirjailijaa vain viideksi minuutiksi. Minä en ollut kohtelias, minä tunnen ne viidet minuutit ja myöskin minä tiedän, mitä sisältävät pinkat, joita kannetaan kainalossa. »Jaa-ah», sanoin minä, »vai viideksi minuutiksi! Mutta minäpäs sanon teille, että jos te hakkaatte halkoja ja laskette kirveen käsistänne viideksi minuutiksi, niin halko on siinä viiden minuutin ja viiden tunnin ja viiden viikon perästä paikallaan. Mutta kirjailijan ajatus ei ole halko. Se menee huuthelkkariin niissä viidessä minuutissa, jolloin hän puhuu teidän kanssanne. Ja noita pinkkoja on tässä talossa ennestään tarpeeksi.» No, menihän hän. Joskus me Senjan kanssa sitten siivoamme isän pöytää ja lähetämme pois pahimman roskan. On sellaisiakin käsialoja, että luulisi kanojen raapustaneen paperilla. Ei isä näistä kaikista tiedä — puuttuisi vielä, että häntä niillä häirittäisiin! Mutta kas vain, johan tuo kello löikin! Puoli tuntia meni että helähti. En olisi uskonutkaan. Minun täytyy nyt lähteä hiukan katsomaan hevosta. Helminen sen oikeastaan ruokkii, talonmies. Mutta minä menen sentään. Tuon siksi aikaa isän huoneesta jotain luettavaa...

Neiti Rastas ojensi kätensä ja osoitti selviä oireita siitä, että hän aikoo lähteä perässä.

— Minä tuon, sanoi kirjailijan tytär poistyöntävästi.

Ja neiti Rastas seisoi liikkumattomana samalla paikalla, kun Ella jonkin minuutin perästä laski salin pöydälle kokonaisen kantamuksen kirjoja.

— Nämä ovat isän uusimpia kirjoja, selitti Ella Tyrni. — Tämä tuli vasta eilen.

— Tietosanakirja, sanoi neiti Rastas ja näytti aikovan purskahtaa nauruun. — Ettekö vielä toisi puhelinluetteloakin.

— Mitä? sanoi tyttö. — Tahdotteko puhelinluettelon?

— Kyllä. Ja maailman kartaston ja osoitekirjan ja kertomataulun. Ei, ei, ei, minä lähden mukaanne talliin. — Mitäs te nauratte?

— Nauranko minä? En suinkaan minä naura.

— Hyvä on. Tuon omenoita, isän ostamia. Meidän hevonen on paha potkimaan.

— Mitkään hevoset eivät potki minua, minä olen vanha hevosmies, olen ratsastanutkin.

Ella Tyrnin hyvä tuuli alkoi haihtua. Nyt ei käynytkään niin hyvin kuin äsken. Jollakin lailla täytyi saada neitosen suu tukituksi.

— Keittää ja ratsastaa ja kirjoittaa, sanoi Ella, täyttääkseen tyhjää tilaa, kunnes ehtisi keksiä, mitä oli sanottava. Minne jätin kudotun röijyni? ajatteli hän sitten ja tiesi samassa hetkessä, mitä hänen oli sanottava vieraalleen. — No niin, sanoi hän ja nosti päätään, — neiti kun on kirjailija ja arvostelija ja joka suhteessa asiantuntija, niin sanokaa nyt, onko minun isäni meidän suurin kirjailija vai eikö ole?

Ja ikäänkuin hän olisi unohtanut tallin ja hevosen ja kaiken muun, asettui hän lujasti nojatuoliin, laski käsivarret ristiin rinnan yli ja katsoi tiukasti vieraaseensa.

Neiti Rastas, joka oli aikonut ottaa päällystakkinsa, seuratakseen kirjailijan tytärtä ulos, pysähtyi punaisen sohvan eteen, jonka yläpuolella riippui taistelevia metsoja esittävä maalaus. Hän oli tähän asti ollut kiitollinen, milteipä säikähtynyt ja avuton kuulijatar. Nyt hän muuttui. Jahah, ajatteli Ella Tyrni, nuo ovat nyt ne kuuluisat silmät, joilla on hurmattu kirjailijoita ja taiteilijoita. Vahinko vain, ettei tässä tällä haavaa ole läsnä ketään hurmattavaa. Ellaa nauratti, hän kohotti jalkojaan ylös permannosta ja alkoi takoa niitä vastatusten. Onneksi ei isä ollut täällä, hän kai nyt olisi aivan hullaantunut. Myrkky sentään, kuinka hän virkosi, tuo kirjailijatar. Kasvoiko hän, vai oliko hän äsken astellut kumarassa? Ja nyt käytiin viisaan näköiseksi. Ella Tyrniä alkoi harmittaa ja hän takoi lujemmin yhteen jalkojaan.

— Eturivin mies kai? sihautti hän hampaittensa välitse ja istui aivan hiljaa.

Isä menee hänen kanssaan naimisiin, ajatteli hän katsellessaan vieraaseensa. Siinä ei auta mikään. Minä saan lähteä, Senja saa lähteä ja Muusa saa lähteä Myrkky sentään!

— Jaa, sanoi neiti Rastas ja nyökytti päätään, pienen hymyn kareillessa huulilla. — Jaa!

Olisi sanonut, että Jaakko Tyrni on huonoin kirjailija ettei Jaakko Tyrni kelpaa mihinkään, olisi sanonut mitä tahansa, mutta »jaa — jaa!» Ella Tyrnissä kiehui, ja yhä enemmän hän ärtyi, kun hän näki mitä kirjailijatar siinä sivussa ajatteli. Ella näki hänen lävitseen: hän arvosteli kuvaa sohvan yläpuolella ja piti sitä huonona. Varmaan hän arvosteli sohvaakin ja kaikkea muuta. Puuttui vain todella, että hän rupeaisi täällä määräilemään ja järjestelemään! Äkkiä Ella vetäisi kädet kainaloistaan ja huusi:

— »Jaa, jaa» — noh?

Kirjailijattaren katse jatkoi kulkuaan metsotaulusta pikkutauluihin ja pysähtyi uuniin. Jaa-ah, mitähän siitäkin on sanottavaa? Se kai ei olisi saanut olla valkoinen eikä sillä olisi saanut olla kaikkia niitä pieniä esineitä, mitä siihen oli asetettu, vaan jotain muuta.

— Kaikki on nykyään hiukan tasapäistä, sanoi neiti Rastas, äänessä pieni alistuva surumielisyys. — Koska sitten siitä kohonnee.

Häneltä pääsi huokaus, hän tarttui valkeilla sormillaan kultavitjoihin, joiden päässä riippuivat silmälasit ja tarkasti suurta valokuvaa kultakehyksissä. Ella tunsi kuumeten, ettei kuva sopinut siihen missä se oli. Mitä hän olikin ripustanut sen siihen, hänen huoneeseensahan se kuului.

— Onko se sama, joka oli julkaistuna kuvalehdissä viisikymmenvuotisjuhlan jälkeen? kysyi neiti Rastas, ja jatkoi, vastausta odottamatta: — Se on hauska. Hevonen on oikein hyvä. Mutta emmekö mene sitä katsomaan?

— Tarkoitatteko sitten, ettei minun isäni ole suurin kirjailija? huusi Ella Tyrni, liikkumatta paikaltaan.

Neiti Rastas päästi kultavitjat vaipumaan hameelleen, joka oli kuin mustaa valuvaa vettä, kääntyi ja astui rumaa mattoa pitkin äänettömästi Ella Tyrnin eteen. Täällä oli kaikki rumaa, matto ja uuni ja huonekalut ja taulut — Ella Tyrni tunsi sen tuon naisen läheisyydessä, jonka kaula kohosi välähtelevistä verhoista kuin mikäkin vesikasvi. Kaikkein rumin oli hän, Ella itse, hänen hirveät kenkänsä, hänen kätensä, hänen tukkansa... Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun hän näin yhtäkkiä ymmärsi rumuutensa ja käsitti, että huonomman on väistyminen paremman tieltä. Mutta kun ei hänellä ollut mitään muuta kuin tämä koti ja kun ei hän osannut mitään ammattia, niin hän sittenkin asettui kovaan vastakynteen, pureutui kiinni tuoliinsa ja päätti, ettei väisty, myrkky vie!

— Lapsi raukka! sanoi neiti Rastas ja nosti kättään ikäänkuin olisi aikonut silittää hänen päätään.

Silloin Ella Tyrni oli potkaisemaisillaan häntä. Kuuma puna nousi hänen kasvoilleen ja peitti kuin märkä, lämmin vaate hänen ruumiinsa varpaita ja sormenpäitä myöten. Hän purskahti nauruun ja piti lujasti kiinni tuolin käsipuista, ikäänkuin tuoli olisi ollut valtaistuin, jolta hänet aiottiin syöstä.

— Raukka saatte olla itse. Minä olen suurimman kirjailijan tytär, minä! Minä tiedän että hän on suurin kirjailija eikä mikään eturivin mies, vaikka te arvostelijat sitä kuinka toitottaisitte. Tällainen ruma minä olen ja epämuodikas, mutta kun minä olen Jaakko Tyrnin tytär, niin en minä tarvitse mitään hepeniä. Ja tämä on minun kotini ja minä panen seinille mitä tahdon ja uunille mitä tahdon ja menen talliin koska tahdon ja otan ohjakset koska tahdon.

Ella Tyrni kimmahti seisoalleen ja huomasi tyydytyksellä, että hän saattoi ulottua taputtamaan kirjailijattaren päälakea, jos niiksi tuli. Niin pitkä hän oli.