Part 5

Ties häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän oli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti olevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä siitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin juuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee emäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin perijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne menisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut sieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin sellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven emäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi koko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan perijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa. Ison-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei pikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä varmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa. »Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa asti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin joitakin muitakin.

Puhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen adressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta työtä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä nuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset ajoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari ottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa heitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun tuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan jälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä maassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä Paalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta Laine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja käveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.

Nyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin, hän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä suoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä laulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys on välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee musiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole kielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt oli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu. Olihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja pitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin ahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka, jollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin. Vieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää koko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai, ja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta huonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään, ei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät sanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi, että hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka tuntui olevan suuttumusta.

Äiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että perjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi puhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla kotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.

Äidin lähdettyä keittiöön sanoi neiti Hyrskyaalto:

— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle. Kyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.

Jos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin hän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan ikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti hiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin nuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:

— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut kehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän seisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta ei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat kuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen puutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi, mutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne kumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta jokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat kumoukset.

Hyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa tulitikkuja.

— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä kaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä kestää ennenkuin ne erkanevat.

Tumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille ja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja laivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle puolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät pojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi tämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo. Sorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta oli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä oli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan. Hän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen, että ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan läsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma Lehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei ollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra Falckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke kaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä olivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt sitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet erillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja äiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!

Mitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella kiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten se näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit näkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia, toisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen emäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi kiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille asiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi, ennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului huoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.

— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on sen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan pääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo, kapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla, hänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi menneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat odottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä tänään on kirkossa tapahtunut.

Kanttorin rouva kuului siunaavan.

— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan pudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee sovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos Flyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä, mutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro eikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä suoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät silmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.

— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän hän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta, joka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee kanttorin päähän johtunut.

— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa Tilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä on sellaiset korvat.

— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden seurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan. Tämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin kerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän tässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa virsikirjan.

— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion pasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää kukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei hänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.

Äiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin, että se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja kyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että siellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja emännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että kanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset toiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin syntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä ajatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén on saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten Sorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli, niin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee juoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin niin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.

Silloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja tytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne olivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan vaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi samaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli hänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli ihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien taakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli tullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa ja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki yhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin vihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset, valkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät vesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä, että isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut anteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän korvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?

Tumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin, joissa ne nykyään askartelivat.

Syksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako isä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta sataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä kuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla, Sorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan koulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin kotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän meilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja jollei menisi juomiin.

Kello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin että tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten hiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua, jollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen yli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja, joita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten olisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.

Nyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene parasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet saattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä, mutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja emännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire. Neiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.

— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo miehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan mekin.

Kellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi huoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo seisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi kiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto oli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen tieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen takaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan yläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori itse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja hiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli kai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin asti tuolla seinällä.

Miehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he hänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan viulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät, kätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa Sorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi uskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar hän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla laulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä vanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi täytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän pitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran lähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että kaikki itkevät.

Miksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä viipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden seurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä ulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja vastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki sellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt tehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä toisistaan?

Nyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti pilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina soittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen kotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin sinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän pitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita kuin nämä kotiväet.

Samassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli kääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja tulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään tavattomasti piti Sorjasta!

He karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja narisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan. Tietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut paeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei sanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa. Äiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan. Tumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun viereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja kädet riippuivat avuttomina.

Todella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä nyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa niin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen pohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta kohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo pohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan maailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa piika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat häntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi halvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin asti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin huonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen sanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä sanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti hoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet tonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina piika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin, hänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut vaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä ja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi tahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli niin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton pohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka moneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa ja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut turhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että rovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli juuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki maailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa katseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti kääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.

— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että olet kotona.

— Älä puhu, älä puhu! sanoi Sorja.

— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten yksinäistä täällä on ilman sinua.

— Jahka nyt isä tulee, niin tiedät, miten hauskaa on.

— Kyllä isä taas leppyy.

— Älä puhu, älä puhu.

Sorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli siinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen kasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että saattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.

— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä tarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt sinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin...

Nyt tultiin eteiseen. Aikoiko äiti todella päästää heidät tänne?

— Karataan! kuiskasi Tumma ja oli jo polvillaan pöydällä.

Ikkuna lensi auki ja tytön silmät hakivat jo sopivaa paikkaa nurmessa.

— Kuinka monta kertaa olemmekaan karanneet ja aina meidät on saatu kiinni! sanoi Sorja eikä liikahtanut paikalta.

Tumma liukui alas pöydältä, veti ikkunan kiinni ja tuli ovelle. Äiti sai vieraat asettumaan, raoitti ovea ja ojensi kahvipannun keittiöön. Koira tuli samassa ovenavauksessa. Pelkäsikö äiti noin kovin? Oliko tässä niin pelkäämisen aihetta? Sorja oli kotona, Sorja lämpiää eikä tule kipeäksi — mitäpä muusta. Torukoon isä, jos tahtoo. Märkien puiden täytyy syttyä.

— Älä enää mene kouluun, sanoi Tumma, posket puhaltamisesta tulipunaisina, — älä koskaan.

Sorja nauroi.

— Mutta jos isä taasen rupeaa tahtomaan.

— Eivät enää ota kouluun. Minä olen liian pitkä istumaan neljännellä luokalla.

— Minäkään en sitten mene kansanopistoon, jos sinä jäät kotiin. Ollaan molemmat tässä. Kyllä me elämme. Pidetään vaikka suvivieraita. Ei mennä koskaan naimisiin, ei se sekään mitään hauskaa ole.

— Ei olekaan. Mutta kuka sitä isän toraakaan tässä jaksaa kuunnella.

— Noo, eihän hän sillä mitään tarkoita. Ei mutta ihan totta, minun on pitänyt sitä sinulle monta kertaa sanoa: älä viitsi mennä naimisiin.

— Olenko minä nyt sitten niin juossut miesten perässä, että sinun pitää uskoa sitä minusta.

— Et, et. Mutta tiedäthän itsekin, että olet kaunis ja että pojat sinusta pitävät. Mutta kun en minä ole nähnyt yhtään ainoaa onnellista avioliittoa.

— Köyhien ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Ja köyhiä on niin paljon. Suurin osa.

Ei se siitä riipu. Se on jotakin muuta.

— Rakkautta, tarkoitat.

— Ei. Rakkauteen minä nyt en ensinkään perusta. Se on jotakin muuta. Mutta minä ainakaan en mene naimisiin.

— Ennenkuin tiedät olet verkossa.

— Ja kuka minusta huolisi.

— Oi voi...

Nyt ne taasen yrittivät tänne. Eiväthän ne ole Sorjan tuttaviakaan, etteivät häpeä. Tumma katsoi vielä kerran ikkunaan ja kuiskasi Sorjalle: karataan! Mutta Sorja nousi ylös, suori hamettaan ja hiuksiaan ja seisoi hymy huulilla, odottaen oven avautumista. Ja nyt sai Tumma nähdä jotain aivan odottamatonta: sitä, että hän puheli ja nauroi vieraitten kanssa ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tervetulleita tuttuja. Hirveä punahuulinen Hyrskyaalto asettui ihan liki Sorjaa ja miltei pani käden hänen ympärilleen.

— Niin, me vain sitä, sanoi Laine, — että jos täällä tiet nousevat pystyyn, niin kyllä tehtaalla tilaa on.

— Minun kanssani pääsee asumaan, huusi neiti Hyrskyaalto. — Se joutuu pian naimisiin minun toverini. Ja sitten kyllä aina saa toisen, kun minä Amerikkaan palaan.

— Jollei tee mieli tehdä seuraa Amerikkaan asti. Siellä on sentään toiset palkat kuin täällä. Ja kyllä sen kielen oppii. Hauskaa täällä on sahallakin näin suvisin. Me juuri valmistamme suurta iltamaa. Neiti lähtisi nyt vain yhteen matkaan. Ensin sahalle ja sitten kauemma.

Tähänkin puheeseen Sorja nauroi. Tumma ei käsittänyt sisartaan. Mikä Sorjalle oli tullut? Ei nyt hullumpaa! Oliko tuo kouluasia häneen näin vaikuttanut? Eikö hän kuullut, että vieraat puhuivat suorastaan sopimattomasti. Sorja menee vielä naimisiin ja onnettomuuteen. Sen ne venäjänehdot ovat tehneet. Mutta hän ei saa joutua tehtaalle, ei vaikka mikä olisi. Missä nyt on äiti, eikö nyt kukaan tule avuksi?

Isä ei olisi voinut tulla otollisemmalla hetkellä. Tuskinpa koskaan Tumma oli niin ilostunut isän tulosta kuin juuri nyt. Hän karkasi suinpäin sateeseen ja juoksi pitkin askelin portille. Äiti tuli toisista portaista — molemmat näkivät isän tömähtävän portinpieleen, pudottavan sateenvarjonsa ja sitten käyvän kiinni pylvääseen, ikäänkuin nostaakseen sen syliinsä. He näkivät niinikään, ettei isä ollut suuttunut niin paljon kuin hän oli surullinen. Sen kuuli äänestä, millä hän itsekseen puhui. Nähdessään kotiväkensä teki hän suuren kumarruksen heille ja portinpylväälle yhtaikaa, veti märän hatun päästään ja jatkoi puheinaan:

— Matti Lehtinen on nyt virasta potkittu vanha lukkari, Matti Lehtisen sielu ratsastaa jo suuren kirkonkellon hameen liepeissä pirujen luo. Tämä minkä tässä näette, on linnunpelätin, jolle lainattiin Matti Lehtisen rääsyt. Mutta Pelsepuupi tietää, että oli sielun löyly viskata virsikirja Flyktin muijan niskaan. Vuodesta vuoteen, pyhäpäivästä pyhäpäivään on tämä ihminen epäpuhtaalla äänellään liverrellyt siinä neljännen penkin päässä. Minä olen kahdenkesken häntä varoittanut, jumaliste, mutta hän vain vakuuttaa, että veisaa Jumalan kunniaksi sillä äänellä, jonka Jumala on hänelle antanut. »Piru on sen äänen antanut», sanon minä. »Piru tulee, kun sen äänen kuulee!» Ei toki koskaan tämä jumalaton akka niin ollut kirkunut kuin tänään. Tuossa hän istuu, pyöreät lasit nenällä ja vetelee ja livertelee puoli ääntä liian matalalla tai liian korkealla. Ja tulee säkeen päähän silloin, kun seurakunta jo laulaa uutta säettä. Kuuntelemme tätä, minä ja Sacklén, urkulehteriltä. Minä koetan raivoisalla tahdin poljennalla kutsua hurskasta akkaa järjestykseen. Sappeni kiehuu ja Sacklén nauraa. Lopulta se kävi minulle mahdottomaksi, taivaan enkelikään ei olisi sitä kestänyt. Minä ylös ja kirja Sacklénin käsistä ja sillä akkaa takaraivoon. Siinä hän ensiksi lyyskähti kirjaansa vasten, sitten hän nousi ja ymmärsi heti paikalla mistä pamaus oli ammuttu. Jumaliste, en ikinä ole niin nauttinut! Se oli ensi luokan humalaa. Me katselimme toisiimme hetken, Flyktin Tilta ja minä. Ja seurakunta katseli sekin meihin. Mutta minäpäs heti ajattelin, että nyt veisataan koreasti, taitaa kanttori Lehtinen viimeisen kerran vedellä virsiä Paalajärven kirkossa. Ja Matti Lehtinen veisasi ja seurakunta itki. Sydämen liikutuksesta. Mutta niin juuri kävi kuin Matti oli ajatellut. Rovasti tuli, naama pitkänä kuin vaivaisäijällä. »Lehtinen on taas ollut humalassa ja tehnyt humalaisen töitä. Tietääkö Lehtinen mikä tästä seuraa? Minä en enää voi vaieta tuomiokapitulin edessä.» Siihen tapaan sieltä tuli. No niin, mennään kuoppaamaan kuolleita sitten vain, sanoin rovastille, vai onko jo joku toinen katsottuna. Mutta sitä en minä takaa, että jos joku valekuollut rupeaa ärisemään samaan nuottiin kuin Tilta, niin virsikirja tärähtää kirstunlautaan. Kas, kyllä minä osaan minäkin, kun tahdon. Eikös ollutkin oikein puhuttu? Sinä, tyttäreni, sen ymmärrät. Tämä äitisi, jonka minä pienenä tyttönä näin ruispellolla kerran, kun kiurut lauloivat, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua, mutta sinä, tyttäreni, olet minun vertani, minun kaipaustani. Et ole sen arvoinen kuin vanhempi sisaresi. Hänessä on kipinä hänessä. Hän tulee minun puolestani puhumaan ihmisten sydämille. Mutta sinäkin olet lapseni. No, sanokaa nyt, oliko oikein tehty. Kas, älä ole ensinkään huolissasi, kruununvoudin tytär — tai kasvattitytär piti minun sanomani, Sacklénilla on joitakin tärkeitä tietoja sinulle, sitä varten hän on lähetetty tänne. Ja koko laiva odottaa hänen persoonaansa. Mutta hän nukkuu kestikievarin hollisalissa. Tässä seisoo teidän edessänne virkaheitto lukkari ja pyytää anteeksi. Mutta ette kuole nälkään, saatte suuren perinnön. Se on salaisuus, olkaa hiljaa. Sacklén on lähetetty meille...

Äidin kädet houkuttelivat kanttoria kaiken aikaa likemmä taloa ja hänen huulensa kertoivat samalla, että täällä oli vieraita hakemassa Lehtistä. Kanttori ei tullut, piteli vain hattua sateessa niinkuin maljaa ja kaasi sisällön maahan, kun luuli jotakin jo kokoontuneen. Vihdoin viimein kallisti kanttori korvan vaimonsa puheille.

— No, mikset sitä ennen sanonut? huusi hän, varisti hattuaan ikäänkuin se olisi ollut pussi ja erkani portinpylväästä. — Minä olen viralta pantu kanttori, mutta se on eri asia, eri asia juhlatoimikunnat ja juhlaohjelmat.

— Koko ajan olen puhunut, että täällä on tehtaalaisia...

— Piru vie, pitääkö minun taas kotona kuulla särinää ja epäpuhtautta. Tumma, tule sinä puhumaan, tiedät, etteivät isäsi korvat kestä epäpuhtaita ääniä. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei äänesi ole parantunut, äiti. Se on sama ruisrääkkä kuin silloin.

Rouva Lehtinen puhui kuiskaten ja tuskallisen selvästi:

— Heillä on juhlat, tahtoisivat arvokasta ohjelmaa. Juhlakappaleetkin on tilattu Helsingistä.

Lehtinen päästi naurun, jonka hänen lähimmät omaisensa hyvin tunsivat. Tällä tavalla nauroi isä, kun äiti ilmoitti, että kauppiaalta eivät enää anna velaksi, tai kun hän, isä, tuli kokouksesta, missä kunta oli päättänyt, ettei kirkkoon panna uutta kattoa, vaan koetetaan vielä paikata vanhaa niin ettei se vuotaisi juuri urkujen kohdalla.

Äiti ei ehtinyt vetää esiin valttia, jolla hän tiesi olevan ratkaisevan vaikutuksen — tehtaalaiset olivat maininneet aikovansa maksaa hyvin ja isä kokosi paraikaa rahaa Helsingin-matkaa varten — kun Hyrskyaallon sisarukset jo seisoivat portailla.

Keskustelu tapahtui nyt kuistin katoksen alla. Vaikka vieraatkin esittivät asiaansa, olivat he kanttorin rinnalla käyneet jotenkuten pieniksi, äsken niin mahtava Hyrskyaaltokin, niin että teki sen vaikutuksen kuin Lehtinen yksinään olisi puhunut.