Part 10

Kreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli häneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä. Kiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta. Vihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen rintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta. Ison-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi. Kirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he ikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän oli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne olivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt perähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen. Hänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin. Lienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän salin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin ja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen — sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran rattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella ja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina pitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää. Armaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen leluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa! Kuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä määrin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun miehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta jälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla kynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä itketti.

* * * * *

Kerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos se on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä sellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt eloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet umpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten sitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se ei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina muistaa sydän keväänsä.

Hänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne on hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta ehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä ne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori itse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta hänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli sukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin oikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi kuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan lakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli kanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se tapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.

Ison-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti sisään Sacklénin.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut tehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut. Sellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on teille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai ole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä olisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.

— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla suullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin vaikeaa tehtävää.

— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen mitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.

— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta täydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta ihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte...

— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte, etteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut sen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te naureskelette?

— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että ihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.

— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette halunnut tuoda.

— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet olisitte heti kutsunut.

— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan tätä kokeilua on kestänyt.

— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin leikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla — oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään sisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?

— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää olla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria, mutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää juopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin tapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni. Jos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään tapauksessa huoli tänne.

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen pienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä. Kirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja hyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa asiain menestyvän.

— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan palkakseni?

— Olenko koskaan jäänyt teille velkaa? kivahti emäntä.

— En koskaan ole saanut, mitä hartaimmin olen toivonut.

— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä, jollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja Arne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa minua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja lattiapalkit vaikenivat.

— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä tuskaa!

— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien kaipaus asettuu.

* * * * *

Kun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat laivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja alakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet suuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen syypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja tyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha »Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen, rasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva. Nukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan Ison-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja metsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt parhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan ranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli polttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt ystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata myöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui. Äiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt puheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen koettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja vastenmielisyyden tunteen vallassa.

— Mitä ihmettä, sanoi äiti ikäänkuin itselleen, — olemmekohan me oikealla tielläkään? Tästä meni ennen hyvä ajotie. Monta kertaa minäkin istuin hevosen selässä, kun illalla mentiin juottamaan hevosia. Vouti nosti selkään. Se on vielä täällä, sama vouti. Laiva oli silloin uusi. Ja tässä oli kahdenpuolen niittyä. Hyvät ihmiset, onko se päästetty tällä lailla metsittymään? Siltä näyttää. Mutta sellaista se on, kun isäntä kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena ja emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Ei uskoisi, ei uskoisi paikkoja samoiksi... No, onkos tämäkin aita näin tykkänään hävitetty. Tässä oli punainen portti... Tuolla... niin, mutta tuoko se onkin? Se oli olevinaan niin suuri silloin. Tuo kivi tuolia! Siellä oltiin paossa vihaista sonnia. Se oli aika sonni, se puski voutiakin niin että täytyi viedä tohtoriin. Mutta onpa tämä tavatonta sumua... Kas ettei emäntä lähettänyt voutia vastaan. No, kyllähän me tästä. Että vain oltaisiin oikealla tiellä. Kun ei vielä näy mitään rakennuksia. Näillä paikkeilla oli ennen jo pikkueläjien tupia. Ja emäntä piti tarkkaa lukua, että ikkunoiden alla oli kukkia ja pensaita, ja puhdasta piti olla. Kyllä hän voimainsa päivinä jaksoi ja teetti, mutta mitäs, kun voimat loppuvat. Kas tämä oli ihan puhdasta korpea, mutta Tukki-papasta oli hauskaa saada tänne kylä ja niin oli emännästäkin ja se rakennettiin. Tädin miestä sanottiin Tukki-papaksi. Ei se ollut onnellinen avioliitto — kas, täti rakasti Parinpellon nuorta herraa ja Pentti-herra rakasti tätiä, mutta siihen aikaan eivät nuoret saaneet mennä naimisiin oman mielensä mukaan. Puhutaan, että täti olisi myrkyttänyt isännän, mutta en minä sitä usko. Kyllä isännän sukulaiset siitä olisivat käyneet käräjiä, jos se vain olisi voitu todistaa. Se jäi uhkauksiin vain.

Tumman oli ilkeä olla. Äiti oli muuttunut ja puheli niinkuin kuka tahansa kylän vaimoista. Kyllä saattoi ymmärtää, että isän joskus oli ollut vaikea kuulla hänen ääntään.

Tumma kulki ääneti äitinsä jäljessä, hiestyneenä kantaen matkalaukkua, jota ei saanut kaataa nurin, koska siinä paitsi vaatteita, oli tuliaiskaakku. Kuunnellessa äidin outoa puhetta, paadutti hän paaduttamistaan sydämensä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän jotakin kummallista vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan, eikä yksin äitiä, vaan myöskin isää. Ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt miksi isä niin huoltapitävästi oli peitellyt häntä heidän istuutuessaan rattaille, ja vielä juossut hakemaan sateenvarjoaan. Selvä oli äidinkin tarkoitus tällä puhumisella, joka oli toverillinen, ikäänkuin Tumma jo olisi ollut vanha ihminen. Mutta hän ei kuule heitä tässä asiassa. Vaikka kotona tulisi konkurssi ja kaikki täytyisi myydä, niin ei. Täällä on kaikki yhtä harmaata ja toivotonta, ei yhtä keltaista lehtiterttua joka lupaisi kuolemaa ja loppua. Mahtanee elää iankaikkisesti tämä tätikin, jonka rikkauksista on puhuttu niin kauan kuin hän muistaa ja jota ei kuolema armahda.

Nyt häämötti jotakin tiheämpää harmaata esiin sumusta ja äiti pysähtyi hetkeksi.

— No mutta, onko tämä nyt Ison-Hiedan kartano? Eihän nyt kuitenkaan. Minne kylä on joutunut? Koko elämä on taitanutkin siirtyä sahalle. Täällä oli ennen kirjavuutta kuin syksyllä metsässä, mikä rakennus oli keltainen, mikä punainen... Ja tässähän se on kaivo. Mutta että nyt pitävätkin tällaista kantta, eläimethän tästä menevät. Mitä Vireeni ajattelee. Ja Loviisakin vielä on täällä. Kyllä näkyy, että emäntä on ollut liikkumattomana. Hänellä piti kaiken olla niin siroa ja kaunista. Sellainen se oli hänen äitinsäkin, Laarin rouva. Itku tuppaa tulemaan, kun häntä ajattelee, että miten voikin joskus ihminen olla hyvä. Kyllä hän sai kärsiä, Laarin rouva. Ja kuinka hän ne kaikki peitti. Minäkin... Kyllä minäkin... Minä olisin saanut pohjasivistyksen, jos hän olisi elänyt. Ja ehkäpä minut olisi tunnustettu siksi mikä olen. Sinä et tiedä kuka äitisi on.

Tumma aavisti siinä äitinsä puhuessa häneen liittyvän jotain rumaa ja iljettävää. Hiki pusertui esiin tästä tunteesta ja hän mietti miten pääsisi pakoon. Jalat veivät häntä kuitenkin eteenpäin ja äiti puhui minkä ehti.

— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva olikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas oli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja eli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä Ison-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.

— Rikkauksiensa tähden! huusi Tumma odottamatta.

Rouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan emännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä nyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden rikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä jollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa oli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että mitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat. Äiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat sanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista ja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että sahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat raha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten, jos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli hän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä — sisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien laita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja täytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin päättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat huhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa ikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.

— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä oli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.

Rouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa ollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin uppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan ja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne, päätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.

— Herra Jeesus! pääsi häneltä yhtäkkiä, kun he tulivat pihaan.

Mutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka kulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen heleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä mistään kiinni.

— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja niin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman kielissä.

Kyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten silkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva Lehtisen takana.

— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja sointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö se nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.

Sillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi tytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän kokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:

— Minä en jää tänne, en mistään hinnasta!

Emännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä kiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä vaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois kättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen katsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.

— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma, sehän onkin kaunis nimi.

— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka minulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!

Kuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti kuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan. Äiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän olisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin sävyisä.

Jollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään, niin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei isä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa? Se ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä, älä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui aivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat asiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän voittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan tottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi. Samassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa. Siellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen, toissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla, kaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha, ei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän mahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin enää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta äiti puhui puhumistaan.

— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli vastassa portailla ja nyt... Eihän hän vain taas ole tainnoksissa? Katsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen, mutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän oli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota kaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin. Emme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi emäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo vaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin, tietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan mihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää, että hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä, kruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa. Senpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä meillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti maksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt potee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun puhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän sukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti. Mutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä hänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi menettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei puhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti puhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi virkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä on huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että tekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä olisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen... No niin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä ja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan Rauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko ajan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen hoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata. Jaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän minäkin. Mitäs ihmisten puheista... Jaa että tämä Tumma jäisi tänne? En tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo säikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta aina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi, kun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä... Aijai, nyt hän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän on pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele päätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi... Mitä kummaa tautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää nousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni, menkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi. Mutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat vielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt. Voi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä kuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa nyt se Loviisa... Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi... Missäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään anna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi antaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että sahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se nuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha se ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte menemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä näy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja ei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun puhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla velkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi lainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla, niinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha raukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee... Koettakaa katsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää. Tumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.

Tällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän kuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin korvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin, kun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on rakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan pitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on ymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan tuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.

Ja aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun epäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja liikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo ja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä ääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten saikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan silmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja päivittelemään. Silloin he kuulivat:

— Mitä Rajamäen Samulille on tapahtunut?

Äiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui onnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:

— Hän on kuollut, Rajamäen Samuli on kuollut. Haudattiin eilen.

Silloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti istumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla, luonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:

— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole minulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen isäntä on kuollut? Vai untako minä näin?

Rouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja haudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli emäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi kannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan, ehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.

— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat tummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.

— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. — Me myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin. Maisteri lupasi tulla hevosella.

— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä kävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja lähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että tulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta risttytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen nyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin? Eikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois, Vireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa sitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole mitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan laiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian kuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla pitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.

Sairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki silmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut. Pienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta valkoiselle iholle.

Tumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän osannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli kuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa alaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi hänellä.

Silmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa, täältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä, että hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa Paalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin. Siellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja Sorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan ajatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin kauniilta.

Äiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä piano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin keskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.

— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi kuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä jäisit tänne.

— Minä en jää, sanoi Tumma heti.

— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta emäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta onpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli kaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia rakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo. Jos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän tahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä. Ja monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi, vaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että minä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär. Sakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään, niin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä mukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa olla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin ovatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut pojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti nyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi se Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän kuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät sellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä? Taitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä...