Part 6

— Jaahah, jaahah. Millä voin palvella? Minulla on hyvin vähän aikaa... Tottahan herrasväet ovat saaneet kahvia, äiti, tottahan sinä olet tarjonnut. Ehkä kuitenkin vielä ottaisimme yhdessä pienen päällispisaran? Onhan sinulla kahvia, äiti?... No niin, hyvä on, jos olette ravitut. Vierasvaraisuutta vastaan ei saa rikkoa, sekin on jumalallinen käsky. En tosin koskaan ole saanut selville missä se käsky seisoo kirjoitettuna, mutta viisaammat ihmiset ovat minulle sanoneet, että sellainen käsky on. Jaahah, jaahah, vai kantaatti... kuorolle ja torvisoittokunnalle. Ja minun pitäisi johtaa — jaahah, jahhah. Mutta kai sentään olisi parasta, että säveltäjä itse tulisi johtamaan. Noo, ei kai hän nyt niin maailmoja maksa. Jos kerran hyvää olla pitää, niin täytyy olla valmis maksamaan myöskin... Ei, ei puhuta nyt minusta, vaan säveltäjästä. En ole tullut sitä ehkä koskaan julkisuudessa sanoneeksi, mutta minä en hyväksy näitä nykyisiä säveltäjiä. Harjoitan paraikaa omaa sävellystä — oman kylän voimilla vain. Se ei ole kantaatti. Ei siksi, että kyllä minulla niitäkin on, joita sopii kutsua kantaateiksi. Tuo kirstu tuossa huoneessa — taisitte istua sen kannella — se on täynnä sävellyksiä... Niin, niin, mistäpä te sitä tietäisitte, minä en kulje toitottamassa pitkin pitäjää, että minulla on sävellyksiä valmiina kaikkiin juhliin sadan peninkulman alalla kymmenen vuoden kuluessa. Mitäpä minä. Mutta jos kuulette, että tarvitaan sävellyksiä, niin suotta niitä tilataan Helsingistä. Täällä ei ole puutetta — hän löi rintaansa niin että märkä hiha läiskähti, — eikä täälläkään — hän vei oikean käden sormet otsaansa kohden ja koputti siihen, suurten tummien silmien katsellessa ylös kulmakarvojen alta, jotka olivat kuin liidulla piirretty säännöllinen kaari. — Ei ole puutetta, sanon minä. Jo kun minä poikasena soittelin markkinoilla, niin omiani soittelin. Ette ole siitä kuulleet, mitäs te. Sellaista se on, kun ihmiselle kaikki soi. Ja sitten vaaditaan, että minä kuuntelisin Flyktin pariskunnan tai Kallen Mantan tai Tupun lautamiehen veisuuta. Parinpellon sonni on parempi musiikkimies kuin Tupun lautamies eikä sekään tule kirkkoon puhkomaan ihmisten rumpukalvoja. Minulla on sävellyksiä, minulla. Ja ne ovat musiikkia. Ne laulavat, minun sävellykseni. Mutta nämä nykyajan säveltäjät, ne suuret ja tunnetut, ne maalaavat. Ja se on pahasta. Se on herjausta, se menee ulkopuolelle musiikkia. Teidänkin kantaattinne — vaikken ole nähnyt yhtään tahtia, niin tiedän jo etukäteen, että siinä on jokin hyvä kohta, jonka säveltäjä on kopannut joltakin vanhalta mestarilta — paljon on varkaita tällä alalla — ja muu kaikki on hölynpölyä, törkyä, rojua, santapaperia. Ei kiitoksia, pyytäkää säveltäjää itseään. Tulen kernaasti kuuntelemaan. Kyllä minä ne tunnen: ne etsivät. Koko ikänsä ne etsivät, mutta valmista ei siitä tule. Sillä niillä ei ole nöyryyttä. Taiteellisessa työssä vaaditaan nöyryyttä: en minä vaan Jumala. Minä olen kannel, Jumala on myrsky, Jumala on iltatuuli... No niin, ne asiat eivät ole juhlatoimikuntia varten ettekä te niistä ymmärrä enempää kuin Flyktin Tilta laulusta. Kunhan te vain olette saaneet suuhunne sanan kantaatti, niin sitä te veisaatte. Kantaatti, kantaatti, meidän juhlaan tulee kantaatti! Voisitte yhtä hyvin sanoa »tomaatti». Se tekisi yhtä hyvän vaikutuksen, sillä Ison-Hiedan sahalla ei tiedetä eroa tomaatin ja kantaatin välillä. No niin, kantaatti on siis tilattu ja viraltapantu kanttori Lehtinen antaa teille sen neuvon, että otatte säveltäjän esittämään. Minä painun oratoriooni minä. Niin, minun sävellykseni on oratorio. Ja kirkonkello esiintyy siinä yhtenä solistina... Kiitoksia, kiitoksia vain. Minä, kuten sanottu, en hyväksy tätä uutta suuntaa. Rumpukalvooni koskee, kun näen nuptitkin. Pitää olla paksut rumpukalvot niitä epäsointuja varten. Se johtuu kontrapunkteista. Koko nykyajan säveltaide on rakennettu kontrapunktille. Minä en tiedä kontrapunkteista mitään enkä tahdo tietää... Kyllä kai tiesitte kenen pyysitte — antaa hänen selviytyä tekeleestään... Vai hyvät sanat. Jokohan tosiaan olisi? Kuka sen sanoo, että ne ovat hyvät? Joku suutari täällä ne tietysti on tehnyt ja ylistetään niissä koneita, jotka vapauttavat ihmisen työstä. Hiisi vieköön, kirjoittakaa säveltäjälle ja jättäkää tällainen tuntematon vanha lukkari rauhaan... Vai niin, vain niin, te aiotte maksaa. Todella? Se on melkein uutta se. Puhujat ja juhlarunoilijat ja taiteilijat nehän elävät kunniasta, ei niille toki mitään makseta. Vastahakoiselta tuntuu maksaa yksin niiden matkalipustakin. Sillä kun ne nyt kerran ovat sellaisia yläilmojen asukkaita, niin tuntuu juhlakomiteojen jäsenistä suorastaan siltä, että niiden pitäisi yliluonnollisella tavalla ilmestyä yleisön eteen. Oi armias, jos tällainen köyhä saatana sanoo juhlatoimikunnan rahastonhoitajalle, että hän on matkustanut toisessa luokassa... Kiitoksia, äiti, — kuulen että tyttäreni on tullut matkalta ja minun pitää päästä hänen puheilleen... Vai niin, että on kassa tätä kantaattia varten. No, uskaltaako kysyä, miten paljon tässä kassassa on rahaa? Jaa-ah, jaa-ah, vai puolen viidettäsataa markkaa. Onhan se koko kapitaali. Sillä te jo saatte säveltäjänkin tänne. No, minä ajattelen asiaa, menkää, pitäkää sadetta vaikkapa pappilan navetassa — siellä on komea kivinavetta, pitäjän rahoilla rakennettu, vaikkei pitäjällä ollut varaa paikata kirkon kattoa urkujenkaan kohdalta. Saakeli teidät kaikki periköön. Kuka sen on sanonut, ettette te saisi kastua. Märkä olen minäkin... No, jos olette Amerikassa asti käyneet, niin pitäisi teidän vesi tuntea eikä sitä peljätä. Annan ensi tilassa vastauksen. Mutta jos minä tulisin — mitä minä en vielä ensinkään lupaa — niin katsokaakin, ettei juhlan loputtua joku aasi saapasta luokseni lavalle ja sano: mitäs sitten oltaisiin velkaa? Ja kun minä vastaan: minun lippuni maksoi kaksikymmentä markkaa, niin hän sanoo: toimikunnassa päätettiin antaa kymmenen. Jos, jos, jos jotakin tällaista tapahtuu, niin minä otan suurimman torven ja minä lyön sen miehen kuoliaaksi. Ja karkaan vielä sivuhuoneeseenkin ja lyön teitä kaikkia päähän, niin ettette ikinä nouse... Minä olen vihainen kaikelle moukkamaisuudelle enkä sitä säästä enempää kuin sontakärpäsiä. Olen väsyksissä, olen juovuksissa, ettekö sitä näe. Maailman epäsoinnut repivät sieluni haavoille. Hyvästi, hyvästi, ajattelen asiaa. Kun yhdenkin kerran saisi kuulla puhtaita sointuja. Pietarissa minä kuulin, se oli taidetta — sellaista kun voisi luoda täällä. Vai voitte te maksaa. Selvä on, tarvitsen rahaa, mutta en ole mikään kontrapunktisäveltäjä kaupungista, joka säveltää rahasta ja rahan vuoksi. Hyvästi vain ja Herran huomaan.

Äiti selitteli jotakin vieraille ja seurasi heitä kappaleen matkaa. Sacklénin syyksi kuului panevan isän humalan. Mutta Tumma ajatteli, että kävipä tämä oikein hyvästi. Isä tyhjensi koko kiukkunsa näihin vieraisiin ihmisiin ja tuli lauhana miehenä perheensä luo. Hän oli hyvin väsynyt, mutta kun hän näki Sorjan, niin hänellä yhtäkkiä taasen oli voimaa.

— No, tässäkö sinä taasen olet, sinä kuningatar, joka et nouse valtaistuimellesi. Vai ei minulle riittänyt surua tämän päivän osalle, vai ei riittänyt, että minut on häpeällisesti erotettu toimestani sentähden etteivät minun korvani kestä sotkua. Pitikö sinunkin taasen tehdä isällesi tämä suru? Minä olin laskenut, että jos itse annan sinulle opetusta loma-aikoina, niin vielä ehdit ajoissa ulkomaillekin. Etkö ymmärrä, että pohjasivistys pitää olla. Kaikkialla sinulta kysytään sitä. Aivan niinkuin minulta kysytään kontrapunktia. Minä en hallitse sitä! Ja minua ei kukaan ajattele ja kuolemani jälkeen tyhjennätte sävellykseni kauppiaan eteen ja kiitätte häntä, jos hän tahtoo käyttää ne sillin ja lipeäkalan ympärille. Kyllä minä teidät tunnen. Kaupungin säveltäjältä tilataan tänne kantaatit. Vain sentähden, etten tunne kontrapunktia. Kivenä se tuossa makaa edessäni ja varmaan se kerran murskaa minut. Ja sinun edessäsi tulee olemaan pohjasivistys. Et minnekään pääse, kun ei sinulla ole sitä. Kuinka me olemmekin äitisi kanssa koettaneet. Sackléniakin, senkin rankkitynnöriä, tässä syötimme kuukauden, että hän lukisi kanssasi kieliä. Ja vielä sata markkaakin hänelle annoin.

— Isä... isä, alkoi Sorja, nostaen päätään, jota oli pidellyt käsiensä varassa siinä istuessaan matalalla tuolilla lieden luona.

— Älä puhu mitään! sanoi kanttori ja purskahti itkuun. — Kaikki ponnistukseni ovat olleet turhat, sillä onnettomaksi olet tehnyt isäsi. Nyt en minä enää koetakaan jättää juomista, vaan kaikki minä juon mitä irti saan, vaarivainajan viulunkin juon. Hukkaan minä menen ja tahdonkin mennä. Niin meni ennen minua minun isäni ja vaarini. Jos minua olisi yksikin ihminen joskus ymmärtänyt. Mutta sinäkin, äiti — muistatko kun minä olin saanut valmiiksi laulun myrskylinnusta ja pyysin sinua kuuntelemaan, niin haukottelit vain etkä ensinkään syttynyt minun kanssani. Sanoit, sanoit, että se oli kaunista, mutta ethän osaa erottaa minun laulujani muiden lauluista! Sinä valvoit pienten lastesi luona, se on totta — sitähän tahdoit sanoa. Kuiskaa, mutta älä tänään puhu ääneen, tiedät miten minuun tänään tekee kipeää. Minun isäni, minun isä-raukkani — roistoksi häntä sanoivat ja elinkautiseksi. Nero hän oli ja hukkaan hän meni. En koskaan nähnyt häntä, mutta kuulin kerran. Veneeseen kuulin, kun soutelin linnan ympäri. Siellä lauloi joku. Vanginvartijan vaimo sanoi, että se oli isäni. Kaikki ihmisen kaipaus oli siinä laulussa. Ah, minä en jaksa elää, kun sitä ajattelen, tuosta minä viillän auki. No, menkää pois siitä, enhän minä sitä tee, mutta sen sinulle sanon, Sorja, että sinuun olen pannut kaiken toivoni.

Sorja oikaisi itsensä suoraksi.

— Isä... lakatkaa nyt, jos tahdotte että minä en tee jotakin... jotakin... jotakin...

— Mitä sinä tekisit? Se vielä puuttuisi.

— En itsekään tiedä. Voisinhan mennä ja tehdä jotakin, josta ette pitäisi.

— Sorja, sinuun olen pannut kaiken toivoni.

— Älkää te minuun panko mitään toivoa. Hyvä, jos saan henkeni elätetyksi. Minulla ei ole kielipäätä. Ehkei ole ääntäkään...

— Älä herjaa, kiittämätön. Sinulla on ääni! Sinulla on tempperamentti, sinulla on ulkomuotokin. Sinulta puuttuu vain usko ja itseluottamus. Etkö nyt voi isäsi tähden... Pitääkö sukupolvien kaipuun vuotaa hiekkaan, isoisäsi ja isäsi...

— Minulla itselläni ei ole mitään kaipuuta. Mikä minä olen täyttämään teidän kaipuutanne. Olisitte itse ruvennut laulajaksi, tai vaikkapa teatterilaiseksi.

— Lapsi, et tiedä mitä puhut! Kuka minua neuvoi ja opasti? Renki minä olin ja käänsin pellolla lantaa. Äitisi voi sinulle sanoa, että kruununvouti piiskasi minua, kun näki viulun käsissäni. Jollei äitisi olisi ottanut minua, niin olisin jäänyt pellolle. Mutta äitisi rakastui, minä olin siihen aikaan toisen näköinen kuin nyt. Se oli äitisi, joka toimitti minut kaupunkiin. Olisit antanut minun vääntää kiviä ja ajaa lantaa, Aliina. Ehkä olisi polttoni ollut pienempi. No, älä itke siinä — hyvä on niinkuin on. Mutta sinä Sorja, älä sinä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi.

— Eihän se ole minun syyni, että olen tässä maailmassa.

— Mene sitten ja syytä Jumalaa, ymmärtämätön ja kiittämätön lapsi. Jos minä sanon sinulle, että on sävelletty ooppera sinua varten. Isäsi on sen tehnyt sinua varten. Sellaista ei ole ollut koko Suomen maassa. Isäsi on ensimmäinen, joka on sellaisen tehnyt. Sinä saat astua kansasi eteen ja puhua sille. Ja sinä saat viedä kansasi nimen maailmalle. Vieläkö nyt syytät siitä, että olet tässä maailmassa. Sorja naurahti tavalla, joka pelottavasti muistutti kanttori Lehtisen naurua. Tumma läheni nyt isäänsä ja koetti jotakin sanoa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Isä käveli edestakaisin, vuoroin avaellen paidankaulustaan ikäänkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa vuoroin hieroen käsiään lieden luona ikäänkuin häntä olisi palellut. Sorja istui kahvikuppinsa luona, joka oli jäänyt juomatta, ja silitti koiran päätä.

— Kun ette ole ennen sanonut tätä, huomautti hän. — Olisin paljon aikaisemmin sanonut teille, ettei minusta pidä mitään toivoa.

— Olen sinusta ollut niin lujasti vakuutettu. Kaikki varani olen pannut sinun kasvatukseesi.

Sorjan nauru kalskahti jälleen ja hän pusersi koiran päätä molempain käsiensä välissä.

— Ohoh!

Isä pysähtyi ja paksu musta tukka otsalla värähteli. Äiti pyysi kymmenennen kerran, että hän muuttaisi ylleen kuivat vaatteet. Tautihan siitä tulee, kun vaatteet ovat märkinä. Mutta kanttori työnsi pois vaimonsa.

— Sano, sano pois, mitä tarkoitat, Sorja.

Nyt tuli Tumma isänsä eteen.

— Hän menee tehtaaseen, jos häntä vielä kiusaatte! huusi hän.

— Mitä? sanoi isä äänellä, jolla lasta tai eläintä puhutellaan. — Vai oletko sinäkin jotakin tietävinäsi? Tämän lapsen olen sinun tähtesi kokonaan laiminlyönyt, sinä Sorja, jota olen rakastanut yli kaiken...

Sorja pyyhki hiuksia otsaltaan. Ne olivat märät, ei voinut tietää sateesta vaiko hiestä.

— Niin, sanoi hän, — ja minun kun juuri piti kysyä, miksi aina kiusaatte minua ettekä tuota Tummaa. Antakaa nyt hänellekin pohjasivistystä.

Isä katseli pyöreiden silmälasiensa alitse vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tyttäristään. Äkkiä alkoi häntä yskittää. Silloin hän huomasi vaimonsa, joka kauan oli seisonut hänen edessään, vaateläjä käsivarrella.

— Ehkä tämä on näin sallittu, sanoi rouva Lehtinen kalseahtavalla äänellään, joka oli niin tykkänään ristiriidassa hänen lempeiden, hiljaisten liikkeidensä kanssa.

— Millä me olisimme vieneet perille Sorjan kasvatuksen kun tämä pohjasivistyskin on tullut niin kalliiksi.

Kanttori tempaisi vaatteet hänen käsistään.

— Näitä asioita et sinä ymmärrä, äiti. Valtio kustantaa nerot. Valtio, valtio, hallitus, kansa, isänmaa — ymmärrätkö nyt. Mutta pohjasivistyksen antaa koti.

— Eihän valtio kustantanut sinuakaan eikä isääsi...

— Älä puhu, äiti! huusi kanttori ja vei kädet korviaan vasten. — Ojenna kätesi, kävele, liiku, naura, hymyile, mitä muuta hyvänsä, mutta älä puhu. Sinä tiedät, että olen nainut sinut rakkaudesta enkä koskaan ole pitänyt muista kuin sinusta. Mutta puhua et voi... et ainakaan nyt. Anna anteeksi. Mutta on niinkuin lapset rämpyttelisivät pianoa — koko lihavalla kämmenellään yhtaikaa. Oi sinä ihmisraukka, sinulla ei ole ihmisen ääntä...

Rouva Lehtinen taipui ottamaan maasta vaatteet, jotka olivat vierineet kanttorin käsivarrelta. Saman asian oli hän samoilla sanoilla kuullut satoja kertoja ennen, mutta hän ei koskaan siihen tottunut ja kyyneleet tunkivat aina katkerina kurkkuun. Kun hän taasen oikaisi itsensä, olivat kasvot kuitenkin ihan tyynet.

— Katso, jatkoi kanttori, — minä, isäni ja isoisäni menimme hukkaan siksi, ettei kukaan meitä huomannut. Valtiolle täytyy näyttää nerot, se ei itsestänsä voi niitä etsiä. Ne täytyy viedä valtion eteen ja näyttää sille sormella: tuossa... tuossa... tuo tuottaa sinulle kunniaa, kasvata se! Sillä lailla minun piti viedä Sorjani, oma tyttäreni. Mutta en voi viedä häntä ilman pohjasivistystä... Aina sinä, äiti, katkaiset siipeni, aina sinä tulet ja puhut minulle rahoista. Ikäänkuin minä en tuntisi sitä pirun keksintöä — rahat ja viina, ne on piru keksinyt ja molempia rakastaa ihminen yhtä paljon kuin pirua itseään, niiden isää... Sorja, vielä ei ole myöhäistä, vielä voit pelastaa kaikki. Voit lukea talven kotona. Kaikki mitä oratorioni tuottaa, kaikki panen tähän. Otamme toisen opettajan, vakavan ihmisen, joka ei tarvitse viinaa. Keväällä suoritat tutkinnon. Isäsi lähtee mukaasi, pyydämme nöyrästi, että opettajat antavat sinulle tarvittavan pohjasivistyksen... Sorja, hellitä jo kätesi tuosta elukasta ja kuuntele mitä sinulle sanotaan.

Koira vingahti ja ryömi pöydän alle. Sorjan kasvoilla näkyi taistelun myrsky. Tällä hetkellä hänellä vielä oli valinnan vapaus. Seuraavalla hetkellä ei hänellä enää ollut. Hän jäi kumaraan asentoonsa istumaan, ravisti siinä päätään ja huusi itku kurkussa:

— Antakaa minun olla. Minä en tottele teitä. En tahdo lukea. Venäläistä kirjaa en ota käteeni. Sen Pietarinmatkan jälkeen ette muusta puhu kuin oopperasta ja taiteesta. Minä en kärsi taidetta, en laula enää yhtään säveltä, en koskaan. Mitä teistä on tullut, isä? Olisitte jäänyt pellolle, niin olisitte nyt ehkä muonarenki ja minä ja sisareni palvelisimme pappilassa. Nyt emme kukaan kelpaa mihinkään. Minä en enää kuule teitä, menen minne tahdon, en yhtä yötä ole teidän kattonne alla. Maailma on nyt kotini!

Viime sanojen aikana oli tyttö noussut ja oikaissut itsensä täyteen mittaansa. Kanttori katseli häntä niinkuin tuntija katselee taideteosta. Tyttären jokainen liike, jokainen epätoivon purkaus sai hänen ihastuksensa vain kasvamaan.

— Ja sinä menet hukkaan, ja sinä menet hukkaan! äänteli hän hiljaa itsekseen. — Eikä kukaan voi minua auttaa. Ei kukaan...

Hän purskahti itkuun.

Nyt sai pieni hento rouva Lehtinen kuljettaa pois voimakkaan miehensä. Hän seurasi tahdottomana makuuhuoneeseen ja lyyhistyi siellä vuoteen laidalle. Hänen vaimonsa riisui märkiä vaatteita hänen yltään, vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa. Eikä sekään tapahtunut ensi kertaa, mikä nyt tapahtui: rouva Lehtinen ojensi miehelleen paperiliuskan, johon oli kirjoittanut: nuku, rakas isä, siihen asti kun kuoro tulee. Herätän sinut ajoissa. Koetan myös puhua lapsille. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Mies jäi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti kattoon, jonka alkuaan valkoiseen maaliin sade ja kosteus olivat tehneet käsittämättömiä kuvioita. Musiikkimiehet seinillä näkivät kovaosaisen veljensä hiljalleen tyyntyvän ja menevän uneen.

Mutta kodin muutenkin niin hauras rauha oli rikki. Sorja lupaili lähteä etsimään jo seuraavaa yösijaansa muualta. Tumma esitteli hänelle hieromaoppia, silittäjän-oppia, neulomakurssia, puutarhakurssia, sairashoitokurssia. Sorja oli tuskastunut koko maailmalle ja sanoi vastaan kaikkeen.

— Tehdashan tässä on lähellä, mitä minä kauemmas.

No niin, mene, mene. Ja vaikkapa mene naimisiin sen Laineen taikka Hyrskyaallon kanssa.

— Älkää, hyvät lapset, tuli äiti väliin, tuodessaan märät vaatteet keittiöön kuivamaan. — Olkaa armeliaat, äitinne on niin väsynyt.

Tytöt vaikenivat ja tuijottivat pimenevään iltaan. Sadeilman harmaa harso peitti pihamaan ja katot. Keltainen lehtiterttu pihakoivussa erottautui harmaasta. Niinpian kuin äiti oli mennyt, kuiskailivat lapset taasen toisilleen. He olivat tänään tavallista onnettomammat ja taipuvaiset etsimään onnettomuutensa aiheuttajia. Isän virheet näkyivät äkkiä hyvin paljaina, näkyi miten hän eli valheiden ja kuvitelmien maailmassa, miten hän ryypiskelemällä ja takaamalla oli tuhlannut pienet ansionsa, ja vieraita hän kuljetti taloon niin ettei siellä koskaan ollut pyhää. Mitkään tulot eivät riittäneet heidän kestitsemiseensä. Silloinkin kerran, kun niitä keskellä yötä tuli sellainen liuta ja äidin ja heidän, tyttöjen, piti antaa heille vuoteensa ja valmistaa ruokaa, silloin syksyllä... Niin kauheasti he säikähtivät, kun heräsivät siihen, että lyötiin ruutuun. Kanttori Koponen ja maisteri Sacklén olivat jo tullessaan humalassa ja yön ja seuraavan päivän kesti tätä menoa. Myöskin äidin heikkoudet näkyivät nyt yhtäkkiä oudon selvästi. Äidillä oli todella niin särisevä ääni, että tuntui pahalta sitä kuunnella. Eikä äiti ollut sivistynyt ihminen. Isä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut sivistynyt vaimo. Äiti ei ollut koskaan osannut pitää häntä ja hänen vieraitaan kurissa. He eivät olisi uskaltaneet, jos äiti olisi ollut toisenlainen. Vihdoin viimein kävivät kodinkin puutteet tämän apean mielen valossa oudon silmiinpistäviksi. Kaikki kuluneisuus ja rikkinäisyys näkyi. Muistui mieleen, että uusista seinäpapereista ja uudesta sohvanpäällisestä oli puhuttu monta vuotta. Keittiön pöytä oli iänikuinen ja kulunut loville, ei kahta samanlaista tuolia siellä ollut ja mistä puuttui selustin, mistä jalka. Köyhää täällä oli oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

— Minä en missään tapauksessa jää kotiin, sanoi Sorja.

— Mutta jos saisimme rahaa lainaksi Ison-Hiedan tädiltä, johtui yhtäkkiä Tumman mieleen.

— Hän nyt antaisi! naurahti Sorja katkerasti. — Kuka meille antaisi, kun isä on menettänyt virkansa. Meillähän jo ennestään on niin paljon velkaa. Olisit vain nähnyt kuinka ivallinen ryssänopettaja oli — mitä hän määrää tutkinnon nimipäiväkseen, onko se minun syyni! Minä vihaan häntä, koko elämää minä vihaan... Tuo keltainen terttu tuolla, se on ainoa, joka puhuu totta.

Onnettomuus oli tullut taloon. Tai eihän oikeastaan se mikä oli tapahtunut, ollut mitään niin ratkaisevaa. Ei kai ensi kertaa tapahtunut, että huonopäisen nuoren tytön täytyi heittää koulunkäyntinsä. Mutta kaikilla oli outo tunne siitä, että elämä kodissa nyt oli kääntymässä joillekin uusille raiteille ja että se mikä oli tulossa, ei ollut hyvää. Sade ulkona ynisi alati samalla nuotilla, iskien pienet itsepintaiset pisaransa kattoon ja ruutuihin ja syöpyen sisään laesta, joka oli laho.

Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään.

Äiti ja tyttäret olivat ruualla keittiössä kun läpi sateen juoksee naapurista kestikievarin poika ja hengästyneenä läähättää tulemaan:

— Maisteri Sacklén lähetti kysymään, että eikö jo tulla. Laiva pian lähtee. Ja eikö kanttori ole toimittanut asiaa. Ison-Hiedan emäntä on kovin kipeänä ja lähetti maisterin tänne. Kanttorin piti toimittaa asia.

— Miksei maisteri sitten itse ole tullut tänne? kysyi äiti.

— Maisteri on maannut koko päivän, vasta nyt heräsi ja sanoi kiireen olevan.

— Parasta, että minä tulen sinne.

Rouva Lehtinen päästi silmänräpäyksessä kädestään veitset ja perunat ja irroitti vyöltään esiliinan. Toivon kipinä oli syttynyt hänen väsyneissä silmissään. Tyttäret olivat kuulleet hänen joskus sanoneen, että hän toivoo Ison-Hiedan tädin vielä kerran tulevan omantunnon herätykseen ja muistavan köyhiä sukulaisiaan. Olisiko siis hetki nyt tullut? Äiti läksi sellaista kyytiä, ettei hän ottanut edes huivia olkapäilleen.

Tytöt katselivat ääneti, miten he menivät polkua läpi märän heinän, äiti edellä, nostattaen molemmin puolin hameensa helmoja, poika paljasjaloin perässä.

Tumman koko olennossa oli jotakin säikähtynyttä. Hän aavisti, että hän Ison-Hiedan emännän kummityttönä nyt saattoi tulla kysymykseen.

— Ehkä sinä nyt tulet rikkaaksi, sanoikin samassa Sorja.

— Sitten minä maksan kaikki velat ja ostan nämä huoneet ja korjautan katon ja pannaan seinäpaperit. Ja sinä saat mennä musiikkikouluun ja isä matkustaa suuriin konsertteihin ja kirkonkatonkin minä teetän uuden.

— Ohhoh — luuletpa sieltä paljon tulevan.

— Ei suinkaan sieltä mitään tule. Leikillä puhun.

— Parasta on ettei mitään odota.

Niin he päättelivät, mutta he eivät voineet estää odotustaan kiihtymistään kiihtymästä. Sillä ei nyt Ison-Hiedan täti sulansuotta lähettänyt äitiä hakemaan ja pannut koko laivaa odottamaan. Vuosikausiin ei Ison-Hiedan täti ollut lähettänyt heille edes tervehdystä, hän oli jostakin syystä suuttunut isälle ja äidille, ja nyt hän lähettää äitiä noutamaan. Häntä oli pyydetty monen heidän lapsensa kummiksi ja vasta Tummalle hän oli ruvennut. Silloinkin hän oli suuttunut, kun lapsen nimeksi pantiin »Tumma» — ehkäpä hän olisi tahtonut Kreeta-Karoliinaa. Ei Sorjalla enempää kuin Tummallakaan ollut Ison-Hiedan tädistä mitään muistoa. Ja nyt hän lähettää noutamaan äitiä.

— Ehkä hän tahtoo sanoa hyvästi ennen kuolemaansa, johtui taasen Tumman mieleen.

— Niin, ehkä hänellä on omantunnonvaivoja. Hehän ovat kasvatussisaret.

— Ja meidän äiti hoiti hänen isänsä. Hänen hautajaisissaan täti kävi täällä Paalajärvellä — ei sitten. Minä en muista sitä enää.

— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä sellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän kaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.

— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan kärsinyt isää.

Tumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi naittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen tila.

— Pitäisiköhän herättää isä? sanoi Tumma kuin apua hakien.

— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä tehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.

Oli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen usvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja hahtuvillaan verhonnut koko Laarin.

— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi Tumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.

— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme kuolleet.

— Miten sinä luulet, että isä olisi jaksanut elättää viisi lasta.

— Olisi kai ollut pakko. Mutta me olemme heikommat, kun olemme nuorimmat.

— Onko niin?

— Ajattelin vain — mistä minä tiedän.

— Eikö äidin jo pitäisi tulla?

— Ei siitä ole kymmentä minuuttia, kun hän läksi.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos Ison-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.

— Kyllä minä olisin valmis ottamaan senkin Arne Falcken, sanoi Sorja.

— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen, poskipäät kylminä.

— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole paroni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se oli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole edes aatelia.

— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei pääse eroon, ei millään.

— Pääseehän nykyään.

— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla naimisissa.

— Väärin ja väärin.

Sade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi lattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se olisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.

— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on lämmin.

— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä en enää ole yhtä talvea.

Syntyi äänettömyys.

— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on virkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti ikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain tahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet haudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin hän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen, olen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.

— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot virsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se niin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia käännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä sitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.

Koira liikutteli korviaan ja vinkui hiljaa. Tumma taisteli kyyneliä vastaan.

— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin pidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on menettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että hänen oli kylmä, ainakin alkuun.

— Hän ei olekaan sinua kiusannut niinkuin minua.

— Sinusta hän aina on enemmän pitänyt.

— Kiitoksia paljon sellaisesta pitämisestä.

Koira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan vesiämpärin, niin se teuhasi.

— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata lattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.

— Jahka nyt saat Ison-Hiedan tädin rikkaudet.

— Älä viitsi pilkata.

— Sano sinä minulle: miksi ihminen tänne syntyy,

— Se ei ole ihmisten asia, Jumala sen tietää.

— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun ei tule parempaa...

— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa kuin rukoilla.

— Ja oletko sinä nähnyt, että Jumala täyttää rukoukset.

— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan lyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.

— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut hauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo...

— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin sinä voit vielä...