Part 14

Harvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän tuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä Paalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin, nykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä ennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin vielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa kysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla on vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet kaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä kaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat valmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta todella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan kaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta sillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää. Ulkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen odottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen sanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista näyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista, vanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa mustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät varovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin on kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu koivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat jo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden ovenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä muhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon keskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa ja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan yhteiskunta näin on kunnioittanut.

Se on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi poikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne talon. Täällä oli silloin vain metsää.

Vai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin merkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?

Pojat eivät sitä tiedä, vaan menevät kysymään mummolta.

Seitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli oikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista kunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.

Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä kuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja huomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja tuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä nuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen. Ilman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa esiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on kirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään, pyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja, peläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä aamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan kulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on nyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot. Linnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin leivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.

Iloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta soluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin valkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on tästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä pylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven kirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän jalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki muutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle. Pienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja suurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti tulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos vain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus käy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta ei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin vettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä. Tämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät vaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin yhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin ja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta tällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää lähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää nauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin nukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän ymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä selvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää, että ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he pitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä varten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi vaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät ajattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta vuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä. Ja taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän suvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä. Luodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu lentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä liikuttamatta.

Tumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin tekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja velvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon vaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin tällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä, mutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä irtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti kanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina Lehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi, että Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät painettuina.

Tumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat vieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän kysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita poikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he olisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota ajatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei hän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten ulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen jaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän pitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat ylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan. Kunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.

Ulkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat, kun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja Pentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas Matti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.

Hän aikoo rakentaa vain kirkkoja, sanoo Matti ja hymyilee.

Vieraat ihmettelevät huvitettuina. Minkätähden vain kirkkoja?

Sentähden... sentähden... että... jokaisen ihmisen pitäisi asua niin lähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta meillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja...

Vieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän lienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee käsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy näyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen. Ja eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan oikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat pojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat kuvaa.

Sellaisen jos voisi rakentaa, sanoo toinen.

Sellaisessa jos saisi saarnata, sanoo toinen.

Tumma Falcke on kuullut sanat. Hän on myöskin saanut selvän äskeisestä keskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon kyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan sinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä korkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia muutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin ja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.

Yhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat palaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää siitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain kasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää. He kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja näyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin silmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat pojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin Matti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat useita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät mielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet tohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään kirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset voivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki muuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.

Kun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi korviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat palata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen välillä? Sota?

Kaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä sinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen järkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden niin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä, tuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa vain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän tuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen ajatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa isänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi vieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä, mitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat nähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin ei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään turhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän odottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen ponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee, hän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy hyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy saari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia heidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka juurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli. Pian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin Paalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin, kun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat nytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää pärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni ja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja saamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan aivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät olevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien pihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti kuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan paanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä, ja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien muiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu vanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä kirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on hänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen hetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona voivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät kaipaavat terveisensä.

* * * * *

Vene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja airot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse maihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen soivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.

Vasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut on, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse pilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja. Rannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä, koivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja virvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan loppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa vaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla ojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta: kello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin kirkkoretken! Kello kolmelta siis!

Sacklén — hän elää täällä sananparsissa.

Kanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan saatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa, näkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut asumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat risteistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja seisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen ympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden takana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo lankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja kun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä niin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa päiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat, jotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.

* * * * *

Ja yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen näkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään niitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime vuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita silmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon kuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut. Maalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi tämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa on koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat vainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella. Kaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan punaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä enää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä vaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita ensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi, jollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen työ sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän on kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman menosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi kuin koditon ilman sitä paikkaa.

Kaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut mitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän heille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä. Mutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän puolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan ei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään. Sensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä niin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja näittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan. Eihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa — ainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain hänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran kauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin paha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, puhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin märiksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.

Kuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran asuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka itse asiassa jokainen on kuin yksinään.

No, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa tänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko hän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät vaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies tuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran näki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole vaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi korkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti lapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni punainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan kinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia ja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja myöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut puhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke näkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan portailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän nyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat, joista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin? Laineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota talonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan. Nyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes valkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä näin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti, vaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.

Hän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka sen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan epätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään ei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma Falcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa istumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki langanpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti, vaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella matolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä, peitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan siihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa keittiössä äiti.

— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei Laine ala puhua.

— Kuinka niin? sanoo Laine, hymähtää ja ravistaa päätään.

Hän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta poskilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?

— Ajattelin vain, kun tulitte sellaisella kiireellä.

— Tulin vain kuulemaan, mitä uutta rouva tietää.

— Mitäs minä tietäisin.

— Te — te vasta voittekin tietää.

Tumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään. Mikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole minkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.

— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole viikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla leikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän kauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.

— Odottaako rouva vieraita?

— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan. — Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa vastaan?

— Mutta jos tulisi Saksasta.

Silloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä puhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.

— Rouva sanoo nyt oikein totta, eikö rouva mitään ole kuullut?

Tumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko ruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja hänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee, kääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen kuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.

— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi kyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.

— Piru vie, kuinka viisas tuo rouva on.

— Laine on taitanut vähän maistaa ja tahtoo sanoa kohteliaisuuksia.

— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin määrän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista. Ruumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä meidän tyttöä tänne auttamaan?

— Kun ei ole muuta kuin tämä yksi kone.

— Pianhan sen toisen koneen saa. Hevosia on ja koneita miten paljon vain.

Mitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin tietäen mitä hän vastaa.

— Mutta voihan tyttärenne neuloa kotonakin.

— Siinä se oli: rouva ei tahdo meidän tyttöä tänne!

— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen. Ruokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.

— Kyllä tuo on niin viisas tuo rouva.

— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on täytynyt pitää hyvin säästäen.

— Niitä tulee uusi lasti, ehkä jo tänään.

— Hyvä on sitten vain. Kyllä minä teen parhaani.

— Mutta mitenkäs niiden Saksan-vieraiden laita on?

— Niihin en minä usko.

— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai sisarenne on kertonut.

— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä teatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä häntä edes tapaa.

— Ette taida enää olla niin hyviä keskenänne kuin ennen.

— Ei meillä mitään riitaa ole.

— Hän on taatusti meikäläinen, hän.

— Niin kai.

— Ja mikäs rouva on?

— Ompelija, näettehän sen itsekin.

— Niin, mutta mitä väriä?

— Puhuisitte nyt, mitä tulitte puhumaan.

— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te siihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.

— Ei sisareni tahdo tietää mistään sulhasista.

— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat hänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!

— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän lähtee Pietariin laulamaan.

— Mutta jos on tahtominen.

— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä vastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija, joka vain haluaa tehdä työtään.

— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat tarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous antanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta valittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.

— Mitä Laine nyt tarkoittaa?

— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa ja poikaansa.

— Onko Hyrskyaalto tullut tänne?

— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada punaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole täällä. Mutta kuinkas olisi... Onkos vanha mamma kotona? Tottahan talossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle rouvalle toin.

— Mitä te äsken Saksasta puhuitte?

— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se se niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti Paalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet... Mutta kertokoon Hyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa. Sanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut meidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita. Eikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun sisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen kuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että vehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty. Mutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä paikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on konekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa tahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen, jos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii sanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen vastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät tiedot.

— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti Paalajärveltä?

— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi! Vuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on valmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No, mitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon, että jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se on tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät. Sen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.

Tumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti kevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan. On kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan kohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella. Hänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin hirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko joku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten hän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa hänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen tulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut kalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen ole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman sovittavasti.

Kaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä huutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä hetkellä tuhansilla suilla.

— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon ei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä menen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä kilosta liene jotakin jäljellä.