Part 16

Äiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen: ei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja päättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei pääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai valkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei olisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa eikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte mukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi työ suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään putoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä taittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on taasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta, se tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee laitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.

Tumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat likomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa. Varmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän hankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi. Täytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan harhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot merkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen, joskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset vikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi täydellinen.

Tumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä ole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä Paalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että luulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina kulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta. Siellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan ja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka suurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten keskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen muodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu, niin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön. Onko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa isoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee eteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee. Mutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —, sitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua täällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus, joka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko nyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa ohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä reestä?

— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee tasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta kylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa jalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai mikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?

— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, — jää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.

Tumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle. Vettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu hyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee keveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi syrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan pohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään siltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys yrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon. Silloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä! Hän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan eteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti läpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!

— Tätä kaipausta, tätä tuskaa! kuulee Tumma pimeydestä.

Silloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan maahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.

— Pääsettekö te? Oletteko te pahastikin kastunut? Mitenkä te voitte?

— Kävelen vähän lämpimäkseni. Tässähän on kuivempaa.

— Oletteko te pahastikin kastunut?

— Vähän.

Tumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä polviin asti, ovat läpimärät.

— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla puolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.

Heinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi kallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa hevosta ja syöttää sitä.

216

Sitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin matkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.

— Näetkö sinä tietä?

Tumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli vievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken taistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!

Äiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista, saarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat ja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet estävät heitä pääsemästä selvyyteen.

— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti rohkaista itseään ja tytärtään.

Se voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan tiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!

— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin. Nämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.

— Oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! ääntää äiti, tietämättä mitä hän sanoo ja vain toistaen jotain hokemaa.

— Emmeköhän mahda kulkea oikeaan suuntaan, sanoo Tumma ja hänen mieleensä johtuu hetki kirkkoveneessä, pojat ja ulkomaalaiset.

Yhtäkkiä kahahtaa eri haaroilla hankea ikäänkuin kuulia räiskähtäisi. Hevonen hypähtää syrjään ja pysähtyy sitten. Joku on tarttunut sen suupieliin ja joukko outoja harmaita haamuja kokoontuu reen ympärille.

— Halt — wer da?

Tummalla on sydän seisahtunut rinnassa eikä hän saa sanaa suustaan. Hän ei myöskään voi liikauttaa jäsentä. Hän ei saa selville, onko tämä mielikuvituksen peliä vaiko todellisuutta. Vihdoin viimein hän kuulee, että äiti puhelee jonkun miehen kanssa ja että he selittelevät ja selittelevät. Hän näkee myöskin, että heidän ympärillään on valkeihin kaapuihin puettuja suksimiehiä ja ymmärtää, että he ovat saksalaisia.

Saksalaisia, ystäviä, auttajia hädässä!

Se kiitollisuuden aalto, joka silloin käy hänen lävitseen, on viemäisillään häneltä kaiken voiman. Mutta äiti vetoaa häneen. Ja hän saa vihdoin viimein suustaan että he tulevat tuolta... tuolta... Isosta-Hiedasta ja tahtovat Paalajärvelle... tänne. Kirkko on vaarassa ovat kuljettaneet dynamiittia koko eilisen päivän. Bolshevikit ovat kuljettaneet dynamiittia!

Tämän ymmärtävät vieraat. He eivät kuitenkaan osoita mitään iloa ilmoituksen johdosta, jonka tuominen on molemmille naisille maksanut niin paljon vaivaa. Heidän vuorosanansa ovat lyhyet kuin komennukset. Ja yhtäkkiä viittaa yksi miehistä Tummalle, että hänen on mentävä reen perään toisen naisen kanssa, jotta hän pääsisi eteen. Muut miehet jatkavat matkaansa ja Tumma ja hänen äitinsä kulkevat uudelle suunnalle, viistoon maata kohden, vieraan sotilaan ajaessa hevosta.

Tumma on käynyt rauhallisemmaksi senjälkeen kun he ovat saaneet lausua tärkeän tiedonantonsa jollekin. Mutta nyt alkaa hirvittävästi palella.

— Ne olivat saksalaisia, kuiskaa äiti ja äänestä kuuluu, miten häntäkin palelee.

— Koettakaa kysyä, sanoo Tumma, — lähtivätkö hiihtäjät Paalajärvelle viemään sanaa. Hän ymmärtää ruotsia paremmin kuin suomea.

— He eivät luottaneet meihin.

Tumma muistaa sairaanhoitajattaren hunnun, joka heillä on huivin alla ja yrittää nopeasti vetäistä sen pois. Se ei kuitenkaan niin äkkiä lähde ja hänen liikkeensä ei ole jäänyt vieraalta huomaamatta. Mies sanoo jotakin, äänestä päättäen epäluuloista, ja kun nyt äiti jatkaa kyselyään, käy selville, että he ovat matkalla stabiin, esikuntaan.

Hevonen on nyt saanut toisenlaisen ajajan ja matka sujuu nopeasti läpi hangen, lumisohjon ja kohovesien. Päivänvalo alkaa tuntua, lumi käy valkeammaksi, metsänlaidat mustemmiksi. Tumma ja hänen äitinsä istuvat kosteilla heinillä kylki kyljessä, koettaen lämmitellä toisiaan, mutta hampaat kalisevat heidän suussaan. Eivät sanaakaan he lausu toisilleen. Äiti ajattelee, että tästä retkestä seuraa kuolemantauti, ja Tumma, että minkätähden hänelle pitikin tulla se tunne, että on lähdettävä liikkeelle, jos koko retki sittenkin on ollut turha.

— Kalt — was? sanoo ajaja oudon lyhyellä, ystävällisellä äänellä, kääntyen rekeen päin ja lisää vielä jotakin lohduttavaa.

Molemmat naiset ilostuvat näistä sanoista kuin lämpimästä juomasta ja selittävät, ettei se tee mitään. He lähenevät nyt rantaa ja tuolla ylempänä tuntuu olevan rakennusten ääriviivoja: jokohan olisi Paalajärven kirkonkylä? Äkkiä lyö valo heitä kasvoihin sellaisella voimalla, että se sokaisee kuin salama, reki uppoaa samassa veteen ja naiset luulevat viimeisen hetkensä tulleen.

— Hindenburg! vastaa heidän ajajansa johonkin, jota on huudettu rannalta.

Ja nyt nousee korkeilta vankkureilta miehiä, jotka tulevat reen luo ja alkavat puhua samalla lyhyellä täsmällisellä äänellä, millä nuo äskeisetkin puhelivat jäällä. Mutta yksi istuu jonkin arkun päällä ja kirjoittaa kaiken aikaa polvellaan. Hänen molempien korviensa kohdalla on kone ja hän puhelee, kuuntelee ja kirjoittaa lakkaamatta. Hän puhuu kenttäpuhelimessa. Taskulampun valossa, jonka häikäisevä säde nyt on käännettynä hangelle leiriytynyttä joukkoa kohden, näkevät naiset vakavia ahavoituneita kasvoja, jotka katsovat esiin harmaan kypärän alta. Kauempana on vankkureja, hevosia ja niiden takana vielä jotakin — olisiko sotamiehiä. Nuo tuolla, jotka makaavat peitettynä — ovatko ne haavoittuneita? Haavoittuneita täällä Suomessa...

Äiti se taasen on, joka saattaa puhua. Tumma on sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että hän vain vapisee ja nielee kyyneliään.

Nämä ovat saksalaiset! He ovat todella tulleet tänne! Koko sodan ajan ovat he yksinään seisoneet maailmaa vastaan ja nyt he ovat täällä. Tuollaisen näköisiä he ovat. Tuollaisissa puvuissa he ovat taistelleet Pinskin soissa, Masurian järvillä, Karpateilla. Näin he ovat valvoneet yönsä hangilla. Täällä Suomessa on ollut kiellettyä puhua yksin heidän kieltäänkään, on ollut kiellettyä milteipä ajatella heitä myötätunnolla, ja hädän hetkellä ovat he tulleet tänne, suomalaisten kanssa lunastamaan vapaaksi suomalaista isänmaata!

Äiti puhuu ja selittää. Nyt aletaan etsiä jotakin. Tulee mies harmaissa sarkavaatteissa ja puhuu suomea. Pian selviää koko asia. Kirkkohan voidaan jo tänä yönä tarkastaa. Hevonen käännetään nopeasti tielle, tulkki ja äskeinen ajaja lähtevät naisten mukaan ja niin ajetaan kohti Paalajärven kirkonkylää. Sarastavassa aamussa joudutaan vielä pari kertaa tekemisiin vartijoiden kanssa, huudetaan »Hindenburg» ja mennään eteenpäin. Äiti yhä keskustelee saattajamiesten kanssa.

— Puhuivat siellä Isossa-Hiedassa, että täällä pitäisi olla meidän omaisia.

— Jos lienevät valkoisissa joukoissa, sanoo suojeluskuntalainen, — vastaiseksi ovat vain saksalaiset tulleet Paalajärvelle, mutta me odotamme valkoisia joka hetki.

— Sitten kerrottiin, että minun tyttäreni mies olisi tullut saksalaisten mukana. Hän on ollut niin monta vuotta Saksassa, venäläiset kun häntä vainosivat. Että mitenkähän sen saisi tietää, onko hän täällä?

— Minä koetan tiedustella.

— Kunhan ensin tutkitaan kirkko, sanoo nuorempi naisista nopeasti. — Ensin kirkko!

Silloin vanha rouva jälleen alkaa:

— Tällä minun tyttärelläni on sellaisia aavistuksia eli tuntemisia, että nyt tapahtuu sitä tai sitä, ja hän on ollut siitä kirkosta sellaisessa hädässä...

— No, tällaiseen aavistukseenko koko epäilys perustuukin? kysyy suojeluskuntalainen.

— Ei, ei toki. Sitä puhuttiin Isossa-Hiedassa johtomiesten piirissä, että täällä on satimet valmiina.

— No, saadaanpa nyt nähdä.

— Mutta jos tahtoisitte olla niin hyvä ja tiedustella olisiko tohtori Falcke tullut saksalaisten mukana.

— Tohtori Falcke — olen kuullut mainittavan sitä nimeä, sanoo suojeluskuntalainen. — En tunne häntä, mutta luulen varmasti...

— Katsopas nyt Tumma! Pyörrytkö sinä? Hän on luullut, ettei hän elävin silmin näkisi miestään. Aijai, nyt hän pyörtyy...

— Ei, ei, minä voin hyvin.

— Olet vain niin kalpea. Sitten jos te olisitte niin hyvä ja tiedustelisitte valkeista joukoista pastori Lehtistä ja arkkitehti Falckea...

— Matti Lehtistä...? Hänhän on ollut meidän rykmentin pappi. Hyvin hänet tunnen. Hän on pitänyt meille monta kaunista ja rohkaisevaa saarnaa. Miehet hänestä kovin pitävät.

— Kuuletkos, Tumma, kuuletkos! Entä tunnettekos te Pentti Falckea?

— Kyllä — ne ovat aina yhdessä, Lehtinen ja Falcke, vai olette te heidän omaisiaan.

Naiset eivät enää sano mitään. He ajattelevat ihmettä, joka heille on tapahtumaisillaan.

Kun ajetaan ylös Valkaman ahdetta, muistaa Tumma, että tässä kerran kuoli vaari, kuullessaan kaipaamansa kirkonkellon soiton — varmaan hänkin kuolee, joutuessaan kaivattujensa eteen. Huhtikuun aamun vihreä sarastus kaartuu yli kylän ja kirkon. On hiljaista. Tuolla suitsuaa vielä sauhu jonkin asumuksen raunioiden ympärillä. Tuossa on jättiläismänty pirstoina hangella, tuossa on kuollut hevonen, pahasti pöhöttyneenä. Vartijasotamiehen astunta kajahtelee hiljaisuudessa. Se on saksalainen mies, kypärä päässä.

— Minne me nyt pääsisimme? puhuu vanha rouva äänellä, josta tuskin enää saa selvää, niin käheä se on. — Mitähän tuolla Laarilla on? Se on meidän vanha kotimme.

— Sehän sopii hyvin, sanoo suojeluskuntalainen — sinne piti tulla meidän upseereja, mutta menivät sitten pappilaan. Toinen pää rakennusta on saanut tykinkuulasta, mutta toinen on säilynyt. Astukaa sisään vain.

Naiset astuvat reestä. Suojeluskuntalainen lausuu pari sanaa sotamiehelle, vie käden lakkinsa reunalle, lupaa palata ja jatkaa matkaansa.

Vilusta väristen astuvat äiti ja tytär sisään Laarin portista. Vilusta ja ehkä mielenliikutuksestakin. Sotamies seuraa heitä.

* * * * *

Päivän noustessa tapahtuu saksalaisten ja suomalaisten riemullinen kohtaaminen Paalajärven kirkon alla. Tätä eivät näe Tumma Falcke ja hänen äitinsä. Mutta jännityksessä odottavat he vanhan kotinsa arkihuoneessa, mitä tuleva on. Sieltä ovat isäntäväet pakosalla, vain vanha palvelijatar on kotona ja hän kestitsee vieraitaan sillä vähällä, mitä talossa on, ja tekee heille selkoa viime aikojen tapahtumista.

Se suuri hetki, jota Tumma Falcke on odottanut pari vuosikymmentä, muodostuu aivan yksinkertaiseksi ja hiljaiseksi. Niinkuin hän ensi kerran näki Arne Falcken Isossa-Hiedassa tulevan yli pihamaan kuistia kohden niin näkee hän nytkin hänen tulevan. Eikä hän nyt ole paljoa tutumpi kuin silloin. Pitkät vuodet lepäävät heidän välillään. Kuume poskilla astuu hän kuistille häntä vastaan — hän on outo ja uusi saksalaisen sotilaslääkärin puvussa, outo ja uusi ja kaunis ja sanomattoman kallis. Tumma seisoo portailla eikä enää pääse paikalta, kuume ja kyyneleet puistattavat häntä. Hän tuntee suojelevien käsien tarttuvan hartioihinsa ja raukeaa niiden varaan.

Sitten istuvat he käsityksin, katsovat toisiaan silmiin ja lausuvat silloin tällöin jonkin sanan. Ja hymyilevät ja kyyneltyvät ja löytävät vihdoin murhevuosien ryppyjen takaa tutut ilmeet ja piirteet. Tänään on ihana kevätpäivä, lumi sulaa auringossa niin että sen silmin näkee.

— Pojat! huudahtaa Tumma yhtäkkiä ja rientää ikkunaan.

Siellä he tulevat, Pentti ja Matti, ruskettuneina, ahavoituneina, laihtuneina ja reippaina.

Että kuolevaisille ihmisille voidaankin lahjoittaa tällaisia hetkiä!

Pojilla tosin ei ole paljon aikaa, sillä muutamat miehet ehdottivat, että pidettäisiin jumalanpalvelus ennenkuin lähdetään marssimaan Isoa-Hietaa kohden. Mutta olipa se siunattu asia, että äiti ja mummo ennättivät tänne ehkäisemään sellaisen suuren onnettomuuden. Kauheaa olisi ollut, jos räjähdys olisi tapahtunut. Koko kylä olisi voinut mennä...

Matin täytyy nyt lähteä edellä, muut voivat tulla sitten, kun kellot alkavat soida. Eikö se nyt ole ihmeellistä, että maa pian on vapaa ja että suomalaiset saavat olla saksalaisten aseveljinä, saksalaisten, joiden kulttuuri on ravinnut meitä vuosisatoja! Vaan kukapa olisikaan ollut lähempänä auttamaan meitä kuin tämä meidän henkinen isämme. Nyt on tie auki Eurooppaan suoraan Saksan kautta. Eläköön Saksa! Mutta nyt täytyy rientää.

Muutamat miehet vain ovat ehdottaneet, että pidettäisiin jumalanpalvelus, mutta silti täyttyy kirkko harmaista sotilaista. Aurinko valaisee nuoria kasvoja, joille kuolemanvaaran läheisyys ja alituinen hengen alttiiksipano ovat antaneet oudon, varhaisen kypsyyden.

Kun Tumma Falcke omaistensa seurassa astuu tuttuun temppeliin, näkee hän tomun leikkivän auringonpaisteessa ihmispäiden yllä ja kuulee nuoren Matti Lehtisen äänellään täyttävän Herran huoneen.

Hän puhuu siitä, kuinka tässä Suomen omassa sodassa täyttyy sukupolvien kaipuu, kaikkien niiden isien ja äitien, jotka vuosisadasta vuosisataan ovat kaipauksellaan, ehkäpä kuolemallaan valmistaneet tätä aikaa. Millä onkaan tämä sukupolvi ansainnut onnen saada taistella isänmaan vapauden puolesta näinä päivinä, jolloin kaipauksen täyttyminen on niin lähellä? Kuinka he ovatkaan, isät ja äidit, kyynelin ja rukouksin kutsuneet lähemmäksi tätä päivää, jolloin työn mahdollisuus, vapaan kehityksen mahdollisuus olisi kansalle taattu. Ja meidän sukupolvemme osalle on langennut saada suorittaa loppuun vapauden taistelu...!

Tumma Falcke on vaipunut penkkiin. Hän ei enää kuule mitä pappi puhuu. Hän tuntee kuinka suuri ja mahtava kellonääni täyttää hänen rintansa ja soittaa siellä sitä säveltä, joka vuosisatojen aikana on kantanut isien ja äitien kaipausta korkeuteen. Kaipaus ei koskaan mene hukkaan, kerran se täyttyy, jollei tässä sukupolvessa, niin tulevissa ja jollei tässä vuosisadassa, niin tuhannen vuoden jälkeen. Näin tältä korkeudelta kun katselee elämää, niin ei ole eroa eikä kuolemaa — isät ja äidit elävät uusissa sukupolvissa. Kuolema on vain jotain näennäistä. Todellisuudessa on ikuinen yhteys yhteisessä kaipauksessa.

Hän havahtuu siihen, että hänen ympärillään pauhaa vanha virsi.

Ja kun hän kyyneltensä läpi katsoo ylöspäin, näkee hän urkulehterillä, siellä missä hänen isänsä kerran seisoi, omat poikansa.