Part 12

Tumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän lauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen. Silloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen kimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä työtä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä säkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja taivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli taivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli kaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee lapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin tulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin, kun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan oksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina, juhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski...» Tähän säkeeseen ei ole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut sama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen sisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen tilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään ja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän ei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski...», siinä säkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia, ihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle. Portin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei saanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää ilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko laski...» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja tähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko ihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden, sen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän on koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski...» Tumma Falcke, ompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen soinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse pilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki kipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön ja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien vastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.

Miksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he enää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista asioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka tulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat toisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä silloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan taloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän hautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua, jossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia likaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut. Siinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli tapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei mikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän viulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden niitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat lentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma seisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa äidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin hänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä. Hänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut surra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin pian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan haudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä menee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy. Mutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut itkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot niistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan rakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle, oppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset unohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa itki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:

Mitä näillä nyt tehdään?

Äidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä sinne missä hän nyt oli.

Annetaan olla siinä kirstussa, sanoi Tumma.

Mutta tämä kirstu olisi niin hyvä villojen säilyttämiseksi, jatkoi äiti.

Jumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän. Tumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen täytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin hänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi. Mahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun laitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli musiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu uskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne missä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on tehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien laulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa siirtää ja sitten hän sanoo senkin... senkin, mikä on niin vaikea sanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.

Äiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että hän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi Tumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti sylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin kokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen kiinni ja istuutui arkulle.

Tulkaa tänne minun viereeni, äiti.

Ja minne minä panen villat?

Olkoot siellä missä ovat olleet tähänkin asti.

Sehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan! Raudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.

Jättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille sanottavaa.

Ja pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää? Isäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut pohjasivistystä musiikissa ja...

Äiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se kuitenkin sanoa, koska olette äitini.

No, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas onkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.

Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä tahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole hyvä? Me rakastamme toisiamme.

Vai rakastatte... vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska tämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei jättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä hän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin asioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä. Hänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö: aseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän toki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin tarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea. Luulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän voinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta mistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni, joka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan. Enhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni, tämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes tavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta tyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita. Sellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään. Mutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt tädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä. Sillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.

Tämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän irtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa Arne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa maanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.

Häntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi päästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman varsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä — eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan ei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti rajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle. Koko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut kuin hautajaisissa.

Jos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi lähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa raivautunut sinne missä Arne oli?

Mutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja ne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä Arnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti niitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan välistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen, ettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti kirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.

Minkä sinä poltit? sanoi äiti.

Noita turhia tilkkuja kun kokoontuu niin paljon.

Ajattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden takana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi mitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja olet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään lukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan nyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut. Ja missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen lähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että näihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa kysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.

Tumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta. Hän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa. Tämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma itse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin, mutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin ja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun. Tyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo, vaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän sitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat tulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä sille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät tällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän tulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?

Kun Tumma jälleen tuli äitinsä luo, sanoi hän:

Antakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää... ja muistaa... ja tulee. Vaikkei voi vielä... Olen, olen saanut jonkin kirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin tahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä. Vieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin kyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.

Parastahan onkin, että itse selität.

Tämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei Tumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton, niin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!

Vai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se virka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan... valmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule. Sellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan ruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän sellaiseen ryhtyy.

Sitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin sellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö, siksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte toiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.

Äiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli kilisivät.

Sellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset kohtelevat kuin koiraa.

Äiti itki. Tumman ei käynyt häntä sääli. Hän jatkoi kylmään tapaansa:

On jotakin muuta, jota ette ole saanut, siksi ette tätä ymmärrä.

Kyllä minä tiedän mitä tarkoitat — olisit saanut sen yksintein sanoakin.

Ette voi tietää.

Olen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut aikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet. Laarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen kruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän sanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat tunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon herraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin maisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä kaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin, vaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita sointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja kyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan tyttö... Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole pohjasivistystä... Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun olitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia — niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä äitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta ei ole omaa vapautta, kun on velkoja...

Mutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei kokonaisella kansalla ole omaa vapautta.

Se on toinen asia, sen on Jumala niin määrännyt.

Entä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä vapaaksi...

Voi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa vihasta.

Ei teitä kukaan vihaa.

Eikä rakastakaan.

Äiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui valkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä ilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne tulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa mitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan. Ihminen itse heittää sukkulaa.

Ja sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti äkkiä eikä enää itkenyt.

Suuttumus leimahti jälleen tyttäressä.

Mitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy isäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.

Äiti joutui ymmälle.

Hän ei ole vielä kysynyt.

Onko minun poikani sitten kysynyt?

On.

Ja mitä te sanoitte?

Että hän on kuollut.

Mutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee, minä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.

Ihan sinä olet kuin kruununvouti, sanoi äiti kalpeana.

Sanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää tietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.

Vai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi tuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin ulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.

Tumma vaikeni vuorostaan. Sitten hän sanoi:

Uskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että heillä on sama isä.

Antaa heidän uskoa. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla totuuden.

Niinkuin he pitävät sinua äitinään.

Antaa heidän pitää. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla totuuden.

Pitääkö heidän kuulla tämä totuus?

Sitä ei kuitenkaan voida salata.

Tumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet lähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen Matin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon! Sellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se ilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin juuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti kehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan ja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet kulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen huoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen vaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön, jonka laski Tumman polville.

Katso, onko elävä vai kuollut.

Tumma parkaisi.

Mikä se on — ota pois!

Hän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään taisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen tunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja olisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli liikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut hiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:

Ota pois, ota pois!

Sorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa, asetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten. Kehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo. Hiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka tuoksui lampaalta.

Sorja! sanoi äiti ja hänen äänestään kuului, että hän aavisti kaikki.

Hän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan, vei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja pöydältä.

Tällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi enempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö enää henkeä.

Jollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin olisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan permannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan. Sorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän myöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat. Vaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi, mutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen kaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja näin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset Paalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.

Onhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin iso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa! Voi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt tämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä tehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.

Sorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa, vuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.

Minun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän olisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt mitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä se voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut kaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty oli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta — kyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä lähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on vihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole vielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun täytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on lahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas. Ja rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen minut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin liioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon nyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se elää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää sellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin ansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se täytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun täytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai että tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi, tai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä tyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!

Se ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi Tumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma vihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi Amerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa ja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä. Kuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla näyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen oli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin hänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä Sorjansa!

Huoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen ihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin lapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat kovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän vastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi yhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi siveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut käyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.

Jos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden minä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten kanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä, niin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten musiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä voinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.

Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli: noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut! Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi, niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan täytyi itkeä.

— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani. Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani, elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja, keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä... Kaikki särkyi, kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on armelias ja antaa meille yösijan...

Ensin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän hänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa, hänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään ikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja avuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä ennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli viaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi olla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään kylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli uutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:

Äiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole koskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän olisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin kivikova.

Kyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne eivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.

Annammeko Sorjan mennä?

Kujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön vain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa parhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin sen... raukan... kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni raukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää lapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit, Sorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on kaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.

Tumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat toisenlaiset kuin Sorjan.

Sorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi ja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?

Sorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja. Parilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä tuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla. Siinä oli pieni kiiltävä esine.

Tumma parkaisi.

Sehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella teet? Jumalan tähden.

Mutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti lasta hiljaa käsivarrellaan.

Mitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili lapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee leikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä tämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit vielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa. Rupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.

Pieni ase kolahti pöytään.