Part 2

— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä soittelee, menkää te vain sinne.

— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi tutustuneensa miehiin.

Janne Lehtisessä kihahti äkkiä.

— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä. Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.

Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.

Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen. Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua saappaat.

He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain. Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja. Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä, mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.

Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa, ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta. Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä, ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen, kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat, herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että poltto ja pakotus täyttivät pään.

Jollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.

Sokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.

— Minne mennään? sanoi poika.

— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.

Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle. Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä. Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa, Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille, että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut päristellä jotakin likaa hartioiltaan.

Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.

Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.

— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon... niin monta tornia minä rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä niinkuin aurinko tomua.

Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.

Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta, mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.

— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän oli meistä vanhin, Eevastiina.

Pelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:

— Paalajärvelle mennään.

Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:

— Eikö käydä kotonakaan?

— Ei, sanoi vaari.

— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.

— Miksikäs ne siitä.

— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?

— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.

Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu kanniskelemaan pitkän matkan.

— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän Isosta-Hiedasta.

— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. — Vai niin, vai!

Se poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:

— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on? Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?

— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle vaikka viulukin.

Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.

— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika, tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.

He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi. Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää läpi sydänmaan.

Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma. Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää. Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen, ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.

Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet. Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.

Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja vastaselittelyä.

Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.

— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan, mitä viivyttelette.

Mies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.

— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.

— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen avioliiton, häät ja pelimannit ja... — Vilhelm Sacklén, maisteri ja käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!

— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette...

— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä teitte kruununvoudille.

— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.

— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.

— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.

— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.

— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran luottamuksenne.

— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.

— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi, ettette tullutkin minun omakseni.

— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt nuora tahansa.

— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä, Kreeta-Karoliina...

— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie... Lähdetään sitten, morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.

— Sanokaa minulle...

— Sanokaa te minulle!

— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina...

— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?

— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin ei mikään enää pidätä rakastavaisia...

— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni, Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen... Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani puhetta.

Keitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.

— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut tämän keskustelun.

— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte isästänne... Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää te salaisuutenne, minä pidän omani.

— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta, niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä — erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun »kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä ette saanut huuliltanne.

— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää naurako, viillätte haavoille sydämeni!

— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.

— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina, minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi, läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa...

— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen tyttärestään puhutaan rumia asioita... Punastutte, poikaseni. Ja säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te vain salaisuutenne.

— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina, ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä maitohuoneessa.

— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua? Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen, olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen — tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää — mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.

— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa, mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy kehittyä tällä tavalla...

— Vai niin, vai niin.

— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti nuoruutensa rakkauden.

— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.

— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.

— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi, jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen. Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies... mitäs te nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.

Oi Kreeta-Karoliina... Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken, ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne, tukkijätkän kynsiin... Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne — miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina, minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.

— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.

— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki, tämä jätkä, en paremmin sano.

— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.

— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.

— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.

— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen...

— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.

— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun osalleni...

— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö, Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.

— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.

— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on totta.

— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte... Miksi pitikään hänen kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt toisin...

— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie, nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon. Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.

Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien, soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka, mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi surullista vieraskielistä laulua, »... doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen, was nur der Himmel sah...» Ukko ja poikanen olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin, mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle, ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja, sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.

— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.

— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.

— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me kaipaamme ja minne me pyrimme?

— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella juovuksissa?

— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä huudan siksi että minun on niin ikävä... oi, voi!

— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.

Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja oikoi käsiään puunlatvoja kohti.

— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy, kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan... Minussa tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.

— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin haluatte.

— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia... Naurakaa te vain suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova paikka.

— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen kanssa ja...

— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä, että sai sen tulemaan perässään.

— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.

— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta paikkaan heinätukon perässä.

— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä. Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain heinätukon perässä.

Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.

Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan. Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin: pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita. Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin? Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen. Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja palasi nopeasti.