Part 13

Sekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa. — Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa matkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon tyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni, minun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä kaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi auttakaa, auttakaa...!

Tumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima, että hänen tuli aivan kuuma.

Rakas Sorja, kaikki minä teen. Rauhoitu vain, kaikki minä teen.

Äiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä edessä.

Katsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa kahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle on tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä sinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä Sorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun on tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun molemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte yhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien palkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei teillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt, Sorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.

Tumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin tuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen. Hän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä ovensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan. Kuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja missä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka kohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa vaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti suojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo ja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.

Sorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti hoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan. No, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.

Mattikos hän on! Matti.

Vanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin hän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin usein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli luullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen sydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin. Juhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa siinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet ja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä oli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja ilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti läsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli vain yksi puhdas sävel.

Vanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan katsomaan ihmettä.

Kuule, tule nyt. Isä on palannut pienessä Matissasi. Tule nyt katsomaan.

Hänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha äiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin teidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.

Sorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi tyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.

Sisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se oli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat siinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta myöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä ikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana yhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen metsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen kuuraan.

Tämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa kaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja yön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se puhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona yönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen haltuunsa sydämet.

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa polkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja menee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita, muodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat hartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan »hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että hautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta hän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on välttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan, niin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän hoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa poikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat ottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen auttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta rouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi työhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa moni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita hyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon kuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni, eipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne santarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida, eihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat olevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs hän hänelle lähettää tietoja?

Vanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen. Teatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin kaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan sellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä, ihmiset puhuvat niin paljon.

Tumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan, joka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan alla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään avatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä. Syyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin menevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen on sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat ystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.

Kun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he kuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.

Äiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti ja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa, joka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.

Äiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain kiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia. Kun voisikin valehdella.

He sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet tuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta, äiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun sisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa mitään, äiti.

Miksei sitä ole minulle sanottu? huutaa Matti. Miksei sitä ole sanottu?

He seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi elämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko saada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä he eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan. Äiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.

Mitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että me olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua pitäneet...

Mutta onko se totta, mitä Laine sanoi?

On kyllä.

Miksi mummo sitten on sanonut, että minun isäni ja äitini ovat kuolleet?

Me aioimme sen kertoa sitten kun olisit tullut vähän suuremmaksi.

Minä olen tarpeeksi suuri!

Mutta jos se... se... mies tulee Amerikasta, niin me emme Mattia anna!

Emme annakaan. Sitä ei tarvitse uskoa. Olkaa aivan rauhalliset, pojat.

Tumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki hellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi — häneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen luotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen katkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten tässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana, toiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.

Ne kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat Sorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan: »Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta kuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on särkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan asunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei oteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä siinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta sitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan henkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette te siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli hotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut tilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten halpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen salissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä ja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että saan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle, kun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin avustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka sanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon terveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.» Tai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt sellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle kuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun on ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin että minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä tietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä nyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän henkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan operetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että harjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt ostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon perästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä Sorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen kaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät matkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne mene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin työtäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin paranen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas Tumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki on tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten lähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on vähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät vietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme asumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on. Hänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän antaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää, niin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista asioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta olen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa saada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil ostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi minua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä sinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä kertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee että minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut mitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on varakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme ne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin terveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului: »Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta, etten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta kuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin kotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan puhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan ja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi laulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa huoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin pitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen ne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja, jolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet paperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne onnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta täällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan ymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä työtä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan saisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä, joka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla ja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi. Täällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme pienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme myöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja soitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden että rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta nyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja yksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta mistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun rinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa auttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä lujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä tulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus minun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua kaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa, ettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos hän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä raivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle joskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat kaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle eikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla? Pitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta vanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin ennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää? Sen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn perkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja silloin... silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»

Tämän kirjeen jälkeen tuli seuraava:

»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele, etten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut, että minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran elämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin elämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon ja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen? Isähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin pappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo siitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi alttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen asti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani en koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee olemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa minulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin kasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa hänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut tavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin tietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne helvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten, säilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran saa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja lapselleni. S.»

Nämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli harvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai äiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma sisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan eteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta mitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi vastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän sai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin kanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy tohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli tyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on siellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo äitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon työtä.

* * * * *

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää. Hän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää nousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta mustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät lepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä, jommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä ajatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee: täytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä hänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina voi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain koulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu. Jos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten olisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus perinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän sanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä kuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää, laulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä niiden aika on ohi... Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel vierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat silmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään ja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa oikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän muistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä hänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin laivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun siivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä ei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista arvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää itsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta, vaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa, sillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen vallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa kasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään mitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen. Vaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä lukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa ja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä kirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä ei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää, ne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi. Mutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke vastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut kirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa välityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee silmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin sana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen, millä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi sen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka hetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä kirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä unohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi heitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni», sanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele lopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois kaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että hän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa Pentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut tulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran toisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin muuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin kalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne olivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi. »Hiljaa, hiljaa, sydämeni...»

Eräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen päähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän näkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken aikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee ympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy, tunteeko hän käsialan.

Tunteeko hän tämän käsialan?

Kaikkien joukosta!

En, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen, jonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.

Rouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet yhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi Matvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa oli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme tällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että on varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien keskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva, sanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin kanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut liian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia, nuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä siellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa? On vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus on kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas taivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat asettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät sitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä juustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita — en huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset sadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä tavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat vuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika syö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden sanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia pitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää ole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee. Ja se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en ilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy siellä.

Tämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän ei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi häneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin hän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä tule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden, sai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat — katsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi, että kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän sieluissaan, vai mitä?

* * * * *

Tumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien takaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat ovat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja kauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus, pihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko ja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin kaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi on päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä tarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi saada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä sinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia kun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän tahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon kirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan, että poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa, täällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat juna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat lapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen kirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin kukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle. Mutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä heidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.

Hänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä kuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä tuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan löytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki mikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin paasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti Falckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen tekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain pisara meressä.

* * * * *