Part 4

Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa, ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri, niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset, jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.

Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.

Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja. Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa niinkuin Mattikin.

* * * * *

Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä, tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun. Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär. Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan. Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin. Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun, mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.

Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä. Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa? Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain. Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.

Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia, sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana, välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa. Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja. Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.

Senjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään kertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus ajoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne juhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin likellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti jo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat. Ja vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli kuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa puhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli juhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena se juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he jännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo suuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa, nimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi tokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin oli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset lauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä riitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua paljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat katselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka vaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa, vaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean löylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet ja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus ja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien, ja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä. Ruisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa sirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului sirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän aikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt. Olisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja sitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon ja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa ja antaa rakentaa.

Hänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä kerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän ajatteli, mutta ei puhunut mitään.

Silloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa, mutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he ovat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään pääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.

Lehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän olisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta kaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa vielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja muutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä pojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas, tässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään sanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten asioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli herätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten puhuessa.

Saunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää jonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi paitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se mukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin olevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.

Ja taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien lehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja kaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit valkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän eikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa koskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat kaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi hänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai hänet unohtamaan, missä hän oli.

— Äiti! parahti hän ja oikaisi molemmat kätensä.

Mutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut keskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä mintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi siitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei näkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä tästä mahtanee syntyä.

Kirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä huomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.

Paalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa viettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni saattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti. He olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet saappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse valtatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat vuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden jälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla isäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia tyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi ympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden. Asumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja portaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat keisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä liikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin jäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa, käärittyinä valkoiseen liinaan.

Kirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja aitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä levittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni vielä pitkin aironvedoin rantaa.

Kukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät heidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei nyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt. Hän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin mäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli muinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto. Mökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli paikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi järvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.

Sydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän muuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja tuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.

— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. — Eikös se ole jo tässä?

Siellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli mies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.

— Juokaa pian nyt, että ennätetään mukaan, hoputti poika.

Hän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki tunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän eteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.

— Onko maksaruoho jo kukassa? sanoi vaari äkkiä.

— Mäki on keltaisenaan, vastasi poika.

He ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin ja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti samassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara taivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen iloinen, raikuva huomensoitto.

Vanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan tuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän oli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään, kaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä muodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin häntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja kysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin sai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot alkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei liikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä nimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen pojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen viulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön Tuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi nuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se oli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi tuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan se on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane, paras nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa paarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä siellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen. Monet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt ruumiina.

Yhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä noutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen nimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä kuolemantapausta.

Ihmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli koetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle oli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut, ymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin sielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat hänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli saanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä, ettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei kulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi kuolleen vieressä ja itki katkerasti.

Kruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria ja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen ystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän ottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu kääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla tämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi saanut opetusta.

Vaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän ollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit tulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa vasten.

Silloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään ja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin olkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua, jota ääni kantoi ylös taivaaseen.

Nyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla, jonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin paljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan laudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt Se oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti ennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.

VUOSIA MYÖHEMMIN

Lehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä pyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen ja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran erikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja toissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma ja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut oratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti, koululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon — se oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista hermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut harjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli vannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.

Niin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään lepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa ihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa lukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty. Mutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja siihenhän kanttorikin kuului.

Isää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten välillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia ja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä kuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja ajatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua. Samaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän ruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja lukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha Sacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli levoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen maalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet siellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti toivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen, sitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin halutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun ei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle kyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin parempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet siellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita vanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on, siellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi koettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi tulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran hän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on hänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi sivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin Sacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten häntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen ajan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon eivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet Ison-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta kun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa. Ja niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten kuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he istuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen sillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat olevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä työtä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat jälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka parempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä sormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli paalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja aikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.

Ehdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista — nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma, jota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan nuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon, vaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten kävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla puhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten keskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista. Niin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi, että muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku oli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen markkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö sellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi yleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan. Ei mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän sinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä kuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin sukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli emännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan hänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla toimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa harvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut, mutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä tänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut miehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että ne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut oman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin oli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi tulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa jättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin, että emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä, että se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita puheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne olivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän kanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut oikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa tuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului nuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi, ettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen niskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä luona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä? Ei, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän sukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle suuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä oli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka perinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra Arne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä Ison-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke oleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen rouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra Arne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika oli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut maailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni rouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut sisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon välittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä hän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen naimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli oikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että hän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee hänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy hupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen, sillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan. Ei siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut» rahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko Arne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.