Part 8

— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt teidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä pääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei tarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne Onneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte...

Tuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen makuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan ruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella paiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät lattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö hän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja mietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen elämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut yhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan täti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin sen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua Hyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että hän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!

Miksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut. Se olisi kaikkein parasta.

Tytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla särkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi isä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa päässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.

— Isä, missä te olette? huusi Sorja pelästyneenä. — Isä!

Hän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä ja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä valkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei kukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää. Ruokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.

— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo säikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut lampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt olko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen ollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata, isä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä, älkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille pahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs Paalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja sellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta...

Kanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset aamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen pienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.

— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta kelloja? Nythän on se aika.

— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt on ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt tavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.

Tytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut ja painava eikä kanttori liikahtanut.

— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän väsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen minäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.

Yhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä eteen sattui ja tuli ikkunan luo.

— Kirkonkellot soimaan! sanoi hän hiljaa ja pusersi käsiään ristiin.

Sitten hän nopeasti meni eteiseen, kopeloi alas portaita ja hävisi pimeyteen.

Sorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä takaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa. Hän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten sammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli pilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas katonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä kulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen alkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt pois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään häntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi itseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä liikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen kantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava, kourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja seetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää vastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.

Samassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö isä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden eteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu märkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon tai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen, vaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.

Sorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän tiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli heidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.

TYHJÄ SIJA

Kuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen sisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä Kreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema vielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt pari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.

He eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että hänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli väittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat tahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli. »Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille nuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven emäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla mitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he eivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan kunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi tai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon rikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään tohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän, tohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne tohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä Isosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.

— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset silmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen, että hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon Kreeta-Karoliinan.

Mutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä puhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi vastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi suuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että tällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei sitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.

Paljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää? Hän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin kuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan kuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on löytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella tahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä ehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!

Ihmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään varakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman kolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä asioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia, niistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna kuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut aikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli Kreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin ainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se täytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna pitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti ruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei päästänyt lepoon.

Ennen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna lukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden silmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä oli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli enemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä sanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän oli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta. Ja kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan. Jos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut kuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa tuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet pitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy syvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen, sitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi luulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia kuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan. Ennenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että jättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä maan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen. Ison-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän kuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että maailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai kuolema häntä odottaa.

Maailmassa oli Arne, Parinpellon herran poika.

Jo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä vuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne oli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat hänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat isännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan emännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli Parinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana täältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni Arne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti ja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja vaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska hänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli syntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen piti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä onnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt hukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän pyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet olivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen Kreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet hänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi selville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka olisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut syntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.

Ensi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi maailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan sairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen olivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi tyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät sukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän suvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja kouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen tyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että nopeasti piti tulla hänen puheilleen.

Maisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä kävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten, joka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén malttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi tuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä emännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle. Käräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon ääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli laulanut:

Das Vöglein hat gesungen, die Rose hat geblüht, die Saite hat geklungen, das Herz das hat geglüht.

Hän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi soittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken aikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän palvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä ja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin käräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:

Doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen was nur der Himmel sah...

Hän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin. Silloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää alkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta, loppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.

Vihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle kellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla. Emäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä silkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla kirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen alas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta siitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli onnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan emäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan asiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö teissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata kokoon kaksi ihmistä.

— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina. Keitä nämä kaksi ihmistä ovat?

— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun naititte Laarin tyttären Tukki-papalle.

— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän kärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani. Onnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin ja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo on neljä... viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se minun kaimanikin...

— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole parempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille annoin?

— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen sen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte nähnyt, missä tarpeessa eräs... eräs oli, niin...

— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin hirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole minun auttajaani.

— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon kenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle sukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin, niille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei tahdo riittää, käy paljon vieraita.

— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi heitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!

— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei ole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä suotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä se kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.

— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt he odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä lähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.

— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea koidu.

— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko minua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta, Arnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee hänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa, mitä minulta jää?

— Isäntä-vainajan suvusta... Arne Falckelle. En, sitä en voi.

— Ette voi? Olette huono mies, menkää hiiteen.

— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt... Ison-Hiedan isännän suku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi kiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee ja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai terve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika itse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?

Tietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle lahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin sellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä lukea... Hakekaa te sillaikaa tyttö.

Kyllä minä hakea voin, mutta ei tämä taida onnistua.

— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla. Johtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!

— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin tulee tänne.

— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt jonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.

— Kreeta-Karoliina, alan uskoa asiaan.

— No, mitenkä niin?

— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin olivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa naimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.

— Niin, mutta tässä pitää olla mukana rakkautta.

— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te kaipauksellanne taivutatte Jumalan.

— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän asian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.

— Ja jos minä onnistun, niin mitä saan palkkaa?

— Vaikka mitä.

— Ohoh, emäntä, sanoitteko »vaikka mitä».

— Sanoin, sillä toivon teidän tietävän mitä sopii pyytää.

— Kyllä te tiedätte mitä minä pyydän.

— En tiedä enkä ole uteliaskaan.

— Niin mutta se täytyy olla minulle selvänä ennenkuin ryhdyn työhön.

— Kyllä minä pidän huolen siitä että palkkanne saatte.

— Olisiko minun vihdoinkin suotu...

— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen vuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella enempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.

— Kuolemassako siis vasta... Eikö minun sitten koskaan ole elämässä suotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?

— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no, Ville Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja rakkautta. Nouskaa paikalla ylös.

— Kreeta-Karoliina, yhäkö te vielä katsotte olevanne mieheenne sidottu?

— Kenkäni pilaatte itkullanne.

— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah, Kreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö te koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui katajalta ja neitseellisyydeltä...

— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa, missä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin uskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko minuun.

— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli tänne?

— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä niskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.

— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.

— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja miettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te sitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat noin utelevat.

— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut teistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra kyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi kuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä alkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.

— Olisitte voinut minulle aikaisemmin kertoa tämän.

— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En kertonut enkä kerro nytkään.

— Falckehan on nyt kuollut.

— Mitäpä se muuttaa asiaa.

— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi kahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä olen valmis vaihtamaan.

Vanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit muodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.

— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat silmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke ei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme tässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan edes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja tienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.

— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät jännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.

— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan erämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa pellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin vihellätte laivan rantaan kuin koiran...

Jännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun. Ja hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä maahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja kuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän oli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa ja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.

Yhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi hiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja yli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset ja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan emännän edessä.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, — menkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni pilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä. No, tulkaa järkiinne.

Käräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi emäntään päätä nyökyttäen.

— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte pystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa, että ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne kannelle.

Emäntä nauroi.

— Mutta se teidän hevosenne. Minä olen nyt antanut omani.

— Se ei ollut niin arvokas kuin luulin.

— Kreeta-Karoliina, mustalainenko te olette näissä hevoskaupoissa?

— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä ette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi täällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä. Lähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.

— Kreeta-Karoliina, puhukaa myöhemmin, ettehän saa sanaa suustanne.

— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein, niin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te olette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää puhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole vuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke mahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet kirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia päähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä ohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa tietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten... sitten... hän tuli eräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin... Mutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän muistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta testamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla saattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt, Sacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?

Jonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala Isoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja tanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut ja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen. Parahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen rintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen, Tourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse tätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin kautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun emäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän hän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan vastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut valita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän lausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka vielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä. Lyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että hän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän kysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi, kun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin mielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa hänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä asioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja tyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille, että sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä olla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan huomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon paikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn ja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan katsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja jouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee lähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli, kyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen ihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja Sacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne tytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!