Part 9

Emäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin hänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli antanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia, jotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen välinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli yhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä, jotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne taasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa Laattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä kohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain hän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran hän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin hänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei jaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi yhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta. Ja eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne oli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että aittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä ajatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet, sekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen ollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa. Pienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet häneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin astumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin. Ja saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet varovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa — ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan sanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan silkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt yksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä kyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen suunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä, jolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että pitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri Sacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan. Silloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs hän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!» Kaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten kerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka sinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki tädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti tädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma veriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut. Kerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle tarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä ponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka se oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän kuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?» Hän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän päätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina puodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi, se se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa salvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven takana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy. Mutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa, mutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän kannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se tavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen oli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat kaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi yölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä se siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei silmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On niinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin surisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä tilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä ottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen mustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa vain, te junkkarit!

Hän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon, oli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei se sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt, että salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety. Hänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla. Liinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja tuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että ovi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat uskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää. Vai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää, sanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa. Ja niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän haki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat rosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!

Kun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi pitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän tiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa hän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään pysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät ymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee ja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä ääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini tyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa, niin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä ja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta minä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori sanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja puotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin. Älkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä Laattalan Lahja. Isäsi... se huijasikin markkinaplassilla... Ja mummosi möi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää, niitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen vuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut silkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä istut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke... Niin, niin, sinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi, että salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten, kun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla. Ja jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan. En minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne kaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain tarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia sukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin teki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra sanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen saatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki pitää olla talossa paikoillaan... Minä tarkastan joka nurkan... Mitä sinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa... Niin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä sängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan kuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi, sinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun arkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon. Otan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin — mahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve minä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen Paalajärven kirkossa. Vouti tänne... Junkkari ainako sinä Lahja vain puhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet, ettei sinua mies huoli. Vouti... Vireeni tänne, Loviisa tänne... Jaa minä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä paljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen. Nämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että yksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin tulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras on, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne eikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.

Tämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan muu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen harmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy mihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski kuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun nuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia varten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi hänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.

— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin parvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se silkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette kahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.

— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä, — ei se mahdu portaistakaan.

— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten minun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin mittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi sänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee oikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.

Nuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia. Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan saapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän oli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa ennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada selville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen tyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän tullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi, että lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän vuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen vastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri sellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti häntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän jaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni järvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä sai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen käteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt — eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla saataisiin terveiksi.

Kreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja ajatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista, ettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus olivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen, niin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon herran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis kirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa luottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että hän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina tarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan tädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija oli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui Sacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski Loviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli nukkunut.

Kaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli valmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota lääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt se elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs muisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän, Kreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa, vaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi ja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle — jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään, se olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta siihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun Ison-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi ajatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko ja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja niitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko, että siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja lapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen lapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden tilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä oli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa jälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli luvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan siinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat olivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi hän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin käsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä. Mutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota, saneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja vuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden piiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa sen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes Kreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla, jollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan. Hän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan tietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.

Mutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan se niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä ollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä itsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään, tämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun sairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän olemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan päällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli hänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä lapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että hän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei mitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa sitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet onnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin Arne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.

Se oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi tarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä kohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota Kreeta-Karoliinan piti totella.

Seuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli käynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut jossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen. Hän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä ensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä sellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla löytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea taudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki vastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties asiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina Korpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt Rauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan. Umpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa lohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan kirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään, ja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että Arnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän, Kreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin hautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi itselleen.

Eräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko? Ehkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja kysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana soittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen voiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen suuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse. Nyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri, että joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa oli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko ne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui puodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä pöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta ja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen mielenpurkauksen.

— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni puhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä kuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja täällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen asti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan omaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan tavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään saa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin, tai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että ajetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.

Keskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti Ison-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä, saapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla juuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran elämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen omana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna otti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista lukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen ääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä ja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén seisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada puhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä villoja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat pyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät ääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten viimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:

— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora tietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää... menkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja menkää...

Kun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen kylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän alkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti jokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa hän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki. Silloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut mihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän koskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan ja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan tytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se oli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin hautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa mitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian monta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut miessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta. Lehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta löytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet. Hän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko maailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin hirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen tyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa Lehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos testamentista sittenkin selviäisi.

Sairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli hän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu, joka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon poika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä äitinsä, aatelisnainen... Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä suolarakeita, kiertelivät rinnassa.

Minä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen ympärillään pimeni.

Hän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja hänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää, jota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä vastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli niin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva, kyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli, aatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä sen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani, Arne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan tässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka isänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla emännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan lapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien joukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina juuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen kävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana sanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli juossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden huutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan! Tiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja peltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta tietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra, olkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt pakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus, mihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä katsonut sivulleen.

Falcke tervehti.

Kreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli tänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt pitää silmällä isännän vieraita.

— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on oikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä palaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.

Mutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan mitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi ja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa. Kreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken kyyneleet putosivat lapsen olkapäille.

— Mene, mene, sanoi Kreeta-Karoliina, — minä pidän lapsen täällä.

Kreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen kanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa. Lapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan sitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se hääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo, joka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin sai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen pehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli poissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden tunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon sen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko kevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien joukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä siroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen kasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman köyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä auttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen elämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen elämään.

Oi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet tuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa hänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta ei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi rakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki sille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat kaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia ajatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka oli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä kuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut puhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina yhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän vangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei hänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin köyhä.

Yhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän rupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.

— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon hevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet suureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt mitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon, tahdothan kasvaa hyväksi pojaksi...