Part 3

Tuli mies, joka nuorasta talutti kahta koiraa. Voimakkaat paimenkoirat vetivät kuljettajaansa ja Jaakko Tyrnin mieleen johtui hullunkurinen kuva. Hänen täytyi naurahtaa. Ties missä hän oli kuvan nähnyt, tietenkin jossakin eurooppalaisessa museossa: siivekkäät hevoset, jotka vetivät Auroran vaunuja. Täytyi nauraa. Suurivatsainen, lyhytsäärinen mies urheilupuvussa koirineen oli kaukana Aurorasta. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnin mieleen: »Rudolf Storm oli konsuli ja vanhapoika. Päivänvalon hän ensi kerran oli nähnyt jossain Keski-Euroopan vuoristossa, missä miehet kulkevat polvet paljaina, sulka hatussa. Konsuli Storm oli jo kauan elellyt Pohjolassa vanhassa rannikkokaupungissa, missä räätäli oli muuttanut hänen kuosinsa samaksi, jota pormestari ja luonnontieteen maisteri käyttivät metsästysretkillään. Hänen koiransa olivat niinikään puhdasverisiä lappalaisia ja tottelivat nimiä Tuli ja Lumi. Konsuli nähtiin aina näiden uskollisten eläintensä seurassa. Pidellen molempien hihnanpäätä samassa kädessä, muistutti konsuli kaukaisesti, hyvin kaukaisesti aamuruskon jumalatarta, jonka vaunuja siivitetyt hevoset vetävät läpi purppurapilvien vanhoissa tauluissa hänen kotimaansa taidemuseoissa. Tuli ja Lumi vetivät herraansa, pyylevää, hyväntahtoista konsulia, joka iloitsi vapaudestaan, emännöitsijänsä, ankaran Stiinan jäätyä pölyttämään hänen kirjoituspöytäänsä. Konsuli tuskin huomasi, että hän nyt oli koiriensa valtikan alla. Tuli ja Lumi veivät häntä kohti talonseiniä ja nurkkauksia, kohti lyhtytolppia ja puhelinpylväitä. Hän muisti vain pelastaneensa kirjoituspöydältään kalleimman omaisuutensa, käsikirjoituksensa, ja piteli sitä kainalossaan, tukien kääröä vapaalla kädellään.

Tämä käsikirjoitus, antiikkinen runopukuinen näytelmä oli konsuli Rudolf Stormin unelmien ja toiveitten kiteytymä. Se oli syntynyt hänen nuoruudessaan, parikymmentä vuotta sitten, siihen sisältyi kaikki mitä hän keväässään oli läpikäynyt, ja koska hän myöhemmälläkin iällään oli sitä parannellut, saattoi sanoa sen käsittävän koko hänen elämänviisautensa. Viime vuodet olivat käsittäneet konsulin pyrkimystä saada näytelmä esitetyksi. Tätä varten oli hän: ensin lukenut sen kaikkein lähimmille ystävilleen, sitten hiukan laajemmalle piirille, sitten eräälle näyttelijälle, sitten kaupungissa vierailevan teatteriseurueen johtajalle; sitten tehnyt matkan pääkaupunkiin ja lukenut sen kahden teatterin johtajalle; sitten tehnyt uuden matkan pääkaupunkiin ja lukenut kappaleen kolmannen teatterin johtajalle, jota hän ei ollut ensi kerralla tavannut; sitten rikkonut välinsä vanhan ystävänsä merikapteenin kanssa, joka oli nukkunut hänen esittäessään hänelle näytelmää, nukkunut niin että kuorsasi; sitten luvannut teatterin johtajille itse ottaa osaa kustannuksiin, joiden kalleus pani esteitä esittämiselle. Asia oli yhä ratkaisematta ja konsulin aivoja askarrutti ajatus: siirtyäkö ulkomaille? Sillä hän tahtoi nähdä kappaleensa _elävän_ — hän itse ei ollut elänyt, _jollei_...

Isovatsainen mies ja paimenkoirat kulkivat Pikun editse. Onko hän hukannut käsikirjoituspinkkansa? ajatteli Jaakko Tyrni ja aikoi juuri kysyä, eikö hän ollut pudottanut mitään. Eihän hän ole konsuli Storm, ajatteli hän samassa ja tunsi rinnassaan sen ilkeän piston, joka aina kävi hänen lävitseen, kun hän siirtyi toisesta maailmasta toiseen. Paimenkoirat kiertelivät puhelintolppaa, Jaakko Tyrni läiskäytti ohjaksia ja huomasi Ellan pään keikahtavan taapäin ikäänkuin hän olisi ollut aivan poissaoleva. Hän eli siinä isänsä rinnalla omaa elämää, joka nähtävästi ei ollut ystävällisessä suhteessa isän elämään. Jaakko Tyrni soimasi itseään siitä, ettei ollut karkoittanut turhanpäiväisiä aiheita, jotka niinkuin pahat kuokkavieraat tunkivat hänen kotoiseen joulunviettoonsa. Ella oli tällä hetkellä pääasia, täytyi saada vakavasti puhua Ellan kanssa! Ja isä tunsi hien kirpoavan otsalleen, kun hän kokosi tahtonsa ja äänellä, jota ei tuntenut omakseen, alkoi:

— Ella, Ella kuulee nyt eikä nuku. Ella, sinä, älähän nuku. Tiedätkö miksi isä on tänään näin juhlatuulella? Etkö ole sitä huomannut? Ella ajattelee... sinä ajattelet, että isä... että minä olen saanut hyvät arvostelut — tänäänkin oli kaunis arvostelu, oli, oli. Mutta se ei johdu siitä. Vaan isällä... minulla on täällä taskussani kuusitoistatuhatta markkaa, jotka aion viedä pankkiin. Ja sitten isä... minä olen velaton mies. Ja meidän elämämme muuttuu tykkänään toiseksi. Nimittäin sillä tavalla, että isällä on aikaa seurustella Ellan kanssa... nimittäin minulla on aikaa puhella kanssasi, Ella. Minä kirjoitan vain, kun haluttaa. Ja kirjoitan paremmin kuin tähän asti. Nyt vasta se alkaa, saat nähdä. Et usko, _vai_...? No, Ella katselee nyt tänne eikä metsään — oi voi Ella, ei Ella nyt viitsi, kun on joulu. Ja näin kaunis ilmakin. Isä olisi valmis... nimittäin minä olisin valmis vaikkapa juoksemaan ja telmimään kuin poika. Kuulehan nyt, mitä Ella tahtoisi joululahjaksi!? Isä tahtoisi mielellään antaa Ellalle jotakin, jota Ella oikein mielellään haluaisi. Niin, tietysti ei isä voi antaa mitä tahansa — jos Ella pyytää kultakruunua, niin sitä isä ei voi antaa, mutta... No?

Nostamatta päätään loi tyttö isään vakavan avonaisen katseen, joka sanoi: kyllä sinä tiedät mitä minä tahdon. Kun ei isä sittenkään ollut tietävinään, avautuivat silmät toistamiseen ja sanoivat: ei ole muuta kuin yksi asia minkä minä tahdon, tiedät kyllä mikä. Ja kun Jaakko Tyrni sittenkin teeskenteli tietämätöntä, tulistui Ella ja huusi:

— Tuon Pikun! Sen, sen, sen minä tahdon. Pitäisihän sinun se tietää.

Jaakko Tyrni ei käynyt vakavaksi niinkuin Ella oli odottanut, vaan päinvastoin tuntui huvittelevan hänen hätänsä kustannuksella. Hän naurahteli ja tanssitteli hevosta, pidellen ohjaksia molemmin käsin ja ilolla katsellen sen värähteleviä jäseniä.

— Mutta Ella, tietäähän Ella, että isä on saanut hevosen lahjaksi. Mitä kaupunkilaiset sanoisivat.

Isän selitystä tuli vaikka kuinka pitkältä. Ella ei sitä kuunnellut. Hän toivoi että Pikku olisi tehnyt tenän eikä totellut ajajaa, hän toivoi että he olisivat kaatuneet, että valjaat olisivat menneet rikki ja heihin molempiin sattunut. Minkätähden hän ei koskaan saanut pitää omanaan sitä, minkä hän olisi halunnut aivan yksin? Vaan sitä aina kaikkien teki mieli?

Tietenkin kaikki tunsivat Jaakko Tyrnin, kun hän helisevin valjain ajoi läpi katujen. Kulkunen tiedoitti hänen tuloaan, kaikki tunsivat kulkusen ja kääntyivät. Silloin näkivät he liinaharjan, reen ryijyineen ja vällyjen takaa pienen tanakan miehen, puuhkalakki päässä ja kaulus nostettuna korville, navakasti kaksin käsin ohjaamassa hevosta läpi liikenteen. Eivätkö kaupunkilaiset mielellään olisi katselleet rekeä ja kaikkea mitä siihen kuului? Se oli heidän oma lahjansa kirjailijalle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta. Muutama viikko sitten olivat he sanomalehdistössä saaneet lukea laajoja selostuksia hopeatiukusesta, aitokansallisesta hevosesta, vällystä, ryijystä ja reestä, jotka kaikki olivat juuri Jaakko Tyrniä varten valikoidut. Niinikään olivat he hartaasti katselleet kansalaislahjan kuvaa, joka nuhin aikoihin nähtiin kaikissa julkaisuissa. Ja kun Jaakko Tyrni nyt ilmielävänä ajoi läpi katujen, niin omistivat he hänet itselleen enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajoi heidän hevosellaan, heidän reessään, hän, heidän kirjailijansa, maansa ensimmäisiä...

Tytär, hän oli hänkin reessä — hän olisi saanut olla toisenlainen, kuinka saattoikaan sellaisella isällä olla niin ikävä tytär. Ella Tyrni, hän se oli, joka pikkuvanhana vastasi ihmisille, milloin puhelimessa, milloin portilla, milloin ovella: »ei ole kotona», »ei ota vastaan», »ei voi tavata». »Ella Tyrni puhuu», sen hän oli osannut sanoa niinpian kuin hän ulottui ottamaan torven puhelinkaapilta seinässä. Mahtoiko olla täysijärkinen koko tyttö. Koulussa hän kuului olleen mahdoton, kotona lienee lukenut senverran että sisäluvun taisi. Joka tapauksessa Ella Tyrni kaupunkilaisten iloisessa lahjareessä tuntui asiaankuulumattomalta. Hauskempaa olisi ollut katsella Jaakko Tyrniä siinä yksinään. Häntä kelpasi katsella. Ja näyttää muillekin.

Liinaharja säikähteli, senverran se oli maaseutua Tyrmiä, että raitiovaunut, kuorma-autot ja katujen joulukiire panivat sen tanssimaan. Jaakko Tyrni ei ehtinyt katsella oikeaan eikä vasempaan, ohjakset lujasti kiedottuina käsien ympäri hän tuijotti katuvilinään ja etsi väylää. Ja Ella, eikö ollutkin pistänyt pitkän jalkansa ulos reestä, niinkuin maalaisten on tapana estääkseen rekeä kallistelemasta. Olisi vain puuttunut että hän olisi ottanut ohjakset isänsä käsistä — sellainen poika!

Nyt, nyt hän sen tekikin. He pysähtyivät portin eteen, isä hyppäsi reestä ja tytär kietoi ohjakset käsiensä ympäri, jotka eivät olleet sormikkaissa, vaan nahkaisissa tumpuissa. Ja Ellan ajaessa läpi porttiholvin, jossa paljas asfaltti ritisi reenjalaksien alla, huusi isä hänen jälkeensä:

— Tulikohan sinulle sitä nyt tarpeeksi? Kyllä minä lisääkin annan.

Ritinän keskeltä kuului tyttären vastaus:

— Tuon minkä tällä saa.

Jaakko Tyrni pysähtyi, otti pari askelta tyttärensä jäljestä ja sanoi:

— Osta nyt vain runsaasti kaikkea, ja katso että on hyvää. Ehkä vielä annan satasen, tai kaksi.

Ja kun ei tytär tähän mitään vastannut, kiirehti isä pihamaalle, löysi kaikenkaltaisen sälyn ja romun, pakkalaatikkoröykkiöiden ja kuorma-autoon kasattujen kivihiilisäkkien takaa Ellan hääräämässä hevosen luona, takanaan harmaa ovi, johon mustalla oli maalattu sana »Palokalusto». Täällä isä laski nurinkäännetylle tynnörille kaksi sadanmarkan paperirahaa sekä yhtäkkiä muistaen ettei rahalla nykyään ole paljon arvoa, vielä kolmannen. Hänen olisi pitänyt sanoa Ellalle asia, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Hänen olisi pitänyt huomauttaa, ettei Ellan näin suurena tyttönä enää mitenkään sopinut käyttää sellaisia puhetapoja kuin »myrkky sentään», »perhana» ja muut samantapaiset. Senjalta hän ne oli oppinut eikä Senjaa voinut saada luopumaan niistä. Ne olivat hänessä isänperintöä. Mutta vaikeaa tuntui olevan Ellallekin huomauttaa niistä. Täytyy puhua kotimatkalla.

— Siis kello kaksi täällä, sanoi Jaakko Tyrni. — Tässä on rahaa.

— Hyvästi vain.

Molemmat tunsivat huojennusta päästyään toisistaan eroon. Sydän suorastaan ikäänkuin hypähti rinnassa ja askeleet kevenivät.

Hyvä että meni, ajatteli tytär. Itkisinköhän minä, jos isä kuolisi? Jos vaan saisin pitää tämän Pikun. Tätä minä en antaisi pois. Tätä minä itkisin. Saisi hän lahjoittaa minulle tämän Pikun — niin, niin, tämän Pikun. Mutta minä en ole koskaan saanut pitää tavaroita, joita olisin tahtonut pitää. Kun minulla oli polkupyörä, niin kaikki kadehtivat sitä minulta. Sitten kun suutuin ja sanoin että ottakaa ja pitäkää, niin antoivat ruostua räystäsalla. Ja kun minulla oli... Mutta kyllä minulla vielä omaakin on. Ostan omalla rahalla, elätän omalla rahalla. Ja silloin katsokoot, etteivät tule ottamaan. Mutta millä minä rupean ansaitsemaan? Mitä minusta tulee? Minä en osaa mitään.

Tämä: »minä en osaa mitään» oli se pilvi, joka viime aikoina oli alkanut nousta Ella Tyrnin taivaalle. Hän ei voinut syyttää ketään, sekin että hän lopetti viidenneltä luokalta oli hänen omaa tahtoaan, koulunkäynti oli ollut kauheaa, hyvä oli että oli ohi. Mutta mitä nyt? Hän vaistosi jossakin kaukana jotain hyvin ikävää, sellaista että veri seisahtui kun ajatteli sinnepäinkään. Miksei hän enää voinut pitää isästä? Isä ei koskaan ollut välittänyt hänestä. Ei, ei, ei ollut välittänyt. Isä olisi katsonut, ettei hän olisi joutunut kaikkien pilkaksi, jos olisi välittänyt. Silloinkin kerran tutkinnossa, kun kaikki muut olivat hienoina — äh, hyvä, että on takana koulunkäynti. Mutta mitä nyt? Veri pysähtyi, kun sitä ajatteli.

Hevonen pitää juottaa. Hän tarttui ämpärin sankaan, kiersi pakkalaatikkoröykkiön ja pysähtyi ottamaan setelejä, jotka isä oli jättänyt. Näin paljon! Hän odottaa muitakin kuin Jounaa. Olisi saanut sen samalla sanoakin. Tulkoot, kun vain ei Rastas tule. »Neiti Rastas» — kunhan ei isä aikoisi naida häntä. Silloin ainakaan ei Ella jää kotiin. Taasen veri pysähtyi. Tällaista myrtynyttä se oli hänen elämänsä. Pikku oli ainoa valokohta, jollei Pikkua olisi ollut — niin sitten... ties miten olisi käynyt. Aikooko isä naida Rastaan? Rastas kyllä puolestaan kauan on vaaninut isää. »Onko herra Tyrni kotona — saisinko tavata? Kuka on puhelimessa? Minulla olisi asiaa, minun täytyy saada häntä tavata Milloin häntä sitten voi puhutella...? Olen itse kirjailija, en mitenkään tahdo häiritä, mutta on kysymys eräästä artikkelista... Mutta tämähän on merkillistä!» »Niin on — saattaa olla, mutta hän tekee työtä. Hyvästi.» Ella naurahteli ajatellessaan kuinka hän sulki puhelimen. Mutta lienevät kaupungilla tavanneet — kuka heidät tiesi. Vaikka olisi asia ollut kuinkakin valmis, vaikka jo olisivat sinutelleetkin. Kuohutti, kun sitä ajatteli. Isä olisi saanut rakastua edes johonkin toiseen. Mutta miehille pitää olla kaunista ja Rastas on tietysti kaunis ja käy kauniissa vaatteissa. Sellaista se on tämä elämä, että myrkky sentään...

Ella seisoi kauan ääneti seinän luona ja katseli vettä, joka kohisi ämpäriin. Hänen mielessään liikkui epämääräinen tunto siitä, että veden kuohunta jollakin tavoin tapahtui hänen puolestaan. Hän odotti että ämpäri täyttyisi ja vesi sitten tyyntyisi. Vesi äänsi kivimuurien ympäröimällä pihamaalla ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä suurempikin syöksy. Yhtäkkiä puhui joku ihminen siinä vieressä jotakin. Ella näki pitkän kalpean miehen — lienee ollut joku laivan kokkipoika tai sellainen, sellaisen näköinen hän kumminkin oli.

— Tässäköhän se on kirjailija Tyrnin kaupunginkortteeri?

Ei, ei sentään ollut laivapoika, vaikka olisi ollut ylioppilas.

— Tässä, sanoi Ella lyhyesti ja kiersi kiinni hanan. — Mitä olisi asiaa, kyllä minä toimitan.

— Eikö häntä itseään voisi tavata?

— Miksei, jos vain jostakin saatte kiinni.

— Eikö hän ole kotona?

— Kotona? Hänen hevosensa on kotona täällä, sillä vain hevosella täällä oikeastaan onkin kaupunginkortteeri. Mutta mitäs olisi asiaa, kyllä minä toimitan — johan sanoin.

Nuori mies seisoi tuijottaen eteensä ja Ella Tyrni luuli jo tietävänsä hänen asiansa. Tuollaiset samaan kohtaan unohtuvat silmät — kyllä hän tiesi kenellä ne olivat. Isä katsoi myöskin usein sillä tavalla.

— Minä olisin vain mielelläni tavannut hänet itsensä.

Ella Tyrnissä kiehahti. Kyllä hän tuonkin laulun tunsi. Ja osasi laulaa siihen lauluun takaisin.

— Vai niin, vai. Mutta kyllä on parasta, että menette rikkaampien luo. Herra Tyrni ei ole mikään pankki. Tehkää tekin työtä. Herra Tyrni on tehnyt työtä.

Nuori herra siirsi katseensa tyttöön, katsoi pitkään ja räpytteli silmiään.

— Olisin vain jättänyt hänelle tämän kirjan. Mutta voinhan panna sen postiinkin.

Hän oli jo lähtemäisillään ja Ella oli päättänyt jättää hänet oman onnensa nojaan, kun kirjailijan tytärtä yhtäkkiä alkoi huvittaa ja hän pysähtyi miettivän miehen kohdalle ja rupesi puhumaan iloisuuttaan peittäen:

— Vai kirjan, vai. Se on kai teidän kirjoittamanne. Vai olette te jo saanut munituksi itsestänne kokonaisen kirjan. Ja tahtoisitte antaa sen Jaakko Tyrnille. Se on oikein se. Sillä hän on sittenkin mestari, hän. Niin, ehkä voitte tulla häntä tapaamaankin — ei juuri nyt ennen joulua, mutta vaikkapa toisena joulupäivänä. Niin, toisena joulupäivänä sopii.

Hän hätkähti, sillä hän oli tehnyt jotakin aivan tavatonta. Oliko hän todella käskenyt heille vieraita? Oliko hän tullut hulluksi? Mutta ehkei tuo tyhmä poika ollut sitä huomannut. Ella jatkoi nopeasti:

— No, antakaa tänne, kyllä minä toimitan perille. Luulin vain — niitten kanssa on helisemässä, kun pyytävät rahaa lainaksi. No antakaa nyt vain, kyllä hän sen saa, ei tarvitse pelätä, että sen hukkaan. Tuollainen pieni kirja, se menee hyvästi kassissa kinkun ja makkaran joukossa. Onko siellä sisällä kirjoitettuna, keneltä se on ja osoite. Jos niinkuin herra Tyrni tahtoisi jotakin vastata. No, antakaa tänne vain, toimitan sen kirjailijalle kun lupaan. Vai taidatte luulla että minä nielen sen — mikseikö tuollaista pientä vaivaista voisikin niellä. Se on kai ensimmäinen kirja, ne ovat kirjailijat aina silloin niin arat tekeleistään... Varmaan runoja?

Nuori herra oli seisonut ääneti, kuunnellut kuin sateen rapinaa ja silmäili poissaolevana milloin kivihiilisäkkeihin, milloin puhuvaan tyttöön, milloin ylöspäin, likaisiin ikkunariveihin. Eikö tuo nyt mistään herää? ajatteli Ella huvitettuna, heilutteli ämpäriä ja puhui ja pisteli. Nuori herra katsahti häneen yhtäkkiä, Ella tunsi olleensa liian hävytön, nuori herra nosti lakkiaan, kääntyi ja läksi. Nopeat askeleet kajahtelivat porttikäytävän asfaltilla, missä isä äsken oli kulkenut.

Vai niin arka hän olikin. Tietysti runoilija. Menköön. Sellainen ohut kirja kuin nälkiintynyt lude. Menköön.

Ella Tyrni ei mitenkään myöntänyt itselleen, että hänen oli hiukkasen — aivan hiukkasen — paha olla. Tämä ei ollut ensimmäinen runoilija joka pyrki isän puheille. Kaikkienhan niiden teki mieli tavata maan suurinta kirjailijaa ja tuoda hänelle kirjojaan. Suurinta? — Arvostelijat eivät koskaan sanoneet »suurinta», aina vain Jaakko Tyrni oli »eturivin mies». Kuohutti, kun sitä ajatteli. »Eturivin mies» — se oli sellaista kiertelemistä, pelkäsivät kai loukkaavansa sitä tai sitä kirjailijaa. Kuka tässä olisi ollut suurin kirjailija, jollei Jaakko Tyrni? »Eturivin mies» — lurjukset!

Ella Tyrni kuunteli janoisen Pikun pitkiä vetoja vesiämpäristä ja muisti, että päivä jo oli pitkälle kulunut. Hän kiiruhti reelle, kantoi talliin valjaat ja peitteet, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja läksi juoksujalkaa kaupungille.

Jaakko Tyrni taas osaltaan oli, vapauduttuaan eräänlaisesta holhouksenalaisesta tunteesta, jota hänen kuolleen vaimonsa tytär Ella, aina ikäänkuin yhä edustaen äitiään, oli harjoittanut häntä kohtaan, suunnannut askeleensa pankkia kohden. Näin kevyin askelin ei hän ikinä ollut lähestynyt tätä laitosta ja hänen mieleensä palautui sarja hetkiä, jolloin hän hätääntyneenä oli astunut tässä kadulla edestakaisin, edestakaisin, saamatta voimaa nousta portaita ylös. Silloinkin, kun Varala sanoi, etteivät takaajat ole päteviä niin suureen summaan: hän tuli kadulle eikä tietänyt minnepäin mennä, sytytti paperossin toisensa jälkeen, käveli ja käveli ja poltti ja odotti, että ajatuksillaan voisi manata tänne jonkin pätevän nimen, heti hyökätä sen kimppuun ja johdattaa pankkiin. Kaikki ihmiset, jotka kulkivat ohitse, olivat hänelle sillä hetkellä vain nimiä — kelvollisia nimiä ja kelvottomia nimiä. Ihmettä ettei sellainen hätääntynyt ihmistahto todella vetänyt paikalle laumoittain rikkaita ihmisiä. Ei tullut yhtään ainoaa. Ja Ylönen, toimittaja, joka hyvänä psykologina hänet siinä yllätti ja heti arvasi mistä oli kysymys, tämä Ylönen alkoi kiivaasti puhua hänelle rouva Kassandra Sjöblomista. »Mitä herttaisin, yksinkertaisin ihminen — elää miehensä kuoleman jälkeen pelkästään hyväntekeväisyyttä varten. Ja varakas. Sellainen takuu ei hänelle merkitse mitään.» Pelkäsikö Ylönen hänen aikovan ruveta kiusaamaan häntä itseään? Ei pelkoa: Ylönen ei olisi ollut pätevä nimi. »Nuori mies suuntaa kulkunsa puistikkoa kohden, missä Villa Kassandran valkoinen torni jo kaukaa hohtaa häntä vastaan. Hän on sitä monesti tarkannut, ennen maailmassa hiihtoretkillä ja yksinäisillä vaelluksilla kesäilloin. Se on aina tuntunut kylmältä ja poistyöntävältä. Nyt hän ensi kertaa on astuva sen portista ja rohkaisee itseään ajattelemalla, että rouva Kassandra on hiljainen, kalpea leski, joka vain hakee kevennystä kanssaihmisten auttamisesta. Hän on, jos kuka, pätevä nimi, nimi, jonka kuullessaan pankinvirkailijat kaikista luukuista ja kaikkien pöytien takaa kunnioittavasti kumartavat. Kassandra Sjöblom — mahtisana jota totellaan. Kassandra Sjöblom — pelastus, nimi! Tätä sanelee itselleen nuori mies, astuessaan valkoista tornia kohden. Ja kuitenkin hänen sydämensä kituu ja vapisee: jos tämä hyvä nimi kaikesta ihmisystävällisyydestään huolimatta sanoo ei, niin mitä sitten? Hänen kätensä valahtavat vuoroin kuumiksi, vuoroin kylmään hikeen, hänen kielellään on karvas maku. Portin edustalla hän päättää kääntyä takaisin. Kellon hopeankarvainen nuppi — onkohan se todella hopeaa? — tuntuu tuottavan samat seuraukset kuin revolverin liipasin, jos siihen satuttaa. Hän ei voi mennä, hän ei voi puhua, kurkku on kuiva. Mutta vekseli tänään ennen kahtatoista! Pätevä nimi, lempeä leskirouva... Hän saa kätensä nousemaan ja kuulee jostain kaukaa heleän kellonsoiton. Lempeä leskirouva, lempeä leskirouva, oi, olkoot kaikki hyvät henget nyt armolliset...! Portti avautui, samoin ovi marmoriportaitten päässä. »Voisikohan rouva _Sjöblomia_... Sjöblomia saada tavata. Ei, en viivy kauan... olisin hyvin kiitollinen.» Peilejä tauluja, kristallikruunuja, kultaa, silkkiä, parkettia ja keskelle tätä kaikkea ilmestyy pieni pyöreä nainen. Eihän se toki saata olla tuo lempeä leskirouva! »Minä olen rouva Sjöblom. Tehkää hyvin ja istukaa. Mitäs _olisi_...? Niin, mieheni oli hyvin taidetta rakastava. Me toimme sitä kotiin kaikilta matkoiltamme. Vintti on täynnä, tänne alas ei lainkaan _mahdu_... Kallisarvoisia taideteoksia. Täytyy tehdä niinkuin museoissa missä vallitsee tilanahtaus, että vaihdetaan... Niin Takaukseen? Ei, en milloinkaan. Mutta voitte saada luvan kirjoittaa minusta, nimittäin taidekokoelmistani. Ei, en millään ehdolla. Annoin miesvainajalleni lupauksen, etten milloinkaan mene takaukseen. Olen sitäpaitsi kärsinyt suuria tappioita, osakkeethan eivät nykyään tuota mitään. Olen köyhä ihminen, elän kädestä suuhun. Hyvästi, hyvästi.» Hän saattaa ovelle asti, kumartaa ja kääntää selkänsä. Kirjailija saa ylleen päällystakin, työntää kädet taskuihin — ne häviävät syvälle, sillä vuori on rikki — suistuu ulos ovesta, alas marmoriportaita, läpi portin ja on jälleen kadulla. Vai sellainen lempeä leski se olikin. Köyhä, rutiköyhä — taideteoksia vinttikin täynnä. Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa. Niistä vielä tässä kirjoittamaan — nimittäin hänestä itsestään. Siitä pyöreästä leskestä — hahhahhaa! Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa ja tappionsa. Kauhistus sentään — vekseli!»

Jaakko Tyrnin täytyi purskahtaa nauruun. Ne ajat olivat nyt olleet ja menneet. Kolmekymmentä vuotta hän oli taistellut, mutta nyt ne olivat olleet ja menneet ne ajat. Hän astui levollisena, milteipä iloisena miehenä pankkiin. Eteispalvelija kumarsi hänelle kunnioittavasti — olisipa nyt joku johtajista, vaikkapa Varala sattunut tulemaan: hän olisi mielellään antanut herrain tietää, että hän nyt maksaa velkansa. Hän olisi myöskin tahtonut kiittää heitä. He olivat sentään aina kohdelleet häntä ystävällisesti. Niin, ja sanoa jotakin sellaista leikillistä kuin että hän nyt rupeaa kapitalistiksi ja tallettaa tänne miljoonansa. Ikävä kyllä, ei tullut ketään johtajista, ainoastaan yleisöä kulki ulos ja sisään. Siellä paloi kaikkialla sähkö ja jonkinlaisen sähköisen mielialan vallassa Jaakko Tyrni pujotteli penkeillä istuvien ihmisten, jonossa seisovien ihmisten ja kulkevien ihmisten sivu luukulle. Sielläkin oli täyttä eikä siellä näyttänyt olevan tuttua neitiäkään, jolle olisi voinut huomauttaa, että tässä hän nyt... Niin, kyllä täällä, tässä samassa huoneessa oli monta kertaa kulkenut kuin tulisia rautoja pitkin ja tuntenut olevansa kuin häpeän peittämä. Tämä kuvitteleminen jälkeenpäin — se ei ollut mitään, aika oli laimentanut kaikki tyynni. Jouna tuli yhtäkkiä hänen mieleensä — Jounalle täytyy antaa joululahja, hän on sen ansainnut jos kuka, hän, joka aina ajattelee muita eikä itseään. Jos löytäisi oikein kauniin tuhkakupin — niitä on hopeaisia. Sellaisen ääressä mies kuvittelisi olevansa kuningas. Niin, ja eiköpähän Jouna lopulta kuitenkin joudu aatoksi Tyrnilään niinkuin ennenkin. Se hänen nuoruutensa rakastettu, joka elää onnellisena maatilan rouvana ja jonka luokse häntä aina kutsutaan, se on hänet unohtanut, niinkuin ihmisten tapa on. Sisimmässään unohtanut. Jota Jouna varmaan ei ole tehnyt. Ja juuri sen tuntien Jouna viime tingassa ei mene hänen kotiinsa jouluksi, vaan tulee Tyrnilään. Jouna on kiintynyt Ellaan... Jaakko Tyrni säpsähti, sillä jonottaessaan pankissa luukulla hän yhtäkkiä joutui vuoroonsa eikä hyvin lyhyen hetken aikana muistanut, mitä varten hän oli täällä. Että sellaisessa, hänelle niin tärkeässäkin asiassa saattoi menettää muistinsa! Velka, viimeinen velka! Siinä seisoi hänen edessään aivan outo nuori neiti, jolle täytyi puhua kuin vieraalle ainakin. Hän olisi toivonut, että se olisi ollut se tuttu neiti, olisi ollut mukavaa saada lyödä leikkiä siitä, että nyt sitä ollaan velattomia miehiä! Taisi jo olla joululaitumilla hänen vakituinen neitinsä. Nyt tapahtui koko tärkeä toimitus kuivasti ja arkipäiväisesti:

Haluaisin täyttää _kassakreditiivini_... Se lankeaa kyllä vasta joulun jälkeen, mutta minä tahtoisin sen pois nyt jo... joululahjaksi. Ei, sitä ei uudisteta. Mitähän korot tekevät?

Hän joutui kassalle — siellä oli toki tuttu neiti, oikein tuntui hauskalta — Jaakko Tyrni, Jaakko Tyrni, mikä lapsi tänään oletkaan! Hän näki yhtäkkiä edessään koko huoneen ikäänkuin näyttämölavana, ihmiset, oman itsensä, ja kuuli oman äänensä puhuvan:

... No, minä tulin, on mukavaa saada tämäkin velka pois. Se on nyt viimeinen tällä kertaa. Kuka sitä tietää vaikka miten paljon vielä täytyisi ottaa. Jos annatte. No niin, no niin, en minä voi valittaa, hyvin on aina annettu. Kiitoksia vain paljon. Ja hyvää joulua!

Näyttämökuva katosi samassa hetkessä jolloin hän antoi kättä kassaneidille — hänellä oli se tunne, että hänen tänään piti se tehdä. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli tänään lähettää kukkia tänne pankkiin, ei kenellekään erityisesti, vaan kaikille, koko laitokselle. Tämä on oikeastaan kummallinen yhteiskunta, koneisto joka pyörittää myllyä, mylly jauhaa rahaa, yhdestä luukusta tulee kultaa, toisesta hopeaa, kolmannesta... Alhaalla ovat holvit. Oikeastaan ne ovat joitakin rahaväen pyhättöjä, missä toimitetaan salaista jumalanpalvelusta. Siellä seisoo mahtava tirehtööri ja leikkelee kuponkeja. Mikä kumma juttu se olikaan kerran jossakin pilalehdessä: koroillaaneläjä läksi ostamaan saksia, joista ei syntyisi känsiä kuponkeja leikatessa! Siellä ne seisoivat holvissa, ikuisessa sähkövalossa ja leikkelevät: lits-lits-lits-lits-lits...

Joko se nyt tapahtui ja joko hän on jälleen kadulla? Tällaistako se nyt on se velattomana olo? Ei sen kummempaa. Hauskaa se sentään on, hemmetin hauskaa. Ja köykäistä, ja huvittavaa ja tanssittavaa, ja hullutteluun houkuttelevaa, ja lapsettavaa ja... Ohhoh, yhtäkaikki, jos tekisi Tyrnilään talvipuutarhan. Nimittäin sellaisen pitkän lasikatoksen, jossa talvella pitäisi palmuja ja kaikkinaisia muita kukkasia. Viinihuone — se kuuluu myöskin olevan erittäin hauska paikka. Ja kannattavankin kuuluu. Ohhoh, yhtäkaikki, ja mitähän vielä sinä alat tehdä, Jaakko Tyrni? Ehkä hankit lentokoneen. Annamarin säästökirja, se unohtui... hemmetissä. Ei viitsi heti mennä takaisin pankkiin — saattaisivat nauraa. Tuttu kassaneiti varsinkin, jolle tuli kerrotuksi millä asioilla liikkui. Sellaista se on, kun rupeaa suupaltiksi — äh! Jollei nyt Jouna odottaisi, niin menisi sittenkin yksintein takaisin ja ottaisi säästökirjan. Mutta Jouna on täsmällinen kuin raatihuoneen kello. Ja voihan huomennakin lähteä kaupunkiin. Ohhoh, se joka nauraa, jos hänen huomenna taas pitää valjastaa hevonen, se on Ella! Ella ei vielä osaa hymyillä, mutta Ella osaa nauraa.

Ei, päätteli Jaakko Tyrni, menen vielä pankkiin ja teen kaikki ostokset. Kunhan ensin olen tavannut Jounan.

Aurinko ei päässyt tänne alas kivimuurien väliin, mutta siellä täällä ikkunoissa heijasti valoläikkä suurta aurinkoa, ottaen vastaan säteet ikäänkuin monien käsien läpi, ties mitä teitä, ristiin rastiin toisista pinnoista, jotka olivat ennättäneet aikaisemmin ja jotka nyt vuorostaan kiiruhtivat lähettämään valoa eteenpäin.