Part 3

— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa? Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa leukojanne auki.

Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.

— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin. — Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.

Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut silppuna lentelivät pitkin tietä.

— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän paikkanne nyt ole metsässä.

Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi haromaan käsiinsä tavaroitaan.

— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.

Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt. Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:

— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat. Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu, että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan. Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään. Jumalan haltuun vain.

Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa: hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.

‒ Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.

Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.

Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä. Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret, mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa. Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa: kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli, hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.

Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha. Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?

Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet. Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.

Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian. Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme, siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.

Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat, koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit, jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.

Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo, jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä. He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee. Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä. Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus painoi matkamiehiä.

Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne lähettää? Ja mitä niistä syntyy?

Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen. Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.

— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki. Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.

Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo: puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat, sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen. Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa. Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.

Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että ihminen sentään jossain täällä askarteli.

Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä, kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen. Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä vaeltelemaan pitkinä vöinä.

Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.

— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa poikaan päin.

— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?

Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.

— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.

— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.

— Ei. Se on jo makaamassa.

Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille. Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta, sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.

Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat, söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa, jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä. Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen, jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa ja tummia seinämiä mäntyjä.

Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä, perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä sellaisista kyllänsä.

— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä. Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.

— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.

Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua, Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla. Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.

— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.

Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.

Janne puhui ensin.

— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään. Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?

Epram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:

— Ruotsin virsta.

Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka luulee ajavansa otusta.

— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella? sanoi taas Janne.

Eprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.

— Olihan se.

— Minkästähden sinä sieltä lähdit?

— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.

— Tekikö vallan niin liki?

— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.

— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?

— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat siinä ne kalanpyydykset.

— Niin että teit toisen tuvan.

— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle. Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin, että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole, piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran, kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on. Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin, kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin. Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.

Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat. Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi. Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.

— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.

— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?

— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.

— Paljonkos sinä häneltä sait?

— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.

— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi avonaisen suunsa puhujaan.

Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat taivasta kohden.

— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.

— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.

— Mitä lienevät.

— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.

— Niinkö lienee.

— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki työkin tehdään.

— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.

— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.

— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa keskustelun.

Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi jotain kohtaa ja tasoitti toista.

Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää, jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.

— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla jotain tarkoitusta.

— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet, piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu. Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa, mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama, anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä sinun levottomuudestasi tuli?

Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.

— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.

— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo, tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota, joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa, mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea, vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.

— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.

— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?

— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla uikuttaa.

— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu tuollainen poika.

— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.

— Oi tätä tuskaa ja ikävää!

Janne kiersi kädet Epramin kaulaan.

— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan. Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.

— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.

— Saattehan kun teetätte.

— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä sitä ymmärrä.

— Hirsistä minä vain olen tehnyt.

— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä, että onhan minulla... mitä minulla on.

— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle kymmenen kapan soittavan koskaan.

— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin. Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.

»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut. Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon. Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut enemmän arvoinen.

— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, — mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi — että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.