Part 1

language: Finnish

KIRKONKELLO

Romaani

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Vaari ja pojanpoika. Vuosia myöhemmin. Tyhjä sija. Sukupolvien kaipaus.

VAARI JA POJANPOIKA

Mitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille annetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin toisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät mitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen sitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista »Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia — tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi rennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään niin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan pöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili kädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella hänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy. Ja missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan avuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.

Oli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi merkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki oli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului vain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen hääpäivän hoilotus.

Ison-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin jaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän keskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset ulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli rakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin tyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu kahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle. Tältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään, kesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin tytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä ja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan tervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli siis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien. Tietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä taisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin kauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen tyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi sulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään ja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä virstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee pian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin ei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä astua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan »Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen huutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että sitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja pitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat ihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut kasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan »papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta» ja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta ihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös niin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on muuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin, vaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä isompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa vähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut kahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi kirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat puheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt puheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät. Kreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen ottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä miehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä oikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja nyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja perillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut vaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa vain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu kasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten pahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma lapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut kotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa oli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli, niin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat, joilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille — tai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin tytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin rakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä tytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja vertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi sitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan myötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina, kun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä kierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi mies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon hyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi Ison-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle ehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin sitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.

Ei ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri oli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi ollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti kauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle, sokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli saanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt: soittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania toki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety herrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja oli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä suinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli Janne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä ostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta ei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut kauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin vähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi niinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti, ei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan, mutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli ollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen ajatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta, että piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.

Pois häntä tahdottiin lähtemään.

Lattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt? Musiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät tuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut elää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua — kuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat suuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja sokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin. Yhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet puolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat humalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda pohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä rupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään siinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi syvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt lavitsakseen.

Janne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin hän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli iskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati lähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin. Levottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli jonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka siinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä vähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt on sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään ollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli, jota ei käynyt vastustaminen.

— Soitan minä sentään nämä häät loppuun, sanoi hän.

Se ei ollut siihen tyytyväinen, ja Janne piti yhä puoliaan:

— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo elikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja tuo Matti ei eläkään vähällä.

Mutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan hiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli niinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.

Silloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on jätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut häntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa tämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi yksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon sitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä näkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin molemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi pelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän olisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli Ison-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset ja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla, hän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin siihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään parempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta koska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen poikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän veljeksistä!

Mikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli rautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei tietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla — osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka näkee. Soittakoon, soittakoon!

Ja näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään muuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään kutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se sana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.

Piru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole mikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan maksaa, koska puoli työkin on suoritettu.

No nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan kysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään itselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen hiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla isänsä ja äitinsä luona.

— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja alkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli hänen saattajanaan.

Matti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta uupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset töytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä käsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö junkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä saanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa kymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä kiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä eikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri oli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään tottelemaan.

Sokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten olkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa juuressa.

— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot — ahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi ja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit. Tiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut tänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä lähden — aijai kun onkin jo kuuma... täysi helvetti...

Hänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa äärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se vihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen veljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt, niin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti kahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin kirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren joka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa, vaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi Jannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä ääni tunki joka soppeen häätaloa:

— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä kapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.

Samassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan sinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.

— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen olkapäähänsä.

Ja läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka toisessa kainalossaan suojeli viuluaan.

Ne huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi aikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei Tapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain soittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri ovat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole sitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen tekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä on morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli pientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia taas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin perhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli vaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki perii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin — kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan ne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut Tukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla sitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille isää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi sellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa elämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle sukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka pappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa sen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja kai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin että viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä katkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat joukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja huusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet keskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi, että suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden toteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen kätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään Pelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko hääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen ja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu ihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa huoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä päällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.

Portaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta johdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja, tynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät tuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta hääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.

Sokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle oli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja koivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja rukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa tuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat yhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu, se teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin lyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin herätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei enää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät kuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja väkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin tummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin ilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana sinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit temmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää ja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai juosta, tai lentää.

Saattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä yhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja kuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee toisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet torniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli käskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän alle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa lienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen rakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden hirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie rantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia, toiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin menee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa oli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän menee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi virstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele vaaria, vaari on paha.

Mikäs se oli?

Jokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen ääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä äsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut kuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli vielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat alkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen että itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko täälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen nopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli tarttunut käsivarteen.

Vaari naurahti ja molemmat kuuntelivat.

— Minä menen katsomaan, sanoi poika ja yritti riistää itsensä irti.

— Etkä mene, sanoi vaari. — Kuulet tähänkin.

— Mikä se on?

— Arvaappas nyt.

— Urut?

— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin huilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren paroonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä pauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä soita sillä tavalla, ei sinne päinkään.

— Minä menen katsomaan. Antakaa nyt mennä.

— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää lähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.

Matti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä. Siinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä. Poika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan lastukasassa, joka täytti koko mäen.

— Jos laskette näkemään sen, niin sitten minä tulen! huusi poika.

Vaari piteli häntä lujasti kädestä.

— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on siellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat huoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti pappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se muistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.

Poika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti niellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka sävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut tekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää linnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat pahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen ääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt olikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään sellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei viitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin tahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä on toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee nuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän vielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli kysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden vai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille, niin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!

Uusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän alituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne hän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja kyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi tahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat olivat.

Vaari pysähtyi, mutta ei päästänyt pojan kättä.

— Vieläkö talo näkyy? kysyi hän.

Poika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei vaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas olleetkin sen soittokoneen ääniä?

— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän sinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut unohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö kaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin ja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat pianonkin nähdä...

Piano! Se se oli. Piano. Piano.

— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?

— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.

— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?

— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla. Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.

— Mitenkä kansi avataan?

— Saat nähdä sitten.

— Koska minä saan sen nähdä?

— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.

— Kuinka iso se on?

— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen. Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki — sanoivat, kun hän yksikseen soitti.

Saanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?

— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin, viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet. Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.

— Kuka nyt soittaa?

— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo naimisissa ja hänellä on poikakin.

— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?

— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.

— Ette ollut soittamassa niissä häissä?

— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.

Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.

Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille. Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten enää soinut.

Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta. Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.

— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.

Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:

— Älä sinä itke, morsian soittaa... soittaa — urkuja nuorenparin puolella.

— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.

— Kukas se siellä soittaisi.

— Näitkö sinä?

— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä silkkileninki.

— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.

— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.

Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi samassa:

— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko ja... Etkös sinä tule?

— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?

Vaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.

— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?

Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan silkkiä olevan.

— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.