Part 11

He riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen yskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän yskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä sentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan huoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä hoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää toisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi vielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä tule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän saa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään söisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt potilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!

Yskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin selkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien kiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja paiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli toivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen silmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat kiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin, että hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole saanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen on jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan. Kotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin sallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä on kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon! Nuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko medaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on lähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä sairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen ympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä esineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin suuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo, joita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin täällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan tasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit, mutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.

— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja lempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin isällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä. Minä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään kertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki jäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen tänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki, minun pitää puhua.

Suloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava hätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti ihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut liikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta, jonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa, mutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen työssä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt isän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan pelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä kuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse ulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut vihata.

Taasen puhui ääni:

— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär, mitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat olleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne kestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän kanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän lähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven kirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut. Sillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se sulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti, Pelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut vuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun, jos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että jokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni Tumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa: poikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä. Hän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa kaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään, ei mitään... Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä minulla ei ole enää mitään.

Tumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä eikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja outoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on yksinäinen... hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton tunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin jääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:

— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman rakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.

Silloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut Tumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä, joka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias ja runoton:

— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä tunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki salissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki, sillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni hetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki vanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja pitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut kaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa... No, oletteko te nyt kaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole maali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa täällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te olette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka olette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin asioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa tietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää tarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää pojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee, menkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla ole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat täällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi, en ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä ihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri Vilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi kuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut. Minä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki on turhaa.

Hän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia, jota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne julmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.

Kukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden kannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin ja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä seisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka tunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi sen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä alhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi. Vanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin lapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi käteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat vastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan hajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.

— Jos te tietäisitte... jos te tietäisitte... Kreeta-Karoliina... Te hyvä, hyvä... kaunis Laarin tytär... Älkää naurako... Kreeta-Karoliina. Tämä on suuri yhteinen vararikko: herrat... talolliset... Ensimmäinen kirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko. Minä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun. Olen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta antakaa anteeksi. Te jalo sydän... Koko elämä on vararikko, niin te ajattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa, tätä kaipausta...! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka! Jos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä... Kanttori tavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän pudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi hänen vaimolleen ja tyttärelleen...

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen silmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät kiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä sija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi sen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä, kamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö sairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa haeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia kohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville Sacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut tuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi Kreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä oli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat nuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina ei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui Kreeta-Karoliinan olkapäihin.

— Hän kuolee! sanoi hän, kääntyen huoneeseen päin.

Ihmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että paljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa, hän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!

Hän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään, vaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli pientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään, Kreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on yhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt vie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista... Rakas, rakas Kreeta-Karoliina!

Ville Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä, niin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi puhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka oli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja vilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi oli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen...»

— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja painoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.

Silloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat kyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.

Huoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi ikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja jonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui syksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten hämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit helottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous. Tumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut kirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja isäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille, hänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello on laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle kasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan pääse kohtaloaan pakoon.

Samassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten takaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas päällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen ja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja hänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa seisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori herra oli se Arne, jota täti odotti.

Tumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle tutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään hän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän takoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä odottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä paidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula. Sairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus olleet korvarenkaina?

He tulivat saliin ja Tumma otti vieraan käsistä kosteat päällysvaatteet.

— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen mielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.

Tumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan sopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan eikä elämään.

— Nimeni on Falcke, sanoi vieras.

— Minä tiedän, vastasi tyttö ja punastui niin että pyörrytti.

— Oletteko te neiti Lehtinen? kysyi vieras samassa.

Silloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen heidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta. Tumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi siellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata ovea.

— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit kuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on täällä, saanhan tuoda hänet sisään?

Ville Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän käänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:

— Liian myöhään.

Ja kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian myöhään.

SUKUPOLVIEN KAIPAUS

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset liikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin salissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin niin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten Arne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole aikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä. Ikkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin vuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin elävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu sen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan elämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä kyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta on tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää ja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma: kaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa, se kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota hän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa silmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä kaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin tietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut tätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on Sorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä monta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut vapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka sitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä viimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa soittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan, koettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta, jonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet niin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.

Tumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä sairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan ja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla kankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään niiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla ajattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei kuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei koskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo kauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten yökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee sitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska tehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat värit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään toisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole nähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen läheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät toisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä, miten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa, kun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen puku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se, ettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin, mutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä. Ja meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa tulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä, on hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta on tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta mitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja siroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke usein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen, pukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän ajatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja kirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi nukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin hän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki paikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka koristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on, mutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita pitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa kotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!

Hullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa luotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään ei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja prinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä elättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos hän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi hänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa syy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä luonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama viikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan, kun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin ulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi. Mutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä nähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä täällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri peili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran nähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria, silloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän ei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin, hän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei mieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää seitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta, niin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut edes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.

Kuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden? Mikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä siitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä, että hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa lahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran on rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo näitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala vainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä sallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki, niin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui. Eikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa silloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon perustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa, kysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan ostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä hän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan... Yksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille ei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan asti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys puuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden omisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei ollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin rakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet Kreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään. Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun häntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut hiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.

Pitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä on kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa pihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa huoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja täällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut, että muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää. Mutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne olisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä jaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan risttyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon. Kuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt pihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva saanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun maahan, sitä se on.

Toisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan hänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä joka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli partaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää nukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut, niin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut parempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia, mutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi ja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä kaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle. Yhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee ulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä Helsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon: herra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin vallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät... Koska pääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä — rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej Ivanovitsh ja minä... Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset ovatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt pahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko tähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla, se siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa hän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli talven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi nousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma. Minä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin vaarallinen!

Sen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei mikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy eikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi vuotta kun tuli viimeinen kirje.

Ei, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän kova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä ravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin, niin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa ajatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on todella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui niin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä, vaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti haltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut tässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin maailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa, kun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi olla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut aikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi ollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut hänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet vienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin pysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä sille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas pihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan takaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut. Tumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan oksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan ja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello. Ei uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi uskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan hiljaa.